F – 117 Nighthawk – Toivoton timantti

 

Haisunäätien työtä, osa II.

Yöhaukan tarina alkaa menestyksestä. Oikeastaan sen vihollisen menestyksestä.

Ilmapuolustus ei voi minkään muun sodankäynnin elementin tavoin toimia, ellei se havaitse kohteita jotka sen on tarkoitus tuhota. Ilmasota on ihmiselle täysin uusi elementti, jossa maalla ja merellä vuosituhansia käytyyn sodankäyntiin kehitetyt tavat eivät enää toimikaan – ainakaan tietyn rajan jälkeen – taivaalla, kolmiulotteisessa ympäristössä. ­

Strategisen pommituksen ensiaskelilla, pilvien valtakunnan sodassa jopa gargantuaanisia zeppelinejä oli vaikea havaita ajoissa niiden lentäessä pommittamaan Lontoota. Tummaksi maalattuja ilmalaivoja oli vaikeaa nähdä yötaivasta vasten, ja mikäli vaalea pilvi olisi paljastanut ne, zeppelinit vain nousivat pilvien ylle vielä parempaan näkösuojaan. 1. maailmansodan torjuntateknologia vaati hyvää ennakkovaroitusta, sillä keveiltä kaksitasoisilta torjuntahävittäjiltä kului noin 20 minuuttia kerätä zeppelinien lentokorkeus, 3000 metriä. Sinne kivuttuaan piti hävittäjien vielä kohdata ilmalaivojen torjuntakonekiväärien tuli, joka oli runsaampaa ja tarkempaa zeppelinien alagondoleista kaupungin valoja vasten.

Britit kehittivät vastatoimeksi akustisen peilin, betonikupolin jonka polttopisteessä oli mikrofoni. Zeppelinien dieselmoottorit kävivät matalilla kierroksilla ja tuottivat korkeita paineiskuja, joten ääniaalto kantoi kauas. Betoniset äänipeilit tarttuivat näihin aaltoihin, ja heijastivat ne mikrofoniin, jonka signaalia kuunteleva päivystäjä pystyi sekä havaitsemaan kohteen, että äänenvoimakkuutta tarkkailemalla seuraamaan sen liikettä. Lyhyemmän kantaman kalustona käytettiin steroäänitorvia, joilla voitiin myös tarkkaan päätellä dieselkoneiden kulkusuunta. Britit olivat kehittäneet akustisen tutkan.

Ilmavalvontakuuntelulaita. Kuva: Rare Historical Photos.

Varsinaisen tutkan – sähkömagneettisilla aalloilla tapahtuvan ilmatilan valvonnan – synty kesti vielä kaksi vuosikymmentä. Teoriaa oltiin tutkittu niin Saksassa, Britanniassa, Neuvostoliitossa, Ranskassa kuin Yhdysvalloissakin. Toisen maailmansodan kynnyksellä lentokoneet voitiin havaita ampumalla radioaaltoja ympäriinsä, ja kuuntelemalla mistä ne heijastuivat. Heijastuma voitiin syöttää oskilloskooppiin, ja näin saada suora selkokielinen ilmaus havaittavan kohteen suunnasta ja etäisyydestä. Tutka oli merkittävä apu siinä suuressa taistelussa, jossa niin monet jäivät velkaa niin harvalle.

Tutkan häirintä osoittautui vaikeaksi. Britit kykenivät häiritsemään saksalaisten ilmatorjuntatutkia pudottamalla alumiinisilpun pilviä keveistä pommikoneista ennen varsinaisen pommittaja-aallon saapumista, mikä vaikeutti ilmatorjuntatykkien tulenjohtoa mutta torjuntahävittäjillä ei toisaalta ollut pulaa kohteista. Läpi toisen maailmansodan ja aina sen jälkeen oli lentäjien otettava  huomioon se tosiasia, että he todennäköisesti näkyivät vihollisen tutkassa.

Ohjusten kantama taas sai pommikoneet kiinni jo 1950-luvun lopulla. Ilmatorjuntaa ei enää päästy karkuun lentämällä sen ulottumattomissa. Gary Powersin ohjaama U-2 –vakoilukone ammuttiin alas Neuvostoliiton ilmatilassa rotan vuonna 1960. S-75 Dvina, Neuvostoliiton ilmatorjunnan ylpeys, oli näyttänyt kyntensä. Ohjus ylsi 25 000 metrin korkeuteen ja 3,5 Machin nopeuteen

S-75 Dvina. Kuva: Wikipedia

Ainoastaan lentämällä hyvin matalalla, tutkahorisontin alla maanpiirteiden luomissa katvealueissa voitiin lentää jotakuinkin tutkalta suojassa, eikä aina sielläkään – juuri helposti lähestyttäviin laaksoihin myös samasta syystä asetettiin lyhyen kantaman tutkia ja ilmatorjuntapattereita. Matalalla lentäessään myös lähes kaikki hävittäjät ja pommikoneet joutuivat kuluttamaan tavattomia määriä polttoainetta, sillä ne oltiin suunniteltu lentämään korkealla ohuessa ilmassa, ja lähestyminen suurella nopeudella matalalla tiheässä ilmassa sekä tuotti hirvittävästi ilmanvastusta että teki koneiden liikehdinnästä kankeaa. Suuren kantaman tutkat, raskaat ilmatorjuntaohjukset sekä ketterät mutta lyhyen kantaman torjuntahävittäjät infrapunaohjuksineen olivat viimein ottaneet selkävoiton douhetismista. Pommikone ei enää pääsisi läpi.

VILLIT NÄÄDÄT

 Tutka on radioaaltoja lähettävä laite, joten aaltoa voitiin seurata samaan suuntaan.  Yhdysvalloissa kehitettiin 1960-luvun alussa tutkantorjuntaohjus AGM-45 Shrike, joka oli lähinnä AIM-7 Sparrow-ilmataisteluohkuseen kytketty uusi hakupää, joka etsi vihollistutkan keilaa ja lukittui siihen, seuraten sitä perille asti. Ase oli toimiva, mutta sen tehollinen kantama oli vain noin 16 km, mikä oli selvästi tutkien ja niiden ohjaamien ohjuspatterien kantaman sisäpuolella.

A-4 Skyhawk ampuu AGM-45 Shriken. Kuva: Wikipedia

Merkittävästi pidemmän kantaman seuraaja AGM-78 Standard ARM ei koskaa kyennyt korvaamaan edeltäjäänsä. Se oli suuri ja kallis ohjus, Shriken hakupää yhdistettynä RIM-66 Standard –ilmatorjuntaohjuksen runkoon. Suurin kantama oli 1960-luvulla suorastaan kiitettävä 80 km ja taisteluolosuhteissakin selvästi parempi 55 km, mutta näin kaukaa ammuttu ohjus voitiin havaita hyvissä ajoin ja välttää sen osuma yksinkertaisesti sammuttamalla tutka, jonka keilaan ohjus hakeutui. Tähän saatiin parannus mallissa AGM-78B kukon vuonna 1969, kun ohjukseen päivitettiin muistisiru, joka tallensi viimeisimmän tunnetun maalitiedon, mutta ohjuksen ampuminen edellytti silti etenemistä syvälle tutkan havaintoalueelle ja ilmatorjunnan ulottuviin (samalla hakupää myös päivitettiin laajakaistaiseksi ja kääntyväksi, jottei vastaanotinta tarvinnut vaihtaa vihollistutkan taajuudelle sopivaksi eikä ohjuksen ampuminen enää myöskään edellyttänyt lentämistä suoraan tutkaa kohti).

Tutkia metsästävien Wild Weasel –miehistöjen tehtävä edellytti tutkakeilan havainnointia, mikä ei ollut yksinkertainen tehtävä vaan edellytti liikehdintää tutkan hakukeilan loisteessa, jotta keilan suunta voitiin jäljittää.  Kun keilan suunta oltiin selvitetty, edellytti tehtävä vielä lähestymistä maalinosoituslaitteen kantaman sisälle. Ohjuksen hinta myös oli noin 20-kertainen edeltäjäänsä nähden, mikä rajoitti sen massamaista käyttöä, samoin kuin vaikeus maalittaa tutka etäältä. Villit näädät lensivätkin sangen aggressiivisesti ja tulittivat havaitsemiaan tutkia jopa näköetäisyydeltä tykein ja rautapommein. Tutkantorjuntalennoilla saatiinkin enemmän tulosta lamauttamis- kuin tuhoamismielessä, sillä vietnamilaiset oppivat pian tunnistamaan tutkia metsästävät Wild Weasel-lennot ja sammuttivat tutkansa – mikä sekin avasi tien varsinaiselle pommituslennolle, jolle Wild Weaselit raivasivat tietä.

Operaatioissa Linebacker I ja II kukon vuonna 1972 vietnamilaiset ampuivat noin 4000 S-75 Dvinaa, joilla tuhottiin 49 amerikkalaista ilmamaalia – kulutus oli siis 81 ohjusta pudotusta kohti. Ilmapuolustuksen lamauttaminen oli tuloksekasta ja ilmatorjuntaohjusten teho kärsi, sillä niiden toiminta edellytti maalin valaisemista tutkalla aina osumaan saakka ja aggressiivinen tutkantorjuntalentäminen pakotti vietnamilaiset pitämään tutkia päällä vain lyhyitä aikoja kerrallaan.

Lamauttaminen ei kuitenkaan ollut kattavaa, ja Yhdysvalloilla oli vahva ilmaylivoima. Näissä olosuhteissa lähestyminen brutaalille lähietäisyydelle oli mahdollista, mutta Neuvostoliiton ilmapuolustus Euroopassa oli vallan toista luokkaa eikä NATO voinut luottaa voivansa ylläpitää ilmaherruutta itäblokin vahvaa ilmatorjuntaa ja suuria hävittäjälauttoja vastaan. Sähkömagneettista silmää piti voida hämätä uudella tapaa.

F-105G. Uloimmassa ripustimessa on AGM-45 Shrike ja sisemmässä AGM-78 Standard ARM. Kokoero näkyy selvästi. Kuva: WIkipedia  

Yksinkertainen tapa häiritä kiikarilla tarkkailevaa vihollista on osoittaa kiikaria kohti lampulla. Tarkkailija ei pysty erottamaan kiikaristaan mitään valotulvaa vastaan, ja mikäli kyseessä on kiikaritähtäin, ei myöskään kykene osumaan kohteeseensa. Karkeasti ottaen samalla tapaa toimii tutkan häiritseminen häirintälähettimellä (jammerilla), joka periaatteessa huutaa tutkan käyttämälle taajuudelle suuremmalla voimakkuudella kuin tutkan oma lähetin. Tällöin tutkan vastaanotin saturoituu taajuuden valkoisesta kohinasta eikä erota omia takaisinheijastumiaan.

