Kömyn valtakunta

torstai 29. toukokuuta 2025

Telatorstai: LEOPARD 1

Keine lust mit großen tieren, osa 1

Leopardin tarina alkaa uudelleensyntymästä. Tarkemmin Saksan armeijan uudelleensyntymästä vuohen vuonna 1955, jonka kätilöi Saksan valtion uudelleensynnytys härän vuonna 1949. NATO:on hyväksytty Länsi-Saksa varustettiin pikaisesti amerikkalaisella ylijäämällä, univormuja myöten. Panssarikalustoksi Saksan liittotasavallan asevoimat, Bundeswehr, sai niin ikään amerikkalaista ylijäämäkalustoa: M47 Pattoneita, sekä sen jatkokehitelmää, M48 Pattoneita. M47 puolestaan oli M46 Pattonin jatkokehitelmä, joka taas oli sodanaikaisen M26 Pershingin jatkokehitelmä. Jo M47 Patton oli 1955 julistetti USA:ssa suorituskyvyltään rajoittuneeksi, ja härän vuonna 1952 alkanut palvelusaika oli päättymässä melkeinpä kuin seinään, sillä jatkokehitelmä M48 oli astunut palvelukseen heti seuraavana vuonna. 99,7 % kaikkiaan 8756 M47 Pattonista vietiinkin lähes uudenkarheina vientiin NATO:n sotilasapuprojekti Mutual Defence Acquisition Progamin (MDAP) kautta, ja näin M47 Patton muodosti lähes kaikkien Euroopan NATO-maiden panssariaseen selkärangan 1950-luvun puolivälissä.

Monet NATO-liittolaiset korvasivat M47 Pattoneilla joko sodanaikaisia M4 Sherman-vaunuja tai kerrassaan ei-mitään (mm. Ranska vastaanotti 856 vaunua ja Italia huimat 2480!), joten apu oli tervetullutta. M47 Patton oli kuitenkin hyvällä syyllä julistettu pian vanhentuvaksi: sen 90 mm pääase oli vanhentuva. Myös 810 hevosoiman bensiinikäyttöinen Continental AV-1790 oli vanhanaikainen: bensiinimoottorin vääntökäyrä on aneeminen dieseleihin verraten, vastaavasti polttoaineenkulutus on matalammasta hyötysuhteesta johtuen suurta. Kaiken lisäksi bensiini on erittäin tulenarkaa, kun taas dieseliin työnnetty tulitikku sammuu, sillä bensiinin leimahduspiste – lämpötila, jossa polttoaine muodostaa ilman kanssa syttymiskelpoisen seoksen – on -43 °C mutta dieselin laadusta riippuen 52...55 °C. Bensiini muodosti siis sekä logistisen haasteen että taktisen riskin.

M 47 Patton. Kuva: Wikipedia

Vaunussa oli myös toisen maailmansodan perintönä edelleen rungon keulassa kasemattiin asennettu kevyt konekivääri, jota radisti käytti. Tämä oli tehoton ja vanhanaikainen ratkaisu, sillä keulakonekivääri oltiin havaittu jo sodan aikana melkeinpä hyödyttömäksi, mutta sen ampuma-aukko muodosti keulalevyyn heikon kohdan, jota voitiin tehokkaasti ampua jopa jalkaväen PST-aseilla. Konekivääristä luopuminen vapautti tilaa vaunun sisällä, sillä yhdestä miehistön jäsenestä voitiin tykkänään luopua ja hänen asemapaikkansa käyttää ampumatarvikkeiden turvamakasiinin (pääaseen ampumatarvikkeet sijoitettiin sylintereihin, joiden muodostama hyllykkö oli ympäröity vesivaipalla, joka läpäisevän osuman sattuessa tulvitti ampumatarvikkeet ja esti niitä syttymästä) sijoittamiseen.

M26 Pershingin jatkokehitelmä M46 Pattonin jatkokehitelmä M47 Pattonin jatkokehitelmä M48 Patton (joka myöhemmin jatkokehitettiin vielä M60 Pattoniksi) oli palvelukseen astuessaan 1952 ajanmukainen, mutta vanheni sekin nopeasti. Keulakonekivääristä oltiin luovuttu, torni kokonaan uusittu (mm. luotiloukku eli rakenne, josta kimpoava ammus ei voi osua muualle kuin rungon heikosti panssaroituun kanteen oltiin saatu eliminoitua), ohjausjärjestelmä modernisoitu (ratti korvasi aiemmat telavivut) ja efektiivisesti 200 mm (eli panssarilevyn kallistus huomioitu) valuteräspanssari rungon keulassa päivitetty efektiivisesti 220 mm valssattuun levyyn (valssattu ja karkaistu teräspanssari vastaa tyypillisesti suoja-arvoltaan 10-15 % paksumpaa karkaistua valulevyä, sillä valssauksessa metallikiteet kokevat mm. muokkauslujittumista). Torni myös oli aiempaa matalampi ja vaunun ergonomia kauttaaltaan väljemmän sisätilan myötä parantunut. Myös vanhentunut bensiinimoottori korvattiin apinan vuonna 1956 dieselkäyttöisellä Continental AVDS-1790:llä mallissa M48A3, ja useimmat aiemmat vaunut päivitettiin tähän versioon.

M48A2 Patton. T-mallinen suujarru on omalaatuinen. Kenno putken päällä on harjoituksissa käytetty laukaussimulaattori. Kuva: Wikipedia.

Apinan vuonna 1956 britit saivat käsiinsä neuvostovalmisteisen T-54:n, loikkarien ajettua vaunulla Britannian suurlähetystön porteista sisään Budapestissä Unkarin kansannousun koitettua. Vaunun tutkimus paljasti sen keulapanssarin olevan liian paksu brittien 84 mm ja amerikkalaisten 90 mm vaunukanuunoille. T-54:n tiedettiin olevan laajassa massatuotannossa, ja Neuvostoliitolla olevan lisäksi vahva arsenaali raskaita sodanaikaisia JS-sarjan vaunuja sekä sen jatkokehitelmä T-10:tä. Länsivaunut siis vanhenivat melkeinpä käsiin seuraavan muutaman vuoden sisällä.

Britanniassa oli kehityksen alla uusi 105 mm panssarivaunukanuuna Royal Ordnance L7, jonka koeammunnat tutkimuslaitos ARDE aloitti Fort Halsteadissa juuri kesällä 1956. Yhdysvalloissa maavoimien Watervliet Arsenal kehitti osin brittiläisistä komponenteista vastaavan, samaa ampumatarviketta käyttävän 105 mm M68-vaunukanuunan (mm. rekyylikoneisto, kehto, savunpoistin ja ammuspesä ovat amerikkalaista perua) koiran vuonna 1958. M48 sai kuitenkin odottaa uutta pääasetta hämmentävän pitkään, puolitoista vuosikymmentä, härän vuoteen 1973, sillä sen oli korvannut modernimpi jatkokehitelmä, 105 mm M68:lla varustettu M60 Patton porsaan vuonna 1959.

M60A1 Patton. Kuva: Wikipedia

Uudesti syntynyt Saksan armeija Bundeswehr oli siis kokoamassa itseään 1950-luvun jälkipuoliskolla, ja havaitsi heti kättelyssä ylijäämävarustuksensa olevan vanhenemassa käsiin. Ensimmäiset sotilaat aloittivat palveluksensa Bundeswehrissä 12. marraskuuta 1956, ja jo samassa kuussa asevoimat esitti uuden taistelupanssarivaunun tuotespesifikaation. M47 sekä osin myös M48 Pattonit nähtiin ylimenokauden välttämättömyytenä; ratkaisut olivat nopeasti vanhentumassa ja Saksa olisi erittäin todennäköisesti mahdollisen kolmannen maailmansodan päänäyttämöitä. Modernin panssarikaluston tarve olisi siis nopeasti huutava.

Kesäkuussa kukon vuonna 1957 Länsi-Saksa allekirjoitti Ranskan kanssa yhteistyösopimuksen yhteisen taistelupanssarivaunun kehittämisestä kummankin maan asevoimien tarpeisiin. Projektia toteuttamaan valikoitiin yksi ranskalainen ja kaksi saksalaista yritysryhmää, saksan ryhmien ollessa Firmengruppe A (Porsche, MaK sekä Luther & Jung) ja B (Ruhrstahl, Rheinstahl-HANOMAG sekä Henschel). Lisäksi Wegmann sekä Rheinmetall saivat tehtäväkseen suunnitella tornin, jota kaikki kolme ryhmää käyttäisivät.

Ensimmäiset puiset maketit valmistuivat 1959 ja varsinaiset prototyypit A I tammikuussa härän vuonna 1961, molemmat ryhmä A:n konepajoilta. Ne painoivat noin 35 tonnia eli huomattavasti vähemmän, kuin M47 (44 tonnia) ja M48 (45 tonnia); Bundeswehrin filosofia oli korostaa liikkuvuutta ja tulivoimaa yli panssarisuojan, sillä 50-luvun loppupuolella jalkaväen PST-aseiden onteloammusten torjunta katsottiin ylivoimaiseksi ja neuvostovaunujen pääaseiden kaliiperin tiedettiin vain jatkuvasti kasvavan (T-54:ssä oli rihlattu 100 mm pääase, JS-vaunuissa rihlattu 122 mm ja sileäputkisen 115 mm suurnopeuskanuunan lanseeraamisesta oltiin kuultu – se tapahtui todella T-62-vaunussa 1961) ja seuraava suursota varsin todennäköisesti käytäisiin ydinasein, joita vastaan mitään vaunua ei voitu suojata, joten vahva panssarisuoja katsottiin joka tapauksessa hyödyttömäksi.

