Keine lust mit großen tieren, osa 1
Leopardin tarina alkaa
uudelleensyntymästä. Tarkemmin Saksan armeijan uudelleensyntymästä vuohen
vuonna 1955, jonka kätilöi Saksan valtion uudelleensynnytys härän vuonna 1949. NATO:on hyväksytty Länsi-Saksa varustettiin
pikaisesti amerikkalaisella ylijäämällä, univormuja myöten. Panssarikalustoksi
Saksan liittotasavallan asevoimat, Bundeswehr, sai niin ikään amerikkalaista ylijäämäkalustoa:
M47 Pattoneita, sekä sen jatkokehitelmää, M48 Pattoneita. M47 puolestaan oli
M46 Pattonin jatkokehitelmä, joka taas oli sodanaikaisen M26 Pershingin jatkokehitelmä.
Jo M47 Patton oli 1955 julistetti USA:ssa suorituskyvyltään rajoittuneeksi, ja
härän vuonna 1952 alkanut palvelusaika oli päättymässä melkeinpä kuin seinään,
sillä jatkokehitelmä M48 oli astunut palvelukseen heti seuraavana vuonna. 99,7
% kaikkiaan 8756 M47 Pattonista vietiinkin lähes uudenkarheina vientiin NATO:n
sotilasapuprojekti Mutual Defence Acquisition Progamin (MDAP) kautta, ja näin
M47 Patton muodosti lähes kaikkien Euroopan NATO-maiden panssariaseen
selkärangan 1950-luvun puolivälissä.
Monet NATO-liittolaiset
korvasivat M47 Pattoneilla joko sodanaikaisia M4 Sherman-vaunuja tai kerrassaan
ei-mitään (mm. Ranska vastaanotti 856 vaunua ja Italia huimat 2480!), joten apu
oli tervetullutta. M47 Patton oli kuitenkin hyvällä syyllä julistettu pian
vanhentuvaksi: sen 90 mm pääase oli vanhentuva. Myös 810 hevosoiman
bensiinikäyttöinen Continental AV-1790 oli vanhanaikainen: bensiinimoottorin
vääntökäyrä on aneeminen dieseleihin verraten, vastaavasti polttoaineenkulutus
on matalammasta hyötysuhteesta johtuen suurta. Kaiken lisäksi bensiini on
erittäin tulenarkaa, kun taas dieseliin työnnetty tulitikku sammuu,
sillä bensiinin leimahduspiste – lämpötila, jossa polttoaine muodostaa ilman
kanssa syttymiskelpoisen seoksen – on -43 °C mutta dieselin laadusta riippuen
52...55 °C. Bensiini muodosti siis sekä
logistisen haasteen että taktisen riskin.
 |
| M 47 Patton. Kuva: Wikipedia |
Vaunussa oli myös toisen maailmansodan perintönä edelleen rungon keulassa kasemattiin asennettu kevyt konekivääri, jota radisti käytti. Tämä oli tehoton ja vanhanaikainen ratkaisu, sillä keulakonekivääri oltiin havaittu jo sodan aikana melkeinpä hyödyttömäksi, mutta sen ampuma-aukko muodosti keulalevyyn heikon kohdan, jota voitiin tehokkaasti ampua jopa jalkaväen PST-aseilla. Konekivääristä luopuminen vapautti tilaa vaunun sisällä, sillä yhdestä miehistön jäsenestä voitiin tykkänään luopua ja hänen asemapaikkansa käyttää ampumatarvikkeiden turvamakasiinin (pääaseen ampumatarvikkeet sijoitettiin sylintereihin, joiden muodostama hyllykkö oli ympäröity vesivaipalla, joka läpäisevän osuman sattuessa tulvitti ampumatarvikkeet ja esti niitä syttymästä) sijoittamiseen.
M26 Pershingin
jatkokehitelmä M46 Pattonin jatkokehitelmä M47 Pattonin jatkokehitelmä M48 Patton
(joka myöhemmin jatkokehitettiin vielä M60 Pattoniksi) oli palvelukseen
astuessaan 1952 ajanmukainen, mutta vanheni sekin nopeasti. Keulakonekivääristä
oltiin luovuttu, torni kokonaan uusittu (mm. luotiloukku eli rakenne, josta
kimpoava ammus ei voi osua muualle kuin rungon heikosti panssaroituun kanteen
oltiin saatu eliminoitua), ohjausjärjestelmä modernisoitu (ratti korvasi
aiemmat telavivut) ja efektiivisesti 200 mm (eli panssarilevyn kallistus
huomioitu) valuteräspanssari rungon keulassa päivitetty efektiivisesti 220 mm
valssattuun levyyn (valssattu ja karkaistu teräspanssari vastaa tyypillisesti suoja-arvoltaan
10-15 % paksumpaa karkaistua valulevyä, sillä valssauksessa metallikiteet
kokevat mm. muokkauslujittumista). Torni myös oli aiempaa matalampi ja vaunun
ergonomia kauttaaltaan väljemmän sisätilan myötä parantunut. Myös vanhentunut
bensiinimoottori korvattiin apinan vuonna 1956 dieselkäyttöisellä Continental
AVDS-1790:llä mallissa M48A3, ja useimmat aiemmat vaunut päivitettiin tähän
versioon.
 |
| M48A2 Patton. T-mallinen suujarru on omalaatuinen. Kenno putken päällä on harjoituksissa käytetty laukaussimulaattori. Kuva: Wikipedia. |
Apinan vuonna 1956 britit saivat käsiinsä neuvostovalmisteisen T-54:n, loikkarien ajettua vaunulla Britannian suurlähetystön porteista sisään Budapestissä Unkarin kansannousun koitettua. Vaunun tutkimus paljasti sen keulapanssarin olevan liian paksu brittien 84 mm ja amerikkalaisten 90 mm vaunukanuunoille. T-54:n tiedettiin olevan laajassa massatuotannossa, ja Neuvostoliitolla olevan lisäksi vahva arsenaali raskaita sodanaikaisia JS-sarjan vaunuja sekä sen jatkokehitelmä T-10:tä. Länsivaunut siis vanhenivat melkeinpä käsiin seuraavan muutaman vuoden sisällä.