Yksinkertainen häirintälähetin on helppo kiertää vaihtamalla tutkan taajuutta tai modulaatiota, mutta liukuvataajuuksiset häirintälähettimet kykenivät tukkimaan useita taajuuksia. Tutkat taas kykenivät kamppailemaan tätä vastaan laajentamalla taajuuskaistaansa, sillä häirintään käytetty karsinotroni lähetti kullakin hetkellä vain yhdellä taajuudella, ja taajuutta vaihdettiin säätelemällä sisääntulojännitettä. Mikäli tutkat hyppivät jatkuvasti eri taajuuksille, sekä jos niitä on useita mittaamassa eri taajuuksilla, on häirintälähettimen hypittävä yhä useammalla taajuudella yhä useammin, jolloin sen härintäpulssi yhdellä taajuudella jää aina lyhyemmäksi. Tällöin tutkat voivat suodattaa sen pois, tai jos häirintälähettimiä on yhdessä paikassa liikaa, voidaan tämä alue jättää keilaamatta ja etsiä kohteita toiselta sektorilta. Vaihematriisiantennitutkat ja kohinansuodatus myös antoivat rajattua kykyä nähdä kohinan läpi. Viimeinen vaihtoehto oli nostaa kylmästi tutkalähettimen tehoa, sillä maassa dieselaggregaattiin tai jopa valtakunnanverkkoon kytketty tutka pääsee selvästi suurempiin lähetystehoihin kuin lentokoneiden kantamat jammerit.

Vaihematriisitutka. Kuva: Wikipedia

Tutkan välttämisessä oli siis menossa täysi aseen ja vasta-aseen kehityskierre, jossa oltiin käyty jo useita kierroksia. Seuraava kierros oli väistämätön.

Työ ei alkanut tyhjästä. Lockheed Skunk Works oli tutkinut tutkaheijasteita ja niiden vaimentamista jo 1950-luvulla kehittäessään Lockheed Blackbirdiä, nopeinta koskaan rakennettua ilmaa hengittävää lentokonetta. Blackbird vältti tutkaohjukset osin lentämällä korkealla (yleensä 26 000 metrissä, jopa 31 000 metrissä), suurella nopeudella (ainakin Mach 3,3) sekä rajoittamalla tutkavastettaan: titaanilinnun pintoihin oli asennettu asbestiin sidottua piin ja ferriittiraudan laminaattia.

Radioaallon, samoin kuin kaikkien fotonien, liike voi väliaineessa joko absorboitua, taittua tai vaimeta. Alkeishiukkastasolla tämä tarkoittaa, että fotoni voi luovuttaa energiansa väliaineelle muuttuen lämmöksi, tai fotonin energia voi emittoitua vastaavanenergisenä fotonina välittömästi takaisin. Vaimentuminen on tavallaan näiden välimuoto: fotoni jatkaa kappaleen läpi, mutta luovuttaa osan energiastaan väliaineeseen. Fotoni tyhjiössä kulkiessaan kulkee aina valonnopeudella, joten tämä tarkoittaa fotonisuihkun menettävän intensiteettiään: osa fotoneista absorboituu väliaineeseen lämmöksi.

Näkyvällä valolla asia on helppo havaita mustan vaatteen kanssa: se heijastaa hyvin vähän valonsäteitä takaisin. Vastaavasti musta vaate myös lämpenee kovassa auringonpaisteessa selvästi. Se siis absorboi valoa, muuttaa sen lämpöenegiaksi. Samaan tapaan valkoinen vaate toimii päinvastoin, ja tästä syystä Pohjois-Afrikan aavikoilla elävät kansat suosivatkin vaaleaa ilmavaa kaapua, sillä se on jatkuvassa paahtavassa auringossa viileä asu: se heijastaa Auringon lämpötehoa pois, ja sallii ruumiinlämmön poistumisen.

Väliaineen läpinäkyvyys fotoneille riippuu fotonien aallonpituudesta: matalammat taajuudet läpäisevät aina paremmin, kuin korkeat. Tämä johtuu elektronien virittymisestä väliaineessa: mitä korkeaenergisempiä elektroneja väliaineessa on, sitä suurempaa energiaa eli suurempaa taajuutta (eli  lyhyempää aallonpituutta) fotoneilla on oltava, jotta ne kiihottavat väliaineen elektroneja, nostaen ne korkeammalle energiatasolle jonka ne epävakaina purkavat välittömästi fotonina. Näkyvän valon aallonpituus 400-700 nm läpäisee ikkunalasin hyvin, samoin radioaaltojen noin 3 m aallonpituus. Tämä pätee ionisoivaan fotonisäteilyyn asti, jolle taas kaikki materia on enemmän tai vähemmän läpinäkyvää: röntgen ja gamma vain vaimenevat väliaineessa kimpoillessaan, sillä erittäin nopeasti värähtelevällä fotonilla on pieni reaktiopoikkipinta-ala; ne toisaalta ovat niin suurienergisiä, että voivat iskeä elektronin irti miltä tahansa orbitaalilta.

Lockheed Skunk Worksin aivopatteristo havaitsi, että piihartsiin sidottu hienojakoinen puhdistettu ferriittirautapöly toimi radioaalloille kuten musta kaapu toimi valolle. Pienet johdinhiukkaset eristeessä olivat lähempänä toisiaan kuin tutkan aallonpituus, joten radioaallon sähkökenttä yritti luoda polarisoitumista eli varauseroa materiaaliin siirtämällä elekroneja positiivisen kentän suuntaan, mikä loi häviötä, koska aallon energia kamppaili materiaalin permittiivisyyttä vastaan. Tämä oli dielektristä vastusta, kun aallon fotonien vapauttamat elektronit eivät mahtuneet värähtelemään tutkan aallonpituudella. Samaten piihartsi eristeenä vaikeutti elektronien liikettä luoden perinteistä, ohmista sähkövastusta.

Seurauksena saapuvan radioaallon fotonit virittävät vain hyvin pienen määrän elektroneja luomaan vastaavantaajuisen takaisinemittoituneen fotonin. Massa siis absorboi aaltojen energian ja muutti ne lämmöksi.

Radioaallon absorptio. Kuva: Science Direct

Blackbird-projektissa tutkasuojausmassa oli ollut lähinnä sivujuonne ja vakoilukone luotti huimaan nopeuteensa ja korkeuteensa. Blackbird ylitti tutkan keilausalueen niin nopeasti, ettei tutka ehtinyt kierähtää sitä kohti montaa kertaa, joten pelkkä sen havaitseminen edellytti valvojalta tarkkuutta ja maalin lukitseminen seurantaan taitoa. Mikäli Blackbird saatiin maalitettua ja ohjus ammuttua, oli kohde ohjuksen äärikantamalla ja tutkaoperaattorin oli maalattava sitä koko ajan. Blackbird lensi melkein yhtä nopeasti kuin sitä seuraava ohjus, joka joutui käyttämään kaiken polttoaineensa nopeuden ja korkeuden keräämiseen eikä täten kyennyt merkittävästi liikehtimään lentonsa terminaalivaiheessa. Tutkaheijasteen rajoittaminen oli näissä oloissa enemmän apuväline kuin varsinainen kyky.

TOIVOTON TIMANTTI

 Mutta Skunk Worksilla oli nyt teknologian perusta käsissään. Tutkalle näkymättömän lentokoneen perustutkimus, projekti Harvey (samannimisen elokuvan mukaan) alkoi Vietnamin sodan päätyttyä jäniksen vuonna 1975.

Teorian tutkaheijasteille oli kehittänyt kaikkien sähköteekkareiden tuntema sadisti, skottilainen fyysikko James Clerck Maxwell. Skunk Worksin insinööri Bill Schroeder luonnosteli Maxwellin yhtälöiden pohjalta suunnitelman lentokoneesta, jossa ei olisi lainkaan kaarevia pintoja. Ohjelmistoinsinööri Dennis Overholser kehitti tältä pohjalta Cray-tietokoneelle ohjelman, joka mallinsi radioaaltojen sirontaa erilaisista tasopinnoista. Tämä pioneerityö selvitti toisen merkittävän teknologian, fasetoinnin.

Toivoton timantti. Kuva: f117sfa.org

Fasetointi tarkoittaa alunperin jalokivisepän työtä, missä seppä lohkoo jalokiven pintaa sileiksi tahkoiksi, faseteiksi. Lockheed Skunk Works loi malleja, joissa lentokoneen pinta koostui kolmioista ja puolisuunnikkaista, jotka muodostivat loivia kulmia keskenään mutta jyrkkiä kulmia lentosuuntaa vastaan. Siinä missä pinnan materiaali pyrki absorboimaan eli imemään radioaaltoja, pyrki pinnan muoto heijastamaan aaltoja muihin kuin tulosuuntaansa. Kokeissa fasetoinnin havaittiin toimivan, mutta sillä oli epämiellyttävä sivuvaikutus: se teki lentokoneesta epävakaan kaikkien kolmen akselin yli. Sitä ei voinut trimmata millään tapaa vakaaksi. Tietokonemalleilla luodun koneen perusmuoto oli timanttimainen, joten sitä kutsuttiin kuuluisan Hope-timantin mukaan Hopeless Diamondiksi – toivottomaksi timantiksi.

Skunk Works rakensi tietokoneohjelman mallinnuksen perusteella puusta parimetrisen mallin, jota kokeiltiin Mojaven autiomaassa. Malli ätkäytettiin nelimetrisen tolpan nokkaan ja sitä mitattiin 500 metrin päästä tutkalla. Tutkanvalvoja ei nähnyt ruudullaan mitään, ennenkuin lintu istahti mallin päälle. Tutka näki linnun.

Toinen iteraatio. Kuva: Kuva: f117sfa.org

Seuraavana keväänä, maaliskuussa lohikäärmeen vuonna 1976 Skunk works rakensi yksityiskohtaisemman, 12-metrisen mallin, jota kokeiltiin White Sandsissa. Kokeen toteuttaminen oli vaikeaa, sillä tolppa, jonka päähän malli oli ripustettu, heijasti tutkaa niin paljon kirkkaammin kuin malli, ettei mittaustulosta saatu. Skunk Works mallinsi ja rakensi pikaisesti uuden tolpan, jonka päässä mittaus onnistui. Yhdysvaltain puolustusministeriön tutkimusosasto DARPA kiinnostui Skunk Worksin hankkeesta kovasti.