Tuotespesifikaatio siksi määritteli panssarivaatimukseksi suojan 20 mm pikatykkien panssariammuksilta, tavoitemassaksi 30 tonnia ja tehopainosuhteeksi 30 hevosvoimaa/tonni. Tähän prototyypit eivät päässeet, sillä niiden Mercedes-Benz MB 837 V8 dieselit tuottivat 660 hevosvoimaa eli 18,86 hp/t. Prototyypit oli kokeita varten varustettu amerikkalaisella 90 mm pääaseella, jonka tiedettiin pian olevan riittämätön. Rheinmetall aloitti projektin oman 105 mm kanuunansa tuottamiseksi, jonka pääampumatarvike olisi ollut ranskalainen, omalaatuinen ontelokranaatti Obus G: sen ulkovaippa lähti pyörimään rihlatun tykin putkesta ammuttaessa ja oli näyn rotaatiovakautettu, mutta laakeroitu sisäosa ei pyörinyt, joten pyörimismäärä eli kiertoliikkeen inertia ei pyrkinyt hajottamaan ontelosuihkua ja näin heikentämään ammuksen läpäisytehoa. Tämä projekti kuitenkin lakkautettiin kannattamattomana pian, sillä brittien L7 oli jo tuotantovalmis ja sille oli saatavissa kattava valikoima ampumatarvikkeita ja Britannia oli valmis myymään tuotteelleen valmistuslisenssin. Saksalaisten projektiin kehitettiin variantti L7A3, sillä tykin sulkulaitteen korkeutta piti leikata jotta se mahtuisi saksalaisten torniin, joka edellytti -9° alakorotusta.

Ryhmän B prototyypit B I valmistuivat vasta syyskuussa, sillä Hanomagin kunnianhimoinen kaksitahtinen monipolttoainemoottori ja hydropneumaattinen jousitus olivat mutkikkaita ja oikukkaita. Odotetusti A I siksi valittiin jatkokehitykseen huhtikuussa 1962 ja seuraavaa versiota A II Bundeswehr tilasi jo merkittävät 27 kappaletta. Myös ryhmältä B tilattiin kuusi jatkokehitelmää B II, mutta ryhmä katsoi tämän kannattamattomaksi ja vetäytyi projektista.

Prototyyppi A II. Telaketjut on jostain syystä asennettu "väärin päin". Kuva: Wikipedia.

Ryhmän A vaunu käytti yksinkertaista vääntösauvajousitusta, missä kantavaan telapyörään kytketty keinuvipu on kytketty poikittain vaunun läpi kulkevaan vääntösauvaan, joka pyörii vapaasti akselinsa ympäri tässä päässä, mutta on vastakkaisesta päästään kytketty kiinteästi vaunun runkoon. Telapyörän ylittäessä esteen se painaa vääntösauvaa, joka nousee ylös ja näin kiertää vääntösauvaa oman akselinsa ympäri, joka vääntöjäykkyydellään vastaavasti vastustaa kiertymää. Ratkaisu on kestävä ja yksinkertainen, eikä vaadi paljoa tilaa erityisesti vaunun sisäpuolella, vaan kaikki sisäpuoliset komponentit eli itse vääntösauvat mahtuvat noin nyrkinkokoiseen tilaan vaunun välipohjan alle. Poikittaisten vääntösauvojen heikkous on, että vasemman ja oikean telan pyörät eivät voi sijaita samalla akselilla, sillä samalla akselilla ei voi olla kahta sauvaa. Mahdollisimman pitkä vääntösauva taas on välttämätön, sillä pitkä sauva sallii suuremman kiertymän (ja vastaavasti halkaisija määrittää vääntövastuksen materiaalin pysyessä vakiona). Eri kohdissa olevat telapyörät kuitenkin tarkoittavat, että toisen puolen telapyörä kohtaa suorassa kulmassa kohdattaessa esteen aina ensin, joutuen kantamaan koko vaunun massan ja iskun kunnes toinenkin johtava pyörä kohtaa saman esteen. Näinollen vaunun heilahdus on epätasainen ja erityisesti ripustuksen kuluminen epätasaista. Tärinää vaimensivat jousituksen ja iskunvaimentimien ohella kumipinnoitetut telapyörät sekä kumianturoin varustetut modernit, kaksiniveliset Diehl D139E2-telat, joissa oli 84 telakenkää telaa kohti (kukin telakenkä koostuu tavallaan kahdesta itsenäisestä telakenkästä, joilla on itsenäiset nivelet: mikäli toiseen osuu ja se katkeaa, tämä ei tarkoita koko telan katkeamista, vaan vaunu voi jatkaa ajoa toisen telanivelen varassa).

Leopardin halkileikkaus. Vääntösauvat ja niiden vuoksi hieman eri kohtiin osuva telapyörien sijoittelu näkyvät selvästi. Kuva: DefenceTalk.com

Kustannustehokas, varmatoiminen ja kompakti ratkaisu katsottiin kuitenkin selvästi paremmaksi, sillä kuluneet osat oli suhteellisen helppo vaihtaa. Akseleille 1-3 sekä 6-7 asennettiin myös hydrauliset iskunvaimentimet, kaksi keskimmäistä eivät niitä tarvinneet. Moottori on asennettu pitkittäin ja muodostaa yhden kokonaisuuden ZF:n 4HP-250 –vaihteiston kanssa, ja koko voimapaketti – sisältäen moottorin, vaihteiston sekä sivuvälityskoneistot – oli kiinnitetty pikalukoin ja voitiin pikairrottaa noin 20 minuutissa nosturia käyttäen. Sähköhydraulinen planeettapyörävaihteisto on varustettu momentinmuuntimella ja sen turbiinilukolla (joka estää kytkimen luiston kun sitä ei tarvita). Vaihteita on 4 eteen ja 2 taakse. Kuljettaja ohjaa vaunua loogisesti kääntämällä rattiaan haluttuun suuntaan, ja vaihteiston käyttö oli yhtä helppoa: vaihteenvalitisimessa on 4 asentoa, V (Vorwärts) eli eteen, N (Neutral) eli vapaa, R (Rückwärts) eli taakse sekä W (Wenden) eli kääntö. Viimeistä käytettiin pysäyttämällä vaunu jarrupolkimella, kytkemällä vaihde W ja ilmoittamalla rattia kääntämällä haluttu kääntymissuunta, jolloin kaasua painamalla vaunu kääntyi annettuun suuntaan. Ohjaus oli regeneratiivinen, eli vaunulla kääntäminen tai oikeammin kaartaminen ei tapahtunut hukkaamalla sisäkaarteen telan energiaa niinkään jarruihin, vaan kaksoistasauspyörästö syötti vetopyörän tehon ulkokaarteen vetopyörälle.

Kaksoistasauspyörästöstä tai ehkä oikeammin kaksoisplaneettaohjauksesta oli tullut arkipäivää jo toisessa maailmansodssa, sen oli kehittänyt yhdysvaltalainen majuri Wilson jo lohikäärmeen vuonna 1928. Järjestelmässä on kaksi vetoakselia vaihteistolta, toinen vaihteiston ensiöakselilta (eli se pyöri samalla nopeudella kuin moottorin kampiakseli) ja toinen toisioakselilta (jonka pyörimisnopeuteen ja -suuntaan vaikutti valittu vaihde). Ensinmainittu vetoakseli eli ohjausakseli on kytketty tasauspyörästöön, jonka ulostuloakselit kumpikin edelleen vastaavan puolen ohjauskytkimiin. Toinen taas on kytketty varsinaiseen vetoakseliin edelleen varsinaisille vetopyörille, mutta kummassakin päässä on välissä planeettavaihde, jonka aurinkopyöriin ohjausakselin vetoakselit on kytketty. Vaunun ohjaamiseksi ohjausakselin veto kytketään sisäkaarteen aurinkopyörään, mikä pakottaa sen pyörimään vakionopeudella. Planeettavaihteen ulkokehä pyörii aina vaihteiston toisioakselin pyörimisnopeudella. Toisen puolen planeettavaihteeseen on kytketty kääntöpyörä aurinkopyörän ja ohjausakselin ulostuloakselin väliin. Näin aurinkopyörät pyörivät aina päinvastaisiin suuntiin, eli toisen kytkimen kytkentä lisää ohjausakselin pyörimisnopeuden päävetoakselin pyörimisnopeuteen lopulliseen telan vetoakseliin, ja toisinpäin vähentää sen, sillä toinen kytkin saa akselin pyörimään myötä- ja toinen vastapäivään. Vastaavasti irrottamalla pääakseli vedosta kokonaan vastakkaisiin suuntiin pyörivät aurinkopyörät saavat telat pyörimään päinvastaisiin suuntiin ja vaunun pyörimään paikallaan (mikä siis tapahtui kytkemällä vaihteenvalitsin asentoon W). Tällöinkin kääntymissuunnan määrittää se, kumpi kytkin kytketään, mikä tapahtuu sähköhydraulisesti kuljettajan ratin asennon mukaisesti.

