Se alkoi 11. marraskuuta
hevosen vuonna 1942. Yhdysvaltalaisten joukkojen komentaja, kenraali Douglas
MacArthur pakeni perheineen ja esikuntineen torpedovenein Filippiineiltä,
joilla japanilaiset etenivät hyökyaallon lailla. Huonosti varustettujen ja
koulutettujen amerikkalais-filippiiniläisten joukkojen puolustus sortui
päättäväisen japanilaishyökkäyksen alla, ja kaikkiaan 25 000 miestä kaatui
ja yli 100 000 joutui julmien kuolemanmarssien kautta yhtä julmaan
sotavankeuteen. Tappio otettiin Pearl Harborin hyökkäyksestä tyrmistyneissä
Yhdysvalloissa vastaan järkytyksellä. Päästyään Australiaan MacArthur julisti
uhmakkaasti palaavansa Filippiineille, ja hänestä tuli vastarinnan symboli
japanilaisten suurten voittojen vyöryn aikana, jolloin he vaikuttivat
voittamattomilta
Julma ja
teollinen sota jatkui Tyynellä valtamerellä seuraavat kaksi vuotta.
Japanilaiset pitivät raakaa hovia valtaamillaan alueilla ja tappoivat arvottomina
pitämiään sotavankeja pakkotyöhön. Amerikkalaisten edetessä pitkin
japanilaisten valloittamia saaria nämä tekivät tavattoman sitkeää ja katkeraa
vastarintaa, ja varuskunnat oli usein tapettava viimeiseen mieheen. Tästä
syystä – sekä sodan julmasta ja katkerasta luonteesta johtuen – amerikkalaiset
usein ampuivat upottamiensa japanilaisalusten pelastautuneet lentokoneista
konekivääreillä pelastusveneisiin. Tuhansien ja jälleen tuhansien luut
hukkuivat vihreisiin metsien valtameriin tai loputtomaan Tyyneenmereen.
Molemmat osapuolet kävivät sotaa suurella päättäväisyydellä ja teollisella
voimalla, mutta Yhdysvaltain teollinen mahti oli väkevämpi. Gargantuaaniset
tehtaat syöksivät käsittämättömiä määriä sotalaivoja, pommikoneita, tykkejä,
hävittäjiä, kiväärejä, polttoainetta ja ampumatarvikkeita miehistötehtaiden
syöksemien leijonien käsiin. Pääministeri Hideki Tojon kabinetti oli monien
muiden autoritääristen diktatuurien tavoin hävinnyt uhkapelinsä.
Kesään apinan
vuonna 1944 mennessä japanilaiset olivat menettäneet valtaosan eteläisen ja
keskisen Tyynenmeren saarista katkerien taistelujen jälkeen. Japanin uloin
puolustusrengas oli murrettu, ja amerikkalaiset pohtivat seuraavaa askeltaan:
vallatako Filippiinit vaiko saartaa ne, ja hyökätä sen sijaan Formosalle (Nyk.
Taiwan), joka olisi oivallinen tukikohta maihinnousuun edelleen Japanin
miehittämään manner-Kiinaan. Kenraali MacArthur piti jälkimmäistä vaihtoehtoa
vaikeana toteuttaa jopa Yhdysvaltain valtavilla teollisilla resursseilla, sillä
se sitoisi vähintään 12 divisioonaa joita tarvittiin kipeästi Euroopan
rintamalla ja joita ei ollut mahdollista irrottaa ennenkuin Saksa olisi lyöty.
USA:n Tyynenmeren merivoimien komentaja, amiraali Chester A. Nimitz kallistui
lopulta samalle kannalle. Amerikkalaiset päättivät valloittaa Leyten saaren
keskisillä Filippiineillä. Tehtävään määrättiin vara-amiraali Thomas Kinkaidin
7. Laivasto (kaikkiaan yli 100 alusta, mm. 6 taistelulaivaa, 18
saattuetukialusta sekä varmistuksena kaikkiaan 5 raskasta ja 5 kevyttä
risteilijää sekä 28 hävittäjää* ja 12 saattuehävittäjää*) ja suojaksi vara-amiraali
William F. Halseyn 3. Laivasto suurine lentotukialuksineen ja moderneine
taistelulaivoineen (kaikkiaan 9 raskasta ja 6 kevyttä lentotukialusta ja 6
nopeaa taistelulaivaa). Pelkästään 3. Laivaston iskuryhmä eli osasto TF 38 oli
niin mahtava, että sen edetessä avojärjestyksessä siitä mahtunut horisontin
sisäpuolelle kuin vähäinen osa, vaikka sitä olisi katsellut taistelulaivan
korkeimmasta märssystä.
(*) Suomen kielessä sanalla hävittäjä tarkoitetaan niin lentokonetta
(engl. fighter) kuin merivoimien alusluokkaa
(destroyer), monikäyttöistä ja
liikkuvaa noin 1300- 2000 tonnin sotalaivaa joka yleensä toimi suurempien
alusten saattajana suojaten niitä ilmatorjunnalla, ilmatorjunnalla ja
sukellusveneentorjuntakalustolla. Yhdysvaltalainen saattuehävittäjä (destroyer escort) taas vastaa
eurooppalaisittain korvettia,
edellistä pienempää, hitaampaa ja ennenkaikkea massatuotettua, edullista noin
1000 tonnin alusta, jonka tehtävä oli saattaa rahtialuksia ja päätehtävä
yleensä sukellusvenetorjunta.
Leytenlahden
maihinnousu
Se oli lokakuun
17. apinan vuonna 1944. Yhdysvaltain armeijan Rangerit eli kommandot nousivat
maihin Dinagat-saarilla Leyten lahden suulla ja tuhosivat rynnäköllä niillä
sijainneet tutka-asemat. Samaan aikaan merivoimien miinanraivaajat raivasivat
väylän itse lahdelle. 7. Laivaston taistelulaivat järeine tykkeineen saattoivat
vyöryä lahdelle pehmittämään japanilaisten puolustusta. Filiippiniläississit
olivat saaneet 10. lokakuuta amerikkalaisilta varoituksen tulevasta
maihinnoususta, ja varoittivat edelleen aleen siviiliväestöä. Leytenlahden
operaatio oli alkanut.
Se kello kymmenen
aamulla, perjantai 20. lokakuuta apinan vuonna 1944. Taistelulaivojen järeät
tykit vaikenivat neljän tunnin tulivalmistelun päätteeksi. Yhdysvaltain 6.
Armeija nousi maihin neljän divisioonan voimalla Leyten itärannikolla.
Japanilaisten vastarinta oli totutun kiivasta, mutta voimat heikkoja, ja
amerikkalaiset varmistivat maihinnousurannat noin tunnin sisällä riittävät
syvälle, jotta raskasta kalustoa voitiin ajaa maihin. Japanilaiset kävivät
viivytystaistelua vetäytyessään parempiin asemiin kukkuloille, ja niin kenraali
Douglas MacArthur astui maihin klo 13:30 ja loihe lausumahan ”Filippiinien kansa! Olen palannut!”
Imperiumin vastaisku
Japanilaisten
vastahyökkäys oli alkanut jo 17. lokakuuta. Japanin keisarillisen laivaston
komentaja, amiraali Soemu Tojoda määräsi aloitettavaksi Filippiinien
puolustussuunnitelma Sho-1:n (”Voitto-1”, vastaavasti Sho-2 oli Formosan ja
Riukiu-saarten puolustussuunnitelma). Suunnitelmien taktiset yksityiskohdat
vahvistettaisiin tarkempien yksityiskohtien mukaan vasta välittömästi ennen
niiden alkua. Pääperiaatteena oli ripeä vastahyökkäys, jossa amerikkalaisten
tukialusryhmä lyötäisiin. Mihin tämä johtaisi, eivät japanilaiset itsekään
oikein tienneet, sillä sodassa aloite oli vastaanasanomattomasti siirtynyt
amerikkalaisille jo kauan sitten. He olivat kuitenkin toiveikkaita, että
merkittävä voitto hidastaisi vihollista ja sodan tempoa, ja täten
amerikkalaiset suostuvammiksi rauhanehtoihin, jotka olisivat Japanille
edullisempia, tai oikeammin vähemmän epäedullisia jolleivat suorastaan
tuhoisia.
Sho-1 perustui
useimpien muiden japanilaisten merisotasuunnitelmien mukaan harhautukseen.
Japanilaiset olivat olleet tukialusten ja merivoimien lentoaseen kehittämisessä
pioneereja ennen toista maailmansotaa, mutta apinan vuoteen 1944 mennessä
tappiot olivat kasautuneet katastrofaalisiksi, eivätkä japanilaiset olleet
varautuneet korvaamaan niitä, sillä koko Tyynen meren sodan strategia oli iskeä
heti ensi-iskulla Yhdysvallat pois koko sodalla tuhoamalla sen merivoimien
pääosat Pearl Harboriin ja tämän jälkeen tuhota vihollinen ratkaisutaistelussa,
jossa japanilaisilla olisi ratkaiseva yliote. Kulutussotaan Japani ei ollut
valmistautunut, ja näin mm. laaja lentäjien – ja toki kallis – koulutusohjelma jäi toteuttamatta kun siihen
olisi ollut vielä tilaisuus. Sodan alussa huippuluokkaa edustaneet ja Kiinan
sodassa koulitut ässät olivat lähes tyystin kuolleet, ja heitä korvaamaan ei
ollut kuin huomattavan kokemattomia täydennysmiehiä, joiden koulutus vaihteli kahden
ja kuuden kuukauden väliltä (eräs heidän kouluttajistaan oli yksi viimeisistä
ässistä, taistelussa mm. silmänsä menettänyt Saburō Sakai).
Näistäkin
täydennyslentäjistä suuri osa oli ammuttu alas, tuhottu kentilleen tai
vajonneet tukialustensa mukana Filippiinienmeren taistelussa saman vuoden
heinäkuussa tai tuhottu Halseyn 3. Laivaston tekemässä sohaisuhyökkäyksessä
Formosalle 10- 16. lokakuuta, jonka
ilmataisteluissa japanilaisten tappiot olivat 492 lentokonetta amerikkalaisten
89 vastaan. Amerikkalaisilla taas ei ollut mitään huolta tappioidensa
korvaamisesta, sillä jo sotaa edeltävänä aikana oli toimeenpantu laaja
reservihenkilöstön koulutusohjelma, jota oltiin sodan edetessä vain ennestään
laajennettu. Koulutuksen taso oli siksi japanilaisten täydennyslentäjiä
parempi, että Filippiinienmeren ilmataistelua 19. kesäkuuta kutsuttiin suureksi kalkkunajahdiksi, sillä
japanilaiset lentomiehistöt olivat olleet huomiota herättävän kokemattomia:
amerikkalaiset ampuivat ilmataistelussa alas 223 vihollista, joiden lisäksi
korjauskelvottomaksi ammuttiin 65, omien tappioiden ollessa 45 hävittäjää.
Japanilaisten parhaimmisto ylsi nipin napin amerikkalaisten keskitason
laatuiseksi, eikä tätä tilannetta voinut enää mitenkään korjata.
Siksi operaatio
Sho-1:n harhautusosastona tuli toimiman vara-amiraali Jisaburō Ozawan komentama
tukialusosasto. Ankaria lentomiehistötappioita kärsineenä ja jäljelle
jääneidenkin (kuudella tukilaivalla oli yhteensä
80 hävittäjää, 29 torpedokonetta ja 7 syöksypommittajaa) taisteluteho
vajavaisena Yhdistyneen laivaston entinen pääosa, Japanin 3. Laivasto oli
kalpea varjo entisestään, ja sen tehtävä oli nyt toimia syöttinä Yhdysvaltain
3. Laivastolle, jonka komentaja Halseyn japanilaiset tiesivät luonteeltaan
aggressiiviseksi ja kovaotteiseksi; hän ei todennäköisesti laiminlöisi
tilaisuutta tuhota japanilaisten tukilaivat. Yhdysvaltain 3. Laivasto siis
ryntäisi pohjoiseen Ozawan tukilaivojen perään, pois keskisiltä Filippiineltä,
jolloin japanilaisten 2. Laivaston taisteluosastot pääsisivät Filippiinien
saarten lomitse maihinnousuosaston kimppuun ja tuhoamaan sen. Yhdysvaltain 6.
Armeijan vahvuus oli noin 200 000 miestä ja näin merkittävät tappiot
vaikeuttaisivat amerikkalaisten etenemistä huomattavasti, puhumattakaan miten
ne laskisivat kotirintaman mielialaa.
|
Taistelulaiva Musashi lähdössä Filippiineille. Kuva: Wikpedia
|
Vahvin voima
kulkisi jokseenkin keskeltä Filippiinejä, vara-amiraali Takeo Kuritan ryhmä A.
Se ytimen muodostivat kaksi jättimäistä supertaistelulaivaa,
Jamato ja
Musashi sekä kolme vanhempaa taistelulaivaa,
Nagato,
Kongō ja
Haruna, 10 raskasta ja 2 kevyttä
risteilijää ja 10 hävittäjää. Vahvan osaston tulivoiman katsottiin riittävän
murtamaan 7. Laivaston varmistuksen, kun Halseyn 3. Laivasto olisi harhautettu
taistelun ulkopuolelle. Etelästä taas hyökkäsivät vara-amiraali Shoji
Nishimuran ryhmä C, vahvuudeltaan taistelulaivat
Jamashiro ja
Fuso, raskas
risteilijä
Mogami ja 4 hävittäjää,
sekä vara-amiraali Kijohide Shiman 2. Hyökkäysryhmä, vahvuudeltaan raskaat
risteilijät
Natshi ja
Ashigara, kevyt risteilijä
Abukuma ja 4 hävittäjää. Pihtiliike
keskeltä ja etelstä hajauttaisi 7. Laivaston varmistuksen lopullisesti ja
varmistaisi maihinnousuosaston tuhon. Suunnitelmassa oli merkittävä heikkous:
japanilaisten osastojen ei edes odotettu viestivän keskenään ja koordinoivan
liikkeitään – eikä heille edes yksityiskohtaisesti kerrottu toisten ryhmien
tehtävästä – vaan kaiken oletettiin
toimivan kellopelin lailla ja vihollisen kiltisti noudattavan japanilaisten
suunnitelmia. Kellopelin toimiessa oikein, kaikki iskuryhmät iskisivät 7.
Laivaston kimppuun lokakuun 25. päivän aamuna.
Mutta sitä ennen
koitti aamunkoitto 21. lokakuuta apinan vuonna 1944. 1300 hevosvoiman
Mitsubishi Kinsei –tähtimoottorit murahtivat käyntiin lentokentillä pitkin
Filippiinejä. Aitshi D3A-syöksypommittajat nousivat ilmaan ja edelleen 7.
Laivaston kimppuun. Yksi niistä läpäisi huomaamatta
ilmapuolustusrenkaanmatalalla, jolloin maihinnousulle tulitukea antavan raskaan
risteilijä HMAS Australian
tykkimiehet näkivät sen. Pikatykit avasivat heti tulen, ja syöksypommittaja
vaikutti saavan osuman ja kääntyvän pois. Mutta se kääntyikin samantien
takaisinpäin ja pippuroi risteilijän kantta konekivääreillään kaataen useita
miehiä. Tykkimiehet odottivat rynnäköivän koneen kaartavan pois, mutta se
tulikin yhä vain päin. Ilmatorjuntatykit kolahtivat sektorirajoittimiinsa,
eivätkä tykkimiehet voineet enää ampua sitä. Tykkiupseeri Peek ei ollut uskoa silmiään. Se tuli suoran
kohti. Syöksypommittaja rysähti risteilijän komentosillalle, ja sen säiliöistä
repesi valtava palavan bensiinin hyökyaalto.