Britanniassa oli kehityksen
alla uusi 105 mm panssarivaunukanuuna Royal Ordnance L7, jonka koeammunnat
tutkimuslaitos ARDE aloitti Fort Halsteadissa juuri kesällä 1956. Yhdysvalloissa
maavoimien Watervliet Arsenal kehitti osin brittiläisistä komponenteista
vastaavan, samaa ampumatarviketta käyttävän 105 mm M68-vaunukanuunan (mm.
rekyylikoneisto, kehto, savunpoistin ja ammuspesä ovat amerikkalaista perua)
koiran vuonna 1958. M48 sai kuitenkin odottaa uutta pääasetta hämmentävän
pitkään, puolitoista vuosikymmentä, härän vuoteen 1973, sillä sen oli korvannut
modernimpi jatkokehitelmä, 105 mm M68:lla varustettu M60 Patton porsaan vuonna 1959.
 |
| M60A1 Patton. Kuva: Wikipedia |
Uudesti syntynyt Saksan armeija Bundeswehr oli siis kokoamassa itseään 1950-luvun jälkipuoliskolla, ja havaitsi heti kättelyssä ylijäämävarustuksensa olevan vanhenemassa käsiin. Ensimmäiset sotilaat aloittivat palveluksensa Bundeswehrissä 12. marraskuuta 1956, ja jo samassa kuussa asevoimat esitti uuden taistelupanssarivaunun tuotespesifikaation. M47 sekä osin myös M48 Pattonit nähtiin ylimenokauden välttämättömyytenä; ratkaisut olivat nopeasti vanhentumassa ja Saksa olisi erittäin todennäköisesti mahdollisen kolmannen maailmansodan päänäyttämöitä. Modernin panssarikaluston tarve olisi siis nopeasti huutava.
Kesäkuussa kukon vuonna
1957 Länsi-Saksa allekirjoitti Ranskan kanssa yhteistyösopimuksen yhteisen
taistelupanssarivaunun kehittämisestä kummankin maan asevoimien tarpeisiin.
Projektia toteuttamaan valikoitiin yksi ranskalainen ja kaksi saksalaista
yritysryhmää, saksan ryhmien ollessa Firmengruppe A (Porsche, MaK sekä Luther
& Jung) ja B (Ruhrstahl, Rheinstahl-HANOMAG sekä Henschel). Lisäksi Wegmann
sekä Rheinmetall saivat tehtäväkseen suunnitella tornin, jota kaikki kolme
ryhmää käyttäisivät.
Ensimmäiset puiset
maketit valmistuivat 1959 ja varsinaiset prototyypit A I tammikuussa härän
vuonna 1961, molemmat ryhmä A:n konepajoilta. Ne painoivat noin 35 tonnia eli
huomattavasti vähemmän, kuin M47 (44 tonnia) ja M48 (45 tonnia); Bundeswehrin filosofia
oli korostaa liikkuvuutta ja tulivoimaa yli panssarisuojan, sillä 50-luvun
loppupuolella jalkaväen PST-aseiden onteloammusten torjunta katsottiin ylivoimaiseksi
ja neuvostovaunujen pääaseiden kaliiperin tiedettiin vain jatkuvasti kasvavan
(T-54:ssä oli rihlattu 100 mm pääase, JS-vaunuissa rihlattu 122 mm ja
sileäputkisen 115 mm suurnopeuskanuunan lanseeraamisesta oltiin kuultu – se tapahtui
todella T-62-vaunussa 1961) ja seuraava suursota varsin todennäköisesti
käytäisiin ydinasein, joita vastaan mitään vaunua ei voitu suojata, joten vahva
panssarisuoja katsottiin joka tapauksessa hyödyttömäksi.
Tuotespesifikaatio siksi
määritteli panssarivaatimukseksi suojan 20 mm pikatykkien panssariammuksilta, tavoitemassaksi
30 tonnia ja tehopainosuhteeksi 30 hevosvoimaa/tonni. Tähän prototyypit eivät päässeet,
sillä niiden Mercedes-Benz MB 837 V8 dieselit tuottivat 660 hevosvoimaa eli
18,86 hp/t. Prototyypit oli kokeita varten varustettu amerikkalaisella 90 mm
pääaseella, jonka tiedettiin pian olevan riittämätön. Rheinmetall aloitti
projektin oman 105 mm kanuunansa tuottamiseksi, jonka pääampumatarvike olisi
ollut ranskalainen, omalaatuinen ontelokranaatti Obus G: sen ulkovaippa lähti pyörimään rihlatun tykin putkesta
ammuttaessa ja oli näyn rotaatiovakautettu, mutta laakeroitu sisäosa ei
pyörinyt, joten pyörimismäärä eli kiertoliikkeen inertia ei pyrkinyt
hajottamaan ontelosuihkua ja näin heikentämään ammuksen läpäisytehoa. Tämä
projekti kuitenkin lakkautettiin kannattamattomana pian, sillä brittien L7 oli
jo tuotantovalmis ja sille oli saatavissa kattava valikoima ampumatarvikkeita
ja Britannia oli valmis myymään tuotteelleen valmistuslisenssin. Saksalaisten
projektiin kehitettiin variantti L7A3, sillä tykin sulkulaitteen korkeutta piti
leikata jotta se mahtuisi saksalaisten torniin, joka edellytti -9°
alakorotusta.