Kaksoisplaneettavälityskoneisto. Kuva: Constructor Quarterly

A II oli hieman kookkaampi, leveyttä oli kasvatettu 70 mm tehokkaamman 37,4-litraisen, kahdella remmiahtimella syötetyn V10 -monipolttoainedieselin Mercedes-Benz MB 838 mahduttamiseksi massan kasvaessa 36,2 tonniin. Tästä ei ollut kuitenkaan haittaa moottoritehon kasvaessa 830 hevosvoimaan, vaan tehopainosuhde päinvastoin nousi (22,92 hp/t). Stereoetäisyysmittari oli korvattu pääaseeseen kytketyllä 12,7 mm M2-konekiväärillä, jonka valojuovaluoteja seuraamalla pääteltiin ammuksen osumapiste.

A II osoittautui kenttäkokeissa käyttökelpoiseksi ja prototyyppejä seurasi 50 vaunun esituotantosarja, joiden toimitus alkoi kesäkuussa jäniksen vuonna 1963. Samaan aikaan Ranska ja Saksa päättivät kumpikin vetäytyä yhteistyöprojektistaan (Ranskalainen Atelier de Construction d’Issy-les-Moulineaux oli toimittanu oman AMX-30 -prototyyppinsä Ranskan armeijan testeihin edellisenä vuonna) ja kumpikin kehittää omaa vaunuaan, ja Italia taas päätti tilata M60A1-vaunuja Yhdysvalloista.

22. lokakuuta 1963 Bundeswehr katsoi vaunun olevan valmis massatuotantoon ja tilasi 1500 vaunua. 1. lokakuuta se sai virallisen nimen Leopard. Tuotanto tapahtui pääasiassa Krauss-Maffei AG:n tehtaalla Münchenissä, joskin pienen määrän (mutta useampia erikoisvaunuja) valmisti MaK (Maschinenfabrik Kiel) Kielin konepajalla. Sarjatuotantovaunut alkoivat virrata palvelukseen käärmeen vuonna 1965.

Esisarjan vaunu. Kuva: Osprey Military

Kahden vuoden viive johtui kaikkiaan 170 päivityksestä, jotka Bundeswehr määritteli lopulliseen tuotteeseen, sekä sarjatuotantokapasiteetin ylösajosta. Yksi ensimmäisiä muutoksia oli tähtäinkonekiväärin korvaaminen jo kerran poistetulla stereoetäisyysmittarilla, sillä sen ei havaittu toimivan tarkoituksenmukaisesti. Pääaseessa ei ollut vakainta lainkaan, mikä oli jo melkoinen puute 1965, erityisesti ottaen huomioon kuinka Leopardin suunnittelussa juuri liikkuva sodankäynti oli ensisijaista (juuri liikkuvuuden vuoksi panssarisuojasta oltiin tingitty, se oli paksuimmillaan vain 70 mm valssattua panssariterästä). Tämä puute korjattiin ensimmäisessä päivityssarjassa Leopard A1 koiran vuonna 1970, missä vaunut saivat Cadillac Gagen kaksiakselivakaimen, eli maaleja voitiin viimein maalittaa, tähdätä ja ampua liikkeessä, mikä oli huima parannus. Pääase myös sai lämpösuojaputken vähentämään epätasaisten lämpötilavaihtelujen aiheuttamaa kohdistuksen vaeltamista, telakengät päivitettiin malliin D640A, joissa oli irrotettavat anturat (ja jokaiseen vaunuun jaettiin 20 X-kuvioitua teräsanturaa antamaan jääpitoa; niiden käyttö oli rauhanaikana kielletty teillä ja asvaltilla). Vaunuihin asennettiin snorkkelijärjestelmä, tornista kohoava pönttö, jonka avulla vesitiiviiksi esivarusteltu vaunu saattoi ylittää – tai oikeammin alittaa – 4 metriä syviä jokia. Alkuperäiset infrapunavalonheittimet korvattiin passiivisilla valonvahvistimilla. Ulospäin näkyvin päivitys oli teräs-kumilamelloidut lokasuojat, jotka heikensivät onteloammusten metallisuihkua. Näine eväineen Leopard A1 painoi 41,5 tonnia.

Sarjatuotanto-Leopard takaa. Jalkaväen kanssa kommunikointiin tarkoitettu sispukelinlaatikko vaunun takaseinässä oli tyypillinen 1960-luvun varuste. Kuva: Osprey Military

Leopard A2 päivitti lähinnä tornin paksunahkaisemmaksi, joskin valetuksi malliksi, A3 taas paksummaksi (valssatusta teräksestä) hitsatuksi, A4 taas päivitti tulenjohtoa tiikerin vuonna 1974 lisäämällä johtajalle oman, vakautetun PERI R12-tähtäimensä, ja ampujan uusi EMES 12A1 stereoetäisyysmittari sekä päätähtäin oli nyt kytketty ballistiikkatietokoneeseen. Tähän asti kaikki tapahtui sangen suoraviivaisesti, mutta sitten tapahtui Saksan intendentuuri.

Leopardin tornikehto. Tornin mukana pyörivä lattia erottuu selvästi. Kuva: Osprey Military

Jäniksen vuonna 1975 aiemmat valmistuserät, jotka oli siis päivitetty versioon Leopard A1, päivitettiin versioon Leopard 1A1A1. Nimeämistapa on julma kuin länsisaksalaisen nuorisokeskuksen virkaa tekevä betonibunkkeri, mutta itse päivitys on yksinkertainen, kumilamelloidusta teräksestä valmistettu lisäpanssarisarja ympäri tornia sekä tykkikilven teräksinen lisäpanssarikiila (tämä on ilmeisesti ainoa merkittävä lisäpanssaripaketti, minkä Leopard Saksassa sai; vientiasiakkaat sensijaan kehittivät itse modernimpia ja raskaampia suojauspaketteja). Myös Leopard oli viimeistään nyt saanut nimen Leopard 1, sillä seuraaja Leopard 2 oli jo kehityksessä. Intendentuurisillisalaattiin vain lisättiin mausteita, sillä apinan vuonna 1980 Leopard 1 sai uuet PZB 200 –valonvahvistinlaitteet, joiden kuva näytettiin johtajalle ja ampujalle TV-ruudulla, ja malli sai intendentuuritunnuksen Leopard 1A1A2. Uusilla digitaalisilla SEM 80/90-radiolla varusteltu malli taas oli Leopard 1A1A3, ja molemmilla varustettu Leopard 1A1A4. Vastavasti LLLTV/IR-laitteilla varustetut Leopard 1A2:t saivat intendentuuritunnuksen Leopard 1A2A1, digitaaliradioilla varustettu oli Leopard 1A2A2 ja molemmilla varustettu Leopard 1A2A3. Lukijat säästetään mallien Leopard 1A3 ja 1A4 päivitysten intendentuuritunnuksilta.

Leopard 1A1A1 on muodoltaan jokseenkin valmis lisäpanssarisarjoineen ja lokasuojineen. Vaunun kiihtyvyys paikaltaan on hyvä, mistä johtuen se niiaa selvästi täyskaasukiihdytyksessä. Kuva: Osprey Military

Viimeinen merkittävä päivitys oli siis Leopard 1A5. Tämä projekti alkoi jo 1980, ja Bundeswehr vahvisti tilauksen pääurakoitsija Wegmannille 1225 vaunun modernisoinnista joulukuussa porsaan vuonna 1983. Leopard 2:n tuotanto oli jo täydessä käynnissä, mutta Leopard 1:n vahvuus Bundeswehrissä oli niin suuri (kaikkiaan 2437 vaunua, tosin näistä taistelupanssarivaunuja oli 1692), että niiden korvaaminen veisi vuosikausia. Neuvostoliiton panssariase oli päivittynyt paljon paksunahkaisempiin ja muutenkin suorituskykyisempiin malleihin T-72B, T-64B sekä T-80-sarja. Leopard 1 kaipaisi kipeästi uuden sukupolven pimeätoimintakykyä sekä erityisesti suorituskykyisempää ampumatarviketta. Ensimmäinen EMES 17- ja EMES 12A4 -tähtäinlaitteilla päivitetty Leopard 1A5 toimitettiin Bundeswehrille jäniksen vuonna 1987. Järjestelmän tietokone oli skaalattu Leopard 2:n tähtäinjärjestelmästä ja stereoetäisyysmittari korvattu modernilla laseretäisyysmittarilla, ja 105 mm pääaseelle hankittiin uusi nuoliammus DM33 (lisenssivalmistettu israelilainen M413, tyyppiä APFSDS-T eli siivekevakautettu nuoliammus valojuovalla). Myös alusta remontoitiin ja vahvistettiin vaihtamalla vahvemmat vääntösauvat sekä iskunvaimentimien ripustukset.