21. päivän aamuna
nousseet koneet eivät olleet tavanomaisia merivoimien ilmavoimien
syöksypommittajia. 1. Lentolaivaston päällikkö, vara-amiraali Takijirō Ōnishi
oli luonut uudenlaisen erikoisyksikön Lentorykmentti 201:n käymään sotaa
uudenlaisella tavalla. Hän oli luonut pyhän tuulen, Kamikazena tunnetun sodankäyntitavan. Japanin ilma-aseen kyvyt ja
vahvuus eivät enää mahdollistaneet menestyksekästä taistelua tavanomaisin
pommituslennoin (vaikkakin niitäkin edelleen jatkettiin). Samana päivänä itsemurhakandidaatit
vaurioittivat HMAS Australian lisäksi
pahasti myös risteilijä USS Honolulua
ja upottivat yhden hinaajan, ja risteilijät oli pakko irrottaa telakalle
korjattaviksi. Niin ikään samana päivänä Shiman ryhmä lähti Peskadoreilta ja
seuraavana niin Kuritan kuin Nishimuran osastot Brunein lahdelta kohti
Filippiinejä.
|
Meritaistelut Filippiineillä 23. - 26. lokakuuta 1944. 1: Sibujanmeren taistelu 23. lokakuuta 2: Surigaon salmen tasitelu 24. lokakuuta 3:Ozawan takaa-ajo ja Kap Engañon taistelu 25. - 26 lokakuuta 4: Samarin taistelu 25. lokakuuta Kuva: Wikipedia |
Sibujanmeren taistelu
Se oli pimeä yö,
23. lokakuuta apinan vuonna 1944 Palawanin väylässä, Palawanin saaren ja sen
luoteispuolen suurten matalikkojen välisessä luontaisessa väylässä
itä-Filippiineillä. Sukellusvene USS Darterin tutka havaitsi maalin noin
30 000 metrin etäisyydellä. Komentajakapteeni McClintock kutsui mukaan
vartioaseman toisen veneen, komentajakapteeni Claggettin USS Dacen. Näköhavainto vahvisti pian mistä
oli kyse: vanhvasta vihollismuodostelmasta, jossa oli ainakin kymmenen raskasta
alusta. Sukellusveneet kääntyivät pikaisesti itään, tekivät radioitse
vihollishavainnon ja ajoivat täyttä vauhtia pinta-ajossa päästäkseen edulliseen
väijytysasemaan. Puoli kuudelta aamulla sukellusveneet olivat noin 10
meripeninkulmaa vihollisen etupuolella ja sukelluksissa. Vihollinen eteni
verkkaisella 16 solmun nopeudella, eikä sen edellä jostain syystä kulkenut
hävittäjiä sukellusvenevarmistuksena. Maalit olivat kuin tarjottimella. USS Darter ampui kuusi torpedoa lähintä
maalia kohti.
Se oli vara-amiraali
Kuritan lippulaiva, raskas risteilijä Atago.
Neljä torpedoa osui, ja laiva oli hetkessä ilmiliekeissä. Laivan pelastamista
ei voinut kuvitellakaan, ja Kurita esikuntineen joutui hyppäämään
kumiveneeseen. Pian kaksi torpedoa osui Atagon
sisaralus Takanoon, joka kulki sen
perässä. Se jäi ajelehtimaan liikuntakyvyttömänä. Vajaat 20 minuuttia myöhemmin
USS Dacen ampumat neljä torpedoa
osuivat sisarusparven kolmanteen alukseen Maiaan.
Se koki saman kohtalon kuin taisteluristeilijä HMS Hood kolme ja puoli vuotta aiemmin: se yksinkertaisesti lakkasi
olemasta, ja veteen syntyi suuri kraateri. Taivaan täytti suuri savupatsas, ja
rautaa tuntui satavan ikuisuuden ajan. Torpedot sytyttäneet risteilijän
makasiinit, ja se mitä oli valtavan leimahduksen jäljiltä jäljellä, vajosi
mereen viidessä minuutissa (tosin siinä missä HMS Hoodilta jäi henkiin vain kolme miestä, Maialta onnistui pelastumaan hämmentävän moni rajuun tuhoon nähden:
hävittäjä Akishimo pelasti merestä
kaikkiaan 769 miestä).
Sukellusveneet
väistivät syvyyspommihyökkäyksiä syvemmälle ja niiden lakattua nousivat
pinnalle ja lähtivät takaa-ajoon. USS Darter
kuitenkin ajoi liian lähelle matalikkoa, ajoi karille eikä päässyt irti.
Pelastusyritykset eivät tuottaneet tulosta, joten miehistö evakuoitui USS Daceen ja USS Darter ammuttiin käyttökelvottomaksi. Niin ikään Takao oli käyttökelvoton, vaikka
pääsikin nilkuttamaan Borneolle ja edelleen Singaporeen, missä sitä käytettiin
kelluvana IT-patterina.
Vara-amiraali
Nishimuran ryhmä C eteni samana aikaan, aamutunneilla 24. lokakuuta
Sulu-merellä itään kohti Mindanaonmerta, vara-amiraali Shiman 2. hyökkäysryhmä
noin 35 mpk perässään. Kummallakin osastolla oli sama tavoite, mutta ne eivät
edes yrittäneet viestiä keskenään, saati yhdistää voimiaan. Osittain tämä
johtui siitä, että amiraalit oli alistettu eri laivastojen alaisuuteen, osin
mahdollisesti siitä, etteivät nämä oikein tulleet toimeen keskenään. Risteilijä
Mogamin kellukekone pääsi livahtamaan
Leyten lahdelle ja viestitti näkevänsä koko joukon tykistöaluksia sekä ainakin
80 rahtialusta. Noin 40 mpk kaakossa ohjaaja vielä ilmoitti näkevänsä kymmenkunta
lentotukialusta varmistuksineen. Aamun edetessä heikohko amerikkalainen
pommikoneosasto – noin 20 konetta – pommitti Nishumuran ryhmää, mutta laihoin
tuloksin, taistelulaiva Fuso
vaurioitui lievästi, samoin yksi hävittäjä. Koko iltapäivän osasto saikin ajaa
häiritsemättä Mindanaonmeren halki.
Vara-amiraali
Halseyn sai USS Darterin viestin
aamulla 23. lokakuuta. Hän käski
Ulithille huoltoon ja täydennyksiin lähetetyn kontra-amiraali Davisonin ryhmän
TG 38.4 palata kiireen vilkkaa Leyten lahdelle, mutta niin ikään huoltoon
lähetetyn vara-amiraali McCainin ryhmä TG 38.1 – joka oli tukialusryhmistä
suurin – sai käskyn palata vasta seuraavana päivänä. Sukellusveneiden
havaitsemaa Kuritan ryhmä C:tä vastaan olisi siis käytettävissä vain kolme 3.
Laivaston neljästä tukialusryhmästä. Halsey siirsi ryhmänsä pohjoisemmaksi
aikeenaan käydä nyt Sibujaninmerelle edenneen Kuritan ryhmä C:n kimppuun,
etelämpänä Mindanaonmerellä etenevästä vihollisesta Kinkaidin 7. Laivasto
lentoryhmineen epäilemättä selviäisivät itsekin.
Tällä välin
Luzonin lentokentillä moottorit kävivät kuumina. Kymmenittäin hävittäjiä ja
pommikoneita nousi ilmaan, kaikkiaan noin 250 konetta. Ne kaikki tuntuivat
parveilevan kontra-amiraali Shermanin tukialusryhmä TG 38.3:n kimpussa, jolla
oli täysi työ niiden torjunnassa. Eivätkä turhaan parveilleetkaan.
Vain yksi ampiainen
Kymmenen Grumman
F6F Hellcat- hävittäjää oli juuri palannut torjuntalennoilta kevyelle
lentotukialus USS Princetonille, ja
hangaarikannella kuusi lastattua Grumman TBM Avenger-torpedopommittajaa odotti
tankattuna ja aseistettuna vuoroaan seuraavalle tehtävälle, kun yksinäinen
Jokosuka D4Y3 -syöksypommittaja pääsi livahtamaan ilmapuolustuksen lomasta. Se
valitsi kohteekseen lähimmän tukialuksen, ja kääntyi jyrkkään syöksyyn. 250 kilon
panssaripommi irtosi ripustimesta, ja syöksypommittaja oikaisi syöksynsa.
Pommi lävisti
lentokannen, sen viivesytytin aktivoitui ja edelleen lentokannelle jatkava
pommi osui yhteen torpedokoneista, jolloin sen sytyttimen aika kului loppuun,
ja nalli syttyi räjäyttäen taistelulatauksen. Torpedokoneen ampumatarvikkeet
syttyivät sen mukana, ja pian muidenkin koneiden torpedot räjähtivät. Valtava
lieska iski sellaisella voimalla, että molemmat lentokonehissit lensivät ulos
kuiluistaan. Kolme hävittäjäalusta riensi välittömästi kauttaaltaan palavan
korkeaoktaanisen lentobensiinin peitossa olevan tukialuksen avuksi, mutta
merenkäynti oli kohtalaista ja alusten liikkeet siksi rajuja. Hävittäjiltä
kesti aikansa päästä tukialuksen vierelle poimimaan miehiä merestä ja
käyttämään paloletkujaan. Liikehdintä oli vaikeaa ja alukset törmäilivät
tukialukseen, joten Cleveland-luokan
kevyt risteilijä USS Birmingham tuli
avustamaan, sillä raskaampana se kesti paremmin kolhuja (ironisesti se oli
tavallaan tukialus USS Princetonin
sisaralus: molempien köli oli laskettu Cleveland-luokan
keveinä risteilijöinä, mutta jälkimmäinen oli kesken rakennustöiden päätetty
muuttaa Independence-luokan kevyeksi
lentotukialukseksi, sillä tukialusten puute oli akuutti). Pelastus- ja
sammutustyöt kestivät useita tunteja. Vihollisen lentomuodostelmia saapui
kimppuun jatkuvasti pohjoisesta, ja vaikutti siltä kuin siellä olisi
toistaiseksi havaitsemattomaksi jäänyt vihollisen tukialusosasto. Kaiken
kukkuraksi kesken sammutustöiden tuli vielä sukellusvenehälytys, joka pakotti
risteilijän irtautumaan, mutta se palasi kun SUTO-etsintä ei tuottanut tulosta
(hälytys oli virheellinen). Osaston kahden muun tukialuksen hävittäjät sekä
varmistusalusten vahva ilmatorjunta saivat jotakuinkin huolehdittua ilmapuolustuksesta.
Tukialus USS Princetonin tulipalo
sentään oli sammumassa ja mereen hypänneet miehet saatu pelastettua. Heidän
lisäkseen kevyen risteilijä USS Birminghamin kansilla olis sadoittain
it-tykkimiehiä, sammutusmiehiä letkuineen, lääkintämiehiä ja avustavia
vapaavahdin miehiä. Lisäksi vapaaehtoisista koottu pelastuspartio valmistautui
kannella nousemaan tukialukseen, kunhan palo saataisiin riittävissä määrin
sammumaan.
Se oli 15:23, 24.
lokakuuta apinan vuonna 1944. Meri ja taivas lakkasivat olemasta. Oli vain
suunnaton lieska ja maailmaan avautunut kraateri. Palavan lentobensiinin norot
olivat valuneet USS Princetonin
torpedomakasiiniin, palossa kiehuneet taistelukärjet räjähtivät yhdellä kertaa.
Lentokansi ja sitä ympäröivä runko repesivät hehkuvan teräksen yliäänisateena
pitkin Leytenlahtea. USS Birmingham
oli sen tiellä.
Risteilijän
rakenteet olivat rei’illä kuin seula. Kansilla olleet miehet olivat olleet
niiden ja räjähtäneen lentotukialuksen välissä. Yli 200 miestä silpoutui
hengiltä välittömästi ja nelisen sataa vammautui, useat heistä vaikeasti. Kesti
kauan ennenkuin veripurot lakkasivat virtaamasta USS Birminghamin laidan yli
mereen, ja vielä sen jälkeenkin verta oli niin runsaasti kaikkialla, että
kansille oli levitettävä hiekkaa jotta niillä saattoi kävellä.
|
USS Princeton räjähtää. Kuva: Wikipedia |
Edelleen
ajelehtiva, auki repeutunut USS Princeton
ei ollut enää pelastamisen arvoinen vaan lähinnä teillä, ja kontra-amiraali
Sherman hyväksyi sen upottamisen. Hävittäjä USS Irwin ampui kuusi torpedoa, joista kaksi vikaantui ja oli vähällä
osua toiseen omaan alukseen. Mutta USS Princeton ei kuin ilkkuen ollut upotakseen. Atlanta-luokan kevyt ristelijä USS Reno ampui kaksi torpedoa, jotka osuivat
keulanpuoleisen torpedomakasiinin kohdalle, ja niin USS Princeton räjähti toisena yhtä hirmuisena lieskana ja jääneet
upposivat alle minuutissa.
Kaikki liha tottelee kuria
Halseyn
tiedustelukoneet olivat havainneet Kuritan ryhmä A:n klo 8:10, ja vastaavasti
japanilaiset olivat havainneet tiedustelukoneet. Ryhmä A eteni
ilmatorjuntamuodostelmassa, taistelulaivat ja raskaat risteilijät keskellä ja
hävittäjät kehänä niiden ympärillä. Tunnelmaa olisi voinut leikata saksilla
japanilaisten odottaessa amerikkalaisten ilmahyökkäystä ja että Luzonilta
lähetettäisiin hävittäjäsuoja alusten ylle (1. Lentolaivasto katsoi, että hyökkäys oli paras puolustus, ja
että tukialusten tuhoaminen lopettaisi vihollisen ilmatoiminnan itsestään;
aamuun 24. lokakuuta mennessä päämaja oli saanut jo useita ilmoituksia
upotetuista vihollisen lentotukialuksista). Noin klo 10 odotus päättyi, kun
suurtaistelulaiva Jamaton tutka näki suuren sakaran idässä. Sakara lähestyi (se
oli TG 38.2:n ensimmäinen hyökkäysaalto USS Intrepidiltä),
ja alukset ryhtyivät mutkittelemaan vaikeuttaakseen viholliskoneiden tähtäystä.
Jamaton ja sen sisarlaiva Musashin järeät 18-tuumaiset tykit avasivat tulen
omalaatuisilla 1400 kilon San-shiki-dan
(tyypin 3 ampumatarvike)
–ilmatorjuntakranaateillaan, jotka oli ladattu 900 putkella, jotka oli täytetty
palomassalla. Aikasytytin laukaisi kumitermiittisen palomassan, joka
syttyessään muodosti noin 20 astetta leveän 3000-asteisen liekkikartion
kranaatin eteen ja sirpaloi kranaatin kuoren. Esitys oli näyttävä ilotulitus,
muttei juuri muuta. Hyökkäysaallon kymmenkunta torpedokonetta väistivät laiskat
tulopallot helposti, toinen mokoma syöksypommittajia ajoi niistä välittämättä
alusten ylle omaan hyökkäysasemaansa ja saattavat parikymmentä hävittäjää
syöksyivät sekaan ihan vain tunnelman kohottamiseksi (eli hajauttamaan laivojen
ilmatorjuntatulta).
Ilmatorjunta
ampuikin putket kuumina. Pauke oli hirvittävä 25 mm pikatykkien ja 127 mm
kanuunoiden sylkiessä tulta. Siellä täällä merenpintaa viistävä torpedokone
paiskautui mereen tai leimahti kirkkaaksi tulipalloksi leviten pitkin maisemaa.