Ryhmän B prototyypit B I valmistuivat
vasta syyskuussa, sillä Hanomagin kunnianhimoinen kaksitahtinen
monipolttoainemoottori ja hydropneumaattinen jousitus olivat mutkikkaita ja
oikukkaita. Odotetusti A I siksi valittiin jatkokehitykseen huhtikuussa 1962 ja
seuraavaa versiota A II Bundeswehr tilasi jo merkittävät 27 kappaletta. Myös
ryhmältä B tilattiin kuusi jatkokehitelmää B II, mutta ryhmä katsoi tämän
kannattamattomaksi ja vetäytyi projektista.
 |
| Prototyyppi A II. Telaketjut on jostain syystä asennettu "väärin päin". Kuva: Wikipedia. |
Ryhmän A vaunu käytti yksinkertaista vääntösauvajousitusta, missä kantavaan telapyörään kytketty keinuvipu on kytketty poikittain vaunun läpi kulkevaan vääntösauvaan, joka pyörii vapaasti akselinsa ympäri tässä päässä, mutta on vastakkaisesta päästään kytketty kiinteästi vaunun runkoon. Telapyörän ylittäessä esteen se painaa vääntösauvaa, joka nousee ylös ja näin kiertää vääntösauvaa oman akselinsa ympäri, joka vääntöjäykkyydellään vastaavasti vastustaa kiertymää. Ratkaisu on kestävä ja yksinkertainen, eikä vaadi paljoa tilaa erityisesti vaunun sisäpuolella, vaan kaikki sisäpuoliset komponentit eli itse vääntösauvat mahtuvat noin nyrkinkokoiseen tilaan vaunun välipohjan alle. Poikittaisten vääntösauvojen heikkous on, että vasemman ja oikean telan pyörät eivät voi sijaita samalla akselilla, sillä samalla akselilla ei voi olla kahta sauvaa. Mahdollisimman pitkä vääntösauva taas on välttämätön, sillä pitkä sauva sallii suuremman kiertymän (ja vastaavasti halkaisija määrittää vääntövastuksen materiaalin pysyessä vakiona). Eri kohdissa olevat telapyörät kuitenkin tarkoittavat, että toisen puolen telapyörä kohtaa suorassa kulmassa kohdattaessa esteen aina ensin, joutuen kantamaan koko vaunun massan ja iskun kunnes toinenkin johtava pyörä kohtaa saman esteen. Näinollen vaunun heilahdus on epätasainen ja erityisesti ripustuksen kuluminen epätasaista. Tärinää vaimensivat jousituksen ja iskunvaimentimien ohella kumipinnoitetut telapyörät sekä kumianturoin varustetut modernit, kaksiniveliset Diehl D139E2-telat, joissa oli 84 telakenkää telaa kohti (kukin telakenkä koostuu tavallaan kahdesta itsenäisestä telakenkästä, joilla on itsenäiset nivelet: mikäli toiseen osuu ja se katkeaa, tämä ei tarkoita koko telan katkeamista, vaan vaunu voi jatkaa ajoa toisen telanivelen varassa).
 |
| Leopardin halkileikkaus. Vääntösauvat ja niiden vuoksi hieman eri kohtiin osuva telapyörien sijoittelu näkyvät selvästi. Kuva: DefenceTalk.com |
Kustannustehokas, varmatoiminen ja kompakti ratkaisu katsottiin kuitenkin selvästi paremmaksi, sillä kuluneet osat oli suhteellisen helppo vaihtaa. Akseleille 1-3 sekä 6-7 asennettiin myös hydrauliset iskunvaimentimet, kaksi keskimmäistä eivät niitä tarvinneet. Moottori on asennettu pitkittäin ja muodostaa yhden kokonaisuuden ZF:n 4HP-250 –vaihteiston kanssa, ja koko voimapaketti – sisältäen moottorin, vaihteiston sekä sivuvälityskoneistot – oli kiinnitetty pikalukoin ja voitiin pikairrottaa noin 20 minuutissa nosturia käyttäen. Sähköhydraulinen planeettapyörävaihteisto on varustettu momentinmuuntimella ja sen turbiinilukolla (joka estää kytkimen luiston kun sitä ei tarvita). Vaihteita on 4 eteen ja 2 taakse. Kuljettaja ohjaa vaunua loogisesti kääntämällä rattiaan haluttuun suuntaan, ja vaihteiston käyttö oli yhtä helppoa: vaihteenvalitisimessa on 4 asentoa, V (Vorwärts) eli eteen, N (Neutral) eli vapaa, R (Rückwärts) eli taakse sekä W (Wenden) eli kääntö. Viimeistä käytettiin pysäyttämällä vaunu jarrupolkimella, kytkemällä vaihde W ja ilmoittamalla rattia kääntämällä haluttu kääntymissuunta, jolloin kaasua painamalla vaunu kääntyi annettuun suuntaan. Ohjaus oli regeneratiivinen, eli vaunulla kääntäminen tai oikeammin kaartaminen ei tapahtunut hukkaamalla sisäkaarteen telan energiaa niinkään jarruihin, vaan kaksoistasauspyörästö syötti vetopyörän tehon ulkokaarteen vetopyörälle.