Leopard 1 näyttää etenemiskykyään. Kuva: Osprey Military

Vaihtoehtona uudelle ampumatarvikkeelle harkittiin myös vaunujen uudelleenaseistamista Leopard 2:n 120 mm sileäputkisella ja selvästi suorituskykyisemmällä pääaseella, mutta tätä ei katsottu kustannustehokkaaksi. Leopard 1 joutuisi taistelupanssarivaunujen ohella kohtaamaan suuria lauttoja uudentyyppisiä taisteluajoneuvoja, rynnäkköpanssarivaunuja BMP-1 ja BMP-2, joista ensinmainitun 73 mm onteloammus kykenisi läpäisemään Leopard 1:n kaikista sektoreista, ja jälkimmäisen 30 mm pikatykin nuoliammukset kaikkialta muualta paitsi keskipitkältä matkalta suoraan edestä, sekin nippa nappa. Molemmat kuitenkin kantoivat myös Konkurs –panssaritorjuntaohjusta ja Neuvostoliitto oli alkanut aseistaa 30 mm pikatykillä myös BTR-80A-kuljetusvaunujaan. Vaunun uhkaympäristö oli vallan toinen, kuin suunniteltaessa 1960-luvun alussa, ja keveitä mutta vaarallisen tulivoimaisia ajoneuvoja oli nyt runsaasti. Lasikanuunan aika alkoi olla ohi ja Leopard 2, selvästi paksunahkaisempi vaunu, olisi korvaamassa sen seuraavan vuosikymmenen aikana. Tosin juuri samoista uhista johtuen vaunujen määrän ei voitu antaa nuupahtaa ja 105 mm L7 riitti mainiosti BMP- ja BTR-jahtiin; 120 mm pääase ja sen huomattavan korkea hinta ei olisi ollut tarkoituksenmukainen.

Leopard 1:n kokonaisvahvuus Bundeswehrissä ei täsmää taistelupanssarivaunujen määrään. Tämä johtuu suuresta määrästä erilaisia erikoisvaunuja. Pelkästään ajokoulutusvaunuja Bundeswehr hankki 60 vaunua hevosen vuonna 1978, hinauspanssarivaunuja Bergepanzer 2 syyskuusta hevosen vuonna 1966 alkaen 444 vaunua, pioneerivaunua Pionierpanzer 1 tilattiin samana vuonna 36 vaunua, siltapanssarivaunuja Brügenlegepanzer 2 Biber (majava) taas toimitettiin 105 vaunua 1975 alkaen.

Bergepanzer 2. Kuva: Osprey Military

Merkittävin Leopard 1:n muunnoksista lienee kuitenkin ilmatorjuntapanssarivaunu Flugabwehrpanzer 1 Gepard. Tämä alaprojekti alkoi heti Leopardin palvelukseenastumisen myötä 1965. Pitkän tuotekehitysvaiheen jälkeen ensimmäinen esisarjan 12:sta it-vaunu Gepard 1:stä astui palvelukseen syyskuussa 1973, joita seurasi 420 sarjatuotantovaunun tilaus. Tästä sarjasta viimeiset 225 vaunua varustettiin Siemensin laseretäisyysmittarilla, ja saivat intendentuuritunnuksen Gepard 1A1. Järjestelmässä Leopardin torni on korvattu tykkänään uudella, suorakaiteenmuotoisella teräskopilla, jonka kummallakin kyljellä on 35 mm Oerlikon KDA-pikatykki, joista kumpikin kykenee myskimään taivaalle 550 laukausta minuutissa. Ilmatilavalvonta tapahtuu pulssi-Dopplertyyppisellä MPDR-12 –tutkalla E/F-taajuusalueella. Tutka keilaa kerran sekunnissa 15 km kantamalle ja on varustettu omakonetunnistuslaitteella MSR 400.

Tutkan havaittua kohteen ja omakonetunnistimen vahvistettua sen viholliseksi erillinen maalinhakututka alkaa seurata maalia ja syöttää sen etäisyys- ja liiketiedot analogiseen tietokoneeseen. Tykkien tehollinen kantama on noin 4000 metriä, missä vaiheessa järjestelmä avaa tulen. Kaksi tutkaa ja tornin koneisto vaativat paljon tehoa, mitä varten kuljettavan vasemmalle puolelle runkoon, paikalle missä Leopard 1:ssä on ammusten suojasäiliö, on asennettu 66 kilowatin apuvoimadiesel (Daimler-Benz OM 614), joka sallii tornin käyton pääkoneen ollessa sammutettuna. Suuren tornin asentaminen Leoaprdiin ei tapahtunut vain pudottamalla erimallinen torni, vaan runkoa jatkettiin 80 mm telapyörien 3 ja 4 välistä ja Gepard-vaunuissa on tämän vuoksi 85 telakenkää. Myös viidennet telapyörät saivat iskunvaimentimet.

Flakpanzer Gepard 1A2.Kaareva levy tornin takaosassa on maalinhakututka, pyöreä levy tornin keulassa taas seuranta-jatulenjohtotutka. Suojasavunheittimet ovat saksalaisessa mallissa yhtenä neljän putken ryppäänä puoellaan. Putkien päissä olevat kehikot ovat lähtönopeusmittareita. Huomaa pieni rako 3. ja 4. telapyörän välissä. Kuva: Wikipedia

Leopard-perhe oli suosittu vientituote, ja siitä tulikin käytännössä NATO:n standardivaunu kylmän sodan Euroopassa. Ensimmäinen vientiasiakas Belgia tilasi vaunuja melkein heti sarjatuotannon alettua apinan vuonna 1968. Seuraavana vuonna apajilla oli kärkkäänä naapurimaa Alankomaat (myöhemmin näitä täydennettiin kaikkiaan 95 Gepardilla, joissa on Philipsin toimittama eri taajuusalueella toimiva tutkajärjestelmä). M60 Pattoniin sortunut Italia (joita Italia myös hankki kaikkiaan 300 vaunua, ja tämän lisäksi Italia hankki kaikkiaan 920 Leopardia sekä 250 erikoisvaunua!) seurasi 1970, porsaan vuonna 1971 esimerkkiä seurasi Norja, lohikäärmeen vuonna 1976 taas Tanska ja Australia. 1978 jäljillä seurasi Kanada, 1980 Turkki ja viimeisenä ensikäyttäjäasiakkaana Kreikka kukon vuonna 1981. Käytettyjen vaunujen asiakasluettelo on yhtä läkähdyttävä: Brasilia ja Chile, Viro (vain pioneerivaunuja; Virolla ei ole varsinaista panssariasetta vaan mekanisoitua jalkaväkeä), Suomi (8 hinausvaunua ja 8 pioneerivaunua kukon vuonna 2017), Indonesia (vain pioneeri-ja siltavaunuja), Liettua (vain hinausvaunuja), Romania (hinausvaunuja sekä Gepardeja), Jordania (Gepard) sekä UK omalaatuisine Hippo-maihinnousuhinausvaunuineen.

Tanskalainen Leopard 1 Tuzlassa. Taustalla Sisu XA-185 Pasi sekä ilmeisesti M113. Kuva: Danish Military History

Sotaa Leopard 1 sai maistaa vasta kylmän sodan päätyttyä, 29. huhtikuuta koiran vuonna 1994 Bosniassa. Ruotsalaiset rauhanturvaajat pyysivät radiolla panssaritukea serbien pommittaessa heitä tykistöllä Kalesijan kaupungin laidalla. Tanskalainen Leopard 1 – vaunujoukkue ajoi hätiin 7 vaunun ja yhden M113-miehistövaunun voimalla. Serbit väijyttivät vaunut pimeässä jalkaväen PST-asein sekä heitintulella. Tuli oli yllättävän tarkkaa: serbit mitä ilmeisimmin käyttivät pimeänäkölaitteita, joten tanskalaiset vastasivat tuleen. Vaunut ampuivat serbien tuliasemia 15 minuutin ajan, ja kaksi vaunuista murtautui tulituen turvin ruotsalaisten asemaan, minkä jälkeen vihollinen irtautui tulikosketuksesta. Serbit myönsivät kärsineensä 9 kaatunutta, mutta todellinen lukumäärä on todennäköisesti suurempi, sillä yksi Leopardien ampumista 72 kranaatista oli sytyttänyt serbien ammusvarikon. Kanada käytti vastaavasti omia Leopardejaan Afganistanissa 2006-2011 Talebanien kurittamiseen.