Laivojen ympärillä kohosi suuria vesipatsaita syöksypommittajien ampuessa
niukasti ohi, ja torpedovanat vetivät vaaleita viivoja siniseen mereen. Raskas
risteilijä Mioko sai yhden niistä
peräänsä ja sen nopeus laski 15 solmuun potkuriakselien vaurioiduttua. Se
lähetettiinkin palaamaan Borneolle, rammasta risteilijästä ei juuri olisi
hyötyä. Taistelulaiva Musashi sai
niin ikään torpedon oikeaan kylkeensä ja yksi syöksypommittaja sai täysosuman
etummaiseen tykkitorniin, mutta raskas panssari kesti eikä mahtava alus ollut
moksiskaan.
|
Jamato-luokan taistelulaiva saa pommiosuman. Kuvatekstin mukaan alus olisi Jamato, mutta osuma ykköstorniin viittaisi kyseessä olevan Musashi. Kuva: Wikipedia |
Amerikkalaisten kaikottua taukoa kesti jälleen pari tuntia, kunnes TG 38.2:n toinen, samanvahvuinen hyökkäysaalto lähestyi. Sen perässä seurasi Shermanin TG 38.3:n kahdelta jäljellä olevalta tukilaivalta lähtenyt 24 koneen sekalaivue, ja koneet levittäytyivät puolikaareksi hyökkäämään samanaikaisesti useasta eri suunnasta. Ilmatorjunta ampui jälleen virkaintoisella vimmalla, ja lentokoneet ottivat pihtiotteeseensa jälleen suurtaistelulaiva Musashin. Se tuntui katoavan valoisten vesipatsaiden piiloon, eivätkä ne kaikki olleet niukkoja huteja: kaksi pommeista osui, samaten kaksi torpedoa luoden omat vesipatsaansa, ja muutaman minuutin kuluttua toiset kaksi. Mahtavan aluksen keula alkoi painua syvemmälle, ja vauhti hiipua. Pian Musashiin osui jälleen neljä pommia, ja sen sisaralus Jamatoon kaksi, mutta keulaan syntynnet vauriot olivat vähäisiä. Musashin keula ui nyt 1,8 metriä tavanomaista syvemmällä, eikä suuri alus kyennyt enää väistämään torpedoja. Niitä osui jälleen kolme, ja nopeus laski 16 solmuun.
Klo 14:15
ilmatorjunnan helvetillinen pauke alkoi jälleen. TG 38.4:n 65 koneen
muodostelma hyökkäsi moottorit ulvoen. Taistelulaivat Jamato ja Nagato saivat pommeista
lieviä vaurioita eivätkä olleet milläänkään, mutta Musashin tilanne oli vaikea. Se sai jälleen neljä torpedo-osumaa ja
nilkutti pahasti jäljessä suojattomana. Kurita käski sen palaamaan Borneolle ja
asetti kaksi hävittäjää saattamaan. Vesilinja oli nyt keulassa 4 metriä
tavanomaista ylempänä ja nopeus oli pakko laskea 12 solmuun, ettei alus olisi
sukeltanut veden alle. Kello 15:20 TG 38.2:n muodostelma iski jälleen
taistelulaivan kimppuun, ja nilkuttavaan alukseen osui kymmenkunta pommia ja
ainakin neljä torpedoa. Musashin tilanne oli jo toivoton, osa konehuoneista
tulvi ja puolet potkureista oli poissa pelista, keula melkein vedenpinnan
tasalla eikä pahenevaa kallistumaa voitu enää oikaista pumppaamalla
painolastivettä. Päällikkö Inogutshi yritti rantauttaa aluksen, mutta sekin oli
jo myöhäistä liikuntakyvyn kadotessa pian tyystin. Klo 18 Musashi lillui
ajopuuna vajoten hitaasti yhä syvemmälle. Kallistuma paheni 30 asteeseen klo
19:20 ja päällikkö käski jättää laivan. Jättiläistaistelulaiva kaatui
mahtavasti kuohuen ympäri klo 19:45 ja vajosi Tablas-saaren rannikolle vieden
puolet miehistään mukanaan.
|
Kuritan ryhmä A:ta kuritetaan Sibujanmerellä. Taistelulaiva Musashi on pommihaarukassa. Kuva: Wikipedia |
Vara-amiraali
Kuritan tilanne paheni tunti tunnilta. Ryhmä A oli epäjärjestyksessä jatkuvien
lentohyökkäysten takia ahtailla vesillä Filippiinien saarten lomassa. Oli aivan
ilmeistä, ettei yllätyshyökkäys onnistuisi, ja Kurita ihmetteli miksei Ozawan
tukialusryhmä ollut onnistunut vetämään amerikkalaisia tukialuskoneita
pohjoiseen, kuten oli suunniteltu. Luzonin lentokentiltä herunut hänelle
edelleenkään ilmasuojaa. Oli välttämätöntä saada hengähdystauko ja ryhmittyä
uusiksi. Klo 15:30 ryhmä A kääntyi länteen. Alkuperäisen suunnitelman mukaista
aikataulua ei näissä oloissa voitu noudattaa.
Samaan aikaan
vara-amiraali Ozawan 3. Laivasto liikehti levottomana ja epätietoisena
Filippiinien koillispuolella. Ozawa ei saanut tietoja lähettämänsä
lentohyökkäyksen tuloksista, mutta radiotiedustelu osoitti amerikkalaisten
tukialuskoneiden hyökkäävän jatkuvasti Kuritan ryhmä A:n kimppuun. Klo 14:39
Ozawa irrottu taistelulaivoista eräänlaisiksi puolitukialuksiksi (laivojen
takatykkitornit oli poistettu ja niiden tilalle asennettu hangaarit ja
lentokansi kellukekoneille, jotka oli kuitenkin jo menetetty aiemmissa
tiasteluissa ja taistelualivoja käytettiin nyt alkuperäisessä – tosin
kuohitussa – roolissa tykistöaluksina) muutetut Isen ja Hiugan sekä neljä
hävittäjäalusta etelään kärkiosastoksi, jonka tehävä oli pyrkiä kosketukseen
vihollisen kanssa. Ozawa myös lähetti Kuritalle ilmoituksen toimistaan ja
ihmetteli miksei saanut kuittausta (tukialus Zuikakun viestivälineissä oli vika, jota ei oltu huomattu) mutta
kukaan ei myöskään tutkinut tätä seikkaa.
Halseyn 3.
Laivaston tiedustelukone havaitsi Ozawan kärkiosaston klo 15:40, ja tuntia
myöhemmin toinen tiedustelukone lähetti viestin NELJÄ TUKILAIVAA
TAISTELULAIVOJA 18 25 N, 125 28 E SUUNTA LÄNSI VAUHTI 15. Tätä Halsey oli
odottanut. Viitteitä vihollisen tukialusryhmästä oltiin saatu pitkin päivää, ja
nyt olisi tilaisuus lyödä vihollisen päävoima kertakaikkiaan (Halsey ei tiennyt
Japanin merivoimien lentoaseen kriittisen heikoksi kulunutta vahvuutta).
Raportit Sibujaninmereltä vaikuttivat musertavilta: ainakin yksi taistelulaiva
oli upotettu, mahdollisesti kaksi, ja kahta vaurioitettu pahoin, sekä yksi
risteilijä upotettu ja kolmea vauroitettu pahoin. Lentäjät raportoivat
vihollisen perääntyvän epäjärjestyksessä länteen (tässä vaiheessa,
lentohyökkäysten yhä jatkuessa, ryhmän A laivat väistelivät niitä eikä Kurita
edes yrittänyt koordinoida niitä vaan oli antanut päälliköille väistelyvapauden
ja yritti ryhmittyä uusiksi myöhemmin rauhassa). Keskeltä Filippiinejä Leyten
lahdelle pyrkinyt ryhmä vaikutti perusteellisesti lyödyltä ja mikäli sen
rippeistä vielä jokin osasto vielä saataisiinkin muodostettua, 7. Laivasto
varmasti selväisi heikosta vihollisesta omin voimineenkin, olihan sen
vahvuudessa mm. 6 vanhaa taistelulaivaa ja saattuetukialusten lentokoneet.
Halseyllä oli
tilaisuus tuhota Japanin merivoimien selkäranka lopullisesti ja siihen hän
katsoi tarvitsevansa tukialusryhmä TF 38:n koko vahvuuden. Samassa yhteydessä
Halsey lähetti ryhmiensä komentajille radioviestin, jossa määrättiin muodostettavaksi
tukialusryhmien taistelulaivoista, muutamista risteilijöistä ja kahdesta
hävittäjäviiriköstä muodostettavaksi taisteluryhmän TF 34 vara-amiraali William
A. Leen alaisuuteen ja sen ”ryhtyvän taisteluun ratkaisevalta etäisyydeltä”.
Viestistä lähetettiin kopio merivoimien esikuntaan amiraali Kingille, muttei 7.
laivaston komentaja Kinkaidille. Tämä kuitenkin sai viestin joka tapauksessa
esikunnasta, mutta siinä oli merkittävä puute, jota kukaan ei huomannut: Halsey
käski, että ryhmä tullaan muodostamaan (will
be formed) muttei sitä milloin. Näin siis sekä King että Kinkaid saivat
käsityksen, että ryhmä TF 34 oli jo
muodostettu ja jääneen vartoimaan San Bernardinon salmen suuta, joka
yhdisti Sibujaninmeren Filippiinienmereen, ja josta edelleen etelään
kääntymällä Samarin saaren rantaa pitkin pääsisi Leytenlahdelle.
Kuritan ryhmä A
oli torjunut koko iltapäivän amerikkalaisten lentohyökkäyksiä uuvuksiin asti,
kunnes ne neljän jälkeen pikkuhiljaa hiipuivat ja Kurita sai työrauhan. Klo
17:14 hän käänsi ryhmänsä ympäri jälleen itäiselle kurssille ja osasto saattoi
ryhmittyä uudelleen. Kurita ilmoitti jatkavansa hyökkäystä ja olevansa Leyten
lahdella klo 11 seuraavana päivänä.
Tällä välin
Ozawan radiotiedustelu oli saanut amerkkalaisten radioviestinnästä kuvan, että
Kuritan ryhmä C oli vetäytymässä. Operaatio oli ilmeisesti epäonnistunut, joten
uhrautuminen nyt olisi turhaa. Ozawa käänsi laivansa pohjoiseen. Vasta yöllä
Ozawa sai Tojodan esikunnasta selkeämmän käsityksen ja Ozawa kääntyi takaisin
etelään. Perässä kulkenut kärkiosasto määrättiin liittymään taas tukilaivoihin
klo 06 seuraavana aamuna ja siitä edettäisiin vihollista kohti kosketukseen
saakka.
Surigaon salmen taistelu
7. Laivaston
komentaja vara-amiraali Kinkaid taas oli tällä valin valmistautunut kohtaamaan
Mindanaonmerellä havaitun eteläisen, vara-amiraali Nishimuran ryhmä C:n, jota
oltiin pommitettu heikosti aamupäiväällä. Kontra-amiraali Oldendorf,
taistelulaivoista ja niiden varmistuksesta koostuvan tulitukiosaston (TG 77.2)
komentaja sai käskyn muodostaa taistelilinja Surigaon salmen suulle, Leyten
lahden eteläpäässä 24. päivän iltana. Hän jakoi ristelijänsä ja hävittäjänsä
vasempaan ja oikeaan sivustaan salmen suulle, sekä konta-amiraali Weylerin (TG 77.2.2)
vanhat 6 taistelulaivaa hävittäjäviirikön varmistamana parioimaan keskelle.
Itse salmeen Oldendof määräsi moottoritorpedoveneensä (kaikkiaan 39 PT-venettä)
häiritsemään vihollista ja raportoimaan sen liikkeistä.
Taistelulaivat, dreadnoughtit, olivat hallinneet
merisotaa koko vuosisadan alkupuolen. Ne olivat valtavia, uppoumaltaan
ensimmäistä maailmasotaa edeltävien alusluokkien noin 20 000 tonnista
sotienvälisen ajan noin 30 000 tonniin (sekä sodanaikaisiin Yhdysvaltain
46 000 tonnin Iowa-luokkaan ja
Japanin gargantuaaniseen 73 000 tonnin Jamato-luokkaan),
joiden pääase oli raskas meritykistö, tyypillisesti kahdeksasta kahteentoista 14-18
tuuman järeää laivastokanuunaa. Ne tyypillisesti oli panssaroitu kestämään
jokseenkin oman päätykistönsä kaliiperin osumia krittiisimmissä kohdissaan eli
ammus- ja kordiittimakasiineissa sekä koneistossa, viestivälineissä ja
komentokeskuksessa. Ensimmäisen maailmansodan aikana ja pian sen jälkeen
rakennettujen alusten nopeus oli tyypillisesti noin 20-25 solmua ja
sotienvälisen ajan nopeiden taistelulaivojen tyypillisesti noin 30, jopa 33
solmua (korkeapaineisten höyrytubiinien ripeä kehitys oli tehnyt taistelulaivan
tykeillä aseistetusta mutta panssaroinnista tinkimällä 30 solmun nopeuteen
yltäneestä taisteluristeilijästä jo vanhentuneen). Näiden raskaiden
tykistöalusten tehtävä oli taistella pitkinä linjoina, jolloin niiden kaikki
raskaat tykit pystyivät ampumaan samaan suuntaan, vihollisen vastaavaa
taistelulinjaa vastaan. Tämän takia alustyypin kehityksessä oli jatkunut puolen
vuosisadan mittainen varustelukilpa, sillä tässä taistelutavassa kauempaa ja
raskaampia kranaatteja ampuva osapuoli sai merkittävää etua. Samasta syystä
laivojen huippunopeutta oltiin kehitetty, sillä jotta vihollinen voitaisiin
ratkaisutaistelussa lyödä, se tuli saada kiinni ja nopemmin liikkuva
taistelulinja pääsisi joka tapauksessa helposti edulliseen tuliasemaan
hitaampaan nähden.
|
US Navyn vanhoja taistelulaivoja tistelulinjan jonomuodostelmassa. Kuva: National Interest |
7. Laivaston
taistelulaivat olivat pääosin pian 1. maailmansodan jälkeen rakennettuja
aluksia, jotka olivat jo liian hitaita kulkemaan laivastojen uuden pääaseen,
lentotukialusten mukana ja liikkuvaan merisotaan muutenkin, joten niitä
käytettiin lähinnä tulitukialuksina sillä niiden järeissä tykeissä ei ollut
mitään vikaa. Ne pääsisivät kerrankin takomaan kranaatteja vihollisaluksia
vastaan, mikä oli alusten historan tuntien erityisen tyydyttävää – osa niistä
oli vaurioitunut pahoin tai uponnut ja sittemmin nostettu Pearl Harborissa,
joten nyt olisi tilaisuus maksella kalavelkoja (6 taistelulaivasta 5 oli ollut
paikalla). Tehtävästään johtuen tosin alusten makasiineissa oli pääosin
miina-ja sirpalekranaatteja, vain keskimäärin
23 % ampumatarvikkeista oli raskaisiin merimaaleihin soveltuvia
panssarikranaatteja. Samaten Oldendorfin hävittäjäaluksilla ei ollut toista
torpedolatausta mukanaan, vain lavetteihin valmiiksi ladatut torpedot.
Se oli rasvatyyni
ilta, tiistai 24. lokakuuta apinan vuonna 1944. Aurinko laski mailleen, ilta
pimeni ja näkyvyys laski kolmeen meripeninkulmaan. Vara-amiraali Nishimura
suunnitteli saapuvansa Leyten lahdelle noin klo 4 aamulla, edelleen pimeän
turvin, ja oli itsevarma. Japanilaiset olivat olleet lukusissa yötaisteluissa
merkittävästi amerikkalaisia etevämpiä, pitkään hiotun taktillisen osaamisen
eikä kaikkein vähiten tehokkaiden suurtorpedojensa turvin. Tyypin 93 torpedo, Pitkä keihäs, oli Japanin merivoimien
ylpeys. Sen kaliiperi oli 610 mm, siinä missä läntisten vastineiden 533 mm,
joten räjähdysainelataus oli noin puolitoistakertainen. Aivan erityisesti
tyypin 93 torpedon voimanlähteenä oli puhdasta happea painepullosta polttoöljyn
kanssa polttava moottori. Suuren polttoaine-ja hapetinlatauksen voimin tehoa
saatiin paljon ja sitä voitiin käyttää pitkään, ja tyypin 93 torpedojen
huippunopeus olikin huima 49 solmua (90
km/h) ja kantama vielä huimempi yli 20 kilometriä, 36 solmun (66,6 km/h)
nopeusasetuksella jopa 39 kilometriä. Länsimaiden torpedojen oli tyytyminen
noin 46 solmuun (85 km/h) ja neljästä kuuteen kilometriin, tosin sodan aikana
kehitettiin parempia tyyppejä ja vuoden 1944 Mark 17- torpedo kantoi sentään 46
solmun nopeudella 16,5 km. Erityisenä lisämausteena happitorpedon pakokaasut
olivat hiilidioksidia ja vesihöyryä, siinä missä ilmapullosta ilmaa polttavan
torpedon moottoriin menee ilman 78 % typpikaasua. Inertti kaasu ei osallistu
palamiseen eikä imeydy veteen, joten se näkyy selvänä kuplavanana torpedon
perässä, kun taas happitorpedon pakokaasun hiilidioksidi oikeissa olosuhteissa
saattaa liuteta veteen kokoanaan eikä näin jätä vanaa – tai hiilidioksidin
kupliessa on kuplien määrä suuresti pienempi ja vaikeampi havaita.