Toinen malli ja tarkoitusta varten rakennettu pylväs. Kuva: f117sfa.org

Keväällä käärmeen vuonna 1977 DARPA tilasi Lockheediltä kaksi 60 % kokoon skaalattua lentokelpoista koekonetta, projekti Have Bluen. Samalla kaikki työ luokiteltiin salaiseksi.

Skunk Works rakensi Have Blue –koneet merkittävällä vauhdilla, työhön meni vain muutama kuukausi. Koneen sisäosat ostettiin suoraan hyllystä: Laskuteline mekanismeineen ostettiin Republic A-10 –maataistelukoneesta, siivekkeiden ohjausjärjestelmä General Dynamics F-16 –hävittäjästä, avioniikka, heittoistuin sekä General Electric J85 –moottorit Northrop F-5 –hävittäjästä.

Lopullinen iteraatio. Kuva: f117sfa.org

Kaikki muu Have Bluessa olikin paranormaalia. Koneen epästabiilin luonteen vuoksi tietokoneohjattu Fly-By-Wire –järjestelmä oli väistämätön, joten avioniikkaa oli muokattava rajusti. F-16 on epävakaa hävittäjä, mikä tekee siitä liikehtimiskykyisemmän kaartotaistelussa, mutta vain nyökkäysakselinsa ympäri: kääntö- ja kiertoakselin ympäri F-16 on vakaa. Have Blue ei ollut minkään akselin ympäri, joten lentäminen edellytti tietokonetta: epävakaat lentokoneet vakautetaan lentotilaa jatkuvasti mittavan tietokoneen avulla, joka viipottaa ohjauspintoja jatkuvasti pienin liikkein ja hakee näin voimia vuorottelemalla inertian tasapainoon. Ohjausjärjestelmän suunnittelua vaikeutti vielä se, ettei ilmanopeuden mittaamiseen oltu kehitetty muuta tapaa kuin perinteinen pitot-putki. Ilmanopeusmittarin putki tehtiinkin sisäänvedettäväksi, jottei se häirinnyt tutkamittaustuloksia. Tietokoneeseen kytketty inertianavigointijärjestelmä sai luvan pärjätä sen aikaa itsekseen mittaamalla koneeseen kohdistuneita kiihtyvyyksiä eli nopeuden muutoksia. Valmiiksi hyvin omalaatuista ulkomuotoa maustettiin vielä sisäänpäin kallistetulla kaksoisperäsimellä, ja moottorien ilmanotot oli suojattu erityisellä tutkasuojamassalla pinnoitetulla ritilällä. Ensimmäinen Have Blue, numero 1001, valmistui marraskuussa 1977 ja kuljetettiin Groom Laken koelentokeskukseen Nevadaan, Yhdysvaltain Kuhmoon.

Ilmaan Have Blue 1001 nousi helmikuussa hevosen vuonna 1978. Lentokoneen virkaa toimittanut paranormaali tiili lensi yllättävän siististi: Fly-by-Wire onnistui tehtävässään, ja veti abstraktin taideteoksen vakaaksi. Siipien traumaattinen 72,5° kulma sekä laippojen ja solakoiden puute johtivat yhtä traumaattiseen laskeutumisnopeuteen 160 solmua (296 km/h). Tämä koitui turmiolliseksi 4. toukokuuta 1978, kun koelentäjä Bill Parkin ohjaama Have Blue tömähti kiitorataan liian suurella vajoamisnopeudella, mikä väänsi laskutelineen puoliasentoon. Parku veti koneen heti ylös, muttei saanut telinettä tulemaan ulos. Park teki sitkeästi tiukkoja kaartoja koettaen saada telinettä ulos omalla inertiallaan, mutta tuloksetta ja hänen käskettiin hypätä. Park teki työtä käskettyä ja tarttui kuumin mutta tottunein käsin heittoistuimen laukaisukahvaan – hän oli koelentäjäurallaan joutunut hyppäämään jo kolmesti. Kuomun heittopanokset laukesivat, ja hetkeä myöhemmin istuimen laukaisupanos. Mutta hiekka Parkin tiimalasissa oli kulunut vähiin: kalman kylmä koura hiipi tarttumaan häneen, sillä Park löi päänsä irronneeseen kuomuun ja menetti tajuntansa. Tainnoksiin lyöty lentäjä ei kyennyt tarttumaan sieluunsa ja ohjaamaan varjoaan. Park rojahti Nevadan hiekkaan laskuvarjon vapaalla putoamisnopeudella ja loukkasi pahasti selkänsä. Automaattisesti auennut laskuvarjo tarttui Parkin sieluun, mutta vei häneltä siivet: Park ei voinut koskaan palata palvelukseen.

Lockheed Have Blue.Koneeseen ei niinkään noustui kuin se puettiin ylle. Kuva: Wikipedia

Have Blue 1002 jatkoi koelentoja melkein heti, kesäkuussa 1978. Se täytti kaikki odotukset. Have Blue ei näkynyt missään ilmatutkassa – paitsi yhdessä. Boeing 707:n rungon päälle asennettu 9 metrin sähköisesti keilaava vaiheantennitutka ampui niin vahvan monivaiheryöpyn radioaaltoja, että jotain heijastui takaisin mahtavan tutkakoneen suuriin mutta herkkiin antenneihin. Maatutkajärjestelmät kykenivät havaitsemaan Have Bluen – tosin reilusti niihin liitetyn IT-ohjusjärjestelmän minimikanaman sisäpuolella –   mutteivät lukittumaan siihen. Ohjus ei olisi nähnyt maaliaan. Mikä parasta – tai pahinta – Have Blue –ohjaajat havaitsivat parhaaksi taktiikaksi lentää suoraan kohti tutkaa, jolloin lentokoneen pienin poikkipinta-ala ja siten myös tutkapoikkipinta-ala oli pienimmillään tutkaan nähden. Rynnäkkökone oli saavuttanut uuden selkävoiton. Have Blue oli oman alansa murhakulli.

Tutkasuojapinnoitteen käsittely vaati melkoisesti työtä ja tarkkuutta. Kaikki luukut ja saumat oli lentojen välillä teipattava sähköä johtavalla teipillä umpeen ja maalattava käsin tutkasuojamassalla peittoon. Jopa kiinnitysruuvien kireys oli tarkastettava huolella, sillä mikäli ruuvin kanta nousi yhtään suojapinnoitteen yli, Have Blue loisti tutkassa joulukuusen lailla. Koelentoja jatkettiin, kunnes koitti 52. lento heinäkuussa vuohen vuonna 1979. Toinen Gneral Electric J85-moottoreista syttyi tuleen, ja palo levisi hydrauliputkiin, jotka paloivat puhki. Palavaa konetta ei voinut ohjata, joten ohjaaja, everstiluutnantti Dyson ei voinut kuin hypätä. Molemmat koekoneet olivat tuhoutuneet, mutta Have Blue oli jo täyttänyt tehtävänsä. Tutkalle näkymätön lentokone oli todellisuutta.

On oikeastaan harhaanjohtavaa puhua näkymättömyydestä tutkalle, sillä kaikki tutkaa huijaavat keinot vähentävät näkyvyyttä tutkalle, mutteivät nollaan asti. Pinnoitemassa toimii partikkelikokonsa ja hiukkasten kiinteän välimatkan vuoksi vain tietyillä taajuuksilla, eikä lentokoneen jokaista pintaa voida kallistaa loputtomiin. Have Bluen teknologia ylitti kuitenkin sen kriittisen kynnyksen, että ilmatorjunnan oli erittäin vaikeaa ellei mahdotonta ampua rynnäkkökonetta ennenkuin se olisi omien aseidensa kantamalla ja pääsisi todennäköisesti tulittamaan itse ensin. Tämä on taistelussa suuri etu, joten ilmavoimat oli vakuuttunut, ja tilasi Have Blue-projektin pohjalta täysikokoisen, taisteluvarustellun rynnäkkökoneen, F-117A:n.

F-117A:n kokoonpanoa. Kuva: f117sfa.org

F-117 on nimityksenä harhaanjohtava ja omalaatuinen. USA:n asevoimat resetoi intendentuurijärjestelmänsä tiikerin vuonna 1962, jolloin mm. merivoimat siirtyi käyttämään ilmavoimien intendentuuritapaa, jossa aakkonen ilmaisee ilma-aluksen tyypin, jota seuraa juokseva mallinumero. Samalla ilmavoimien juokseva numerointi alustettiin alkamaan uudelleen ykkösestä, joten esim. F-4 on uudempi konetyyppi kuin F-105. 1980-luvun alussa seuraava käyttämätön numero hävittäjien F-intendentuuritunnuksissa oli 19, mutta se jätettiin kokonaan käyttämättä ja uudelle stealth- eli häivekoneelle annettiin erikoinen lumihiutaletunnusnumero 117. Samaten intendetuurisarja F (Fighter) eli hävittäjä on nurinkurinen: F-117:ään ei edes oltu tarkoitettu asennettavan mitään ilmataisteluaseita, vaan sen tehtävä oli puhtaasti hyökkääminen maamaaleja, erityisesti ilmatorjuntaa ja tutkia vastaan. Niiden raivaaminen toimintakyvyttömäksi erikoiskoneilla antaisi varsinaisille hävittäjille ja raskaammille pommikoneille huomattavasti suuremman toimintavapauden.

F-117:n rakenne on yhtä omalaatuinen kuin tyyppimerkintäkin. Runko on pitkälti alumiinia, runkoon upotettujen moottoreiden suihkuputket sekä eräät muut kuumina käyvät osat titaania. Radioaaltoja hajottavan muodon fasettilevyt asennettiin melko monimutkaiseen putkista koottuun luurankoon. Jokaisen tahkon täytyi sopia viereisiin äärimmäisen tarkasti, joten konepajoilla jouduttiin modernisoimaan konekantaa: mittatarkkuusvaatimus oli tiukentunut kymmenkertaiseksi. Radioaaltoja asorboiva pinnoitemateriaali asennettiin erillisessä, täysin automatisoidussa hallissa.