Leopard 1 ampuu. Kuva: Topwar

Tärkein jälkimarkkinoiden asiakas on luonnollisesti Ukraina, missä Leopard 1 pääsi viimein maistamaan sitä sotaa, mihin se oli rakennettu 1960-luvulla: jahtaamaan neuvostovaunuja. Saksan liittokansleri sekä johtava jauhelihaposki Olof Scholtz, Euroopan turhin mies sitten Neville Chamberlainin, teki parhaansa estääkseen vaunujen lähettämisen Ukrainan avuksi, mutta lopulta 7. helmikuuta jäniksen vuonna 2023 Scholtzin oli taivuttava. Saksa, Tanska ja Alankomaat sopivat lähettävänsä kaikkiaan 178 Leopard 1A5:ttä Ukrainaan. Tämän jälkeenkin vaunujen toimitus on edennyt tuskastuttavan hitaasti, sillä varastohalleissa vuosikymmeniä hillotut vaunut eivät tyypillisesti ole kovin hyvässä kunnossa. Leopard 1A5:iä sekä pioneerivaunuja on todennäköisesti Ukrainan vastahyökkäyksen alkaessa kesällä 2023 ollut rivissä noin 10-20 ja vuoden loppuun mennessä noin 30. Vastahyökkäyksen aikana todettiin myös ensimmäiset tappiot, ja tähän mennessä tappioita seuraava Oryx on merkinnyt 18 Leopard 1A5:ttä, 5 hinausvaunu Bergepanzer 2:ta sekä yhden siltavaunu Biberin. Merkittävien vaunumäärien odotetaan saapuvan palvelukseen viimein käärmeen vuonna 2025, joten Leopard 1:n voi odottaa yleistyvän rintamalla. Ukrainalaiset ovat myös korjanneet Leopard 1:n pahinta puutetta, ohutta kuorta, tehokkaalla keinolla joka ei tuntemattomasta syystä oikein tahdo ottaa yleistyäkseen länsimaissa: reaktiivipanssarilla.

Tuhoutunut Leopard 1A5 Ukrainassa. Vaunussa on reaktiivielementtejä, todennäköisesti mallia Kontakt-1. Kuva: Oryx

Yksinkertaistettuna reaktiivipanssarielementti on puhelinluettelon kokoinen pakkaus räjähdysainetta vaunun ulkopinnassa, minkä siihen osuva vihollisen ammus laukaisee. Elementin räjähtäminen luo vastapaineaallon, joka syö ontelokranaatin metallisuihkua puskevaa paine-eroa pienemmäksi sekä hajottaa itse suihkua, nuoliammusten inertiaa se puolestaan syö sekä hidastamalla nuolta vastapaineella että pyrkimällä taivuttamaan tai jopa katkaisemaan nuolta. Vaunun ulkopinnan vuoraaminen reaktiivielementeillä lisää massaa noin 1,2...2 tonnia, mikä on tyypillisesti panssarivaunulle hyväksyttävän rajoissa, mutta se voi estää vanhanaikaisten, yksinkertaisten ontelopanosten läpäisyvaikutuksen lähes tyystin. Neuvostoliitto aloittikin reaktiivipanssarin käytön laajamittaisesti viimeistään 1980-luvun alussa ja vuosikymmenen loppuun mennessä se oli jälkiasennettu useisiin vanhentuneisiinkin malleihin. Juuri tätä 1980-luvun Kontakt-1 –reaktiivivuorausta ukrainalaiset ovat käyttäneet sangen vapaamielisesti käsiinsä saamassaan kalustossa, eikä Leopard 1A5 ole poikkeus.

Tämä Leopard 1A5 on saanut perusteellisen reaktiivivarustuksen. Kuva:TWZ

105 mm L7:n suorituskyky on modernillakin ampumatarvikkeella kyseenalainen moderneilla Relikt-reaktiiveilla suojattuja nykyaikaisia taistelupanssarivaunuja vastaan, mutta sellaiset on toisaalta tapettu Venäjän arsenaalista melkeinpä sukupuuttoon: pelkästään vuosimallia 1989 uudempia T-72 –vaunuja Venäjä on menettänyt 1157 ja T-80 –perheen raatoja Oryx on laskenut 1083. Venäjällä on yksi moderneja vaunuja valmistava tehdas, Nizhni Tagilin Uralvagonzavod, jonka uustuotantokapasiteetiksi arvioidaan 60...90 vaunua vuodessa. Vanhan kaluston modernisointikapasiteetiksi on arvioitu noin 700 vaunua vuodessa hyvissä olosuhteissa, mutta koska tappioiden tiedetään käsittävän mm. 144 täysin modernisoimatonta, suorastaan arkaaista T-62-vaunua, on aivan aiheellista esittää kysymys: paljonko realistisesti päivitettäviä T-72-runkoja on jäljellä?

Merkittävimmässä roolissa onkin Ukrainassa ollut ilmatorjuntavaunu Gepard 1, jolle Saksa antoi vientiluvan jo 26. huhtikuuta 2022. Gepardeja Saksa toimitti samana vuonna ainakin 52 vaunua ja USA Jordaniasta ostettuja kahteen kertaan käytettyjä vaunuja seuraavana ainakin 30. Nämä vaunut ovat osoittautuneet yhdeksi parhaista Ukrainalle toimitetuista asejärjestelmistä, ja ne ovat vastaavasti kuluttaneet ampumatarvikkeita kuin teekkari keskiolutta – ammustoimitusten volyymit ovat kuusinumeroisia. Gepardien tarkka seurantatutka ja tulenjohtojärjestelmä ovat olleet korvaamaton apu miehittämättömien lennokkien ja risteilyohjusten torjunnassa. Hajautetussa torjuntatehtävässä Gepard on osoittanut kykynsä sekä modernien että monimaalitorjuntaan: Yksi Gepard Odessassa ampui alas 10 lennokkia yhdestä parvesta, toinen taas ampui H-101 –risteilyohjuksen alas Kiovassa. Gepard on myös hyvin kustannustehokas järjestelmä: 35x228 mm AHEAD-älyammuksen hinnaksi arvioidaan noin 560 €/ls ja perinteisten nuoli- ja herätesytyttemillisten miinakranaattien hinnaksi noin kolmanneksesta puoleen tästä. Sadan laukauksen pitkän sarjan arvo jää murto-osaan jopa lyhyen kantaman keveiden ilmatorjuntaohjusten hintalapusta (lisäksi tykinammusten sarjatuotannon volyymit ovat merkittävästi suurempia), joten Gepardeilla riittää ampumatarvikkeita torjumaan laajojakin parvihyökkäyksiä. Gepardeja Ukrainalla myös on riittävästi hajautettuun ilmatorjuntaan, toimitusten odotetaan kasvavan 120 vaunuun 2025, eikä ainoatakaan ole Oryxin mukaan vielä menetetty. Lennokintorjunta onkin mitä ilmeisemmin aiheuttamassa kevyen ilmatorjuntatykistön laajan renessanssin.

Gepard Ukrainassa. Tutkat ovat kuljetusasennossa. Maalinhakututkan antentti on suorakaiteenmallinen ja tornin alaosassa suojasavunheittimet kolme paria puolellaan, mikä paljastaa vaunun olevan alunperin hollantilainen. Kuva: Militarnyi

Viimeinen Leopard 1, pioneerivaunu Kanadalle, valmistui tiettävästi MaK:n konepajalla Kielissä, Saksan Raahessa hevosen vuonna 1990. Yli puoli vuosisataa palvellut vaunu toteuttaa tehtäväänsä aivan eri tavalla ja eri puolella Eurooppaa, kuin sen miespolvi sitten kotiutuneet suunnittelijat olisivat osanneet kuvitella. Ennen kaikkea ikääntynyt, mutta jo alunperin laadukkaaksi tehty sotaratsu on housunsakastelleiden herrojen hylkäämälle armeijalle parempi kuin sen vaihtoehto: ei vaunua lainkaan.

Ukraina käy koko Euroopan puolesta tuskallista sotaa, jossa kaluston puute ja heikkoudet on maksettava verellä, hiellä ja kyynelillä, kun Eurooppa käyttää aikansa ja tarmonsa lähinnä vatulointiin ja jappaisuun. Varmaa on lähinnä, ettei herrakansana itseään pitävillä, laitonta sotaa käyvillä iivanoilla ole lainkaan hauskaa isojen kissojen kynsissä.