Japanilaisten torpedoaseistus oli siis selvästi ylivertaista. Aivan erityisesti
yötaistelussa siitä oli merkittävä etu, sillä mm. Rautasalmen (Ironbottom Sound)
taisteluissa Guadalcanalilla hevosen vuonna 1942 amerikkalaisilla oli ollut
paha tapa avata öisinkin tuli tykistöllä melkein heti, kun japanilaisiin oltiin
saatu tutkakosketus. Suuliekit paljastivat amerikkalaisten sijainnin, eikä
japanilaisten tarvinnut tehdä muuta kuin kiertää torpedolavettinsa suuliekkejä
kohti ja ihailla pian kohoavia tulipatsaita amerikkalaisten risteilijälinjassa.
Amerikkalaiset ottivat opikseen, mutta japanilaisten yötaistelutaktiikka ja
–välineet olivat vielä pitkään selvästi edellä ja japanilaiset siksi
pyrkivätkin aina kosketustaisteluun pimeällä. Siksi Nishimura jatkoi tyynin
mielin täyttä vauhtia Mindanaomereltä Surigaon salmeen, vaikka hänen osastonsa
olikin jo havaittu. Ilta oli jo pimeä, ja hän saapuisi vihollisen kimppuun
pimeän yhä vallitessa.
Klo 22:36
torpedovene PT-131 sai
tutkakosketuksen Surigaon salmessa. 1500 hevosvoiman Packard V-12:t karjaisivat
kuin nälkäiset leijonat. 100-oktaaninen lentobensiini repi
moottoritorpedoveneet 41 solmuun. Veneet syöksyivät torpedohyökkäykseen, ja
hävittäjä Shiguren tähystäjä havaitsi
ne. Tykit avasivat tulen ja tykkimiehet ampuivat valopommeja ilmaan.
Taistelulaivojen kevyt tykistö liittyi mukaan leikkiin, ja 6 tuuman (152 mm)
kranaatti myskäisi torpedovene PT-130:n
keulan läpi, mutta sytytin ei toiminut niin kevyeen maaliin törmätessään.
Valojuovat repivät merenpintaa 25 mm pikatykkien paukkuessa, ja torpedoveneiden
lomasta nousi tiheään vesipatsaita. Veneiden oli mutkiteltava hurjasti
moottorien karjuessa hätäteholla, jotteivät japanilaisten tykkimiehet saisi
niitä jyvälle. Veneet ampuivat torpedonsa vailla osumia, mutta raportoivat tarkkaan
japanilaisten liikkeistä ja vätäytyivät savuverhoon. Kolme torpedoveneviirikköä
syöksyi salmen eri puolilta ja vaikkeivat ne saaneetkaan osumia, häirintä
onnistui: Taistelulaiva Fuso ampui kohti risteilijä Mogamia, joka käski vihaisesti radion puhekanavalla lopettamaan
tulen. Viesti lähti hetkeä liian myöhään, ja 6 tuuman kranaatti iski
taistelulaivan sairastupaan tappaen kolme miestä. Nishimura käski ärtyneesti
lopettamaan tulen ja ryhmitti taistelulaivat nyt edelle. Torpedoveneillä oli
kaatunut niin ikään kolme miestä. Nishimuran laivat jatkoivat edelleen Surigaon
salmea pohjoiseen ja sen toinen suu alkoi häämöttää. Torpedovneitä Nishimura
piti vain häirintänä eikä niistä olisi enää kiusaa, kun ne olivat jo käyttäneet
torpedonsa.
Yhdysvaltain 54.
hävittäjäviirikkö (kapteeniluutantti
Coward) seurasi ryhmä C:tä tutkallaan ja lähestyi 30 solmun nopeudella, kolme
alusta oikealta (idästä) ja kaksi vasemmalta (lännestä). Nishimura oli ajanut
suoraan väijytykseen. Hävittäjä Shigure
valaisi itäisen ryhmän valonheittimellään klo 02:58 ja taistelulaiva Fuson 14 tuuman tykin kääntyivät kohti
maaleja. Amerikkalaiset ampuivat 27 torpedon kentän noin 11 000 metrin
etäisyydeltä 03:00. 03:07 Fuso oli
saanut ampuma-arvot laskettua jamaalin jyvälle. 14-tuumaiset karjaisivat ja
suuliekit valaisivat taivaan (taistelulaivoilla ei ollut torpedoaseistusta, joten
niillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ampua tykeillä). Sitten torpedot
saapuivat perille. Kaksi mahtavaa vesipatsasta ampaisi taistelulaivan oikealta
kyljeltä. Boilerihytit tulvivat ja taistelulaiva menetti nopeuttaan. Jostain
syystä päällikkö, vara-amiraali Masami Ban, ei radioinut vaurioilmoitusta
Nishimuralle, joka ei tiennyt toisen taistelulaivansa jäävän ripeästi jälkeen.
Vasemmalta
lähestyvät kaksi alusta ampuivat nekin pian torpedokenttänsä. Japanilaiset
ampuivat jälleen kiivaasti, mutta tuloksetta. Klo 03:20 yö muuttui päiväksi.
Valtava lieska nousi siitä, missä oli hetki sitten ollut laiva, ja mereen
avautui kraateri. Hävittäjä Jamagumoon
osui kaksi torpedoa, joista toinen sytytti Jamagumon
omat, hirmuiset tyypin 93 torpedot. Lieska näkyi aina Oldendorfin
taistelulaivoille saakka, salmen ulkopuolelle.
03:22 saman
kentän torpedo osui taistelulaiva Jamashiron vasempaan kylkeen. Kolme minuuttia
myöhemmin hävittäjä Asagumo sai
osuman keulaansa. Hävittäjä Mishitsio valmistatui ampumaan oman torpedokenttänsä,
kun se itse lensi ilmaan. Meren aluksen ympärilla jotenkuten asettuessa se
makasi likkumatta, konehuoneet tulvien.
Hävittäjäviirikön 54 torpedoväijytys oli onnistunut täydellisesti. Torpedopihdeillä
oltiin rampautettu yksi taistelulaiva ja kolme hävittäjää vailla omia
tappioita. Kapteeniluutnantti Coward oli jakanut itselleen kuningasvärisuoran
merisodan suuressa korttipelissä.
|
Surigaon salmen taistelu. Kuva: Wikipedia |
Kellon kääntyessä
kohti neljää Oldendorf käski hävittäjät vetäytymään. Weylerin ikääntyneet
taistelulaivat jaoivat poikittain Nishimuran osaston eteen. Hän oli jakanut
itselleen ässäneloset merisodan suuressa korttipelissä: taistelulaivat olivat
vetäneet poikkiviivat T:n päälle. hänen kaikki aluksensa kykenivät ampumaan
kaikilla pääaseillaan vihollista, joka ei kyennyt vastaamaan kuin etummaisten
laivojensa keulatykeillä. Tilanne oli ihanteellisin mahdollinen, eikä hän
aikonut jättää sitä käyttämättä. Kymmeniä ja jälleen kymmeniä oransseja
lieskoja syöksyi pimeään yöhön. Amerikkalaiset eivät enää olelet niitä
äkkipikaisia märkäkorvia kuin kesällä 1942, vaan tulta ohjattiin moderneilla
tulenjohtotutkilla. Raskaiden merikanuunoiden lataaminen oli hidasta ja
tulinopeus vain muutama laukaus minuutissa, joten ne karjaisivat harvakseltaan,
mutta kahdeksan ristelijän keskiraskaat tykit ampuivat pikatulta minkä ehtivät.
Yö ei ollut enää yö. Se oli yhtä suuliekkien kellertävää kajoa.
Rikki ammuttu Jamashiro yritti kääntyä pois kuuman
teräksen raekuurosta ja jatkoi epätoivoisesti ampumista, mutta turhaan. Klo
04:09 taistelulaiva USS Mississippi
ampui viimeisenä taistelulaivana historiassa kohti toista taistelulaivaa, Jamashiroa. Se kääntyi ympäri ja upposi
vieden mukanaan Nishimuran ja suuren osan muistakin miehistään. Palavana
hylkynä ajelehtiva Fuso upposi
samoihin aikoihin. Raskas risteilijä Mogami
pyöri sekin holtittomasti uivana soihtuna. Ainoastaan hävittäjä Shigure pystyi väistelemään rankkaa
tulitusta ja yritti etsiä Shiman osastoa etelästä.
Vallan vailla tappioita amerikkalaiset eivät sentään selvinneet.
Hävittäjäviirikkö 56 (komentajakapteeni Roland Smoot) ajoi suurella nopeudella
kohti vihollista ampuakseen torpedokentän. Sen ammuttuaan 6000 m etäisyydeltäklo
04:04 viirikkö väisti japanilaisten vastatessa tuleen. Liike vei hävittäjä USS Albert B. Grantin kevyen risteilijä USS Denverin tulenjohtotutkaan, ja sitä
luultiin Shigureksi. Alukseen osui
ryöppy kuuden tuuman kranaatteja ennenkuin Smoot ehti huutaa radioon
viirikkönsä ajatuneen keskelle salmea. Oldendorf käski kaikille aluksille TULI
SEIS, oikeastaan tulituksen jatkaminenkin olisi ollut tässä vaiheessa jo
turhaa. Pääosa vihollisista oli joko uponnut tai uppoamassa. USS Albert B. Grant oli pahasti vauroitunut
ja jouduttiin hinaamaan pois taistelusta. Siihen oli osunut ainakin 11
amerikkalaista ja viisi japanilaista kranaattia. 34 miestä oli kuollut.
Shiman 2.
harhautusryhmä oli päässyt koko matkansa tähän saakka amerikkalaisten
häiritsemättä. Kolmen aikaan osaston näkyvyyttä peitti sadekuuro, ja tähystäjät
ehtivat aivan viime hetkellä huutaa varoituksen: edessä oli Panaonin saari.
Shima käski heti ruorin kaikki paapuuriin, ja erittäin nolo suunnistusvirhe
ehdittiin nipin napin väistää. Silloin viimeiset amerikkalaisten
moottoritorpedoveneet, joilla vielä oli putkissaan torpedo, olivat jo nähneet
laivat ja pääsivät hyökkäysetäisyydelle. Kevyen risteilijä Abukuman vasen kylki repesi auki PT-veneiden kirjatessa yön ainoan
osumansa.
Shiman osastoa
vastaan nilkuttivat klo 4:15 Shigure (8 tuuman kranaatista sekin
vaurioitunut) ja Mogami. Shiman
laivat pujottlivat plavan öljyn seassa kunnes näkuvät Oldendorfin
taistelulaivat, ja ampuivat hirvittävien tyypin 93 torpedojensa kentän niitä
kohti.
Kaikki 16
torpedoa menivät ohi, ja Shima kääntyi pettyneenä takaisin. Tilanne oli liian
sekava ja vihollinen vahva jotta hän voisi jatkaa. Käännöksen aikana Shiman
lippulaiva ristelijä Natshin
päällikö, kapteeniluutnantti Enpei Kanoka luuli Mogamin olevan vain palava hylky, mutta hänen yllätyksekseen se
liikkuikin yhä ja hoipertelikin hänen eteen. Kanoka käski heti koneet pakille
ja ruorin jyrkästi oikealle, mutta liian myöhään. Metalli kirskui kahden
risteilijän törmäyksessä. Tykkiupseeri kipusi Mogamin sillalle ja huusi megafonilla päällystön kuolleen, olevansa
vanhin upseeri laivalla ja ohjailukoneiston särkyneen. Kumpikaan risteilijä ei voinut
muuta kuin yrittää nilkuttaa etelään nuolemaan haavojaan.
Oldendorf eteni
varovasti Surigaon salmeen, sillä moottoritorpedoveneet olivat varoittaneet
salmeen tulleesta toisesta japanilaisosastosta, ja japanilaisten suurtorpedojen
vaarallisuus erityisesti öisin tiedettiin. Palavan Mogamin nähtiin olevan kantamalla ja siihen saatiin muutama osuma,
mutta se jatkoi pakoaan sitkeästi ja lähempänä oli vielä ajelehtiva Asagumo, Jonka USS Minneapolis ampui tuleen ja se upposi noin 06:00. Vihollista oli
nyt viisainta tunnustella ketterillä hävittäjillä ja aamun koittaessa
lentokoneet pääsisivät joka tapauksessa ilmaan. 5:45 kahdelta
saattuetukialukselta nousikin 11 Grumman TBM Avenger –torpedokonetta ja ja
Grumamn F6f Hellcat –hävittäjää jotka löysivät yhä nilkuttavan Mogamin vähän myöhemmin ja saivat siihen
viimein täysin rampauttavan torpedon. Sitkeä risteilijä oli viimeinkin
hylättävä ja hävittäjä Akebono
lopulta upotti sen tyypin 93 torpedolla klo 12:56.
Oldendorf itse
taas ei voinut jatkaa takaa-ajoa. 7. Laivaston päällikkö Kinkaid oli määrännyt
hänet ajamaan täyttä höyryä Leyten lahden pohjoispäähän.
TARTTUKAA SIELUUNI
Se oli
aamuhämärä, keskiviikko 25. lokakuuta apinan vuonna 1944. Vara-amiraali Kuritan
ryhmä A ajoi 20 solmun matkanopeutta läpi San Bernardinon salmen kohti Filippiinienmerta
ja edelleen Leytenlahtea. Vihollinen teisi Kuritan ryhmästä, siitä ei
edellispäivän pommitusten jäljiltä voinut olla epäilystäkään. Ajo aslmen läpi
oli siksi suuri riski, mutta se oli nyt otettava. Vaihtoehtoa ei ollut ja
Kurita valmistautui kokemaan raskaitakin tappioita murtautuessaan eittämättä
odottavien amerikkalasiten läpi. Lähitunnit ratkaisisivat saavuttaisiko Japanin
merivoimat tavoitteensa keskeyttää maihinnousu ja aiheuttaa niin suuret tappiot
kuin mahdollista. Tykit ja torpedoputket olivat ladattuja ja ampumavalmiita.
Tähystäjät märssyissään tuijottivat yökiikareilla hämärään kuin olisivat
tiristäneet kivestä vettä. Mutta he eivät nähneet mitään. Ryhmä A:n jäljellä
oleva, edelleen sangen vahva voima eli 4 taistelulaivaa, 6 raskasta ja 2
kevyttä risteilijää sekä 11 hävittäjää olikin päässyt läpi salmesta kenenkään
häiritsemättä. Vara-amiraali Kurita oli onnesta soikea. Suunnitelma Sho-1 oli
sittenkin onnistunut. Vara-amiraali Ozawan harhautus oli onnistunut. Taivaalla
ei näkynyt edes vihollisen tiedustelukoneita. Oikeastaan ainoa mikä Kurita
rasitti, oli että hän valvoi jo kolmatta vuorokautta ja mm. hänen edellinen
lippulaivansa oli upotettu hänen altaan.