Kun koneesta rakennettiin täyttä sotarautaa, tarvittiin työntövoimaa selvästi enemmän kuin piskuisessa koekoneessa. Lockheed tilasi General Electriciltä erityisen alatyypin F404-moottorista, jolta merivoimien juuri palvelukseen astunut monitoimihävittäjä sai voimansa. Moottori oli suhteellisen kompakti ja siitä poistettiin jälkipoltin, sillä F-117 ei tarvinnut yliääninopeutta, jossa jälkipoltin oli käytännössä välttämätön. Lisäksi jälkipolttimen kuuma ja kirkas liekki näkyy soihdun tavoin lämpöhakuisten ilmatorjuntaohjusten infrapunaetsimissä, ja F-117:n tehtävä oli lentää juuri ilmatorjunnan suojaamille alueille. F404 on ohivirtaava suihkumoottori jonka matalapaineahtimen kolme vaihetta puhaltavat ilmaa moottorin ohi ohivirtaussuhteella 0,34 sekä syöttävät lopun ilman 7-vaiheiseen korkeapainehtimeen. Ahtovaiheesta ilma etenee polttokammion liekkikehään, ja pakokaasuna ajamaan yksivaiheisia matala- ja korkeapaineturbiineja. Pakokaasu yhtyy suihkuputkessa matalapaineahtimen syöttämään ohivirtausilmaan, joten moottorin pakokaasu poistuu näin ulkoilmaan selvästi viileämpänä kuin suorassa suihkumoottorissa.

 Suihkuputkien pakoaukko on omalaatuinen. Kuva: James Reeder / TWZ.com

Ohivirtauspuhaltimen pääsyy tosin on parantaa moottorin hyötysuhdetta kasvattamalla massavirtaa, mutta viileämmästä pakokaasusta oli vain hyötyä häivekoneelle. Pakokaasu ajettiin ulos leveää mutta matalaa kanavaa pitkin, ja kanavan pinta on vuorattu keraamisilla tiilillä jotka pyrkivät heijastamaan pakokaasun lämpöä pois. Matala kanava myös kätkee moottorit takasektorista mittaavalta tutkalta. Moottorein ohivirtausilmaa myös johdettiin jäähdytyskanavia pitkin jäähdyttämään pakokaasun kuumentamia osia.

Ilmaa moottorit imivät tiheäsilmäisten ritiläpaneelien läpi, ja verkon silmäkoko pienempi kuin useimpien tutkien käyttämä aallonpituus. Näin pyrittiin estämään radioaaltojen heijastuminen ahtimien pyörivistä lavoista. Ritilät myös kuristavat ilmavirtausta, joten ilmansyöttöputkien yläosassa on luukut, jotka avataan suurta tehoa vaativassa lentoonlähtövaiheessa (ne voitiin avata myös mm. hitaassa lennossa, joka edellytti koneelta suurta kohtauskulmaa ja siksi moottoritehoa). Sivuvakaajat käännettiin peilikuvaksi, eli perinteisemmäksi V-pyrstöksi, tosin koko vakaaja toimi myös peräsimenä eli erillisiä sivuperäsimiä ei ollut vaan koko pyrstö kääntyi. Siiven nuolikulmaa oltiin maltillistettu 67,5 asteeseen, mutta laskulaippoja ei edelleenkään ollut. Siksi laskeutumisnopeus on edelleen huima 160 kts.

F-117A on enemmän modernia taidetta kuin lentokone. FLIR, pitot-putket ja moottorien ilmanotot lisäluukkuineen näkyvät selvästi. Reunojen timanttikuviointi on osa radioaaltoja sirottavaa fasetointia. Kuva: Wikipedia

F-117:n ohjaamo oli melkoinen hikikomero. Viisi ikkunatahkoa muodostivat ylhäällä kohtaavan pyramidimaisen muodon, jonka sisään ohjaajan oli mahduttava ACES II-heittoistuimeen. Näkyvyys on parhaimmillaankin heikko, ja lasit oli pinnoitettu kultakalvolla, joka heikensi ohjaajan kypärän tutkaheijastetta. Ohjaamon varustus on ehtaa 80-lukua: viisi kuvaputkinäyttöä sekä heijastusnäyttö HUD (Heads-Up Display). Heijastusnäyttö oli ohjaajan tärkein työkalu, ja sen vuoksi lasituksen muotoa oltiin muutettu: Have Bluessa kaksi ikkunatahkoa kohtaa koneen keskilinjalla, ja niiden välinen palkki on pystysuorassa suoraan ohjaajan edessä. Tämä olisi tehnyt HUD:n lukemisesta vaikeaa, joten Lockheed muutti ikkunatahkojen muotoa ja asentoa siten, että suoraan edessä on suora lasi ja sen kummallakin puolella kaksi pienempää tahkoa. Tämä lisäsi hieman F-117:n tutkaheijastetta suoraan edestä, mutta Skunk Works totesi HUD:n olevan niin tärkeä työkalu että tämä hinta kannatti maksaa. Matalalennossa pimeällä konetta lennettiin käyttämällä HUD:n alla olevaa 12” kuvaputkinäyttöä, joka näytti FLIR:n eli eteenpäin osoittavan lämpökameran kuvaa. Navigointiin ei häivekone voinut käyttää tutkaa, joten suunnistusjärjestelminä ovat GPS-satelliittipaikannus sekä lasergyroskooppiin nojaava inertiasuunnistusjärjestelmä. Maalien paikannukseen oli infrapunaetsin IRADS sekä laserosoitin.

Have Bluen tapaan F-117A:n lentäminen ilman tietokonetta olisi kuin kääntäisi ristikantaruuvia saniaisella. Tietokoneohjeattu Fly-By-Wire –järjestelmä on nelinkertainen ja F-16:n perua. Jokaista funktiota ohjataan neljällä toisistaan riippumattomalla datakanavalla. Mikäli yhden kanavan arvot poikkeavat kolmesta muusta, tämä kanava katsotaan vioittuneeksi ja suljetaan automaattisesti. Mittaridataa mitataan neljällä timanttiprofiilisella pitot-putkella, jotka on upotettu koneen nokkaan. Putkien jokaisen tahkon pinnalla on reikäkuvio, joista mitataan sisäänvirtaavaa ilmaa. Yhdessä putket tuottavat joukon poikkeavia lukemia, joiden sijainti tiedetään ja näin ohjausjärjestelmä osaa laskea koneen ilmanopeuden, kohtauskulman, kallistuman ja kierron.

Ohjaamo. Kuva: f117sfa.org

Kaikki asekuorma on kannettava moottorien väliin sijoitetuissa kahdessa kuilussa, sillä ulkoiset ripustimet ja ennenkaikkea aseet rikkovat koneen häiveen. Kumpaankin kuiluun voidaan ladata 2500 kilon kuorma, joka tyypillisesti oli kaksi laserohjattua pommia.

Kaikki tämä kannatti: hävittäjien tutkapoikkipinta-ala (RCS, Radar Cross-Section) oli noin viiden neliömetrin luokkaa. F-117A:n arvon on arvioitu olevan noin 0,01...0,001 m². Työ myös oli edennyt sangen ripeästi: ensilento koitti jo 18. kesäkuuta kukon vuonna 1981. Esisarjan YF-117 -koneita toimitettiin kaikkiaan viisi, ja tulosten pohjalta mm. peräsintä suurennettiin. Ensimmäinen sarjatuotantokone luovutettiin ilmavoimille Groom Lakessa huhtikuussa koiran vuonna 1982. Se nousi ensilennolleen 20. huhtikuuta, jolloin ilmeni sen FBW-järjestelmässä tehty vakava johdotusvirhe: nyökkäys- ja kiertoakselien ohjainpinnat oli kytketty ristiin (Kilo Zulu Romeo 1388:lle tapahtui sama 36 vuotta myöhemmin; ohjainpintojen toiminta on tarkastettava lentoonlähtötarkastuksessa, mutta ei niiden suuntaa). Koelentäjä Robert Riedenauer ei ehtinyt selvittää mikä oli pielessä, ennenkuin F-117A kääntyi selälleen hänen yrittäessään vetää nokkaa ylös. Sieluunsa hän ei ehtinyt tarttua, sillä käsistä karannut toivoton timantti oli yhä lähes nollakorkeudessa ja törmäsi maahan. Vakavasti loukkaantunut Riedenauer saatiin vedettyä ulos hylystä, eikä hän voinut lentää enää koskaan. Toivoton timantti oli vaatinut jo toisen koelentäjän siivet.

Ilmavoimat vastaanotti ensimmäisen hyväksytyn sarjatuotantokoneen 2. syyskuuta 1982 ja ensimmäinen yksikkö saavutti alustavan operointikyvyn (Initial Operation Capability) 28. lokakuuta porsaan vuonna 1983. Kaikkiaan ohjelmassa rakennettiin 64 lentokonetta, 59 sarjatuotantomallia F-117A ja viisi esisarjan prototyyppiä YF-117.

Projekti oli yhä salainen, mutta epämääräisiä tietoja siitä vuosi väistämättä julkisuuteen. Ilmailulehti Aviation Week oli maininnut jo lokakuussa 1981, että USA:ssa on kehitteillä häivehävittäjä. Kirjailija Tom Clancy oli mahdollisesti lukenut lehden, sillä hänen teknotrilleriromaanissa Red Storm Rising esiintyy häivehävittäjä F-19 tiikerin vuonna 1986.

Sarjatuotantokoneita virtasi ilmavoimille yhä enemmän, joten myös niiden kanssa työskentelevien sotilaine määrä kasvoi vääjäämättä, joten salaisuuden ylläpitäminen muuttui jatkuvasti työläämmäksi. Koneiden rajoittaminen yksinomaan yölentoihin Nellisin tukikohdassa myös rajoitti suuresti niiden operointia ja koulutusta. Kaksi pimeässä yössä tapahtunutta, ohjaajan hengen vaatinutta törmäystä maahan 1986-87 sekä niiden työläs salaaminen alkoivat olla jo liikaa Pentagonille, ja lopulta F-117A valokuvatodisteineen paljastettiin virallisesti 10. marraskuuta lohikäärmeen vuonna 1988. Salaaminen oli onnistunut: F-117A ei millään tapaa muistuttanut julkisuudessa esitettyä spekulaatiota F-19, josta oli julkaistu niin pienoismalli kuin videopelikin.

Useimmat lehdistön arvaukset häivehävittäjä F-19:stä noudattivat jokseenkin tätä kaavaa. Malli ei muistuta juuri ollenkaan F-117:ää, muttei toisaalta ole aivan väärilläkään jäljillä: muoto muistuttaa fasetoituja tietokonemalleja. Kuva: The Aviationist

Reilua vuotta myöhemmin, 19. joulukuuta käärmeen vuonna 1989 F-117A sai maistaa sotaa (koneen käyttöä oltiin harkittu jo niin Grenadan miehityksessä kuin Hizbollahin pommituksissa 1983 sekä Libyan pommituksessa 1986, mutta katsottiin lopulta liian työlääksi sekä tarpeettomaksi) operaatio Just Causessa, Panaman miehityksessä. Koneilla tosin suoritettiin vain yksi sotalento, Rio Haton varuskunnan pommitus.