Lähteet:

Michael Jerchel, Peter Sarson: New Vanguard 16: Leopard 1 Main Battle Tank 1965 – 1995. Osprey Military, London 1995. Saatavissa: https://ftp.idu.ac.id/wp-content/uploads/ebook/tdg/ADNVANCED%20MILITARY%20PLATFORM%20DESIGN/Leopard%201%20Main%20Battle%20Tank%201965-1995%20by%20Michael%20Jerchel,%20Peter%20Sarson%20(z-lib.org).pdf

https://publications.armywarcollege.edu/News/Display/Article/3974680/korea-germany-and-the-arsenal-of-democracy/

https://www.engineeringtoolbox.com/flash-point-fuels-d_937.html

https://youtu.be/B0XNu6khANA?si=ONnEnfbtetVGhH5_&t=26

http://afvdb.50megs.com/usa/m60.html

https://remoradocks.com/equipments/mercedes-benz-mb-837-ba-500-motor

Edwards, Phillip: Differentials, the tehory and practice. Constructor Quarterly No. 1, RJ Publications, Sheffield, UK. 1. syyskuuta 1988. Saatavissa:

https://web.archive.org/web/20190915022934/http://www.scmec.us/diffs3.html

https://armyrecognition.com/military-products/army/main-battle-tanks/main-battle-tanks/leopard-1a5-main-battle-tank-mbt-technical-data-fact-sheet

https://www.militaryfactory.com/armor/detail.php?armor_id=58

https://www.historyofwar.org/articles/weapons_leopard1.html

https://encyclopedia.pub/entry/33387

https://tanks-encyclopedia.com/coldwar/bundeswehr/flakpanzer-1-gepard

Hansen, Ole Kjeld: Operation ”Hooligan-Bashing” – Danish Tanks at War. Danish Military History, 2005- Saatavissa: https://web.archive.org/web/20140221230137/http://www.milhist.dk/post45/boellebank/boellebank_uk.htm

https://www.oryxspioenkop.com/2022/02/attack-on-europe-documenting-equipment.html

https://www.forbes.com/sites/davidaxe/2024/12/26/it-took-nearly-two-years-but-large-numbers-of-german-made-leopard-1-tanks-are-finally-arriving-in-ukraine/

https://armyrecognition.com/focus-analysis-conflicts/army/conflicts-in-the-world/russia-ukraine-war-2022/how-the-60-year-old-german-made-gepard-anti-aircraft-gun-keeps-frustrating-russias-aerial-warfare-in-ukraine

https://www.defensenews.com/global/europe/2023/09/05/germany-ships-first-batch-of-new-gepard-ammo-to-ukraine/

https://understandingwar.org/backgrounder/russias-weakness-offers-leverage

Otsikkokuva: Army Recognition

torstai 1. toukokuuta 2025

Seven minutes at sea - Battleship Ilmarinen

The Coastal defence ship is a stranger among warships. A monitor ship (named after the famous warship USS Monitor, a first of its kind in many ways) would be a close equivalent, but on quite, as CDS's typically are – to an extent – more versatile than monitors, which usually mount only one or two disproportionately large guns. Coastal defence ships carry also a secondary battery and light AA guns, but are otherwise similar to monitor ships both tactically and strategically: both types of ship carry a small number of very heavy guns in proportion to their size, which is achieved by sacrificing armor, speed and especially range. As both types of ships are designed for either coastal defence or artillery support in confined waters, these sacrifices were considered acceptable as the ships would on the other hand provide the ability challenge much larger warships with only a fraction of their cost.

Coastal defence ships typically are between a monitor and a cruiser in their size, but carry main guns at least as large and often larger than even a heavy cruiser, which provided the defending navy with significant advantage in firepower. Limited operational range is acceptable in this purpose as the ships could easily resupply from nearby ports, and longer range of heavy guns would – again, to an extent – compensate for lighter armor compared to a cruiser, as the defender could fire several salvos from outside of the reach of their oppressor. Light armor decreased both the cost and draft of the ships, making this type of ship attractive to small nations with tight defence budgets. Thus the coastal defence ship became popular in the Nordic countries and the Netherlands.

Aother type of naval vessel popular to small nations was the motor torpedo boat, which was another cost-effective way to threat much larger enemy ships as even a few torpedo hits could cripple even a battleship, but torpedoes can be fired from a relatively light and affordable platform. The attacker could repel torpedo boat attacks with another relatively cheap warship, the destroyer (the name is shortened from torpedo boat destroyer), which by WW2 had evolved to a very versatile and popular type of ship, but coastal defence ships had to be knocked out by the firepower of heavy cruisers or battleships, and thus the attacker had to invest in a large battle group thi fulfill their mission.

The third popular possibility was the submarine, which also relied in their torpedoes in defeating heavy enemy warships, and by approaching underwater could achieve a devastating surprise attack of 3 to 6 torpedoes in one salvo. The submarines of the interwar era were limited in their other capabilities though: they were more submersibles that "true" submarines, as they could spend only 24 to 72 hours submerged at a time before their oxygen and batteries ran out. Thus the submarines of the era usually patrolled on the surface and only submerged when enemy was detected – and after submerging, the submarine had much limited mobility, as their top speed underwater was usually 7 knots, and at best 10. Therefore the submarine had to move into attacking position well in advanced, either on surface where it was vunerable, or by ambushing the enemy by lurking in their suspected path. The defensive navy usually has the advantage of such defensive position.

For these reasons, the Finnish Navy decided to acquire all these 3 types of warships into their inventory, which was approved by the Parliament in the Navy Bill of 1927. Of these vessels, the coastal defence ship was a stranger in a strange land.

The Väinämöinen class of coastal defence ships were relatively small ships, only 3 900 tons of displacement or just larger than destroyers (which by this time were typically approacing 2 000 tons), but significantly smaller than even light cruiser (which were a type of ship of about 10 000 tons). For ships of this size, the class carried very heavy main guns, four 254 mm (10-inch) Bofors guns in two twin turrets, one fore and one aft. The secondary battery was 8 guns of 105 mm (4,1 in) Bofors dual-purpose guns (both air and surface targets could be fired at) in four twin turrets, one superfiring the fore main turret, the amidships both port and starboard, and the fourth superfiring the aft main turret. As for AA guns, the ships carries four 40 mm Vickers and two 20 mm Madsen autocannons. The anti-aircraft artillery was quickly deemed underpowered, thus the 40 mm guns were replaced with superior 40 mm Bofors type in 1940, and at least six Madsen autocannons were added. This was not uncommon during this era, as the aircraft was evolving in a very rapid pace and most ships were designed a decade earlier, when the air threat was given little priority and in naval warfare were considired mostly as scouts. This was generally reconsidered only after the Spanish Civil War of 1936-39.

Coastan defence ship Ilmarinen. Photo: Reddit

The 254 mm main guns were the purpose of the Väinämöinen class. The guns fired a 225 kg shell at 850 m/s muzzle velocity to maximum range of 31 km (16,7 NM). The propellant was 70 kg of nitrocellulose gunpowder loaded in brass casings. The calibre length of L/45 was in par of most guns on this size at the time. Larger calibre length, e.g. longer barrel of the calibre, is typically preferred, as the shell has mode travel in the barrel, and thus more time to gather kinetic energy from the propellant and thus achieve greater muzzle velocity, improving armor penetration and flying with flatter trajectory, which improves the chance to hit.

The armor of the class is poorly documented, but is implied to be relatively light even of a warship this small. The main belt armor had probably 50 to 55 mm thickness on hardened armor steel, the turrets 100 mm face and rear, and the three conning towers 120 mm. The main deck had only 20 mm of armor against splinters.

The conning tower were a key factor in the Väinämöinen class. They were very tall for a ship of this size, and allowed the ships to search and track targets from behind of islands, which are very abundant in the Finnish archipelago. This is also the reason why only minimal armor protection was requested, as a shallow draft is essential for mobility in this archipelago, with only limited deepwater passages.

From the tall conning towers the observers could detect and track enemy targets at open sea much farther away than the coastal battleships could themselves be detected, and being very close to the islands, the ships could fire their main guns easily just narrowly sweeping the ground, but which was difficult for the enemy far out on the sea – their shells would easily be deflected or detonated by the cover of the islands. The Väinämöinen class ships could also easily run into between of islands with their targets pre-sighted by the tall conning towers, fire, and run into the cover of the next island. The conning towers were equipped with state-of-the art gunsights and computers of the era, one central computer and distance finders in each of the three towers, and they were interconnected electrically to each other. The mechanical computers delivered firing solutions to main gun turrets directly, with no intercom-relayed spoken commands required from the gunnery officer, improving speed of fire. This level of sophisticated fire control was not common for ships of this size and was very modern even for battleships of the era.

The ships were very compact, which was achieved in part due to their diesel-electric propulsion, another advanced technology for the era. Four 1200 hp Krupp-Germania diesel engines ran generators amidships, which provided power for the main shafts aft. This propulsion was required for it's relatively small size, as diesel engines are significantly more compact than piston steam engines, but steam turbines of this power class would be relatively large for their power setting, and steam propulsion requires much large auxiliary equipment, such as boilers, steam condensers and large steam pipes for both engine inhale and exhaust. Another advantage was very agile starting of the engines: diesel engines can be started cold and accelerated to high power much faster than steam propulsion, which needs to wait until sufficient amount of steam has accumulated. The ships also had two 100 hp auxiliary diesel engines as back-up to run the main turrets. The downside of the machinery was low power, 4800 horsepower at full throttle. Such a low power provided a top speed on only 14,5 knots (27 km/h), almost pedestrian for a warship – but this was acceptable as the ships were quite maneuverable in the tight confines of the archipelago. The range was similarly very limited as the fuel tanks had a capacity of only 93 tonnes of fuel oil, but this was also not considired a problem as the ships could refuel from nearby ports with ease.

Coastal battleship Ilmarinen. The profile of the class is distinctive. Photo: Naval Encyclopedia

Due to the compact design and high conning towers the ships veered slow and hard. This made open sea operations uncomfortable but the ships were safe to run even at rough seas. The small size and distinctive silhouette of the class was fuel for many jokes, such as that Finland has to be a great naval powers as even their lighthouse ships have 10-inch guns.

The lead ship Väinämöinen was launched on 29 April 1932, but ironically the sister ship Ilmarinen had been launched on 9 July 1931. The fitting of the ships took time, though, and Väinämöinen was commissioned on 28 December 1932 and Ilmarinen on 17 April 1934. The Navy had plenty of time to process any teething problems and train the crews before the Second World War, which bursted into flame on 1939.