7. Laivaston
pohjoisin yksikkö oli kontra-amiraali Clifton A. F. Spraguen TG 77.4.3, joka
tunnettiin yleensä ytimekkäämmällä kutsutunnuksella Taffy 3. Sen tehtävät olivat tällä hetkellä arkisia,
hävittäjäpartiotoimintaa Leyten lahdella vihollisen lentotoiminnan varalta sekä
sukellusvenepartiointia. Taffy 3:n vahvuuteen kuului kaikkiaan kuusi
saattuetukialusta, jotka olivat rahtilaivojen runkojen päälle rakennettuja
vaatimattomia noin 10 000 tonnin lentotukialuksia, joiden lentokansi oli
ahdas ja niiltä voitiin lähettää tai vastaanottaa vain pieni määrä koenita
kerrallaan, mutta kahden hissin ansiosta lentotoiminnan järjestäminen kuitenkin
verraten ripeää. Kolmipaisuntahörytykoneet antoivat vaatimattomat 16 solmua
nopeutta ja hätäteholla 18 solmua, mutta alukset olikin rakennettu ensisijaisesti
antamaan rahtialusten saattueille ilmatukea ja sukellusveneentorjunnassa
ilma-ase olikin vallan kullanarvoinen: toisen maailmasodan aikanen
sukellusveneteknologia rajoitti merkittävästi sukellusveneiden kykyä toimia
sukelluksissa, sukellusaika rajoittui yleensä noin vuorokauteen tai pariin ja
ajonopeus sukelluksissa oli tyypillisesti alle 10 solmua. Ne kulkivatkin
suurimman osan ajastaan pinta-ajossa ja ne voitiin havaita ilmasta erityisesti
tutkalla paljon helpommin ja kauempaa kuin laivoilta.
Näiden
saattuetukialusten varmistuksena oli kolme 2000 tonnin Fletcher-luokan hävittäjää, joiden pääaseena oli 5 putkea 5 tuuman
(127 mm) tykkejä, kummenen 21 tuuman (533 mm) torpedoputkea kahdessa lavetissa,
kaksi syvyyspommikiskoa, kuusi syvyyspomminheitintä, ja ilmatorjuntaan kymmenen
40 mm sekä seitsemän 20 mm pikatykkiä. Saattuealuksista poiketen Fletcher-luokan hävittäjät olivat
erittäin nopeita, huippunopeus oli jopa 38 solmua (70 km/h). Hävittäjäalukset
olivat todellinen merisodankäynnin linkkuveitsi, ne soveltuivat niin sukellusvene-
kuin ilmatorjuntaankin ja niiden torpedot olivat vaarallisia raskaillekin
aluksille – jos hävittäjät siis pääsisivät ampumaetäisyydelle ja –asemaan. Ironisesti
hävittäjäalus oli alkuaan kehitetty 1800-luvun lopulla torjumaan juuri
torpedoveneiden hyökkäyksiä keveillä tykeillään. Varmistukseen kuului lisäksi
neljä John C. Butler-luokan
saattuehävittäjää. Näiden noin 1350 tonnin alusten päätehätvä oli
sukellusveneentorjunta, mihin tarkoitukseen niillä oli kaksi syvyyspommikiskoa
ja kahdeksan syvyyspomminheitintä sekä yksi 24-putkinen syvyyskranaatinheitin.
Ilmatorjuntaan niillä oli kaksi 5 tuuman tykkiä, neljä 40 mm ja kymmenen 20 mm
pikatykkiä ja hätätilanteita varten kolme 533 mm torpedoputkea. 24 solmun
huippunopeus salli lähinnä ketterän liikehdinnän saattueen ympärillä ja
lomassa.
|
Ryhmien liikkeet 24. - 25. lokakuuta 1944. Kuva: Erkki Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta |
Klo 05:30, noin
tunti ennen auringonnousua, Kurita oli kääntänyt Ryhmän A kurssin kaakkoon
Samar-saaren rannikkoa alas, kohti Leytenlahtea ja käski osaston siirtyä
tiedustelumuodostelmasta ilmatorjuntamuodostelmaan. Hävittäjät alkoivat siirtyä
reunoilta keskemmäs ja raskaat laivat kiihdyttivät ajaakseen niiden keskelle.
Klo 06:30 Taffy
3:n radistit alkoivat kuulla japaninkielistä puhetta. Se oli outoa, sillä
japanilaisten lähin osastohan oltiin lyöty takaisin yli sadan meripeninkulman
päässä edellispäivänä ja Halseyn TF 34 oli vartioimassa San Bernardinon salmen
suuta pohjoisessa. Mikäli japanilaiset yrittäisivät uudelleen läpi, siitä
oltaisiin varmaankin jo kuultu. Radioliikenteen pääteltiin tulevan
japanilaisten varuskunnista maalta. Amerikkalaisten hallussahan oli vasta
sillanpääasema ja muutama kommandojen vyöryttämä pikkusaari.
Klo 06:45
kontra-amiraali Sprague sai sukellusveneparioltaan erikoisen radioviestin: 4
TAISTELULAIVAA 7 RISTEILIJÄÄ HÄVITTÄJIÄ LÄHESTYY ETÄISYYS 20 MPK NOPEUS 30.
Tämä ei voinut mitenkään pitää paikkaansa. Samassa hänen lippulaivansa,
saattuetukialus USS Fanshaw Bayn
tähystäjät näkivät yhtä hämmentävän näyn: pohjoisessa näkyi ilmatorjuntatykkien
valojuovia. Kontra-amiraali Sprague karjui radioon TARKASTAKAA TUNNISTUS! Hän
pelkäsi nuoren lentäjän erehtyneen pahan kerran ja rynnäköineen 3. Laivaston TF
34:n alusten kimppuun. Mutta tähystäjä huusi jälleen: TUNNISTAMATTOMIA ALUKSIA
KOILLISESSA!
Klo 06:48
hätääntynyt sukellusvenepäivystäjä, aliluutnantti William C. Rooks, huusi
radioon ”SE ON VIHOLLINEN! ALUKSILLA ON PAGODAMASTOT**! Pagodamastot.
Kontra-amiraali Sprague ei ollut uskoa korviaan. Mutta pakko oli. Rooks ei
ehtinyt sanoa enemää, sillä hän oli painanut koneensa syöksyyn ja pudotti
vihollisen silmille mitä hänellä oli: kaksi syvyyspommia.
Taivaanranta
täyttyi suurten laivojen mastojen siluetteihin niiden kiivetessä horisontin
yli. Niiden lomassa näkyi kirkkaita valonvälähdyksiä. Voi Jumalan äiti, ei! Se ei
voinut olla mahdollista. Se oli oltava pahaa unta.
Minuuttia
myöhemmin paha uni päättyi vastaansanomattomasti. USS Fanshaw Bayn vierestä nousi räikeänväristen vesipatsaiden loisto.
Kello oli 06:50.
Kontra-amiraali
Sprague kokosi itsensä silmänräpäyksessä. Kän anoi osastolleen käskyn ajaa
täyttä vauhtia itään, missä häämötti sadekuuro joka haittaisi vihollisen
tähtäystä ja antaisi hengähdysaikaa. Kirkkaat väriloiskeet seurasivat
saattuetukialivojen kääntyessä hätäteholla. Värit olivat taistelulaivojen
tykistön kranaatteihin lisättyjä merkkivärejä, joilla ne kykenivät erottamaan
omat iskemänsä ja näin johtamaan tultaan. Nehän
ampuvat kuin värielokuvassa, huudahti muuan matruusi saattuetukialus USS White Plainsilla. Sprague ei uskonut
köykäisten laivanpahastensa kestävän varttituntiakaan näin musertavaa ylivoimaa
vastaan.
Tuuli oli onneksi
idästä (***). Sprague määräsi kaikki tukialukset lähettämään ilmaan heti kaikki
koneet jotka vain kyettiin. Lentokansilla kävi tavaton kuhina. Mekaanikot
käynnistivät moottorit ja ohjaajat suorastaan syöksyivät koneisiinsa ja
laittoivat vyönsä kiinni jos ehtivät. Nyt oli kiire. Koneet oli sentään
aseistettu ja tankattu valmiiksi partiotoimintaan edellisillan operaatioiden
jälkeen, mutta aseet olivat syvyys- tai sirpalepommeja. Sillä ei ollut nyt
väliä, vihollisen silmille oli heitettävä sitä mitä käsillä oli, aivan mitä
tahansa.
(**) Pagodamasto oli japanilaisille
tykistöaluksille tyypillinen, korkea ja rönsyilevä mastorakenne, jonka tasoille
oli asennettu hämäränäkölaitteita, etäisyysmittareita, valonheittimiä ym.
varusteita. Maston malli muistutti pagodaa,
aasialaisen temppelin monikerroksista ja –kattoista tornia ja poikkesti
länsimaisten taistelulaivojen kolmion ja linnantornin mallisista mastoista.
(***) Tuulella
oli lentotukialusten aikakaudellakin yllättävän suuri merkitys, jopa lähes yhtä
suuri kuin purjelaivojen valtakaudella. Lentokoneiden on saatava ilmanopeutta,
siis siiven yli virtaavan ilmamassan nopeutta jotta niiden siivet tuottavat
nostovoimaa, ja nousemalla vastatuuleen niillä on jo lähtöhetkellään vastatuulen
verran ilmanopeutta. Lentotukialuksen oma kulkunopeus vastatuuleen vain lisää
ilmanopeutta määränsä verran. Vastaavasti laskeuduttaessa sama vastatuuli
voidaan vähentää lentotukialuksen ja lentokoneen nopeuserosta mikä helpottaa
laskeutumista merkittävästi, sillä ilmanopeuden laskiessa sakkasrajalle
lentokone lakkaa lentämästä. Samoin vastatuuleen kulkevan tukialuksen
kulkunopeus on pois sen ja lentokoneen nopeuserosta.
Vara-amiraali
Kurita oli yhtä järkyttynyt kuin kollegansa Sprague. Kaikkaila taivaanrannassa
näkyi lentotukialuksia. Tätä hänen ei olisi pitänyt nähdä. Halseyn 3.
Laivastonhan piti olla kaukana pohjoisessa Ozawan kimpussa. Nyt se olikin
suoraan hänen edessään. Tähystäjät raportoivat näkevänsä useita risteilijöitä
ja lentotukilauksilta nousevan lukuisia koneita. Hämmentynyt Kurita havahtui
taistelulaiva Jamaton ampuessa
järeillä tykeillään. Hän antoi lyhyen käskyn YLEINEN HYÖKKÄYS, ja osasto
hyökkäsi. Vihollinen oli yllättänyt huonolla hetkellä, sillä muodostelman
vaihdos oli yhä kesken lentohyökkäysten ilmaannuttua häiritsemään sitä
parikymmentä minuttia aiemmin. Nyt ei ollut aikaa koota hävittäjiä viiriköiksi
tai risteilijöitä osastoiksi, vaan kaikki alukset hyökkäsivät itsenäisesti
kuten parhaaksi näkivät. Kaikki raskaat alukset olivat jo kantaman sisällä ja
avasivat tulen yksi kerrallaan.
USS White Plains
heilahti rajusti. Aivan sen vieressä
meressä räjähti järeä kranaatti, ja paineaalto heilutti köykäistä alusta. Klo
06:57 Sprague määräsi kaikki alukset laukaisemaan savunheittimensä. Sprague
myös lähetti hätäsanoman omalle esimiehelleen kontra-amiraali Thomas Spraguelle
klo 07:01. Hän myös pyysi apua suoraan 30 mpk etelämänä sijainneelta Taffy
2:ltä (TG 77.2.2) jonka komentaja kontra-amiraali F.B. Stump oli jo kuullut
radiosta hätääntynyttä viestintää ja ryhtynyt omin päin toimiin. Hän rauhoitti
ystäväänsä Clifton ”Ziggy” Spragueta puheradion yli: Ziggy, älä hermostu. Älä rupea hurjastelemaan. Me olemme tulossa!
Ziggy olikin aivan rauhallinen, vaikka tilanne oli toivoton. Hän ei vieläkään
käsittänyt miten se oli mahdollista. Miten näin suuri osasto oli voinut jäädä
huomaamatta? Missä olivat Halsey ja TF34:n taistelulaivat? Vihollinen ei ollut
voinut tuhota niitä, siitä oltaisiin varmasti kuultu. Ainoa vaihtoehto oli
pyrkiä etelään Leyten lahdelle, missä olivat 7. Laivaston vanhat
taistelulaivat, jotka voisivat salvata vihollisen liikkeen, mutta vihollinen
oli nyt suoraan hänen länsipuolellaan ja Leyten lahdelle vielä kymmeniä
meripeninkulmia. Klo 07:13 edessä idempänä oli jälleen saderintama, minne
ajettiin savuverhoa vetäen edes jonkinlaiseen suojaan. Varmistuksensa Sprague
käski levittää savuverhoa tukialusten ja vihollisen väliin. Sen oli nyt
kelvattava.
Spraguen oli
tehtävä päätös. Hänen omat voimansa eivät voineet mitenkään riittää vihollista
torjumaan, joten se oli houkuteltava sinne missä olisi riittävästi voimia. Lisäksi
lounaassa Leytella maihinnousevia joukkoja oli suojeltava vihollisen
merivoimilta. Noin 07:30 Sprague käänsi ensin kaakkoon ja sitten etelään. Se
oli riski, sillä vihollinen – joka muutenkin oli noin kaksi kertaa
nopeampi – saattaisi ajaa diagonaalia pitkin hänet
vieläkin nopeammin kiinni. Sitä oli viivytettävä. Sprague määräsi
varmistuksensa tekemään torpedohyökkäyksen.
|
Samarin taistelu 25. lokakuuta 1944. Kuva: Wikipedia |
Hävittäjä USS Johnstonin päällikkö kometajakapteeni
Evans oli ryhtynyt oma-aloitteisesti toimiin jo klo 07:10. Savuverhoa vetäen hän ajoi suurella nopeudella
aiemman savuverhon läpi vihollista päin, ja sen läpäistyään näki edessään
raskaan risteilijän noin meripeninkulman päässä. Kaikki viisi tykkiä ampuivat
minkä ehtivät ja raskas risteilijä Kumano
saikin useita osumia. Se väisti juuri muutaman lentokoneen häirintähyökkäystä,
mutta niistä selvittyään avasi tulen USS Johnstonia
kohti, jota luultiin Halseyn 3. Laivaston vasrmistukseen kuuluvaksi raskaaksi
risteilijäksi. Hävittäjä syyti savutorviissa raskasta polttoöljyä, mikä loi
paksua mustaa hiilikömyä, savunheittimistään vaaleaa kemiallisen genraattorin
luomaa tekosavua ja kaikiein aseiden putkia korventava pikatuli vielä peitti
aluksen ruudinsavuun. Myös raskas risteilijä Suzuja erehtyi luulemaan kohti
hyökkäävää vihollista raskaaksi risteilijäksi ja käänsi putkensa sitä kohti.
Evans ajoi kylmästi lähemmäs ja ampui molemmat torpedolavettinsa tyhjiksi Kumanoa kohti.
Yksi torpedoista
osui Kumanon perään sen jyrkästä
väistöliikkeestä huolimatta, ja menetti liikuntakykynsä. Suzuja ajoi vierelle suojaamaan, sillä sekin oli saanut vaurioita
ilmahyökkäyksissä ja omaa risteilijää kannatti nyt vastahyökkäyksen yllättäessä
suojata. Liikehtimiskyvytön alus on helppo maali ja vasta karkotettua
risteilijää saattoi seurata toinen.
USS Johnson vavahteli. Siihen osui kuusi
raskasta kranaattia muutamassa hetkessä (ne olivat ilmeisesti suuraistelulaiva
Jamaton 460 mm ylijäreitä panssarikranaatteja, joiden sytyttimet eivät
toimineet näin kevyttä alusta vastaan, vaan puolentoista tonnin teräskartiot
vain myskivät aluksen läpi kolminkertaisella äänennopeudella repien siihen
puolimetriset reiät. Toinen konehuone oli ammuttu hajalle, peräkannen tykit
vailla konevoimaa ja radiot mykkiä. Muttta toinen konehuone anoi vielä 17
solmua nopeutta ja käsiruori toimi. Savuverhoa vetäen USS Johnston ajoi sadekuuron suojiin.