Kaksoistasauspyörästöstä tai
ehkä oikeammin kaksoisplaneettaohjauksesta oli tullut arkipäivää jo toisessa
maailmansodssa, sen oli kehittänyt yhdysvaltalainen majuri Wilson jo lohikäärmeen
vuonna 1928. Järjestelmässä on kaksi vetoakselia vaihteistolta, toinen
vaihteiston ensiöakselilta (eli se pyöri samalla nopeudella kuin moottorin
kampiakseli) ja toinen toisioakselilta (jonka pyörimisnopeuteen ja -suuntaan
vaikutti valittu vaihde). Ensinmainittu vetoakseli eli ohjausakseli on kytketty
tasauspyörästöön, jonka ulostuloakselit
kumpikin edelleen vastaavan puolen ohjauskytkimiin. Toinen taas on kytketty
varsinaiseen vetoakseliin edelleen varsinaisille vetopyörille, mutta kummassakin
päässä on välissä planeettavaihde, jonka aurinkopyöriin ohjausakselin
vetoakselit on kytketty. Vaunun ohjaamiseksi ohjausakselin veto kytketään
sisäkaarteen aurinkopyörään, mikä pakottaa sen pyörimään vakionopeudella. Planeettavaihteen
ulkokehä pyörii aina vaihteiston toisioakselin pyörimisnopeudella. Toisen
puolen planeettavaihteeseen on kytketty kääntöpyörä aurinkopyörän ja
ohjausakselin ulostuloakselin väliin. Näin aurinkopyörät pyörivät aina
päinvastaisiin suuntiin, eli toisen kytkimen kytkentä lisää ohjausakselin
pyörimisnopeuden päävetoakselin pyörimisnopeuteen lopulliseen telan
vetoakseliin, ja toisinpäin vähentää sen, sillä toinen kytkin saa akselin
pyörimään myötä- ja toinen vastapäivään. Vastaavasti irrottamalla pääakseli
vedosta kokonaan vastakkaisiin suuntiin pyörivät aurinkopyörät saavat telat
pyörimään päinvastaisiin suuntiin ja vaunun pyörimään paikallaan (mikä siis tapahtui
kytkemällä vaihteenvalitsin asentoon W). Tällöinkin kääntymissuunnan määrittää
se, kumpi kytkin kytketään, mikä tapahtuu sähköhydraulisesti kuljettajan ratin
asennon mukaisesti.
 |
| Kaksoisplaneettavälityskoneisto. Kuva: Constructor Quarterly |
A II osoittautui
kenttäkokeissa käyttökelpoiseksi ja prototyyppejä seurasi 50 vaunun esituotantosarja,
joiden toimitus alkoi kesäkuussa jäniksen vuonna 1963. Samaan aikaan Ranska ja
Saksa päättivät kumpikin vetäytyä yhteistyöprojektistaan (Ranskalainen Atelier
de Construction d’Issy-les-Moulineaux oli toimittanu oman AMX-30 -prototyyppinsä
Ranskan armeijan testeihin edellisenä vuonna) ja kumpikin kehittää omaa
vaunuaan, ja Italia taas päätti tilata M60A1-vaunuja Yhdysvalloista.
22. lokakuuta 1963
Bundeswehr katsoi vaunun olevan valmis massatuotantoon ja tilasi 1500 vaunua.
1. lokakuuta se sai virallisen nimen Leopard.
Tuotanto tapahtui pääasiassa Krauss-Maffei AG:n tehtaalla Münchenissä, joskin
pienen määrän (mutta useampia erikoisvaunuja) valmisti MaK (Maschinenfabrik
Kiel) Kielin konepajalla. Sarjatuotantovaunut alkoivat virrata palvelukseen
käärmeen vuonna 1965.
 |
| Esisarjan vaunu. Kuva: Osprey Military |
Kahden vuoden viive johtui kaikkiaan 170 päivityksestä, jotka Bundeswehr määritteli lopulliseen tuotteeseen, sekä sarjatuotantokapasiteetin ylösajosta. Yksi ensimmäisiä muutoksia oli tähtäinkonekiväärin korvaaminen jo kerran poistetulla stereoetäisyysmittarilla, sillä sen ei havaittu toimivan tarkoituksenmukaisesti. Pääaseessa ei ollut vakainta lainkaan, mikä oli jo melkoinen puute 1965, erityisesti ottaen huomioon kuinka Leopardin suunnittelussa juuri liikkuva sodankäynti oli ensisijaista (juuri liikkuvuuden vuoksi panssarisuojasta oltiin tingitty, se oli paksuimmillaan vain 70 mm valssattua panssariterästä). Tämä puute korjattiin ensimmäisessä päivityssarjassa Leopard A1 koiran vuonna 1970, missä vaunut saivat Cadillac Gagen kaksiakselivakaimen, eli maaleja voitiin viimein maalittaa, tähdätä ja ampua liikkeessä, mikä oli huima parannus. Pääase myös sai lämpösuojaputken vähentämään epätasaisten lämpötilavaihtelujen aiheuttamaa kohdistuksen vaeltamista, telakengät päivitettiin malliin D640A, joissa oli irrotettavat anturat (ja jokaiseen vaunuun jaettiin 20 X-kuvioitua teräsanturaa antamaan jääpitoa; niiden käyttö oli rauhanaikana kielletty teillä ja asvaltilla). Vaunuihin asennettiin snorkkelijärjestelmä, tornista kohoava pönttö, jonka avulla vesitiiviiksi esivarusteltu vaunu saattoi ylittää – tai oikeammin alittaa – 4 metriä syviä jokia. Alkuperäiset infrapunavalonheittimet korvattiin passiivisilla valonvahvistimilla. Ulospäin näkyvin päivitys oli teräs-kumilamelloidut lokasuojat, jotka heikensivät onteloammusten metallisuihkua. Näine eväineen Leopard A1 painoi 41,5 tonnia.