Operaatio Desert Stormissa vuohen vuonna 1991 häivehävittäjä viimein näytti kyntensä Irakin suhteellisen modernia ilmapuolustusta vastaan. 43 F-117A:ta lensi kaikkiaan 1271 sotalentoa pudottaen yli 2000 tonnia pommeja. Yhteenkään koneeseen ei osunut kertaakaan.

Operaatio Allied Forcessa jäniksen vuonna 1999 kävi toisin. 27. maaliskuuta F-117A:t olivat lentäneet jo yli 400 sotalentoa serbiasemien ylle, kun Vega 31 joutui nousemaan tehtävälleen ilman elektronisen sodankäynnin rynnäkkökoneiden, EA-6 Prowlerien, tutkanhäirintätukea, sillä sääolosuhteet alittivat niiden minimit. Serbien agentit tarkkailivat Italian lentokenttiä ja olivat tästä tietoisia. He olivat myös serbien ilmapuolustuksen tapaan tietoisia siitä, että NATO:n rynnäkkökoneilla oli tapana lentää aiemmin lennettyjä reittejä. He siis kykenivät virittämään ilmatorjunta-ansan.

Serbit olivat tarkkailleet NATO:n koneita jo aiemmin ja olivat havainneet, että virittämällä P-18 –kaukovalvontatutkan pisimmälle aallonpituudelleen se kykeni juuri ja juuri havaitsemaan lähietäisyydeltä (alle 20 kilometrin päästä) kohteita, joita ei havaittu muilla tutkilla lainkaan. Se siis todennäköisesti oli häivehävittäjä, jonka häivesuojassa oli tällä taajuudella aukkoja. P-18 oli kuitenkin valvontatutka, jonka tarkkuus ei riittänyt edes optimiolosuhteissa ohjusten ohjaamiseen, matalimmalla taajuusasetuksellaan vielä vähemmän. S-125 Petshora-ohjusten maalinhakututka SNR-125 taas ei kyennyt näkemään F-117:ää. Serbit päättivät kuitenkin yrittää. Normaalisti tutkia ei uskallettu pitää päällä kuin lyhyitä hetkiä, jonka jälkeen oli vaihdettava asemaa tutkantorjuntaohjuksen pelossa, mutta tänä yönä tiedettiin pommikoneiden lentävän ilman ELSO-koneiden suojaa. Riski tutkantorjunnasta oli siis merkittävästi pienempi. F-117 ei myöskään yksinään kyennyt havaitsemaan tutkia: se lensi tunkeutumislennoilla antennit sisäänvedettynä niiden tutkaheijasteen vuoksi, joten se tarvitsi maalitietoa joko etukäteen tai omien ELSO- tai tutkakoneiden osoittamana. Serbit mahdollisesti tiesivät tämänkin.

He kytkivät SNR-125:n päälle häivepommittajan oletetulla lentoreitillä. Mitään ei näkynyt. Kello tikitti ja tutkamiehet alkoivat hermostua ja sammuttivat tutkan. Mutta pian he uskalsivat yrittää uudestaan, sillä Prowlerien tiedettiin pysyvän maassa.

Juuri sillä hetkellä Vega 31:n ohjaaja, everstiluutantti Dale Zelko lähestyi omaa kohdettaan ja valmistautui pommittamaan sitä. Hän avasi pommiluukut. Ja niin SNR-125:n näytössä välähti: luukkujen auetessa tutkan radioaallot pääsivät 8kilometrin etäisyydeltä koneen sisäpuolelle ja heijastumaan takaisin. Ohjuslavetti oli valmiiksi suunnattu koneen tulosuuntaan, joten tuliasema oli lähes ihanteellinen: molemmat lavettiin ladatut ohjukset ammuttiin heti.

S-125 Petshora neloslavetilla. Alustana on T-55 -panssarivaunu. Kuva: Militarnyi

Zelko ei voinut havaita tutkalukitusta, koska hänellä ei ollut siihen laitteita, mutta ohjusten moottoriliekit näkyivät infrapunaetsimessä. Aika ei näin läheltä riittänyt väistöliikkeisiin.

Ensimmäinen ohjus viisti konetta niin läheltä, että se heilahti ohjuksen pakovirtauksessa. Ohjuksen sytytin ei kuitenkaan aktivoitunut, vaan se jäi näpäräksi hutilaukaukseksi. Toinenkaan ohjus ei osunut, mutta sen herätesytytin toimi, ja ohjus räjähti häivepommittajan alapuolella. Sen sirpaleet puhkoivat rungon, ja Zelkon oli pakko hypätä.

Zelko lähetti hätäviestin jo laskuvarjossa roikkuessaan, sillä hän tiesi olevansa Serbiassa – Belgrad oli hänen näköpiirissään – eikä voinut odottaa siviileiltä apua, vaan omat oli hälytettävä välittömästi. Lisäksi hänen radionsa ei kantaisi horisontin yli, mutta ilmassa oli KC-135 –ilmatankkeri Frank 36, joka oli nähnyt kaukaisen räjähdyksen ilmassa ja välitti viestin eteenpäin. Laskeuduttuaan hän kätki kiireesti laskuvarjon, lentokypärän ynnä muun ylimääräisen ojaan ja etsi piilopaikan toisesta ojasta, sillä serbit aloittivat välittömästi laajamittaiset etsinnät, joita NATO:n ilmatoiminta sentään häiritsi (serbit eivät todennäköisesti uskaltaneet käyttää mm. valonheittimiä). Zelko hieroi kasvoihinsa ja käsiinsä multaa, jottei erottuisi pimeässä, sillä vihollinen paikallisti hänen koneensa hylyn noin varttitunnissa ja hän oli noin kolmen kilometrin päässä siitä.

Piinaava ilta muuttui vielä piinaavammaksi yöksi Kuun laskeuduttua horisontin taa ja sadekuurojen vetäessä näkyvyyden lähes olemattomiin – mutta sehän toimi juuri Zelkon eduksi. Kaikkiaan kahdeksan tunnin kuluttua taistelupelastushelikopterit saivat poimittua hänen GPS-signaalinsa ja poimittua kyytiinsä. Myös toinen F-117A sai ilmatorjunnasta osuman operaatio Allied Forcen aikana, mutta tämä kone onnistui palaamaan tukikohtaansa.

USA ei tiettävästi edes yrittänyt pommittaa pudonneen F-117A:n hylkyä. Konetyypin 1970-luvun teknologia alkoi olla jo ikääntynyttä: USAF:lla oli uuden sukupolven häiveteknologiaan perustuva ilmaherruushävittäjä, F/A-22 Raptor jo kehityksessä, strateginen häivepommikone B-2 Spirit jo palveluksessa, ja näitä täydentämään palvelukseen ori juuri astunut häiveteknologiaa käyttävä risteilyohjus AGM-158 JASSM. Ne kaikki osaltaan nakersivat F-117:n sotilaallista lokeroa. Konetyypin varustus myös oli suhteellisen askeettista ja sen päivittäminen hankalahkoa. Ennenkaikkea kulmiin ja tahkoihin perustuva häiveteknologia oli 1970-luvun heikkotehoisen ATK-kapasiteetin sanelemaa, ja modernimmalla mallinnuksella ei häive ollut enää aerodynaamisesti ja teknisesti rajoittavasta fasetoinnista riippuvaista, ja moderneissa häivekoneissa onkin myös kaarevia muotoja. Konetyypin teknologia oli myös vaativaa ylläpidettävää ja pienen konemäärän ohella johti suuriin yksikkökustannuksiin. Toisen 5. sukupolven häivehävittäjän, F-35:n lennettyä ensilentonsa koiran vuonna 2006 ilmavoimat alkoi suunnata huomiotaan yhä enenevissä määrin siihen, joten toivoton timantti poistettiin palveluksesta lokakuussa rotan vuonna 2008.

F-117A:n rakennekuva. Kuva: Steve Karp / Military Times

F-117:iä ei kuitenkaan lennetty AMARG:iin, sotalintujen luutarhaan. Kongressi määräsi koneet varastoitavaksi ilmavoimien varastoihin ja ilmavoimat on jatkanut niiden käyttöä koe- ja koulutuslentoihin. Kymmenen yksilöä on suljettu museohangaarien kevytmetallisarkofageihin, mutta loppujen kohtalo on jokseenkin epäselvä: ainakin kaksi F-117:ää kuvattiin ilmassa Mojaven Sidewinder-lentoradalla vielä helmikuussa lohikäärmeen vuonna 2024.

Toivoton timantti lentää yhä.

 

 

F-117A on hurja näky. Kuva: James Reeder / TWZ.com

 Lähteet:

https://rarehistoricalphotos.com/aircraft-detection-radar-1917-1940/

 

https://www.britannica.com/technology/F-117

https://www.airandspaceforces.com/weapons-platforms/f-117/

https://www.airzoo.org/cold-warjet-age/airplanes-6/nighthawk

https://www.f117sfa.org/f117-development

https://www.joebaugher.com/usaf_fighters/f117.html

https://weaponsystems.net/system/1552-AGM-78%20Standard%20ARM

https://en.missilery.info/missile/standard-arm

 

Tero Tuominen: AARGM-ER puhkaisee ilmatorjuntakuplan. Reserviläinen 8/2024 s. 28-29. MPY Oy. ISSN 0557-8477

https://warfarehistorynetwork.com/article/wild-weasels-and-the-agm-45-shrike-missile/

https://www.ll.mit.edu/sites/default/files/outreach/doc/2018-07/lecture%204.pdf

https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S2468217922000387

Avaruuskojootti Alfred J. Kvant

https://roadrunnersinternationale.com/park.html

https://www.latimes.com/archives/la-xpm-2007-apr-27-me-passings27.2-story.html

https://theaviationgeekclub.com/an-in-depth-analysis-of-how-serbs-were-able-to-shoot-down-an-f-117-stealth-fighter-during-operation-allied-force/

Nighthawks, Volume 5, Issue 1. Toukokuu 2007. Saatavissa:

https://web.archive.org/web/20160304043205/http://f117sfa.org/sfa_newsletter/Newsletter2007-05.pdf

https://www.twz.com/37894/yes-serbian-air-defenses-did-hit-another-f-117-during-operation-allied-force-in-1999

https://www.twz.com/air/the-most-stunning-f-117-photos-weve-seen-since-its-retirement

 

Kaksi minuuttia keskiyöhön – Kuuban ohjuskriisi ja Vasili Arkhipovin erehdys

Se alkoi porsaan vuonna 1959. Fidel Castron johtamat kommunistit vyöryttivät Havannan, Kuuban pääkaupungin, 8. tammikuuta ja kommunistinen vallankumous oli todellisuutta aivan Yhdysvaltain kainalossa. Yhdysvaltain presidentti Eisenhower sai tempusta paskahalvauksen ja ryhtyi vastatoimiin. Kuuba asetettiin kauppasaartoon ja CIA aloitti kommunisteja paenneiden antikommunististen kuubalaisten sotilaskoulutuksen, sekä pyrki aiheuttamaan levottomuuksia Kuubassa. Eisenhower ei halunnut ryhtyä avoimeen sotaan joka olisi ollut ulkopoliittisesti tuhoisaa, vaan piikki lihassa vedettäisiin ulos vastavallankumouksen avulla. Neuvostoliitto taas ei jättänyt tilaisuuttaan käyttämättä, ja tuki Castron Kuubaa avokätisesti. Toukokuussa rotan vuonna 1960 Hrustsov takasi Kuuban koskemattomuuden ja alkoi aseistaa sitä. Laivalasteittain sotilaskalustoa rahdattiin saarelle.

Pääosa kalustosta laivattiin kuitenkin vasta tiikerin vuonna 1962. Kommunistinen Kuuba oli torjunut CIA:n organisoiman antikommunistien maihinnousun Sikojenlahdella huhtikuussa härän vuonna 1961 ja saanut varmistettua hallintansa. Kuuban aseistaminen alkoi kuitenkin Atlantin toiselta puolen.

Berliinin kriisi alkoi 4. kesäkuuta 1961 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrustsovin esittäessä ultimaatumin kaikkien länsijoukkojen vetämiseksi pois Länsi-Berliinistä, joka vastaavasti oli piikki itäblokin lihassa. Neuvostoliiton perustettua Itä-Saksan omalle miehitysvyöhykkeelleen Saksassa oli suuri joukko – useita miljoonia – pääosin koulutettuja työikäisiä saksalaisia jo paennut Berliinin kautta, jonne ja josta oli vapaa kulkuoikeus länteen. Tämä aivovuoto rasitti itäblokin taloutta ja nakersi sen vaikutusvaltaa. Hrustsov päätti pysäyttää vuodon alistamalla Länsi-Berliinin itäblokille. Yhdysvaltain uusi presidentti John F. Kennedy kieltäytyi kahden muun miehitysvallan, Britannian ja Ranskan, tavoin. Neuvostojoukoilla oli musertava ylivoima Berliinin ympärillä ja suuri maavoimien ylivoima Euroopassa, joten Kennedy vahvisti kieltäytymistään laajentamalla kutsuntoja ja kutsumalla reserviläisiä palvelukseen. Itä-Saksa sulki Berliinin rajat piikkilangalla 13. elokuuta ja Berliinin muurin pystytys alkoi. USA:n ja Neuvostoliiton panssarit ajoivat noin sadan metrin päähän toisistaan rajapiste Checkpoint Charliella. Hrutstsov ja Kennedy päättivät puhelimessa, ettei kiista ollut sodan arvoinen. Joukot vedettäisiin varovasti pois ja itäblokki saisi rauhassa pystyttää muurinsa. T-54 määrättiin peruuttamaan viisi metriä. Sen pysähdyttyä vastapäätä amerikkalainen M48 Patton teki samoin. Yksitellen vaunut lopulta vetäytyivät kasarmeille.

Amerikkalaiset ja neuvostopanssarit vastakkain Berliinissä 1961. Kuva: Wikipedia

Ja niin oli päättynyt näytös, joka saneli seuraavan Karibianmerellä. Vaikka Kennedy oli vaalikampanjassaan puhunut R-7 Semjorkan pahasti järkyttämille amerikkalaisille Neuvostoliiton ohjusylivoimasta joka olisi kurottava umpeen, oli yliote todellisuudessa amerikkalaisilla. R-7 oli suuri ja kallis ohjus, joita Neuvostoliitolla oli 1961 noin 75 kappaletta, kun taas Yhdysvalloilla oli Turkissa kolmatta sataa lyhyen kantaman Redstone- ja Jupiter-ohjusta joiden kantama kattoi suuren osan Neuvostoliiton väestö-ja teollisuuskeskittymistä Kaukasukselta Itämerelle. Yhdysvalloilla oli käytännössä kyky tehdä ensi-isku johon Neuvostoliitto voisi vastata vain vaivoin vähillä ohjuksillaan, jotka kantaisivat Amerikan mantereelle. Lyhyen kantaman ohjuksillaan, kuten R-5:llä ja R-12:lla, Neuvostoliitto kykeni sentään uhkaamaan Eurooppaa. Kuuban vallankumous antoi kuitenkin ainutkertaisen tilaisuuden uhata Yhdysvaltoja suoraan lähietäisyydeltä.

Ja niin kalustoa alkoi virrata Kuubaan tiikerin vuonna 1962. Se oli uudenaikaista ja suorituskykyistä: MiG-21 –torjuntahävittäjiä, Il-28 –suihkupommittajia ja raskaita S-75 Dvina –ilmatorjuntaohjuksia. Kaluston rahtaaminen ei teitenkään jäänyt huomaamatta, vaikka Neuvostoliitto parhaansa mukaan levittikin toimiensa ympärille maskirovkaa, jopa siinä määrin, että komennukselle lähetetyille sotilaille oltiin ennen lähtöä jaettu talvivarusteita ja kuljetusoperaation nimeksi annettiin operaatio Anadyr, samannimisen Jäämereen laskevan joen mukaan. Näin harhautettiin vihollisen tiedustelua päättelemään laivojen olevan matkalla Jäämeren tukikohtiin eivätkä sotilaat voineet vahingossakaan paljastaa määränpäätään. Mutta perillä Kuubassa paikalliset luonnollisesti panivat suuret sotilaskolonnat ja vierasta kieltä puhuvat sotilaat merkille. He lähettivät viestejä sukulaisilleen Yhdysvalloissa jotka kantautuivat nopeasti viranomaisten korviin. CIA:n ohjustiedustelun päällikkö Sidney Graybeal sai satoja ilmoituksia Kuubaan kuljetetuista ohjuksista. Suurin osa niistä sivuutettiin epätarkkoina tai jopa koomisina. Kuubalaisten epäiltiin rakentavan ilmapuolustusta torjumaan uusi Sikojenlahden maihinnousun kaltainen hyökkäys ja Dvina-ohjusten pääteltiin olevan osa tätä.

S-75 Dvina kuljetuslavetilla. Kuva: Wikipedia

Mutta viisi raporttia oli huolestuttavia. Niissä kuvailtiin öiseen aikaan katjua pitkin ajaneita täysperävaunurekkoja, jotka eivät onnistuneet kääntymään kadunkulmissa, vaan kuljettajien piti vatuloida niitä edestakaisin. Perävaunut oli peitetty kapellikuomuin, joten silminnäkijät eivät tienneet mitä kyydissä oli, mutta pitkä ja raskas kuorma saattoi olla suuri ohjus. Liian suuri ollakseen S-75 Dvina.

R-14 eli SS-5 kuljetuslavetillaan. Kuva: Wikipedia

Lockheed U-2 oli ollut Eisenhowerin silmä taivaalla. Vakoilukoneen lakikorkeus oli yli 24 000 metriä, eli sen havaitseminen oli vaikeaa ja torjunta vielä vaikeampaa. Mikään ilmatorjuntatykki ei yltänyt niin korkealle eivätkä hävittäjät kyenneet liihketimään tuliasemaan, mikäli pääsisivät lähellekään. Mutta S-75 Dvina ylsi, kuten CIA oli saanut karvaasti kokea rotan vuonna 1960 Dvinan ammuttua alas Gary Powersin ohjaaman U-2:n Neuvostoliitossa. Tapauksesta seurasi nolo skandaali ja vakoilulentoja rajoitettiin. Uusi takaisku oli koittanut U-2 paljastuttua Sahalinin yllä 30. elokuuta 1962, mitä USA nolosti pyysi anteeksi. 9. syyskuuta taiwanilainen U-2 oli ammuttu alas Kiinassa, mikä lopulta oli johtanut U-2 –lentojen keskeyttämiseen tykkänään. USA ei siksi tiennyt, mitä Kuuban sisäosissa tapahtui. Mutta CIA:n huoli oli kova. Lupa lentojen jatkamiseen saatuun 9. lokakuuta.

Lockheed U-2. Kuva: The Warzone

Ja niin koitti 14. lokakuuta tiikerin vuonna 1962. Majuri Richard Heyser nousi U-2F:ään Edwardsin lentotukikohdassa Kaliforniassa. Heyser lensi yli Meksikonlahden, Jukatanin kanaalin yli ja kääntyi pohjoiseen ylittämään Kuuban. CIA oli piirtänyt hänelle lentoreitin, joka kulki rekkojen todennäköisten määränpäiden yli. Heyser kytki kamerat päälle. U-2 lensi 22 000 metrissä ja ylitti Kuuban 7 minuutissa, tosin ilmatorjunnan ulottuvissa se oli 12 minuuttia. Mutta Heyseriä ei havaittu. Hän laskeutui Floridaan klo 09:20. Kamerat olivat ottaneet 928 kuvaa, ja niissä näkyi juuri se mitä Graybeal oli pelännyt. Kahdeksan keskikantaman ballistisen R-12 –ohjuksen trailerit ja 4 laukaisualustaa. Hän tunnisti ne vakooja Oleg Penkovskin toimittamien dokumenttien mukaisiksi. Tiedusteluraportti lähetettiin presidentti Kennedylle seuraavana aamuna.

Yksi ballististen ohjusten laukaisupaikoista, San Cristobalin kompleksi. Kuva: Wikipedia

Presidentti Kennedyn oli pakko reagoida. Mutta miten? Ei ollut vaihtoehto olla tekemättä mitään. Diplomaattinen painostuskaan ei varmasti saisi Kuubaa taipumaan Sikojenlahden nöyryyttävän maihinnousun jälkeen. Vielä vähemmän Castro olisi varmaankaan halukas salaiseen sopimukseen ja häätämään neuvosto-ohjuksia maastaan jotain vastinetta vastaan. Esikuntapäälliköt esittivät yksissä tuumin Kennedylle suoraa hyökkäystä Kuubaan pikaisesti, kun ohjuspatterit olivat vielä rakennusvaiheessa ja puolustuksen rakentaminen kesken. Tämän Kenendy tyrmäsi. Hyökkäys Kuubaan tai edes ohjusasemien pommitus ilmasta aiheuttaisi varmasti satoja neuvostokaatuneita eivätkä nämä muutenkaan varmasti katoisi hyvällä turvatakuidensa pettämistä. Neuvostoliitolla ei ollut tietenkään mitenkään kykyä vastustaa Yhdysvaltain sotilasmahtia Amerikan lähivesillä, mutta Berliinin neuvostojoukot voisivat jyrätä melkeinpä koska vain halutessaan. Myös ulkopoliittisesti se olisi lähes täysi katastrofi ja voisi johtaa vakavaan välirikkoon jopa länsieurooppalaisten liittolaisten kanssa. Mutta toimittava oli. Kennedy oli vain kuukautta aiemmin luvannut amerikkalaisille toimivansa, mikäli kommunistinen Kuuba osoittautuisi uhaksi Yhdysvalloille.

Ratkaisu oli Kuuban merisaarto. Yhdysvaltain merivoimat lähetettiin 22. lokakuuta saartamaan saarivaltio ja estämään enempien ohjuskuljetusten pääsy perille. Merisaarto per se on kansainvälisen lain mukaan sotatoimi, joten Kennedyn hallinto kutsui sitä karanteeniksi. US Navyn tehtävä oli tarkastaa kaikki Kuubaan pyrkivät alukset, ja mikäli niiden lastina oli aseita, ne oli käännytettävä pois.

Asevoimat asetettiin toiseksi korkeimpaan hälytystilaan, DEFCON 2:een. Ilmavoimat mobilisointiin: Raskaat B-52 –pommittajat aloittivat operaatio Chrome Domen: ne päivystivät ilmassa lentorenkaissa Välimeren, Tyynenmeren ja Jäämeren yllä ydinpommit kuiluissaan valmiina iskemään Neuvostoliittoon. Ilmaan nousi päivittäin 75 B-52:ta 24 tunnin päivystyslennolle ja niitä tankkaamaan 133 KC-135 –ilmatankkauskonetta. Ilmavoimien strateginen lennosto, Strategic Air Command myös hajautti 183 vanhempaa B-47 –pommittajaa piktin Yhdysvaltoja siviilielntoasemia myöten. Molemmilla toimilla estettiin pommikoneiden tuhoutuminen kentilleen mikäli Neuvostoliitto kykenisi tekemään yllättävän ensi-iskun. SAC myös asetti kaikkiaan 186 mannertenvälistä Atlas- ,Titan- ja Minuteman I –ohjusta laukaisuvalmiuteen. U-2 –vakoilulentoja Kuuban yli jatkettiin. 27. lokakuuta tiikerin vuonna 1962 U-2 –lennot johtivat siihen mitä Yhdysvallat oli pelännyt. Majuri Rudolf Andersonin ohjaama U-2F ylitti Kuuban keskipäivällä. S-75 Dvina-patteristoa komentanut kenraaliluutnantti Gretshko seurasi tutkan maalia numero 33 hermostuneena. Se oli selvästi U-2 vakoilulennolla ja lensi kohti ydinkärkien sijoituspaikkaa. Grutshko ei saanut yhteyttä esimieheensä, joten hän antoi käskyn itse: tuhkotkaa maali 33. Kaksi mahtavaa kahden ja puolen tonnin painoista ilmatorjuntaohjusta ampaisi matkaan, kiihtyi kolmen ja puolen Machin nopeuteen ja toinen niistä osui. Kahdensadan kilon taistelukärki silpoi U-2:n 22 000 metrissä. Majuri Andersonista tuli Kuuban ohjuskriisin ensimmäinen kaatunut.

Neuvostoliiton raskaat IT-patterit Kuubassa 1962. Kuva: Wikipedia

Tämä kuumensi tunnelmaa merkittävästi. Amerikkalaiset tiesivät, ettei kuubalaisia oltu voitu ehtiä kouluttaa hienostuneen ilmatorjuntajärjestelmän käyttöön, joten U-2 oli tullut neuvostoliittolaisten alasampumaksi kolmannen valtion maaperällä. John F. Kennedyn veli, Yhdysvaltain oikeusministeri Robert F. Kennedy ilmoitti Neuvostoliiton suurlähettiläs Anatoli Dobryninille, että Neuvostoliitto oli juuri aloittanut verenvuodatuksen. Yhdysvaltain asevoimien esikunta esitti jälleen presidentti Kennedylle ohjusalustojen pommittamista heti aamunkoitteessa.

Yhdysvaltain merivoimat toteenpani Kuuban merisaarron. Aamupaivällä 25. lokakuuta säiliöalus Bukarest ajoi itsepintaisesti läpi US Navyn pysäytysyrityksistä huolimatta. Karanteenimääräyksen mukaan merivoimien oli tarkastettava, ettei Kuubaan kulkevilla aluksilla ollut lastinaan hyökkäysaseita (offensive weapon). Sen tulkittiin tarkoittavan suuria ydinohjuksia, ja tovin alusta tarkkailtuaan upseerit totesivat, ettei säiliöaluksella ollut kykyä kuljettaa sellaisia ja sen annettiin jatkaa perille tarkastamatta sitä. Iltapäivällä libanonilainen rahtialus Marucla ajoi niin ikään kohti Kuubaa saartirankaan läpi ja se pysäytettiin. Alus oli puoluettomaan maahan rekisteröity, mutta kuljetti Neuvostoliiton tilauksesta rahtia Riikasta Havannaan. Maruclan kreikkalainen kapteeni antoi amerikkalaisten tarkastaa aluksensa ja sen rahdin todettiin olevan kuorma-autoja, niiden varaosia sekä rikkiä, joten tämänkin aluksen sallittiin jatkaa matkaa.

Vasili Arkhipovin erehdys

 

Pinnan alla asiat eivät olleet yhtä selkeitä. Osa operaatio Anadyriä oli operaatio Kama, jonka tavoitteena oli perustaa Marielin satamaan Kuubassa neuvostoliittolainen ydinsukellusvenetukikohta. Operaation alkuosana neljä dieselkäyttöistä mutta ydinkärkisillä torpedoilla aseistettua Projekti 641- eli NATO-koodilla Foxtrot- luokan hyökkäyssukellusvenettä lähti 1. lokakuuta kohti Karibianmerta.

Sukellusveneet eivät olleet olleet yhteydessä Neuvostoliittoon suurimman osan matkaansa eivätkä ilmeisesti tienneet merisaarron tarkoitusta. Koko operaation tarkoituksen taas tiesi yksin sukellusveneviirikön päällikkö. Yhdysvaltain merivoimat oli asettanut tehtävään vahvoja sukellusveneentorjuntavoimia, mm. tarkoitukseen varustetun lentotukialus USS Randolphin ja 11 hävittäjäalusta. Yksi niistä, USS Cony, havaitsi sonarillaan jotain noin klo 17 ja lähestyi tutkimaan. Löydös oli sukellusvene B-59. Oli lauantai, 27. lokakuuta tiikerin vuonna 1962.

Projekti 641- eli Foxtrot-luokan sukellusvene. Kuva: Haze Gray

Kohde tunnistettiin sukellusveneeksi ja sille morseettiin kaikuluotaimella viesti I D K C A, joka on kansainvälinen merkki, käsky nousta sukellusveneellä pintaan. B-59 ei reagoinut, joten USS Cony ajoi lähemmäs ja pudotti veteen viisi merkinantosyvyyspommia. Ne ovat pieniä, joidenkin satojen grammojen räjähdyspanoksia joiden voima ei riitä vahingoittamaan sukellusveneitä, mutta räjähdyksen ääni kantaa veden alla kuuluvasti ja ilmaisee sukellusveneelle että se on havaittu.

B-59:n päällikkö, kommodori Valentin Savitski luuli amerikkalaisten syvyyspommittavan hänen venettään. Räjähdyksen paineaalto sai aluken runhgon kumisemaan. Sukellusvenepäälliköillä oli oikeus toimia itsenäisesti, ilman käskyjä Moskovasta, mikäli heidän venettään vastaan hyökättiin ja Savitski päätteli sodan syttyneen. Vaikka sukellusvene ei ollut ollut yhteydessä Moskovaan, se toisinaan kykeni kuuntelmaan amerikkalaisia uutislähetyksiä ja he olivat kuulleet Kuubaan sijoitetuista ydinohjuksista, amerikkalasiten aggressiivisesta vastareaktiosta ja että samana päivänä amerikkalainen vakoilukone oltiin ammuttu alas Kuubassa (majuri Rudolf Andersonin U-2F noin klo 12). Hänen ohellaan aluksen polttiinen komissaari Ivan Maslennikov oli samaa mieltä. Sota oli syttynyt. Savitski päätti taistella. Vihollisaluksia oli hydrofonien mukaan paikalla enemmänkin, joten Savitski päätti käyttää kovaa asetta: kymmenen kilotonnin ydinkärjellä ladattua torpedoa. Molemmilla miehillä oli ohjusavain, joista molempia tuli käyttää ydinkärjen viritysjärjestelmän aktivoimiseen. Mutta aluksella oli tavanomaisuudesta poiketen kolmaskin upseeri, jolla oli toimivalta ydinaseen virittämiseen, sukellusveneviirikön esikuntapäällikkö kommodori Vasili Arkhipov.

Ydinaseen virittäminen edellytti nyt kaikkien kolmen ylimmän upseerin yksimielisyyttä, ja Arkhipov oli erimielinen. Hän huomautti, että mikäli amerikkalaiset todella yrittivät upottaa sukellusveneen, syvyyspommitus olisi selvästi ankarampaa kuin muutama heidän kuulemansa räjähdys. Arkhipov oli varma, että ne olivat merkinantopanoksia. Hän vaati yhteydenottoa Moskovaan ennenkuin sallisi virittää torpedon. B-59:n olisi joka tapauksessa pintauduttava pian lataamaan akkujaan, monen päivän sukellus oli syönyt ne melkein tyhjiin. Samoin kylmille pohjois-Atlantin vesille suunnitelllun veneen ilmastointilaitteet olivat pettäneet lämpimissä Karibianmenren vesissä ja ilman hiilidioksidipitoisuus oli pitkästä sukelluksesta johtuen vaarallisen korkealla. Juuri nämä olosuhteet saattoivat vaikuttaa Savitskin harkintaan yllättävässä ja piinaavassa tilanteessa. B-59 nousi pintaan amerikkalaisen hävittäjäviirikön läheisyydessä. Dieselmoottorit käynnistettiin ja upseerit nousivat torniin viestilamppu mukanaan. B-59 ilmoittautui USS Conylle ja otti yhteyden Moskovaan. Amerikkalaiset eivät yrittäneet nousta laivaan, ja pian B-59 muutti kurssinsa itään, poispäin Kuubasta. Vain B-59:n miehet tiesivät kyydissä olleen ydintorpedon, ja miten lähellä sen käyttö oli ollut.

Vasili Arkhipov. Kuva: The Guardian

Lokakuun 27:n aamuna vastakkaisella valtamerella, Tyynellä merellä, käytiin toinen jännitysnäytelmä. Yhdysvaltalainen U-2 –vakoilukone lensi vahingossa Neuvostoliiton alueelle, Tsukstsien niemimaan eli Neuvostoliiton itäisimmän pisteen yli. Neuvostoliiton ilmapuolustus havaitsi sen ja lähetti torjuntahävittäjät kohtaamaan maalinsa. Yhdysvaltain ilmapuolustus NORAD puolestaan havaitsi nämä hävittäjät ja lähetti Beringinmerelle omat F-102 torjuntahävittäjänsä, jotka oli aseistettu ydinkärkisillä AIM-2 Genie-ilmatorjuntaraketeilla. U-2 kuitenkin ehti palata USA:n ilmatilaan ennenkuin Wrangelsaarelta nousseet hväittäjät ehtivät tavoittaa sen. Puolustusminsiteri Robert McNamara valahti vitivalkoiseksi kuullessaan asiasta ja karjui ”Ymmärrättekö, että tämä tarkoittaa sotaa Neuvostoliiton kanssa?”. Samana iltapäivänä Yhdysvaltain merivoimien RF-8A lensi matalalla kuubalaisen tykkiaseman yli ja sai osuman 37 mm ilmatorjuntakranaatista. Se kuitenkin kykeni palaamaan vauroituneena lentotukialukselle. Tilanne alkoi karata hallinnasta. Maailmankello näytti kaksi sekuntia keskiyöhön.

John F. Kennedy ei mitenkään pyrkinyt peittelemään Yhdysvaltain asevoimien valmistautumista. Hän todennäköisesti päinvastoin halusi sen olevan mahdollisimman näkyvää. Hrustsov taas ilmeisesti ei ollut valmistautunut ohjussuunnitelmansa paljastuvan näin aikaisin ja Kennedyn aggressiivinen vastareaktio tuli tälle yllätyksenä. Hrustsov vastasi tälle yhtä uhmakkaasti varoittaen, että heidän merirosvouksena pitämänsä merisaarto voisi johtaa sotaan. Hrustsovin sähkeet olivat kuitenkin sävyltään hätäisesti kirjoitetun oloisia ja hän toisti niissä itseään. 27. lokakuuta tiikerin vuonna 1962 Kennedy alkoi epäillä, että Hrustsov ei lietsonut konfliktitilannetta tarkoituksella. Neuvostojoukkojen valmiuden nostamisesta Euroopasta ei tullut tiedusteluraportteja. Kennedy oli oikeassa: Hrustsov ei ollut valtuuttanut amerikkalaiskoneiden alasampumista ja oli myös kieltänyt Castron joukkoja tulittamasta niitä – mutta sitä amerikkalaiset eivät tienneet.

Edellisiltana (26. lokakuuta) Hrustsov oli kirjoittanut Kennedylle kirjeen:

”Herra presidentti, meidän ja teidän ei tule vetää köydestä, johon olette solmineet sodan solmun, sillä mitä lujempaa vedämme, sitä tiukemmaksi solmu kiristyy.

...

Siispä, mikäli tarkoitusta kiristää solmua ei ole ja täten tuomita maailmaa ydinholokaustin katastrofiin, älkäämme vain lakato vetämästä köyttä, ryhtykäämme toimiin solmun avaamiseksi”

Samassa kirjeessä Hrustsov ehdotti, että hän kääntäsi Kuubaan matalla olevat asekuljetukset takaisin, ja Yhdysvallat vastineeksi sitoutuisi olemaan hyökkäämättä Kuubaan tai olemaan tukematta muita Kuubaan hyökkääviä voimia. Presidentti Kennedyn kabinetti vastasi kirjeellä, joka annettiin myös lehdistölle, että Yhdysvallat hyväksyy Hrustsovin ehdotuksen ymmärtäen sen siten, että Neuvostoliitto ehdottaa kaikkien ohjusasemien purkamista Kuubassa YK:n valvonnassa ja että USA sitoutuu merikaranteenin purkamiseen sekä hyökkäämättömyyteen Kuubaa kohtaan. Oikeusministeri Robert F. Kennedy ilmoitti suullisesti Neuvostoliiton suurlähettiläs Dobryninille, että mikäli ohjuksia ei vedetä Kuubasta, USA tulisi tuhoamaan ne. Hyökkäystä suunniteltiin lokakuun 29. tai 30. päiväksi.  Tarjous oli nyt pöydällä.

Neuvostoliitossa Hrustsov tiesi asioita, joita USA ei tiennyt: neuvostojoukoilla Kuubassa oli taktisia ydinohjuksia, kuten 9K52 Luna-M. Amerikkalaisten maihinnousu Kuubaan ja neuvostojoukkoja vastaan hyökkääminen johtaisi väistämättä niiden käyttöön. Maailmanlaajuinen ydinsota olisi viimeistään silloin täysin väistämätön. Hän siksi ilmoitti välittömästi hyväksyvänsä presidentti Kennedyn ehdotuksen, ja välitti vastauksensa suoraan Radio Moskovan toimitukseen, Politbyroon ohi. Hrustsov tiesi, että radioasema lähettäisi Hrustsovin vastauksen ”Neuvostoliitto on, rakennustöiden aiemman keskeyttämisen lisäksi, määrännyt ohjusasemat Kuubassa purettavaksi ja ne palautettaviksi Neuvostoliittoon...” ja että Yhdysvaltain suurlähetystössä kuultaisiin se. Presidentti Kennedy päätti hyväksyä Hustsovin ratkaisun, joka oli nyt levinnyt julki pitkin maailmaa.

2K6 Luna Hämeenlinnassa, Suomen Tykistömuseossa. Kuva: Wikipedia.

Se mitä julkisuuteen ei sanottu, oli että USA oli suurlähettiläs Dobryninille lupautunut myös vetämään omat lyhyen kantaman Jupiter-ohjuksensa Turkista ja Italiasta. Seuraavina päivinä Yhdysvaltain ilmateidustelu vahvisti, että neuvostojoukot toimivat Kuubassa kuten Hrustsov oli määrännyt: kaikki ohjusalustat kalustoineen purettiin ja lastattiin kahdeksaan neuvostoliittolaiseen rahtialukseen. Yhdysvallat jatkoi merikaranteenilinjasa ylläpitoa ja tarkasti ulkoisesti kaikki poistuvat ohjuslaivat 5. ja 9. marraskuun välisenä aikana. Yhdysvallat painosti diplomaattikanavia pitkin Neuvostolittoa poistamaan myös Il-28 –pommikoneensa Kuubasta. Neuvostoliitto suostui tähän 20. marraskuuta, jolloin Yhdysvallat purki merisaartonsa. Pommikoneet purettiin, lastattiin kolmeen rahtilaivaan ja lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon 5.-6. joulukuuta tiikerin vuonna 1962. Yhdysvallat purki Jupiter-ohjusasemansa 1. -14. huhtikuuta jäniksen vuonna 1963. Viestiyhteyksien ja käänöstyön hitaus johti Washingtonin Valkoisen Talon ja Moskovan Kremlin välisen suoran puhelinyhteyden, Punaisen linjan, perustamiseen, jotta Yhdysvaltain presidentti ja Neuvostoliiton NKP:n pääsihteeri (joka oli maan johtajan virallinen titteli) voisivat keskustella suoraan keskenään.

Majuri Rudolf Anderson. Kuva: Military.com

Ja niin Kuuban ohjuskriisi oli päättynyt. Majuri Rudolf Anderson jäi sen ainoaksi kaatuneeksi (11 muuta menehtyi kiivaan tiedustelulentotoiminnan aikana onnettomuuksissa). Maailma oli saanut muutaman onnekkaan sattuman ja Vasili Arkhipovin kylmien hermojen ansiosta laina-aikaa.

 

 

 

 

 

 

Lähteet:

https://history.state.gov/milestones/1961-1968/cuban-missile-crisis

https://www.britannica.com/event/Cuban-missile-crisis

https://www.history.com/topics/cold-war/cuban-missile-crisis

https://nsarchive2.gwu.edu/coldwar/interviews/episode-21/graybeal3.html

https://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2008/10/12/AR2008101202008.html

https://web.archive.org/web/20100527171609/http://future.state.gov/educators/slideshow/cuba/cuba2.html

https://airandspace.si.edu/support/wall-of-honor/hon-sidney-n-graybeal

https://web.archive.org/web/20130222100942/http://www.afgsc.af.mil/news/story.asp?id=123323100

https://www.wyzant.com/resources/lessons/history/hpol/jfk/cuban/

https://web.archive.org/web/20100922220852/http://battleshipcove.org/news-boarding-marucla.htm

https://globalzero.org/updates/57th-anniversary-of-the-cuban-missile-crisis/index.html

https://www.theguardian.com/science/2017/oct/27/vasili-arkhipov-soviet-submarine-captain-who-averted-nuclear-war-awarded-future-of-life-prize

https://www.pbs.org/wnet/secrets/the-man-who-saved-the-world-about-this-episode/871/

https://history.state.gov/milestones/1961-1968/cuban-missile-crisis

https://blogs.wnpt.org/mediaupdate/2012/10/17/nashvilles-gary-slaughter-on-50th-anniversary-of-cuban-missile-crisis-and-man-who-saved-the-world/

https://www.wearethemighty.com/mighty-history/b-59-submarine-crimson-tide/

https://www.vox.com/future-perfect/2022/10/27/23426482/cuban-missile-crisis-basilica-arkhipov-nuclear-war

https://www.youtube.com/watch?v=YJSrp_P6Bjo

https://scaaonline.com/hall_of_fame/major-rudolf-anderson-jr/

https://peacenews.info/node/10005/editorial-man-who-saved-world

https://web.archive.org/web/20080515075927/http://history.sandiego.edu/gen/filmnotes/thirteendays4.html

https://news.usni.org/2012/10/21/forgotten-missiles-cuban-missile-crisis

Huoneen Syyllisin Mies - Vasili Arkhipovin erehdys. Jäähyväiset sivilisaatiolle. Omakustanne, 2024. Saatavissa: https://www.youtube.com/watch?v=5m_4-BohYJE