Jokseenkin samana
aikaan USS Johnstoniin osui, noin
07:30, toinen hävittäjä USS Hoel ajoi
niin ikään torpedohyökkäykseen. Sen edessä häämötti savuverhon läpäisyn jälkeen
taistelulaiva, todennäköisesti muista
erillään kulkeva Kongō, ja
komentajakapteeni Kintberger ajoi sitä kohti. Molemmat avasivat tulen, ja kohta
USS Hoelin komentosiltaa repi
kranaatti joka rikkoi viestilaitteet. Kintberger ajoi sinnikkäästi eteenpäin
kunnes kääntyi ampumaan torpedokentän. Sitten oli ajettava kiireen vilkkaa
karkuun. Se ei auttanut. USS Hoeliin
satoi kranaatteja, jotka rikkoivat sen vasemman koneiston sekä ohjailukoneiston ja ohjaaminen oli
tehtävä käsikoneistolla. Alus kääntyi jälleen ja edessä häämötti jälleen
taistelulaiva (todennäköisesti Jamato
tai Haruna), jonka kanssa käytiin
kiivasta laukaustenvaihtoa. Toisessa lavetissa oli vielä torpedoja, joten USS Hoel ampui ne lähintä taistelulaivaa
kohti. Osumia ei ehditty jäädä ihmettelemään, sillä vihollinen ampui USS Hoelia kohti nyt raivokkaasti, ja siihen
osui noin 40 kranaattia. Suurin osa niistä oli sentään niin järeitä, ettei ohut
teräs siirränyt laukaisemaan sytyttimiä, mutta valtavat reiät täyttivät rungon
ja USS Hoel alkoi vääjäämättä vaipua
aaltoihin. Kansilla lojui kymmeniä ruumiita. Hävittäjä ampui vielä
keulatykeillään raivokkaasti, kunnes vääjäämätön tapahtui ja klo 08:55 USS Hoel upposi mukanaan 253 miestä.
Kolmas
varmistuksen hävittäjistä, USS Heermann
ajoi kahden edeltäjänsä perässä vihollista kohti. 07:49 se oli vähällä törmätä
vaurioituneeseen USS Hoeliin, mutta
näki pian itäkoillisessa (Japanilaisilla oli niin suuri nopeusetu, että tässä
vaiheessa Taffy 3:n ympärillä oli vihollisia jo puolikaaressa) vihollisen
risteilijöitä. Komentajakapteeni Hathaway ajoi laivansa torpedohyökkäykseen ja
ampui lavetillisen torpedoja niitä kohti. Siten oli väisteltävä rajusti
savuverhoa vetäen. Suoraan pohjoisessa oli vihollisen taistelulaiva. Hathaway
ajoi pää kylmänä kranaattien iskemien välistä taistelulaivaa kohti ja ampui
toisen lavettinsa torpedoja.
Klo 07:59 Jamato avasi tulen savusta ilmestynyttä
vihollisen risteilijää kohti. Samalla tähystäjä huusi näkevänsä useita
torpedovaoja tulossa suoraan kohti. Vara-amiraali Kurita käski heti väistämään
poispäin, ja seurasi piinallinen takaa-ajo. Mahtava alus ehti kääntyä, muttei
torpedojen edestä pois. Ainoa mahdollisuus oli ajaa niiden suuntaan ja
pysytellä torpedokentän vanojen välissä. Kansilla miehet katoivat
jännitysnäytelmää kauhuissaan. Torpedot kulkivat vain parin metrin päässä
taistelulaivan runnalla molemmin puolin. Tunnelmaa olisi voinut leikata
rälläkällä. Mutta lopulta torpedot ajoivat edelle. Miehet saattoivat viimein
hengittää ja Jamato kääntyä takaisin
taisteluun, mutta 10 minuutin piinaava näytelmä oli pakottanut sen – ja samalla
komentaja Kuritan – kauas pohjoiseen, pois taistelualueelta.
Saattuehävittäjä
USS Samuel B. Robertsin päällikkö
komentajakapteeni Robert Copeland ajoi omien hävittäjäalusten perässä suoraan
kohti vihollista ja savuverhon läpäistyään oli noin 4 mpk etäisyydellä raskaasta
ristelijä Tshokaista. Copeland ampui
kaikki kolme torpedoaan sitä kohti ja tulitti molemmilla viiden tuuman tykeillään minkä ehti, jopa
ilmatorjuntatykeillään. Kiivasta taistelua kesti noin tunnin, mutta
lopputulosta ei voinut välttää. Alukseen osui useita raskaita kranaatteja ja se
syttyi kauttaaltaan tuleen. Copeland käski jättää laivan klo 09:35 ja se upposi
noin puoli tuntia myöhemmin 90 miestä mukanaan.
Vähän kahdeksan
jäleen USS Fanshaw Bay sai ainakin kuusi
osumaa raskaista kranaateista, mutta nekin olivat panssarikranaatteja jotka
vain solahtivat laivan läpi räjähtämättä. Vihollinen oli jo niin lähellä, että
kunkin saattuetukialuksen peräkannelle asennettu yksinäinen viiden tuuman tykki
oli kantamalla, ja niillä ammuttiin kiivaasti takaisin, sillä muutakaan ei
ollut tehtävissä. Yksi USS White Plainsin
tykkimies huusi uhmakkaasti ”Hetki vielä pojat! Olemme kohta houkutelleet ne 40
mm:n kantamalle!” USS Kalinin Bay oli
ankarimman tulen kohteena, ja sai kaikkiaan 16 osumaa joista ainakin osan sytyttimet
toimivat. Ohjailukoneisto rikkoutui ja konemestari käsiohjasi alusta
konehuoneesta käsin, ympäri laivaa syttyi tulipaloja ja alakansilla oli kaksi
metriä vettä, mutta alus pysyi jotenkuten mukana.
Myötätuuli painoi
savuverhoa nyt sivuun ja USS Kitkun Bay
oli USS Gambier Bayn ohella
vihollisen tähystykselle paljaana. USS Gambier
Bay ajoi nyt kuumottavaa piirileikkiä: päällikko Viewing seurasi pokkana
aluksen vieraan putoavien kranaattien väriä, joka toisinaan kirkkaan liejun
aaltoina kasteli näyelmää seuranneet kansimiehet (kaikki lentokoneet oli aikaa
sitten lähetetty matkaan, joten he eivät voineet muutakan kuin seurata
hirvittävää näytelmää jossa heiullä oli päärooli). Vieving nimittäin näki
osumien väristä, etäisyydestä ja suunnasta samat tiedot kuin japanilaisen risteilijän
tulenjohtaja. Aina kun karaanit jäivät lyhyeksi – siis noin 100 metriä laivasta
vasemmalle – hän käänsi laivaansa vasemmalle. Kun japanilainen tulenjohtaja
teki noin 100 metrin korjauksen ja lisäsi etäisyyttä noin 100 metriä, oli USS Gambier Bay jo siirtynyt 100 metriä
vasemmalle ja osumat tulivat nyt noin 100 metriä oikealle. Viewing väisti nyt
saman verran oikealle ja seuraava yhteislaukaus putosi nyt 100 metriä laivan
oikealle puolelle. Tätä kuurupiiloa jatkui kaikkiaan noin 25 minuuttia, kunnes
väistämätön tapahtui: klo 08.10 USS Gambier
Bay sai suoran osuman ja peräosa syttyi rajusti tuleen. Toinen konehuone
sai vakavan vuodon ja kattiloiden paine oli pakko päästää ulos. Vauhti laski 11
solmuun ja saattuetukialus oli nyt istuva sorsa. Osumia tuli pian useita lisää,
kaikkiaan parikymmentä, häyry- ja sähkövoima menetettiin eikä tulipaloja voitu
enää hallita. Klo 08:45 kaikki toivo oli mennyttä ja Viewing käski jättää
laivan, joka oli lähinnä liekehtivä rytöläjä. Oli melkeinpä onnenkauppaa, ettei
sueamman saattuetukilaivan ollut jo käynyt samoin.
Vara-amiraali
Hashimoto tarkkaili taistelua raskaan ristelijiä Haguron sillalta. Useita
vihollisen lentotukialuksia oli jo tulessa ja ne pakenivat täyttä päätä.
Useimmat hänen risteilijöistään ajoivat hyvää vauhtia vihollista takaa ja
pitivät yllä jatkuvaa tulta. Kohta oltaisiin niiden itäpuolella ja niiden pako
voitaisiin tyrehdyttää, ja ajaa ne päinvastoin lähteen, rantaa kohti pussiin. Voitto
oli nyt käsillä, vaikakkin vihollisen varmistuksen risteilijät tuon tuosta
ilmestyivät savuverhon suojista ja niiden tulitus oli kiusallisen tarkkaa ja
pakotti Hashimoton risteilijät hajottamaan tulensa. Niistä suurin osa oli
kuitenkin jo ammuttu hajalle, mutta suurta häiriötä aiheuttivat sitkeästi ja
viheliäästi kimppuun käyvät vihollisen tukialuskoneet. Niitä tuli aina vain
lisää. Japanilaiset eivät ilmeisesti huomanneet tätä, mutta useimmat niitä päin
syöksyvät amerikkalaiset koneet olivat yksiä ja samoja Taffy 3:n ja Taffy 2:n
koneita, jotka olivat ajat sitten pudottaneet pomminsa ja torpedonsa, ja
tekivät konekiväärirynnäkköjä tai toisinaan jopa ajoivat vihollista päin ilman
minkään valtakunnan ampumatarvikkeita vain häiritäkseen tai jopa pakottaaksen
tämän väistämään kuviteltua torpedoa.
Komentajakapteeni
Hatahawayn USS Heermann oli kuin
ihmeen kaupalla välttynyt osumilta nähdessään miten USS Gambier Bayn kävi. Hän
ohjasi aluksi laivansa sen avuksi, mutta noin klo 08:41 näki risteilijän (todennäköisesti
Tshikuma) lähellään, hyökkäsi sitä
kohti ja pienenä yllätyksenä se väisti USS Heermannin
tykkihyökkäystä. Seurauksena USS Heermann
sai pian lukuisia vakavia osumia, nytkähteli pitkin pituuttaan ja keula vajosi
niin alas, että ankkurit viistivät merta. Ilmahyökkäykset pakottivat
vaurioituneen Tshikuman (USS Samuel
B. Robertsin jatkuva tulitus oli sytyttänyt sen aiemmin tuleen ja sen oli
itse vaikea vastata päätykeillään niin lähellä ollutta niin pientä kohdetta
vastaan)) irtautumaan ja se upposi lentokonetorpedojen osumiin myöhemmin
aamupäivällä.
Saattuetukialusten
yhteydessä ajoi saattuehävittäjä USS Dennis,
joka oli ampunut yhden torpedolautan kohti vihollista muiten mukana
muttapalannut sittemmin paikalleen. Se sai nyt useita osumia ja molemmat viiden
tuuma tykit särkyivät. Se oli nyt täysin hampaaton.
Noin klo 08:50
USS Johnston näki saattuetulialuksia
lähestyvän kevyen risteilijän ja pitkän jonon hävittäjiä. Se oli ilmeisesti
yritys saada tukialukset torpedohaarukkaan. Komentajakapteeni Evans käänsi
ramman aluksensa vihollisosastoa vastaan.
Kontra-amiraali
Kimura, 10. hävittäjäviirikön komentaja kevyen risteilijä Jahagin komentosillalla toden totta valmistautui ampumaan
torpedokentän, kun hän näki heitä kohti ajavan amerikkalaisen raskaan
risteilijän 09:05. Kaikki alukset avaisivat tulen tykeillään, mutta USS Johnston ajoi jonossa javan viirikön
eteen poikittain niin, etteivät muut kuin ainoastaan kärkialus voinut ampua
keulatykeillään. Kimura käänsi muodostelmansa
ampumaan vihollisen risteilijää kaikilla tykeillään. Jahagi sai useita osumua, mutta osui
myös itse USS Johnstoniin tuhoten sen
keulatykit 6 tuuman kranaateillaan. Taistelu veti puoleensa myös amerikkalaisia
lentokoneita, jota pippuroivat Jahagia raskailla konekivääreillään. Kimura
päättti ampua torpedonsa ja irtautua, vaikka hän epäilikin etäisyyden olevan
edelleen liian pitkä. Japanilaisten tyypin 93 suurtorpedo oli tehokas, mutta
myös käyttäjälleen vaarallinen: kovassa tulituksessa happitorpedo oli
syttymisherkkä ja torpedon laukemainen omassa aluksessa olisi erittäin
tuhoisaa. Se oli tarkoitettu ensi-iskun aseeksi ja tämä johti herkästi siihen,
että taistelukosketuksen jo synnyttyä tyypin 93 torpedot ammuttiin heti, kun
siihen oli tilaisuus. Siihen toisaalta kannusti myös niiden poikkeuksellisen
hyvä kantama.
Sprague oli
nähnyt Kimuran torpedohyökkäyksen ja odotti sitä sydän syrjällään. Näissä
oloissa suurtorpedojen kenttä olisi varmasti tuhoisa. USS Johnstonin uhkarohkea
hyökkäys kuitenkin oli pakottanut Kimuran ampumaan torpedonsa ennenaikaisesti,
ja ne olivat jo kantamansa rajoilla saapuessaan perille. Yhden tuhosi kevyen
tykin osuma, toisen torpedokone konekivääreillään ja loput väistettiin.
Pian Kimuran
viirikön ammuttua torpedokenttänsä USS Johnstoniin
osui lukuisia kranaatteja, mahdollisesti hänen viirikkönsä tykeistä. Se paloi nyt
kauttaaltaan, viimeinenkin turbiini hajosi ja alus jäi ajelehtimaan palavana
hylkynä. Rumputuli oli liikaa. Evans käski jättää laivan klo 09:45 ja se upposi
noin 10:10.
Hashimoto oli
menettänyt yhteyden osaan risteilijöistään, mutta hän oli saanut amerikkalaiset
lentotukialukset pussiin. raskaat risteilijät Haguto ja Tone olivat jo
niiden eteläpuolella ja niiden tuho vain ajan kysymys. Mutta sitten saapui
katkera radioviesti, jonka oli allekirjoittanut vara-amiraali Kurita.
Vara-amiraali Kuritalla oli jokseenkin sekava kuva tilanteesta. Hän ei edes
tiennyt omien alustensa sijainteja, sillä ne olivat hajaantuneet yleisen
hyökkäyksen alettua. Hän ei ollut saanut myöskään viestejä Ozawalta. Halseun 3.
Laivaston piti olla kaukana pohjoisessa Ozawan perässä, mutta tässä se nyt oli,
hänen edessään Leyten lahden edustalla. Vihollisen lentokoneita perveili koko
ajan itsepintaisemmin ja etelämpänä oli varmaankin enemmänkin Halseyn
tukilaivoja.
Stumpin Taffy 2
oli liikehtinyt jatkuvasti koillistuulia vastaan voidakseen lähettää ja
vastaanottaa lentokoneitaa Spraguen Taffy 3:n avuksi. Alkuperäisen etäisyyden
oltua vain noin 30 mpk oli tämä liikehdintä tuonut taffy 2:n jo vaarallisen
lähelle Kuritan taistelulaivoja, ja tähystäjät näkivätkin lopulta pagodamastoja
horisontissa klo 09:24.
Tämän Kurita taas
tulkitsi radioviestien perusteella yhä suuremmaksi osaksi Halseyn 3. Laivastoa.