 |
| Sarjatuotanto-Leopard takaa. Jalkaväen kanssa kommunikointiin tarkoitettu sispukelinlaatikko vaunun takaseinässä oli tyypillinen 1960-luvun varuste. Kuva: Osprey Military |
Leopard A2 päivitti lähinnä tornin paksunahkaisemmaksi, joskin valetuksi malliksi, A3 taas paksummaksi (valssatusta teräksestä) hitsatuksi, A4 taas päivitti tulenjohtoa tiikerin vuonna 1974 lisäämällä johtajalle oman, vakautetun PERI R12-tähtäimensä, ja ampujan uusi EMES 12A1 stereoetäisyysmittari sekä päätähtäin oli nyt kytketty ballistiikkatietokoneeseen. Tähän asti kaikki tapahtui sangen suoraviivaisesti, mutta sitten tapahtui Saksan intendentuuri.
 |
| Leopardin tornikehto. Tornin mukana pyörivä lattia erottuu selvästi. Kuva: Osprey Military |
Jäniksen vuonna 1975 aiemmat valmistuserät, jotka oli siis päivitetty versioon Leopard A1, päivitettiin versioon Leopard 1A1A1. Nimeämistapa on julma kuin länsisaksalaisen nuorisokeskuksen virkaa tekevä betonibunkkeri, mutta itse päivitys on yksinkertainen, kumilamelloidusta teräksestä valmistettu lisäpanssarisarja ympäri tornia sekä tykkikilven teräksinen lisäpanssarikiila (tämä on ilmeisesti ainoa merkittävä lisäpanssaripaketti, minkä Leopard Saksassa sai; vientiasiakkaat sensijaan kehittivät itse modernimpia ja raskaampia suojauspaketteja). Myös Leopard oli viimeistään nyt saanut nimen Leopard 1, sillä seuraaja Leopard 2 oli jo kehityksessä. Intendentuurisillisalaattiin vain lisättiin mausteita, sillä apinan vuonna 1980 Leopard 1 sai uuet PZB 200 –valonvahvistinlaitteet, joiden kuva näytettiin johtajalle ja ampujalle TV-ruudulla, ja malli sai intendentuuritunnuksen Leopard 1A1A2. Uusilla digitaalisilla SEM 80/90-radiolla varusteltu malli taas oli Leopard 1A1A3, ja molemmilla varustettu Leopard 1A1A4. Vastavasti LLLTV/IR-laitteilla varustetut Leopard 1A2:t saivat intendentuuritunnuksen Leopard 1A2A1, digitaaliradioilla varustettu oli Leopard 1A2A2 ja molemmilla varustettu Leopard 1A2A3. Lukijat säästetään mallien Leopard 1A3 ja 1A4 päivitysten intendentuuritunnuksilta.
 |
| Leopard 1A1A1 on muodoltaan jokseenkin valmis lisäpanssarisarjoineen ja lokasuojineen. Vaunun kiihtyvyys paikaltaan on hyvä, mistä johtuen se niiaa selvästi täyskaasukiihdytyksessä. Kuva: Osprey Military |
Viimeinen merkittävä päivitys oli siis Leopard 1A5. Tämä projekti alkoi jo 1980, ja Bundeswehr vahvisti tilauksen pääurakoitsija Wegmannille 1225 vaunun modernisoinnista joulukuussa porsaan vuonna 1983. Leopard 2:n tuotanto oli jo täydessä käynnissä, mutta Leopard 1:n vahvuus Bundeswehrissä oli niin suuri (kaikkiaan 2437 vaunua, tosin näistä taistelupanssarivaunuja oli 1692), että niiden korvaaminen veisi vuosikausia. Neuvostoliiton panssariase oli päivittynyt paljon paksunahkaisempiin ja muutenkin suorituskykyisempiin malleihin T-72B, T-64B sekä T-80-sarja. Leopard 1 kaipaisi kipeästi uuden sukupolven pimeätoimintakykyä sekä erityisesti suorituskykyisempää ampumatarviketta. Ensimmäinen EMES 17- ja EMES 12A4 -tähtäinlaitteilla päivitetty Leopard 1A5 toimitettiin Bundeswehrille jäniksen vuonna 1987. Järjestelmän tietokone oli skaalattu Leopard 2:n tähtäinjärjestelmästä ja stereoetäisyysmittari korvattu modernilla laseretäisyysmittarilla, ja 105 mm pääaseelle hankittiin uusi nuoliammus DM33 (lisenssivalmistettu israelilainen M413, tyyppiä APFSDS-T eli siivekevakautettu nuoliammus valojuovalla). Myös alusta remontoitiin ja vahvistettiin vaihtamalla vahvemmat vääntösauvat sekä iskunvaimentimien ripustukset.
 |
| Leopard 1 näyttää etenemiskykyään. Kuva: Osprey Military |
Vaihtoehtona uudelle ampumatarvikkeelle harkittiin myös vaunujen uudelleenaseistamista Leopard 2:n 120 mm sileäputkisella ja selvästi suorituskykyisemmällä pääaseella, mutta tätä ei katsottu kustannustehokkaaksi. Leopard 1 joutuisi taistelupanssarivaunujen ohella kohtaamaan suuria lauttoja uudentyyppisiä taisteluajoneuvoja, rynnäkköpanssarivaunuja BMP-1 ja BMP-2, joista ensinmainitun 73 mm onteloammus kykenisi läpäisemään Leopard 1:n kaikista sektoreista, ja jälkimmäisen 30 mm pikatykin nuoliammukset kaikkialta muualta paitsi keskipitkältä matkalta suoraan edestä, sekin nippa nappa. Molemmat kuitenkin kantoivat myös Konkurs –panssaritorjuntaohjusta ja Neuvostoliitto oli alkanut aseistaa 30 mm pikatykillä myös BTR-80A-kuljetusvaunujaan. Vaunun uhkaympäristö oli vallan toinen, kuin suunniteltaessa 1960-luvun alussa, ja keveitä mutta vaarallisen tulivoimaisia ajoneuvoja oli nyt runsaasti. Lasikanuunan aika alkoi olla ohi ja Leopard 2, selvästi paksunahkaisempi vaunu, olisi korvaamassa sen seuraavan vuosikymmenen aikana. Tosin juuri samoista uhista johtuen vaunujen määrän ei voitu antaa nuupahtaa ja 105 mm L7 riitti mainiosti BMP- ja BTR-jahtiin; 120 mm pääase ja sen huomattavan korkea hinta ei olisi ollut tarkoituksenmukainen.