Blaze of the Century

During the Winter War of 1939-40 the ships' priority was to defend the Aland Islands from Soviet naval invasion, as the islands are in a very criotical position to Finnsih sea trade in the Baltic sea. The winter was very harsh, and the cold weather lead to rapid icing at the sea, making an invasion to the islands very difficult. Thus the ships were reassigned to convoy duty until January 1940, when the ice had grown too thick for the ships to maneuver. They were assigned to Turku as floating AA batteries, and their light guns proved to be effective on repelling enemy bombers. The Army officers acknowledged this, but remarked that the guns were mounted on very expensive platforms. And thus the ships spent the rest of their Winter War service until the disgraceful intermediate peace of 13 March 1940.

Operation Sail Race

It was 22 June of 1941 when he next race for the Aland Island began. During the Winter War, one of Stalin's key objectives was to secure the abilities of the Soviet Baltic Fleet, stationed at Leningrad. Before the war, combined Finnish and Estonian firepower of the extensive coastal batteries, submarines and Finnish coastal battleships practically sealed the Soviet fleet to the confines of Leningrad, with no ability to maneuver into the Baltic Sea proper. The Winter War and the occupation of the Baltic countries in 1940 changed this paradigm significantly. The Soviet fleet could now rely on their ports of occupied Baltic countries, bypassing Finnish coastal defence . By occupying the Aland Islands, the Soviet fleet could provide full control of the Baltic Sea. Conversely, Finland would lose nearly all trade route capacity by sea to Sweden and Germany. During the Winter War, this catastrophic situation had been avoided only by blood, as the high casualties of the Soviet Army had forced Stalin to negotiate for lesser terms: to annex most of Karelia, the islands of Gulf of Finland and to lease the harbor of Hanko as a naval base.

Northern Baltic Sea in 1939. Aland Islands and Hanko highlighted.

During the intermediate peace, the Finnish submarine and coastal battleship forces made any surprise invasion of the Aland Islands very vunerable. The Soviet fleet had anyway access to ports of the occupied Baltics, and these ports had a safe railway access to Soviet inventory. The Soviets thus had no need to make a surprise attack, unless another war with Finland would emerge. And the main advantage for Finland was that the Finns knew when it would take place.

Already on 5 December 1940 had Nazi Germany given information to Finland, that a surprise invasion of the Soviet Union, Operation Barbarossa, was being prepared. Nazi Germany had invaded and occupied Norway and Denmark in May 1940, and Germany was granted a travel permit of troops through Finland to their garrisons in Norway. Finland was not allied with Germany, but the terms were friendly even at their coldest, as there was no alternatives. In May of 1940, a German officer delivered a letter to Finish Navy headquarters. The letter was sealed and labeled "not to be opened until 0300 HRS 22 June 1941". This left no room for guessing.

ANd thus the neext great sail race for Aland was to begin. The Väinämöinen class ships were set on 20-minute alert on 19 June, and the diesels were ignited at 0430 on 22 July 1941. The boilers for the triple expansion steam engines on accompanying cargo ships were already lit, and the mighty Maybach V12 engines of the motor torpedo boats soon followed.

The initial design of 1929. The main conning tower is further fore than in the actual ships. Photo: Naval Encyclopedia

The Soviets detected the convoy soon and reacted. Finland and the Soviet Union were not at war yet, and the Finnish convoy was within Finnish coastal waters, heading to Finnish territory and away from Soviet territory, but this was not considered. Soviet bombers attacked at 0600. The attack was repelled by intense fire from the coastal battleship's now upgraded AA batteries; small cargo vessel Sylvia strayed from her course by a blast of a nearby bomb hit and ran aground when the scared crew thought the cargo of ammunition was lit and hastly evacuated the ship, but returned embarrassed when the ship and her cargo was found to be unharmed. Sylvia was towed off the rocks and the convoy resumed the mission. Soon the ships arrived at the demilitarized Aland Islands, which were relimilitarized by a regiment of infantry. The Navy secured the landing until it was complete with artillery.

On 25 June 1941 Soviet bombers bombed seven cities and eight smaller municipalities of Finland. The Parliament of Finland declared that the Soviet Union had attacked Finland and that the nation was again at state of war. The Continuation War had begun.

Operation Nordwind

The next mission for the ships of the Väinämöinen class took place on 13 September 1941. The coastal battleships with their escorts had been redeployed to Utö waters, where a detachment of light and slow minesweepers joined their formation. The German forced were about to begin Operation Beowulf, the invasion of two large islands at Estonian coast, Saaremaa and Hiiumaa. The Operaton Nordwind, compromised of Finnish naval forces, was a decoy, an attempt to distract Soviet forces into believing the assault would be done from the sea to the North, instead of German Army forces from the mainland to the East.

The Baltic Sea and the Gulf of Finland especially was the most densely mined body of water during the Second World War. For this reason both coastal battleships of the operation were equipped with minesweeping equipment called paravanes. Sea mines are lighter than water and attached to the sea floor by an anchoring cable, to float at a fixed depth both out of sight and in a perfect position to breach the bottom of a ship or even break its keel. A paravane or a water kite is an underwater floating device , a sort of a pontoon with wings to both sides, towed by long arms at the bow of a ship. Steel cables are strung between the paravane and the ship, and any encountered sea mine would snag into the cable by their own anchoring cables. The tension of the cable will pull the mine toward the paravane and cutting jaws on its leading edge, thus cutting the mine free to float to the surface where it can be detected and cleared by shooting, or the mine is will detonated relatively harmlessly when hitting the paravane itself.

The paravane is analogous to mine-clearing plows of a tank in land warfare: it is more of a self-defence for a single vehicle against mines rather than an attempt to clear the minefield itself. Proper mine-clearing is a task for specialized mine-clearing vehicles and crews, which in naval warfare are minesweeper ships. A typical minesweeper of the WW2 era was a small wood-hulled ship of only a few hundred tons of displacement, and many minesweepers were in fact militarized trawlers. They usually operated in pairs, towing a long underwater cable between them to cut the anchoring cables of mines. The minesweepers are usually so small and shallow on draft, that they will not hit the contact fuzes of naval mines, as they are usually set deep enough to hit only major vessels instead of small boats, and the wooden hulls are inert to magnetic fuzes.

There were no fast minesweepers available for operaton Nordwind, as they were assigned to another operation, as were also the German Kriegsmarine R boats. Only slower rudimentary equipped minesweeping tugboats were available to escort the coastal battleships. They had earlier the same day detected an underwater obstacle 20 NM south of Utö, which was believed to be a shipwreck and potentially dangerous if it was close enough to the surface to sang into a minesweeping cable. For this reason, operation Nordwind changed to a different course southwest to the finding.

Naval mines, an artist's impression. The plugs are contact fuzes to set off the mines, and anchoring chains will keep the mines at a desired depth to hit large vessels, but to stay undetected by small boats not worth destouying and revealing the posion of the entire minefield. Photo: Strategy Bridge

It was early evening on 13 September 1941. The coastal battleship Ilmarinen was leading the line of ships, with her sister ship Väinämöinen following some 800 meters aft, and a VMV type motor torpedo boat at both sides, armed with depth charges for anti-submarine duty. It is unclear why the Väinämöinen class ships were at the front instead of minesweepers, but this was presumably done in order to lure the enemy's attention towards the force, whose mission was to be a decoy. If the ships were detected, the Soviet forces defending the islands would probably be redeployed towards the northern beaches, and the air forces would also be lured away from the narrow channels to the east. For this reason all radio messages were sent uncrypted and with great emission power, and all men were at battle stations. Mess boys were busy making coffee and sandwiches for the sentries and gunners, but ran to their assigned light guns every time the intercom rang. All alarms turned out to be false, and the young men returned to their former tasks at cabooses time and time again. The diesel engines made only barely visible smoke trail, contrasted by the following escorts' thick smoke columns from their piston steam engines, and the soot pillars were obscured only by the thickening dark clouds as the Sun was setting.

The formation leaves the Utö channel, which had been secured earlier by the minesweepers. All eyes look into the darkening night, but in vain. Nothing is detected. The paravanes are lowered into the sea, as the ships enter a marine no-mans-land. Soon the portside paravane of the leading ship Ilmarinen is seen hung along the hull amidships. It is lifted and inspected, but there is no damage. The misplacement is deducted to be caused by too much tension in the guiding cables, so the paravane is re-floated in the sea.

30 minutes later the paravane is again against the hull. The formation is nearly at the tip of it's move, and the turn will be done to starboard side, so the paravane is deemed harmless even if it had actually snagged a mine. There will be plenty of time to inspect it after the turn.

At 2030 HRS the formation has reached it's turning point and the ship captain, Commander Ragnar Göransson and the Fleet commander, Commodore E. Rahola decide to execute the turn. Commander Göransson gives his order by intercom: 15 to the right, slow speed. The clumsy-looking ship begins its turn surprisingly fast: 10 degrees, then 20, 30, 40, and 50 degrees. Soon the ship will be turned around and the paravane may be inspected.