Hän oli joutunut Jamaton mukana kauemmas itse taistelusta ja luuli vihollisen
tukilaivojen pakenevan 32 solmun nopeudella, kun Jamato kykeni korkeintaan
27:ään. Viholliskoneita parveili vaikka kuinka paljon ja ne tämän tästä
pakottivät risteilijät väistämään. Ryhmittyminen tiiviimmäksi oli
välttämätöntä. Hän lähetti viestin : KOKOONTUKAA SUUNTA POHJOINEN NOPEUS 20. Sprague
oli juuri riemuinnut hirvittävän torpedokentän väistämistä ja hermoili milloin
tulisi toinen, mutta silloin tähystäjä huusi hänen yläpuolellaan klo 09:20 : HEI JÄTKÄT, NEHÄN LÄHTEVÄT PAKOON! Ja
toden totta: japanilaiset risteilijät kääntyivät pohjoiseen. Sprague ei voinut käsittää
mitä oli tapahtunut. Parhaassa tapauksessa hän luuli oelvansa tähän mennessä
uimasillaan meressä. Mutta japanilaiset kääntyivät juuri, kun heillä oli voitto
suoraan käsillään. Taffy 3 oli joutunut muuttaman suuntansa jo länteen eli
suoraan pussiin. Kaksi hävittäjää ja yksi saattuehävittäjä eli melkein puoelt
varmistuksesta oli jo uponnut, kuten
myös yksi tukilaivoista. 7. Laivaston taistelulaivoista ei kuulunut vielä
mitään, mutta ne olivat ilmeisesti olleet sidottuna taisteluun Surigaon
salmessa edellisenä yönä. Halseyn taistelulaivat – osasto TF 34 – oli herra tietää missä eikä tukialustenkana
suurista lentovoimsita ollut mitään tietoa. Spraguen osasto oli yllätetty
paskat housussa ja taistellut kusi sukassa uhkarohkein ponnistuksin, mutta
tässä sitä oltiin: valtaosa miehistä edelleen hengissä ja jopa kuivin jaloin.
Vihollinen kääntyi pois. Kukaan ei voinut ymmärtää sitä. Ei Sprague, eivät
kansiupseerit, eivät lentäjät, eivät aliupseerit, eivät matruusit, eivät
nappulanrasvaajat eivätkä keittiöapulaiset. Mutta niin oli käynyt. Sprague sai
riemusta paskahalvauksen.
Sprague ei kuitenkaan
voinut hengähtää. Laivoilla oli sadoittain haavoittuneuta, jotka piti toimittaa
hoitoon. Koneistoja oli särkynyt, sähköjä katkennut, paloja oli sammutettava,
lentokansia raivattava. Tukialukset valmistautuivat ottmaan lukuisia ilmassa
parveilevia lentokoneita vastaan (suuri osa Taffy 3:n koneista oli toki käynyt
aseistamassa Taffy 2:n tukialuksilla) Clifton Sprague kaatoi suuren kupillisen
kahvia ja ihmetteli kuinka kaikkivaltias oli saattanutkin sinä aamuna olla niin
puolueellinen.
Silloin, klo
10:50, kuului tähystäjän pahaenteinen huuto. ILMAVAARA!
|
Mitsubishi A6M2 Zero syöksyy kohti USS White Plainsia, mutta menee täpärästi ohi. Kuva: The Aviation Geek Club |
Parvi Mitsubishi A6M2 Zeroja syöksyi kaiken kaaoksen seasta.
Tykkimiehet pikatykkien äärellä saivat paskahalvauksen ja putket käännettiin
kiireesti tähystäjän osoittamaan suuntaan. 20 mm Oerlikonit ja 40 mm Boforsit
karjaisivat vihaisesti. Pari lähestyvää Zeroa
ammuttiin mereen, mutta yksi tuli läpi. Luutnatti Jukio Seki huusi hänkin. TENNO
HEIKA BANZAI! Siten Zero iskeytui saattuetukilaiva UUS St. Lo:n lentokanteen. Hävittäjän vatsarpustemassa riippunut 250
kg panssaripommi lävisti kannet ja räjähti huoltokannelle pysäköityjen torpedokoneiden
keskellä. Torpedojen taistelukärjet simahtivat suurena lieskana, joka heitti
yhden lentokonehissin kuilustaan ja levitti korkeaoktaaisen lentobensiinin
hyökyaallon pitkin huoltokantta. USS St.
Lo oli hetkessä suurena soihtuna pitkin pituuttaan. Se upposi noin puoli
tuntia myöhemmin. Kaksi muuta kamikazea syöksyi USS Kitkun Bayhyn, joka kuitenkin onnistui nilkuttamaan pahasti
vaurioituneena turvaan. Sprague ei voinut muuta kuin käskeä kaksi jälejllä
olevaa saattuehävittäjäänsä pelastamaan uppoavan saattuetukilaivan
eloonjääneitä. Amerikkalaiset olivat saaneet karvaasti kokea millainen vaara päättäväinen
ja uhrautuva mies, vikkelä hävittäjäkone ja sata kiloa trinitrotolueenia oli.
Tätä ei kaikkea vielä
tiedetty merivoimien esikunnassa Pearl Harborissa. Mutta sielläkin ihmeteltiin
missä Halsey ja hänen taistelulaivansa oikein olivat. Halsey ei vastannut
mitenkään Spraguen ja Kinkaidin toistuviin avunpyyntöihin. Niinpä amiraali Nimitz käski lähettää suoran kysymyksen
Halseylle itselleen.
|
USS St. Lo räjähtää. Kuva: WIkipedia |
MAAILMA KUMMASTELEE
Esikunnan radioviesteihin
lisättiin aina täytesanoja harhauttamaan vihollisen radiotiedustelua. Viestit
lähetettiin morseaakkosilla, muttei selväkielisinä. Viesteihin lisättiin
täytesanoja, jotka vaikeuttivat salausavaimen murtamista käyttämällä
tunnettujen ilmausten tunnistamista (mm. saksalaisten Enigma-koodin
murtamisessa yksi tunnettu vakioilmaus oli natsien tapa päättää viesti sanoihin
HEIL HITLER, mistä voitiin jo päätellä 6 aakkosta vastaava kryptomerkki) Täytesanat
lainattiin kirjallisuudesta ja erotettiin varsinaisesta viestistä kahdella
konsonantilla. Viestikeskuksessa laadittu viesti oli kokonaisuudessan
TURKEY TROTS TO WATER GG FROM CINCPAC ACTION COM
THIRD FLEET INFO COMINCH CTF SEVENTY-SEVEN X WHERE IS RPT WHERE IS TASK FORCE
THIRTY FOUR RR THE WORLD WONDERS
Ensimmäiset
neljä (erotusaakkosina GG) ja viimeiset kolme (erotusaakkosina RR) olivat
täytesanoja, jotka 3. Laivaston viestipäivystäjät yleensä poistivat viesteistä
ennen niiden välittämistä upseereille. Tällä kertaa kuitenkin vain ensimmäiset
neljä poistettiin, mutta viimeiset kolme erehdyksessä – ehkä niiden luultiin
liittyvän itse viestiin – jätettiin. Sanat ”Maailma
kummastelee” olivat ilmeisesti englantilaisen runoilija Alfren Tennysonin
runosta Kevyen prikaatin hyökkäys – ja Balaklavan taistelu oli käyty juuri 25.
lokakuuta tiikerin vuonna 1854 – eikä se viitannut saman päivän tapahtumiin,
joista viestimiehet eivät varmaankaan olleet edes tietoisia.
Halsey
oli saanut Kinkaidin ja Spraguen viestit ylipäätään perille vastam yli
puolitoista tuntia myöhässä. Klo 07:07 päivätyn viestin TAISTELULAIVOJA
RISTEILIJÖITÄ TULITTAA YKSIKKÖ KOLMEA Halsey oli saanut vasta klo 08:22.
Halseyn
esikunnan viestikeskus taistelulaiva USS New Jerseyllä vastaanotti Mitzin viestin
noin klo 10 ja se vietiin vara-amiraali Halseylle muodossa MISSÄ TISTAN MISSÄ
ON RYHMÄ KOLMENELJÄ RR MAAILMA KUMMASTELEE
Temperamenttiseksi
tiedetty ja pikkuasioihin puuttuva mies oli nyt verisesti loukkaantunut. Hän
murskasi saamansa paperin käsiinsä ja mietti kokonaisen tunnin. Ja mitä
pidempään hän mietti, sitä suuttuneempi hän oli. Esiupseerit eivät uskaltaneet
tulla lähellekään raivosta kiehuvaa esimiestään. Katkerin mielin hän käski irrottaa
ryhmän TF 34 ja lähettää sen San Bernardinon salmeen. Hän kirjoitti sen
tapahtuneen hetkellä, jolloin kaksi
vihollisen rammoista tukilaivoista oli 42 meripeninkulman päässä 16 tuuman
putkieni suista. Muutamakin esiupseeri oli sitä mieltä, että isäntä olisi
pitänyt sitoa mastoon rauhoittumaan.
Halsey
oli pitänyt Kuritan ryhmä A:ta perinpohjaisesti lyötynä edellisenä iltapäivänä,
eikä siksi ollut pitänyt sitä uhkana. Mikäli sen jäänteistä saataisiinkin jokin
kevyt voima aikaiseksi, se ei olisi mitään mistä 7. Laivaston varmistus ja
ilmavoimat eivät olisi selvinneet. Hänen viestiään TF 34:n muodostelmasta ei
oltu tarkoitettu 7: Laivastolle edes tiedoksi, vaan nopea taistelulaivaryhmä
oli tarkoitus irrottaa pintataistelua varten kun vihollinen kohdattaisiin.
Tarkoitushan oli tuhota nimenomaan vihollisen lentotukialukset, joita
lentohyökkäykset vähintään hidastaisivat ja taistelulaivat pääsisivät
lopettamaan ne. San Bernardinon salmeen ei oltu jätetty edes vartiohävittäjää, mistä
TF34:n komentaja, vara-amiraali Lee huomauttikin Halseylle, joka vastasi vain
niukasti ”kuitataan”.
TF 38:n
komentaja, vara-amiraali Marc A. Mitscher in esikuntapäällikkö Burke oli hänkin
huolestunut samasta asiasta, sillä 24. päivän iltana kuului useita lentotiedustelun
tuloksia, että San Bernardinon salmea lähestyi vihollisosasto ja että salmen
majakat, jotka olivat olleet pimennettyinä koko japanilaismiehityksen ajan, oli
sytytetty. Mitscher tunsi liiankin hyvin esimiehensä äkkipikaisen luonteen, ja
totesi Burkelle, että mikäli Halsey kaipaa
hänen neuvojaan, tämä kyllä pyytää niitä. Asia jäi sikseen.
Lokakuun
25. päivän aamuna 3. Laivaston pääosat – siis TF38:n kolme tukialusryhmää TG 38.2,
TG 38.3 ja TG 38.4 ja Leen taistelulaivaosasto TF 34 – olivat yli 200 mpk
pohjoiseen San Bernardinon salmesta ajaen täydellä matkanopeudella pohjoiseen.
Aiemmin huoltoon ja täydennykseen Ulithiin lähetetty TG 38.1 oli määrätty
kääntymään takaisin, mutta oli suuresta etäisyydestä johtuen puiolisen
vuorokautta jäljessä. Yötiedustelukoneet haravoivat pohjoisia sektoreita, ja
aamukahden ja kolmen välillä niiltä oltiinkin saatu kosketusilmoituksia.
Vihollisen tukilaivaryhmä olisi vain noin 100 mpk Halseyn 3. Laivastosta
pohjoiseen. TF 34:n muodostamiskäsky määrättiin pantavaksi toimeen vasta nyt ja
se aiheutti pientä viivästystä 3. Laivaston etenemisessä, sillä tukilaivojen
oli hidastettava jotta taistelulaivat ja hävittäjäviiriköt pääsivät irtautumaan
niiden muodostelmista.
Yötiedustelukoneiden
havaitsema ryhmä oli Ozawan edellispäivänä syötiksi irrottama kontra-amiraali
Matsudan kärkiosasto, joka tosin yön aikana palasi Ozawan pääryhmän yhteyteen.
Syötti oli siis toiminut. Päivän valjettua amerikkalaiset tiedustelukoneet
saivat uuden kosketukse klo 07:10 ja aamunkoitossa valmiiksi ilmaan nousssut
180 koneen hyökkäysaalto lähti hyökkäykseen. Ozawa oli niin ikään hänkin
lähettänyt lentokoneensa ilmaan aamukoitossa. 75 koneen aalto oli ponneton
yritys 3. Laivastoa kohtaan, mutta ainakin se pakottaisi Halseyn pitämään
huomionsa Ozawan tukilaivoissa. Japanilainen lentomuodostelma havaittiin
ajoissa ja torjuttiin, eivätkä amerikkalaislaivat saaneet osumia.
Amerikkalaiset tukialuskoneet sensijaan saavuttivat Ozawan pääryhmän noin klo
08 ja kävivät hyökkäykseen. Ilmapuolustukseen ei ollut jäljellä kuin
kolmisenkymmentä hävittäjää, jotka saattohävittäjät siivosivat torpedokoneiden
ja syöksypommittajien tieltä.
|
Lentotukialus Zuikaku vaistelee pommeja Kap Engañon taistelussa. Kuva: Wikipedia |
Lopputulos oli väistämätön. TF 38 jatkoi lentotoimintaa
melkein yhtäjaksoisesti iltaan saakka, ja 527 sotalennolla upotettiin lentotukialus
Zuikaku, kevyet tukialukset Tshitose ja Zuihō sekä hävittäjä Akizuki.
Kevyt tukialus Tshijoda sekä kevyt
risteilijä Tama ammuttiin ajelehtiviksi
hylyiksi. Illansuussa vara-amiraali Mitscher – jolle Halsey oli jo edellisyönä taistelusuunnitelmansa
mukaisesti luovuttanut TF38:n taktisen päällikkyyden – edenneen jo tarpeettoman pitkälle pohjoiseen
ja kääntyi takaisin. Vara-amiraali DuBoisille hän oli jo 14:15 irrottanut yhden
raskaan ja kolme kevyttä risteilijää sekä yhdeksän hävittäjää japanilaisten
takaa-ajoon ja ne kohtasivatkin vihollisen klo 17. Palava Tsijodan hylku ammuttiin upoksiin, mutta sen tekaa ilmestyi
hävittäjä Hatsuzuki, joka taisteli
perin sinnikkäästi. Se väisteli amerikkalaisten tulitusta suurella vimmalla yli
kahden tunnin ajan, kunnes ylivoima oli liikaa. Palva hylky räjähti lopulta
illansuussa klo 20:59 ja upposi. Kahdeksan hävittäjän omaa miestä ja 17 Zuikakulta pelastettua pääsi Luzonille
kahden ja puolen viikin ajelehtimisen päätteeksi 14. marraskuuta.
Hävittäjä
Hatsuzukin sitkeä vastarinta oli sitonut DuBoisin ristelijäosaston ja Ozawan
voimien rippeet pääsivät sen turvin pakoon. Hän kääntyi takaisin, sillä illan
pimetessä takaa-ajon jatkaminen olisi ollut vaikaa ja japanilaisten
yötaistelutaktiikat tunenttuna vaarallista. Se olisi parasta tehdä päivänvalossa
lentotiedustelun avulla. DuBoisin päätös oli kaukaa viisas, sillä Ozawa oli
saanut Hatsuzukilta tiedon
risteilijäosaston vahvuudesta ja lähettänyt taistelulaivat Isen ja Hiugan takaisin.
Niiden 14 tuuman tykkien tulivoima olisi ollut aivan liikaa DuBoisin
risteilijöille.