Leopard 1:n
kokonaisvahvuus Bundeswehrissä ei täsmää taistelupanssarivaunujen määrään. Tämä
johtuu suuresta määrästä erilaisia erikoisvaunuja. Pelkästään
ajokoulutusvaunuja Bundeswehr hankki 60 vaunua hevosen vuonna 1978, hinauspanssarivaunuja
Bergepanzer 2 syyskuusta hevosen vuonna 1966 alkaen 444 vaunua,
pioneerivaunua Pionierpanzer 1 tilattiin samana vuonna 36 vaunua,
siltapanssarivaunuja Brügenlegepanzer 2 Biber (majava) taas toimitettiin 105 vaunua 1975 alkaen.
 |
| Bergepanzer 2. Kuva: Osprey Military |
Merkittävin Leopard 1:n muunnoksista lienee kuitenkin ilmatorjuntapanssarivaunu Flugabwehrpanzer 1 Gepard. Tämä alaprojekti alkoi heti Leopardin palvelukseenastumisen myötä 1965. Pitkän tuotekehitysvaiheen jälkeen ensimmäinen esisarjan 12:sta it-vaunu Gepard 1:stä astui palvelukseen syyskuussa 1973, joita seurasi 420 sarjatuotantovaunun tilaus. Tästä sarjasta viimeiset 225 vaunua varustettiin Siemensin laseretäisyysmittarilla, ja saivat intendentuuritunnuksen Gepard 1A1. Järjestelmässä Leopardin torni on korvattu tykkänään uudella, suorakaiteenmuotoisella teräskopilla, jonka kummallakin kyljellä on 35 mm Oerlikon KDA-pikatykki, joista kumpikin kykenee myskimään taivaalle 550 laukausta minuutissa. Ilmatilavalvonta tapahtuu pulssi-Dopplertyyppisellä MPDR-12 –tutkalla E/F-taajuusalueella. Tutka keilaa kerran sekunnissa 15 km kantamalle ja on varustettu omakonetunnistuslaitteella MSR 400.
Tutkan havaittua kohteen
ja omakonetunnistimen vahvistettua sen viholliseksi erillinen maalinhakututka
alkaa seurata maalia ja syöttää sen etäisyys- ja liiketiedot analogiseen
tietokoneeseen. Tykkien tehollinen kantama on noin 4000 metriä, missä vaiheessa
järjestelmä avaa tulen. Kaksi tutkaa ja tornin koneisto vaativat paljon tehoa,
mitä varten kuljettavan vasemmalle puolelle runkoon, paikalle missä Leopard
1:ssä on ammusten suojasäiliö, on asennettu 66 kilowatin apuvoimadiesel
(Daimler-Benz OM 614), joka sallii tornin käyton pääkoneen ollessa
sammutettuna. Suuren tornin asentaminen Leoaprdiin ei tapahtunut vain
pudottamalla erimallinen torni, vaan runkoa jatkettiin 80 mm telapyörien 3 ja 4
välistä ja Gepard-vaunuissa on tämän vuoksi 85 telakenkää. Myös viidennet telapyörät
saivat iskunvaimentimet.
 |
| Flakpanzer Gepard 1A2.Kaareva levy tornin takaosassa on maalinhakututka, pyöreä levy tornin keulassa taas seuranta-jatulenjohtotutka. Suojasavunheittimet ovat saksalaisessa mallissa yhtenä neljän putken ryppäänä puoellaan. Putkien päissä olevat kehikot ovat lähtönopeusmittareita. Huomaa pieni rako 3. ja 4. telapyörän välissä. Kuva: Wikipedia |
Leopard-perhe oli
suosittu vientituote, ja siitä tulikin käytännössä NATO:n standardivaunu kylmän
sodan Euroopassa. Ensimmäinen vientiasiakas Belgia tilasi vaunuja melkein heti
sarjatuotannon alettua apinan vuonna 1968. Seuraavana vuonna apajilla oli
kärkkäänä naapurimaa Alankomaat (myöhemmin näitä täydennettiin kaikkiaan 95
Gepardilla, joissa on Philipsin toimittama eri taajuusalueella toimiva tutkajärjestelmä).
M60 Pattoniin sortunut Italia (joita Italia myös hankki kaikkiaan 300 vaunua,
ja tämän lisäksi Italia hankki kaikkiaan 920 Leopardia sekä 250 erikoisvaunua!)
seurasi 1970, porsaan vuonna 1971
esimerkkiä seurasi Norja, lohikäärmeen vuonna 1976 taas Tanska ja Australia.