A paravane. Photo: Reserviläinen

Then, for a heartbeat, the night is no more night and the sea is no more a sea. Vast pillar of flame cuts the sea and the sky in half from the portside of the ship. The time is standing still as the flame reaches the top of the main conning tower, and then it is all over in a similar sudden. The men jump from their seats and most believe they have ran into an ambush and the main guns have suddenly opened fire.

But then the ship rapidly begins to list to port. A TORPEDO!, someone shouts. A MINE!, another seaman cries. They know how lightly armoured the ship is and that any hit could be devastating. They all run for their lives. Their race is to the sea,

UNDRESS YOUR COATS, YOU WON'T BE ABLE TO SWIM WEARING THEM! It is Commodore Rahola, who is well aware that the heavy coats, which many men were wearing during this cold night, would pull them soon under the surface. In less than a minute the ship has listed 90 degrees, when it stops for a moment. Sandbags, which were installed as splinter protection for the additional AA guns, detach and fall on top of the men who have just jumped into the sea. Mos AA gunners are able to escape from their posts, but the men in the heavy main turrets have only a fraction of the needed time. The turning machinery of the turrets cannot resist re weight of the 20-ton barrels as the ship is listing, so the turrets turn to the portside with barrels pointing to the sea, and the heavy 10-cm steel doors consequently toward the sky. The men inside can barely reach the doors, which are way too heavy for them to push open now directly upward. Only a few men (one from the fore turret, and three from the aft) have enough time to reach the doors and jump out before the turrets turn into sarcophaguses, sealing 90 men inside for good.

Deep within the hull there is very little chance for anyone to escape. All watertight doors and hatches are shut, and the explosion has torn a large portion of the hull away. The sea rushes in with great force and speed, and air escapes with similar force. The funnels act as giant horns as the air rushes out with great cry. All electric power is lost and it's completely dark within the hull.

Lieutenant Vaissi climbs out of the Battle Command Center on the middle of the ship, heading for the cabin 7. His route would normally be a vertical shaft with ladders, but now it's horizontal hand he manages to clear it rapidly. 2nd lt. Juvela follows him, as does Warrant Officer Piiparinen. They reach the cabin, in which they know an enlarged porthole is located as an emergency exit. Now they need to find it.

Lt. Vaissi fortunately has a flashlight on his belt, and the men find the porthole. It's lock is jammed due to the listing of the ship, so Vaissi utilized his pistol as a hammer and smashes the window. He immediately sets his head and elbows to the porthole, and the air inside the ship compresses as the water rushes in, and the increasing pressure will shot a man in a hole out like a torpedo tube. Lt. Vaissi is ejected from the ship into the sea, as is 2nd Lt. Juvela who follows his example, but they cannot find Warrant Officer Piiparinen. He did not reach the sea.

Artificial Intelligence image of a drowning man. Photo: Freepik

Able Seaman Lyttinen has a longer path in front of him. He evacuates from the fire control room to the AA control room, and further to the shaft leading to cabin 6. Sergeant Pusa and Seaman Klingenberg follow him. When Lyttinen reaches the cabin, the list is steep enough for the furniture to fall onto him. He clears his way with force and seeks his path by hand in complete darkness. Soon he finds a familiar object, the loudspeaker of the cabin. Now he knows his orientation and the door next to the loudspeaker, and proceeds into cabin 5. This is a very familiar place to hom and even in the dark he knows the location of the emergency porthole. He lights a match which helps the men to find the locking latch. Lyttinen opens the latch, but the porthole cover won't budge. It opens inward, but the compressing air forces it shut. Lyttinen utilizes all his strength to pull the cover open, and Klingenberg rushes to aid him, as soon do a couple more of men. They pull for their lives.

Then a sudden fizz of air emerges. The hatch is opening, and the air is rushing out. As the pressure begins to equalize with outside air, the hatch smashes open. Lyttinen has only a second to use his head: he sets it in the just-opened porthole. The accumulating pressure behind him blasts him out in a heartbeat. At least Klingenberg follows his example, and they float in the sea. Lieutenant Öhrling soon sees them, tosses a boom for them to catch to, and soon after gives them his knife to cut their shoelaces: they need to discard their boots in order to swim.

No one from the engine rooms reaches the surface, and just one man from the magazines: Seaman Hämeenniemi, who reaches Lt. Vaissi's office, in which he finds an open porthole. Someone more fortunate than him has already escaped this way. But by this time the ship has listed 90 degrees, and the porthole is far beyond his reach towards the sky. He feels that the ship is continuing the list, so he needs now to clear his head. He has one, and only one, chance: when the ship lists enough for the porthole to approach the sea level and let him walk the wall like a floor to reach it, but not too much for it to touch the surface and let the water in. He manages his move and as he crawls through the porthole, he hears an eerie sound as the officer's mess piano falls through the room next door.

Able Seaman Lyttinen after the loss of Ilmarinen, in a group photo of the survivors. Photo: Lauri Pekkarinen.

Able Seaman Pätäri is resting at the crew cabin behind the 105 mm turret when the ship bas blown open. He also believes the main guns had hastily opened fire, until the ship rapidly begins to list. He hurries to the weather deck. Only a handful of men are wearing a cork vest, a modern safety device. Pätäri has his vest with him, but he was not wearing it then the mine detonated. He is holding it and tries to put it on, but the ship lists more and he falls into the sea. The listing continues, and the ship is literally falling on top of him - and he has one of his arms pinned behind him by the sling of his life vest. 105 mm ordnance roll out of their racks and several shells hit him as he struggles to swim away from the falling ship. His instinct guides him further out from the ship, until he suddenly is at open sea. He tries to swim further, away from the pull of the sinking ship. Men in the sea cry for help, but he is horrored by the voices of the men still trapped inside. They bang the hull with anything they get in their hands. Only a fraction them even has a chance. The cold water soon exhausts the escaped men, and they fall more and more silent one by one. Many of them are still wearing their weather coats and boots, which pull them under the sea. Pätäri watches in horror as the ship turns completely over, and then the bow rises from the sea for a moment, only to be pulled under by the already sunken aft section. This all happened in only seven minutes.

. Drawing of the wreck . Photo: MTV3

The partially worn cork vest manages to keep Able Seaman Pätäri on the surface. The explosion had ruptured the fuel tanks, and the sea is covered in fuel oil. Many men inhale the fuel to their mouths, lungs and bellies. Pätäri is one of them. He notices himself thinking: This is it. This is the end of the line. This is war, and for me, it ends this way. He feels no fear, and doesn't understand why.

But then a flashlight blinds him. It is the motor torpedo boat VMV 16. The crew tosses him a rope, but it is slippery from the floating fuel, and Pätäri cannot hold a grip. Another rope is tossed, and he barely manages to wrap it around his wrist, and two men pull him onto the boat.

Four VMV boats patrol the wreck, and one of them (VMV 1) dares the devil's tail by pulling 50 men from the sea onto her deck, which is a daring load for a boat of only 30 tons. 1200 hp Maybach V12 engines and 520 hp marine diesels growl softly into the night at idle power as the VMV boats search for survivor (VMV 1 to 7 had Maybach engines, VMV 8 to 17 were diesel-powered). 132 men had escaped the doomed ship, many of them so exhausted that they cannot even produce their name. The last of the rescued had already sank under the surface, but a vigilant sentry noticed him and got a grip form his hair, and managed to pull him onto the boat.

Motor torpedo boat VMV 9. The VMV class was a very cost-effective and versatile type of naval vessel, and they saw much action during the war. Photo: Wikipedia

Ilmarinen had ran into a Soviet naval mine. As the Soviet fleet had been for two decades stranded into the confines of Leningrad, so it was forced into a defensive position and consequently mining warfare had been developed to a relatively high level of sophistication. For example, several types of mines were anchored with chains instead of cables, and were too thick for the paravanes' jaws to cut. Ilmarinen's portside paravane had probably snagged into this type of mine and possibly towed it for some time, until it's inertia pulled it under the ship as it made its turn.

In a cruel twist of fate, even as the mission of operation Nordwind was a decoy, the Soviets never detected the force. They never reacted to it, and it was never mentioned. The Soviets only learned of the loss of the coastal battleship Ilmarinen from their diplomats and spies in Sweden, who took notice that suddenly a large amount of obituaries were printed in Finnish newspapers, dated at 13 September with remarks such as "KIA at sea". Due to wartime censorship, the loss of Ilmarinen was not released to the Finnish public until after the war.

Ilmarinen took 271 men with her to the bottom of the Baltic sea. They had now boarded the largest battleship of them all, and they shalt not ever feel hunger or freeze any more

The wreck of Ilmarinen lies upside down 25 NM south of Utö 70 meters deep. Neither ship of the class never engaged in a naval battle. Her sister ship Väinämöinen was given to Soviet Union as war reparations in 1947, and she served the Soviet Navy as Vyborg until scrapped in 1966.

15 kilometers to the northeast from the resting place of Ilmarinen lies another accursed garden of bones, the cruise ferry Estonia, which was similarily taken by the September Baltic sea, in 1994.