TF 34
oli irrotessaan takaisin etelään jo melkeinpä tykinkantamalla Ozawan
pääryhmästä. Sen oli jo aivan liian myöhäistä puuttua Samarin taistelun kulkuun
– etäisyyttä oli melkein 300 mpk – ja ryhmän
oli vieläpä hidastettava matkalla täydentämään hävittäjäalusten säiliöt
taistelulaivoista. Amerikkalaiset olivat kehittäneet kulussa tankkaamiseen erinomaiset
menetelmät, mutta nekin edellyttivät nopeuden laskemusta noin 12 solmuun
täydennyksen ajaksi. Näinollen, niin viestiliikenteen hitaudesta, Halseyn
vihaisesta pohtimisesta ja huvenneesta polttoaineesta johtuen TF 34 ei ehtinyt
eikä voinut ehtiä sen enempää Spraguen Taffy 3 :n avuksi kuin puuttumaan
Kuritan vetäytymiseen takaisin San Bernardinon salmen halki, vaikka Halsey
lopulta irrotti sen kaksi nopeinta taistelulaivaa – Iowa-luokan
USS New Jerseyn ja USS Iowan – sekä kolme risteilijää ja
kahdeksan hävittäjää ryhmäksi TG 34.5 ajamaan täyttä 32 solmun vauhtia, mutta
sekään ei ehtinyt San Bernardinon salmeen ennen puoltayötä. Ryhmän ainoaksi
saavutukseksi oli kohdata Kuritan ryhmä A:sta eroon joutunut hävittäjä Nowaki, joka ammuttiin romuksi ja
upotettiin torpedolla ilman eloonjääneitä. Seuraavana aamuna amerikkalasiet
tukialuskoneet tavoittivat perääntyvän Kuritan ja ilmahyökkäyksissä upotettiin
kevyt risteilijä Noshiro ja Smarin
edustalla vaurioitunutta Kumanoa
vauroitettiin lisää. Sitten Kuritan ryhmä A oli kantaman ulkopuolella. Leytenlahden
meritaistelut olivat päättyneet.
Ne olivat
uskomatonta suurten onnistumisten, epäonnistumisten, uusien onnistumisten ja
uusien epäonnistumisten vuoristorataa. Ennenkaikkea se oli suurta hukkaan
heitettyjen mahdollisuuksien tarinaa.
Epilogi
Kurita ei tiennyt – ja hänen olisi ollut myös vaikea tietää – että Ozawan uhraus
olis lopulta toiminut täydellisesti, ja Nishimuran osasto C:n melkeinpä
teurastus Surigaon salmessa oli vain vahvistanut sitä. Kuritan edessä Leyten
lahdelle saakka oli käytännössä vain pehmeitä maaleja. Kurita luuli – ja hänen
alaisensakin luulivat ja viestivät siksi sen mukaisesti – että he olivat tekemisissä
Halseyn 3. Laivaston eli Yhdysvaltain merivoimien vahvimman yhtymän kanssa. Ozawalta
hän ei ollut saanut mitään viestejä ja oli ilmeistä, että operaatio Sho-1 oli
epäonnistunut. Amerikkalaisten tukilaivoja oli siellä missä niitä ei kertakaikkiaan
pitänyyt olla, ja kolme päivää valvoneen Kuritan tilannekuva murtui. Hätäinen
käsky aloittaa yleinen hyökkäys riisti häneltä mahdollisuuden hallita sinänsä
hyvin vahvaa ryhmäänsä ja alukset ajoivat kuka minnekin ampuen kuka mitäkin.
Alikomentajat pitivät omat ryhmänsä koossa ja erityisesti Hashimoto teki
taktisesti viisaan päätöksen saartaa ja pussittaa vihollisen tukilaivat. Myös Kimuran
sinänsä päättäväinen torpedohyökkäys oli taktisesti järkevä, vaikka USS Johnstonin yllättävä vastahyökkäys
sekoittikin pasmat.Amerikkalaisten
varmistuksen sankarilliset vastahyökkäykset olivat tehokkaita sekä
virheellisestä tunnistuksesta johtuen että vahvistivat sitä: pahaiset
hävittäjät ja korvetit tuskin kävisivät niin rohkeaan hyökkäykseen vaan niiden
oli oltava risteilijöitä. Koska amerikkalaisia tukilaivoja oli siellä missä niitä
ei pitänyt olla mutta Halseyn 3. Laivaston tiedettiin eilen olleen, johtopäätös
oli looginen. Sitä edesauttoi kiivas savuverhon vetäminen, joka vaikeutti
tunnistusta ja japanilaiset tähystäjät olivat lisäksi kokemattomia tunnistamaan
amerikkalaislaivojen siluetteja. Osin samasta syystä – siis koska heluulivat
laivoja suuremmiksi kuin ne olivat – he todennäköisesti arvoivat etäisyyden
vihollisaluksiin liian pitkäksi ja ampuivat tykeillä siksi yli. Joissain
tapauksissa myös raskaiden risteilijöiden (mm. Tshoikain) 8 tuuman tykkien miinuskorotus yksinkertaisesti loppui
eivätkä ne voineet enää vastata tuleen.
Samaten
lentomiehistöjen sinnikäs ja uhkearohkeakin häirintä vaikeutti tilannekuvan
muodostamista suuresti. Samat lentäjät tkivät syöksyjä vihollista päin yhä
uudelleen ja uudelleen, mikä sai niiden lukumäärän vaikuttamaan todellista
suuremmalta ja piti kansimiehistöt kiireisinä. Ne pakottivat raskaat laivat tekemään
väistöliikkeitä tuon tuostakin ja aiheuttivat kasautuvia vauroita, mikä
edelleen vaikeutti ryhmän halllinnointia (ja upottivat sekä Tshikuman että Tshokain). Kaiken kukkuraksi taistelulaiva Jamato joutui väistämään torpedoja kiihkeässä trillerissä, mikä
irrotti Kuritan taistelukosketuksesta sekä koketuksesta oman ryhmänsä pääosiin.
Torpedot myös varmasti rasittivat uupuneen ja yllätetyn Kuritan hermoja.
Amerikkalaisten
silkka urheus ja sitkeä vastarinta, taktisen tilannekuvan hämärtyminen, melkein
täydellinen strategisen tilannekuvan menetys, kasaantuvat tappiot sekä silkka
uupumus saivat Kuritan luopumaan taistelusta juuri, kun suuri voitto oli aivan
käden ulottuvissa.
Jos japanilaisten
viestiyhteydet eivät toimineet niin silkkojen vikojen kuin komentajien
arroganssin vuoksi, voi samaa sanoa amerikkalaisista. Niin vara-amiraalit
Halsey ja Kinkaid kuin heidän esimiehensä amiraali Nimitz – joka siis istui
Pearl Harborissa tuhansien meripeninkulmien päässä – olettivat toisiltaan
vallan paljon. Halsey ei ollut radioviesteissään erityisen selkeä ja Kinkaid
tulkitsi (eikä aivan vedenpitävin perustein) viestin taistelulaivaryhmä TF 34:n
muodostamisesta tarkoittavan Halseyn jäävän vartioon 7. Laivaston pohjoiselle
sivustalle ja jahtaavan vihollisen tukilaivoja omilla tukilaivoillaan, TF
38:lla. Japanilaisten eteläisen iskuryhmän torjunta taas oli pakottanut hänet
siirtämään omat tykistöaluksensa etelään niitä torjumaan – mikä onnistuikin
melkeinpä täydellisesti.
Halsey piti
vihollisen tukilaivarhmää päävoimana ja katosi sen tuhoamisen ensisijaiseksi
tehtäväkseen. Näin oli ollut kaikissa Tyynen meren sodan suurissa
meritaiteluissa, joten johtopäätös oli perusteltu. Halsey ei voinut tietää
kuinka heikkoja Ozawan lentovoimat todellisuudessa olivat, sillä Filippiineillä
toimi myös suuri määrä maista operoivia lentovoimia. Omien lentäjiensä
ilmoituksia Kuritan ryhmä A:n lyömisestä Halsey tulkitsi optimistisesti (mikä
ei ollut vallan vierasta: lentäjät sortuivat helposti ylitulkitsemaan
suorituksiaan ja mm. sama palava risteilijä saatettiin kirjata monta kertaa) ,
vaikka tiesi että tappoluvuista voi melko huoletta pyyhkiä vähintään
kolmanneksen, niin vaikea lentäjien oli parhaalla tahdollakaan välttää tulosten
liioittelua varsinkin heidän hyökätessään hajautetusti. Saatuaan teidon niin
keskimmäisen vihollisryhmän vetäytymisestä 24. päivän iltapäivällä ja havainnon
tukialuksista pohjoisessa Halseyn suorastaan republikaaninen temperamentti ei
sallinnut muuta päätöstä kuin lähteä kiihkeästi tukialusten perään. Havainnot
liikehdinnästä illalla San Bernardinon salmessa hän kylmästi sivuutti.
Halseyn strategia
koota voimansa yhteen ja tuhota vihollinen ratkaisutaistelussa on sinänsä
pätevä, se on osa klassisen sotataidon perussääntöjä. Japanilaisten tiedettiin
kuitenkin mielellään tekevän koukkauksia ja harhautuksia, joten harkitsevampi
päällikkö olisi ehkä toiminut varovaisemmin. Halseyn 3. Laivasto oli suurin
merimahti maailman suurimmalla valtamerellä. Hänellä olisi ollut varaa edes osa
tykistöaluksistaan varmistamaan 7 .laivaston pohjosita sivustaa. Vaikka Halseyn
TF 34 olisi muodostettu jo ennen tukialusten takaa-ajoa ja jätetty vartioimaan
San Bernardinon salmea, se olisi kieltämättä ollut alakynnessä Kuritan suuria
taistelulaivoja vastaan, eritoten kun kohtaaminen olisi tapahtunut yöllä. Se
olisi ollut epäedullinen meritaistelu, mutta useita magnitudeja vähemmän
epäedullinen kuin Clifton Spraguen saattuetukilaivaosaston kohtaaminen Kuritan
taistelulaivojen kanssa. Spraguen laivat olivat liian kyvyttömiä edes
pakenemaan. TF 34 oli kuitenkin vahva voima – 6 taistelulaivaa varmistuksineen –
ja olisi kyennyt sitomaan Kuritan
tykistötaisteluun aamunkoittoon saakka sekä vetämään sitä kohti Halseyn
tukilaivoja, joiden murskaava ilmavoima – sekä varmasti 7- Laivastolta saatu
ilmatuki – olisi päivänvalossa ollut
ratkaiseva etu. Loppujen lopuksi Halsey joutui luopumaan voimiensa keskittämisestä
ja pilkkomaan 3. Laivastonsa vallan pieniksi sirpaleiksikin.
Halseyn ja Kinkaidin komentosuhteita oltu tarkoin määritelty, ja äkkipikaisen
Halseyn management by perkeleen kanssa ei mielellään jääty väittelemään. Osin
siksikin Niin Kinkaid kuin Nimitz olivat taipuvaisia – ehkä jopa tietämättään –
tulkitsemaan hänen viestejään itselleen suotuisalla tavalla. Vastaavasti Halsey
ei tiennyt Kinkaidin vetäneen omat taistelulaivansa ja risteilijänsä etelään
torjumaan Nishimuran ryhmä C:tä ja täten pohjoisen sivustan jäävän Halseyn
takaa auki. Halsey ja Kinkaid eivät koskaan antaneet toisilleen anteeksi ja
riitelivät syypäästä vuosikaudet.
Nishimura taas
toimi suorastaan ylimielisesti. Hän ei edes yrittänyt yhdistää voimiaan Shiman
kanssa tai koordinoida liikkeitään Kuritan kanssa, joten pihtiliikkeen leukoja
kautettiin eri tahdissa. Kurita oli lähettänyt vistejä omista liikkeistään ja
uudelleenryhmittymisestä iltapäivällä 24. lokakuuta ja Nisimura siis tiesi
Kuritan pääsevän Leyten lahdelle aikaisintaan noin klo 11. Hän itse ajoi tästä
huolimatta Surigaon salmeen, jonka läpäistyään hän olisi ollut Leyten lahdella
jo aamuyöllä ja vihollisella olisi siis ollut useita tunteja aikaa toimia
pihdin kumpaakin leukaa vastaan kerrallaan. Itse salmessa Nishimura ajoi päätä
pahkaa ansaan, vaikka tiesi tulleensa havaituksi jo päivällä, olihan osastoaan
jo heikohkosti pommitettu.
Taistelujen kulku Leytenlahden ympärillä
lokakuussa apinan vuonna 1944 oli niin ylimielisten ja äkkipikaisten kuin
neuvokkaiden ja taitavien miesten tarinaa. Ennenkaikkea se oli rohkeiden
miesten tarinaa. Heitä kaatui merellä neljässä päivässä kaikkiaan yli 15 000.
Leytenlahden taistelut olivat uskomaton veriooppera. Teknotrilleri, jonka luomiseen Tom Clancyn mielikuvitus ei olisi riittänyt. Mikäli juonenkäänteet esitettäisiin jossain elokuvassa, niitä ei uskoisi todeksi kukaan. Mutta se todella tapahtui.
Lähteet:
Erkki Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta 1941-1945. WSOY 1964. ISBN 9510010960
David Lippmann: Clash at Surigao Strait: The Last Battle Line. Warfare History Network, Lokakuu 2013. Saatavissa:
https://warfarehistorynetwork.com/article/clash-at-surigao-strait-the-last-battle-line/
RADM Samuel. Morison, US Navy Reserve: The Battle of Surigao Strait. United States Naval Institute
Proceedings Vol. 84/12/760. US Naval
Institute, Joulukuu 1958. Saatavissa:
https://www.usni.org/magazines/proceedings/1958/december/battle-surigao-strait
https://www.historycrunch.com/hideki-tojo.html#/
Dario Leone: The Story of the First Kamikaze Attack in World War II. The Avation Geek Club. 17. syyskuuta 2019. Saatavissa: https://theaviationgeekclub.com/the-story-of-the-first-kamikaze-attack-in-world-war-ii/
http://pwencycl.kgbudge.com/L/e/Leyte.htm
https://www.britannica.com/event/Battle-of-Leyte-Gulf
Robert Nicols: The
first kamikaze attack? Australian War Memorial. 21. lokakuuta 2021.
Saatavissa:
https://www.awm.gov.au/wartime/28/kamikaze-attack
http://www.combinedfleet.com/maya_t.htm
Marc D. Bernstein. ‘Hell
Broke Loose’ at Leyte Gulf. United States Naval Institute Proceedings
Volume 23, Number 5. US Naval Institute, Lokakuu 2009. Saatavissa: https://www.usni.org/magazines/naval-history-magazine/2009/october/hell-broke-loose-leyte-gulf
https://fischer-tropsch.org/primary_documents/gvt_reports/USNAVY/USNTMJ%20Reports/USNTMJ-200E-0344-0416%20Report%200-19.pdf
http://www.navweaps.com/Weapons/WNJAP_18-45_t94.php
Michael Peck: Japan’s Super-Topedo Was the Hypersonic
Missile of WWII. The National
Interest, 20. maaliskuuta 2016. Saatavissa: https://nationalinterest.org/feature/japans-super-torpedo-was-the-hypersonic-missile-wwii-15541
http://www.navweaps.com/Weapons/WTUS_WWII.php
https://www.americanheritage.com/battle-samar
RADM Clifton A.F.Sprague: They had us on the ropes. American Magazine, huhtikuu 1945.
Saatavissa:
https://www.bosamar.com/pages/ropes
CAPT Andrew Hamilton: Where
is Task Force Thirty Four? United States Naval Institute Proceedings Vol
86/10/962. Lokakuu 1960. Saatavissa:
https://www.usni.org/magazines/proceedings/1960/october/where-task-force-thirty-four
https://padresteve.com/2018/10/27/where-is-task-force-34-the-world-wonders-the-battle-of-leyte-gulf-part-five/
https://conflictconnexus.com/the-world-wonders-how-temperament-can-turn-the-tide/
Huoneen Syyllisin mies - Banzai!. Murhenäytelmästä tilastotiedoksi. Omakustanne, 2013. Saatavilla: https://www.youtube.com/watch?v=iGtcWXS3DTY&pp=ygUWSHVvbmVlbiBzeXlsbGlzaW4gbWllcw%3D%3D
Otsikkokuva: World of Warships