1978 jäljillä seurasi Kanada, 1980 Turkki ja viimeisenä ensikäyttäjäasiakkaana
Kreikka kukon vuonna 1981. Käytettyjen vaunujen asiakasluettelo on yhtä
läkähdyttävä: Brasilia ja Chile, Viro (vain pioneerivaunuja; Virolla ei ole
varsinaista panssariasetta vaan mekanisoitua jalkaväkeä), Suomi (8 hinausvaunua
ja 8 pioneerivaunua kukon vuonna 2017), Indonesia (vain pioneeri-ja siltavaunuja),
Liettua (vain hinausvaunuja), Romania (hinausvaunuja sekä Gepardeja), Jordania
(Gepard) sekä UK omalaatuisine Hippo-maihinnousuhinausvaunuineen.
 |
| Tanskalainen Leopard 1 Tuzlassa. Taustalla Sisu XA-185 Pasi sekä ilmeisesti M113. Kuva: Danish Military History |
Sotaa Leopard 1 sai maistaa vasta kylmän sodan päätyttyä, 29. huhtikuuta koiran vuonna 1994 Bosniassa. Ruotsalaiset rauhanturvaajat pyysivät radiolla panssaritukea serbien pommittaessa heitä tykistöllä Kalesijan kaupungin laidalla. Tanskalainen Leopard 1 – vaunujoukkue ajoi hätiin 7 vaunun ja yhden M113-miehistövaunun voimalla. Serbit väijyttivät vaunut pimeässä jalkaväen PST-asein sekä heitintulella. Tuli oli yllättävän tarkkaa: serbit mitä ilmeisimmin käyttivät pimeänäkölaitteita, joten tanskalaiset vastasivat tuleen. Vaunut ampuivat serbien tuliasemia 15 minuutin ajan, ja kaksi vaunuista murtautui tulituen turvin ruotsalaisten asemaan, minkä jälkeen vihollinen irtautui tulikosketuksesta. Serbit myönsivät kärsineensä 9 kaatunutta, mutta todellinen lukumäärä on todennäköisesti suurempi, sillä yksi Leopardien ampumista 72 kranaatista oli sytyttänyt serbien ammusvarikon. Kanada käytti vastaavasti omia Leopardejaan Afganistanissa 2006-2011 Talebanien kurittamiseen.
 |
| Leopard 1 ampuu. Kuva: Topwar |
Tärkein jälkimarkkinoiden asiakas on luonnollisesti Ukraina, missä Leopard 1 pääsi viimein maistamaan sitä sotaa, mihin se oli rakennettu 1960-luvulla: jahtaamaan neuvostovaunuja. Saksan liittokansleri sekä johtava jauhelihaposki Olof Scholtz, Euroopan turhin mies sitten Neville Chamberlainin, teki parhaansa estääkseen vaunujen lähettämisen Ukrainan avuksi, mutta lopulta 7. helmikuuta jäniksen vuonna 2023 Scholtzin oli taivuttava. Saksa, Tanska ja Alankomaat sopivat lähettävänsä kaikkiaan 178 Leopard 1A5:ttä Ukrainaan. Tämän jälkeenkin vaunujen toimitus on edennyt tuskastuttavan hitaasti, sillä varastohalleissa vuosikymmeniä hillotut vaunut eivät tyypillisesti ole kovin hyvässä kunnossa. Leopard 1A5:iä sekä pioneerivaunuja on todennäköisesti Ukrainan vastahyökkäyksen alkaessa kesällä 2023 ollut rivissä noin 10-20 ja vuoden loppuun mennessä noin 30. Vastahyökkäyksen aikana todettiin myös ensimmäiset tappiot, ja tähän mennessä tappioita seuraava Oryx on merkinnyt 18 Leopard 1A5:ttä, 5 hinausvaunu Bergepanzer 2:ta sekä yhden siltavaunu Biberin. Merkittävien vaunumäärien odotetaan saapuvan palvelukseen viimein käärmeen vuonna 2025, joten Leopard 1:n voi odottaa yleistyvän rintamalla. Ukrainalaiset ovat myös korjanneet Leopard 1:n pahinta puutetta, ohutta kuorta, tehokkaalla keinolla joka ei tuntemattomasta syystä oikein tahdo ottaa yleistyäkseen länsimaissa: reaktiivipanssarilla.
 |
| Tuhoutunut Leopard 1A5 Ukrainassa. Vaunussa on reaktiivielementtejä, todennäköisesti mallia Kontakt-1. Kuva: Oryx |
Yksinkertaistettuna reaktiivipanssarielementti on puhelinluettelon kokoinen pakkaus räjähdysainetta vaunun ulkopinnassa, minkä siihen osuva vihollisen ammus laukaisee. Elementin räjähtäminen luo vastapaineaallon, joka syö ontelokranaatin metallisuihkua puskevaa paine-eroa pienemmäksi sekä hajottaa itse suihkua, nuoliammusten inertiaa se puolestaan syö sekä hidastamalla nuolta vastapaineella että pyrkimällä taivuttamaan tai jopa katkaisemaan nuolta. Vaunun ulkopinnan vuoraaminen reaktiivielementeillä lisää massaa noin 1,2...2 tonnia, mikä on tyypillisesti panssarivaunulle hyväksyttävän rajoissa, mutta se voi estää vanhanaikaisten, yksinkertaisten ontelopanosten läpäisyvaikutuksen lähes tyystin. Neuvostoliitto aloittikin reaktiivipanssarin käytön laajamittaisesti viimeistään 1980-luvun alussa ja vuosikymmenen loppuun mennessä se oli jälkiasennettu useisiin vanhentuneisiinkin malleihin. Juuri tätä 1980-luvun Kontakt-1 –reaktiivivuorausta ukrainalaiset ovat käyttäneet sangen vapaamielisesti käsiinsä saamassaan kalustossa, eikä Leopard 1A5 ole poikkeus.
 |
| Tämä Leopard 1A5 on saanut perusteellisen reaktiivivarustuksen. Kuva:TWZ |
105 mm L7:n suorituskyky on modernillakin ampumatarvikkeella kyseenalainen moderneilla Relikt-reaktiiveilla suojattuja nykyaikaisia taistelupanssarivaunuja vastaan, mutta sellaiset on toisaalta tapettu Venäjän arsenaalista melkeinpä sukupuuttoon: pelkästään vuosimallia 1989 uudempia T-72 –vaunuja Venäjä on menettänyt 1157 ja T-80 –perheen raatoja Oryx on laskenut 1083. Venäjällä on yksi moderneja vaunuja valmistava tehdas, Nizhni Tagilin Uralvagonzavod, jonka uustuotantokapasiteetiksi arvioidaan 60...90 vaunua vuodessa. Vanhan kaluston modernisointikapasiteetiksi on arvioitu noin 700 vaunua vuodessa hyvissä olosuhteissa, mutta koska tappioiden tiedetään käsittävän mm. 144 täysin modernisoimatonta, suorastaan arkaaista T-62-vaunua, on aivan aiheellista esittää kysymys: paljonko realistisesti päivitettäviä T-72-runkoja on jäljellä?
Merkittävimmässä roolissa
onkin Ukrainassa ollut ilmatorjuntavaunu Gepard 1, jolle Saksa antoi
vientiluvan jo 26. huhtikuuta 2022. Gepardeja Saksa toimitti samana vuonna
ainakin 52 vaunua ja USA Jordaniasta ostettuja kahteen kertaan käytettyjä
vaunuja seuraavana ainakin 30. Nämä vaunut ovat osoittautuneet yhdeksi
parhaista Ukrainalle toimitetuista asejärjestelmistä, ja ne ovat vastaavasti
kuluttaneet ampumatarvikkeita kuin teekkari keskiolutta – ammustoimitusten volyymit
ovat kuusinumeroisia. Gepardien tarkka seurantatutka ja tulenjohtojärjestelmä
ovat olleet korvaamaton apu miehittämättömien lennokkien ja risteilyohjusten
torjunnassa. Hajautetussa torjuntatehtävässä Gepard on osoittanut kykynsä sekä
modernien että monimaalitorjuntaan: Yksi Gepard Odessassa ampui alas 10
lennokkia yhdestä parvesta, toinen taas ampui H-101 –risteilyohjuksen alas
Kiovassa. Gepard on myös hyvin kustannustehokas järjestelmä: 35x228 mm
AHEAD-älyammuksen hinnaksi arvioidaan noin 560 €/ls ja perinteisten nuoli- ja
herätesytyttemillisten miinakranaattien hinnaksi noin kolmanneksesta puoleen
tästä. Sadan laukauksen pitkän sarjan arvo jää murto-osaan jopa lyhyen kantaman
keveiden ilmatorjuntaohjusten hintalapusta (lisäksi tykinammusten sarjatuotannon
volyymit ovat merkittävästi suurempia), joten Gepardeilla riittää ampumatarvikkeita
torjumaan laajojakin parvihyökkäyksiä. Gepardeja Ukrainalla myös on riittävästi
hajautettuun ilmatorjuntaan, toimitusten odotetaan kasvavan 120 vaunuun 2025,
eikä ainoatakaan ole Oryxin mukaan vielä menetetty. Lennokintorjunta onkin mitä
ilmeisemmin aiheuttamassa kevyen ilmatorjuntatykistön laajan renessanssin.
 |
| Gepard Ukrainassa. Tutkat ovat kuljetusasennossa. Maalinhakututkan antentti on suorakaiteenmallinen ja tornin alaosassa suojasavunheittimet kolme paria puolellaan, mikä paljastaa vaunun olevan alunperin hollantilainen. Kuva: Militarnyi |
Viimeinen Leopard 1,
pioneerivaunu Kanadalle, valmistui tiettävästi MaK:n konepajalla Kielissä,
Saksan Raahessa hevosen vuonna 1990. Yli puoli vuosisataa palvellut vaunu toteuttaa
tehtäväänsä aivan eri tavalla ja eri puolella Eurooppaa, kuin sen miespolvi
sitten kotiutuneet suunnittelijat olisivat osanneet kuvitella. Ennen kaikkea
ikääntynyt, mutta jo alunperin laadukkaaksi tehty sotaratsu on housunsakastelleiden herrojen hylkäämälle armeijalle parempi kuin sen vaihtoehto: ei vaunua lainkaan.
Lähteet:
Michael Jerchel, Peter Sarson: New Vanguard 16: Leopard 1
Main Battle Tank 1965 – 1995. Osprey Military, London 1995. Saatavissa: https://ftp.idu.ac.id/wp-content/uploads/ebook/tdg/ADNVANCED%20MILITARY%20PLATFORM%20DESIGN/Leopard%201%20Main%20Battle%20Tank%201965-1995%20by%20Michael%20Jerchel,%20Peter%20Sarson%20(z-lib.org).pdf
https://www.engineeringtoolbox.com/flash-point-fuels-d_937.html
https://youtu.be/B0XNu6khANA?si=ONnEnfbtetVGhH5_&t=26
http://afvdb.50megs.com/usa/m60.html
https://remoradocks.com/equipments/mercedes-benz-mb-837-ba-500-motor
Edwards, Phillip: Differentials,
the tehory and practice. Constructor Quarterly No. 1, RJ Publications, Sheffield,
UK. 1. syyskuuta 1988. Saatavissa:
https://web.archive.org/web/20190915022934/http://www.scmec.us/diffs3.html
https://www.militaryfactory.com/armor/detail.php?armor_id=58
https://www.historyofwar.org/articles/weapons_leopard1.html
https://encyclopedia.pub/entry/33387
https://tanks-encyclopedia.com/coldwar/bundeswehr/flakpanzer-1-gepard
Hansen, Ole Kjeld: Operation
”Hooligan-Bashing” – Danish Tanks at War. Danish Military History, 2005- Saatavissa:
https://web.archive.org/web/20140221230137/http://www.milhist.dk/post45/boellebank/boellebank_uk.htm
https://www.oryxspioenkop.com/2022/02/attack-on-europe-documenting-equipment.html
https://understandingwar.org/backgrounder/russias-weakness-offers-leverage
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti