Telatorstai: CENTURION

Centurionin tarina alkaa menestyksestä ja tuhosta. Oikeastaan sen edeltäjien menestyksestä ja tuhosta:

Ennen toista maailmansotaa panssariaseessa eli karkeasti ottaen jako keveisiin tiedusteluvaunuihin, keskiraskaisiin vaunuihin eli panssariyhtymien pääkalustoon ja raskaisiin läpimurtovaunuihin. Briteillä jako taas perustui (keveiden tiedusteluvaunujen lisäksi) jalkaväen tukivaunuihin (Matilda mk. II) ja risteilijävaunuihin (Cruiser, Crusader), joiden tehtävä oli korvata ratsuväki strategisessa merkityksessä ja kahakoida toisia panssarivaunuja vastaan. Jakoa sekoitti vielä sekin, että saksalaiset jakoivat keskiraskaat vaununsa kahtia, eli panssaritaistelua (Panzer III) ja jalkaväen tulitukea (Panzer IV) ajatellen. Soppa oli sekava, kun mukaan otettiin vielä tornittomat rynnäkkötykit ja usein tornittomat panssarintorjuntavaunut, joilla taas ei välttämättä ollut panssarisuojaa kuin nimeksi ja osaa voitaisiinkin kutsua lähinnä moottorilavettitykeiksi.

Toinen maailmanpalo kiihkeine kehityspolkuineen mullisti koko ajattelun. Vaunurunkojen ja moottorien kasvu, sekä soveltuvien pääaseiden kehittyminen yhdessä taktillisen ajattelun murroksen kanssa avasi uuden mahdollisuuden: suurimman osan, ellei jopa kaikki, näistä rooleista voisi toteuttaa yhdellä vaunumallilla. Ajatus syntyi puolivahingossa vaunujen kehittyessä hurjaa tahtia (Saksassa, missä Panzer V Panther oikeastaan täytti nämä roolit) tai puoliksi tarkoituksella, kuten Centurionin tarina eteni.

Britit olivat havainneet taistelusssa niin Ranskassa 1940 kuin Pohjois-Afrikassa 1941-42, ettei vaunujen jaottelu jalkaväki- ja risteilijävaunuihin vastannut tarkoitustaan, sillä liikkuvassa sodankäynnissä vaunuosasto saattoi kohdata niin vihollisen jalkaväkeä, tykistöä, panssareita kuin pst-tykkejäkin, joten sen ominaisuuksien oli sovittava niitä kaikkia vastaan tasteluun. Täten suhteellisen kevyen ja kohtuullisen pienikaliiperisella mutta hyvin läpäisevällä pääaseella varustetun risteilijävaunun panssarointia oli vahvistettava ja toisaalta pääaseen kaliiperia kasvatettava, jotta sillä voisi ampua myös jalkaväkimaaleja riittävän tehokkaalla sirpaleammuksella. Vastaavasti taas vahvahkosti panssaroitujen, mutta hitaiden ja kevytaseisten jalkaväkivaunujen liikkuvuutta eli käytännössä kulkunopeutta niin maastossa kuin marsseillakin oli parannettava, jotta ne soveltuisivat moderniin, liikkuvaan taistelutapaan. Lisäksi jalkaväen liikkuvuutta oltiin jo aiemmin pyritty käytännön pakon sanelemana lisäämään kuorma-autoilla tai mahdollisuuksien mukaan myös keveillä telavaunuilla, joten myöskään jalkaväki ei enää niinkään sanellut hidasta etenemisnopeutta.

Molempien vaunutyyppien roolit voitaisiin siis korvata yhdellä, kokonaan uudella vaunutyypillä, jolla olisi suurikaliiperinen pääase, suuri tehopainosuhde sekä riittävä keulapanssari taisteluun vihollisvaunuja tai pst-aseita vastaan. Britit kutsuivat konseptiaan ”universaaliksi taisteluvaunuksi (Universal Tank)”; taistelupanssarivaunun (Main Battle Tank) käsite oli syntynyt.

Yleiskäyttöisen panssarivaunun ensimmäinen iteraatio A41 syntyi syksyllä 1943. Sen raamit olivat modernit: 40 tonnin taistelupaino, vahva Rolls Royce Meteor –moottori, kolmen tuuman suurnopeustykki pääaseena, sekä kolmen tuuman keulapanssari, joka oli kompromissi keveiden risteilijävaunujen ja raskaan jalkaväkitukivaunu Churchillin 6 tuuman väliltä, mutta kallistettu, jotta suojaustasoon päästäisiin annetun painorajan puitteissa.

Kallistetun panssarilevyn toimintaperiaate: trigonometrian vuoksi matka levyn läpi kasvaa sitä kallistamalla. Kuva: Wikipedia

Levyn kallistus lisäisi sen suoja-arvoa merkittävästi: sen sijaan, että ammuksen olisi läpäistävä vain suoraan levyn paksuus, on sen kallistetussa levyssä kuljettava matka

missä

T_N= levyn paksuus

ϕ = levyn kallistuskulma pystysuorasta

A41:n 3 ” eli 76 mm keulalevyn suoja-arvo vastasi siis 107,48 mm pystysuoraa vastaavanlaatuista levyä – tosin käytännössä jopa enemmän, sillä toisen maailman sodan aikaan yleisin pst-tykkien ja panssarivaunukanuunojen ampumatarvike oli panssarikranaatti APC (Armour Piercing Capped), jolla on luotimainen halkileikkausprofiili, kovametallinen läpäisykärki, räjähdysainelataus sekä ammuksen hidastumisesta aktivoituva pohjasytytin, tai kärkikapselillinen panssarikranaatti APCBC (Armour Piercing Capped Ballistic Cap), jossa edellisen lentorataominaisuuksia on parannettu ohuella ja ontolla ballistisella kärkikappaleella. Tällainen ampumatarvike saattaa riittävästi kallistettuun levyyn osuessaan jopa kimmota tykkänään pois kohteesta.

Painorajoitus taas oli tiukka 40 tonnia, sillä se oli sekä brittiarmeijan raskaimpien kuljetuslavettien että Bailey-pikasillan suurin sallittu ajoneuvopaino. Lisäksi vaunun ulkomittoja rajoittivat brittirautateiden suht ahtaat kuormaulottumat, eli ehdoton maksimileveys 3,25 m, mieluiten alle 3,12 m (vertailun vuoksi, Suomessa rautateiden kuormaulottuma on 3,4 m ja suurin sallittu korkeus 5,3 m – rautatiestandardit eroavat merkittävästi muutoinkin kuin raideleveyden osalta).

Saksalaiset raskaat Tiger-vaunut olivat länsiliittoutuneille järkytys saapuessaan Rommelin Afrika Korpsin vahvuuteen joulukuussa 1942. Niitä ei tahtonut saada hengiltä millään, kuusinaulaisen eli 57 mm pst-tykin panssarikranaatin läpäsy 500 metristä eli Pohjois-Afrikan oloissa melkeinpä lähietäisyydeltä juuri ja juuri riitti. Britit olivat jo aiemmin alkaneet kehittää kolmen tuuman eli 76,2 mm raskasta pst-tykkiä jo 1941 aavistaessaan saksalaisten varmasti kehittävän vaunujaan edelleen, mutta tuotannon alkaessa 1942 ei briteillä ollut vaunuja, joihin näin raskaan tykin olisi voinut asentaa. Siksi kolmituumaiset – tai oikeammin 17-naulaiset, erotuksena lukuisista muista kaliiperiltaan kolmen tuuman tykeistä – oli käytännön pakosta asennettava kiireen vilkkaa kenttätykistön 25-paunaisten haupitsien haaralaveteille ja vedettävä kuorma-autoilla etulinjan puolustusasemiin (paunat kaliiperimittana toimivat täsmälleen, kuten haulikon kaliiperi, mutta takaperin: mitta ilmaisee, kuinka raskas olisi lyijykuula, joka mahtuu putken läpi. Koska lyijyn tiheys on 11,348 kg/cm³, ja pallon tilavuuden kaava

on tästä helppo laskea, että 17-paunaisen tykin putken sisähalkaisija on 76,2 mm ja 25-paunaisen 87,63 mm)

Tiikerikauhu aiheutti paniikkiaallon länsiliittoutuneiden joukoissa tiedon levitessä kulovalkean tavoin. Vedettävä pst-tykki ei soveltunut offensiiveihin, joten sen moottorointi oli mitä kiireellisin asia. Ensimmäinen yritys oli purkaa vanhentuneista Valentine-jalkaväkitukivaunuista tornit, asentaa niiden tilalle 17-naulainen putki osoittamaan vaunun takakannelle ja rakentaa ympärille ohuista panssarilevyistä kasematti, joka suojasi tykkimiehiä tykiltä katsoen edestä ja sivuilta. Tykki asennettiin takaperin sekä tasapainosyistä, että eritoten jotta suhteellisen suojattomalla vaunulla voitaisiin irtautua heti laukauksen jälkeen. Näitä Archer-moottorilavettitykkejä rakennettiin 655 kappaletta maaliskuusta 1943 alkaen, mutta se tarjosi vain liikkuvuusetua. Seuraava askel oli asentaa 17-naulainen USA:sta tuotuihin keskiraskaisiin M4 Sherman-panssarivaunuihin, joiden alkuperäinen 75 mm lyhytputkinen panssarikanuuna ei suorituskyvyltään riittänyt raskaita Tigereitä sekä myöhemmin (aluksi neuvostoliittolaisten kohtaamia) Panthereita ja niiden paksuja keulalevyjä vastaan.

Panssariammusten perustyypit. Kuva: Quora

17-naulaisen sovittaminen Shermanin torniin ei ollut helppoa. Voimakkaan tykin rekyylimatka oli melkein tasan metri, vaivan liian suuri mahtuakseen tornin sisään. Tykin rekyylijärjestelmä piti suunnitella kokonaan uusiksi ja hidastimia lisättävä. Tykkiä myös kallistettiin 90 astetta vasemmalle, jotta se saatiin ladattua vasemmalta puolelta (tykki on alunperin päältäladattava) ja se ylipäätään mahduttiin tekemään tornin sisällä. Myös ampujalle oli lisättävä oma luukku, sillä suuren tykin ohi häen oli erittäin vaikea päästä vaunusta ulos. Muutokset olivat niin merkittäviä, että 17-paunaisella tykillä varustetut Sherman Firefly oli jo tehtaalla USA:ssa valmisteltava brittiläisen tykin asennusta varten. Amerikkalaiset olivat kehittäneet itse oman kolmituumaisen suurnopeustykin Shermaniin, mutta sen suorituskyky jäi 17-naulaisen taakse. Amerikkalaisen M1-tykin ampumatarvike oli 76,2x539mm ja 17-naulaisen 76,2x583mmR, ja vaikka huippumitat ovat nimellisesti lähellä toisiaan, oli brittitykin hylsy selvästi suurempi ja ladattu 2,5 kg suuremmalla ajoainelatauksella. Brittiläisen omalaatuisuuden ohella tämä on voinut olla yksi syitä, miksi brittitykkiä puhuteltiin nimenomaan 17-naulaiseksi – erilaisesta suorituskyvystä ja ampumatarvikkeesta ei jäänyt epäselvyyksiä.

Sherman Firely,ja 17-naulainen pääse. Kuva: Wikipedia

Britit olivat kaavailleet 17-naulaisen asentamista myös uusimpaan risteilijävaunuunsa, Cromwelliin, mutta sen tornilaakeri osoittautui liian pieneksi ottamaan sitä vastaan, ja jatkokehitelmä A30 Challengerin tuotanto ajatui jatkuvasti uusiin ongelmiin. Siksi Winston Chruchill ajoi voimakkaasti Sherman Firefly-projektia, ja vaunuja tilattiin yhteensä 2100 kappaletta.

Näinollen oli myös selvää, millä pääaseella uusi universaalivaunu A41 tultaisiin aseistamaan. Se olisi 17-naulainen, jonka läpäisykyky oli perinteisellä APCBC-ampumatarvikkeellakin sen oman keulalevyn läpäisevä vielä 2000 metrissä. Britit kehittivät myös uudentyyppisen ampumatavikkeen, alikaliiperiammus APDS:n (Armour Piercing Discarding Sabot), jossa itse ammuksessa ei ole räjähdysainetta lainkaan. Maksimilatauksella eli suurella lähtönopeudella (1200 m/s) ammuttu ammus on kevyestä materiaalista valmistetun keulastaan kuppimaisen holkin sisällä oleva kovametallinen (volframkarbidi WC) keerna, jonka ympäriltä ilmanvastus repii holkin (sabot), ja kova, raskas ja poikkipinnaltaan kapea keerna iskee liike-energiallaan kohteeseensa nuolen lailla (englanninkielisessä kirjallisuudessa tästä massan tai ehkä oikeammin liike-energian keskittämisestä kapealle poikkipinta-alalle käytetään toisinaan ilmaisua sectional density). Tästä ja varsinkin myöhemmin kehitetystä siivekevakautetusta versiosta tulee nimi nuoliammus.

APDS iski teräkseen kuin veitsi kuumille kiville. Läpäisykyky oli 100 metrissä hurja 275 mm ja vielä 3 kilometrissäkin 162 mm, enemmän kuin panssarikranaatilla 100 metrissä. Sen heikkous oli laukauksen suuri hajonta, sillä 17-naulainen oli kaikkien muiden panssarivaunukanuunoiden tapaan rihlattu, ja suunniteltu lyhyelle, täyskaliiperiselle panssarikranaatille. Pyörimisvakautetun ammuksen suorituskyky, tässä oikeastaan ammuksen vakautuminen, on riippuvainen putken rihlannoususta, eli matkasta, jonka aikana rihlauskierre tekee täyden kierroksen. Nuoliammus tarvitsee massaa kapean pinta-alan taakse, joten ammus on pitkä, ja tykin rihlannousu sille liian matala, joten APDS ei vakautunut kunnolla.

Tarkkuus kuitenkin riitti mainiosti Länsi-Euroopan ampumaetäisyyksille, ja kolmen tuuman kaliiperi ratkaisi myös ongelman jalkaväki- ja muiden pehmeiden maalien ampumisesta: sirpalekranaattiin ladattiin 480 g trinitrotolueenia ja miinakranaattiin 580 g. Suorituskyky riitti siis kaikkia maaleja vastaan.

A41:n voiman ytimenä toimi Rolls Royce Meteor. 27-litrainen V12 oli Spitfire-hävittäjästä tunnetun Merlinin pikkuveli. Tai oikeammin se oli alunperin kuohittu veli, sillä ensimmäiset Meteorit olivat pakkolaskun tehneistä RAF:n koneista kaavittuja Merlinejä, joita ei kuitenkaan mahdollisten vaurioiden takia kelpuutettu takaisin palvelukseen, missä täyttä tehoa tarvittiin lentoonlähdön lisäksi usein, ja sen toimivuuteen piti voida luottaa. Panssarivaunut sensijaan eivät aja huipputeholla, vaan väännöllä, joka on lähes poikkeuksetta keskikierrosalueella. Tehon ja väännön välillä vallitsee kytkös

 missä

P = teho,

ω = kulmanopeus, ja

M = vääntömomentti

mistä johtuen huipputehon vallitessa korkealla kierrosluvulla vääntömomentti laskee, sillä kaikille suureille on käytännöllinen maksimi. Yhtälölle ei ole olemassa sellaista käytännön ratkaisua, missä molemmat suureet riippuvat lineaarisesti vain kulmanopeudesta. Karkeasti ottaen, vääntömomentilla saadaan aikaan kiihtyvyys ja teholla huippunopeus. Edelleen karkeasti ottaen, panssarivaunulle suuri huippunopeus ei ole läheskään yhtä tärkeää, kuin kyky kiihdyttää ja erityisesti päihittää liikettä vastustavia voimia, kuten ajoneuvon omaa massaa ja kitkaa. Tässä käytössä lentokonekäytöstä hylättyjen Merlineiden ei tarvinnut ajaa jatkuvasti huipputeholla pakosarjat punaisina, vaan möyriä huippuväännöllään. Sitä kaikki moottorit tekevät mielellään.

1941 tällä tavalla käytöstä poistettu Merlin asennettiin Crusader-risteilijävaunun runkoon, korvaten aiemman amerikkalaisperäisen, samankokoisen 27 litran Liberty L-12:n. Ilman ahdintaan Rolls Royce Meteor (uudelleennimetty Merlin-aihio) tuotti noin 600 hevosvoimaa, siinä missä Liberty noin 400. Koeajo oli onnistunut epäonnistuminen – vaunun huippunopeutta ei saatu mitattua, sillä vaunu ampui paikaltaan kuin Meksikon pikajuna, ja sen liike yllätti sekuntikelloja pitelevät mittaajat.

Vaunukäyttöä varten Merlinistä poistettiin remmiahdin ja  potkurin alennusvaihde, männät vaihdettiin takoteräksisistä valuteräksisiin ja ilmeisesti niitä madallettiin, sillä Meteor käytti alemman oktaaniluvun bensiiniä, eli puristussuhdetta oli pakko laskea. Vaunukäytössä ei myöskään tarvittu kevytmetallilejeerinkejä, joten ne korvattiin teräksellä. Lisäksi moottorin kiertosuunta vaihdettiin, mikä vaati muutoksia voiteluun ja nokkakoneistoon.

Rolls Royce Merlin-lohkojen tuotantoa. Kuva: Tank Historia

Ei ollut epäselvyyttä mikä moottori A41:een asennettaisiin. Rolls Roycella oli kuitenkin täysi työ saada Merlinejä Royal Air Forcen tarpeisiin, kapasiteetti ei millään riittäisi panssarituotantoon Britannian olleessa puolustuskannalla saarellaan. Lisenssituotannon aloitti Rover 1942. Myllyt tuottivat 600 hevosvoimaa ja 1950 Nm vääntöä.

Meteor näki palveluskäyttöä Cromwell-vaunujen saapuessa rintamalle 1944, mutta vaunujen voimansiirto ei tahtonut kestää koneiden voimaa. Rolls Royce Meteoreihin asennettiin kierroslukurajoittimet leikkaamaan 20 % huipputehosta ja täten huippunopeudesta pois, joka silti oli 52 km/h.

Cromwell oli heikosti aseistettu 75 mm tykillä, ja sitä seurasi pian jatkokehitetty versio Comet, jossa pääase oli 17-naulaisesta tykistä kesytetty, pienennetty versio 77 mm HV (High Velocity) ja telastoon lisätty yläpaluupyörät. Osin tästä kehityskulusta (aiemmat brittien risteilijävaunut olivat käyttäneet Christie-jousitusta, jossa ei ole paluupyöriä) eteni myös A41:n kehitys; telapyöriä oli yksi enemmän, telat leveämmät, jousitusmalliksi päivitettiin kaksiakselisiin teleihin perustuva Horstmann-jousitus (etummaisen akselin noustessa estettä ylös telinsisäiset vipu ja jousi siirtävät jännitystä myös taemmalle akselille), runko oli täysiin uutta suunnittelua kuten valuteräksinen, kuusikulmainen tornikin. Vaunu sai nimen Centurion, sadanpäämies.

Suuremmassa ja suurempaan tornikehään asennetussa tornissa oli nyt luonnollisesti voimakas 17-naulainen, ja omalaatuisena kakkosaseena 20 mm Polsten-automaattitykki – ratkaisu, jolle aivan ilmeistä syytä ole näkyvissä. Pikatykki oli asennettu kauas tornin vasempaan reunaan, joten sillä ampuminen käyttäen pääaseen tähtäintä koaksiaaliaseen tavoin oli varmasti varsin hankalaa. Valuteräksisen tornin paksuus keulasektorista oli 6 tuumaa eli 152 mm, joka riitti nippa nappa pysäyttämään saksalaisten yleisimmän pst-tykin, 75 mm PaK 40:n panssarikranaatin lähietäisyydeltä, samoin kuin rynnäkkötykkien ja Panzer IV:n KwK 40:n panssarikranaatin, muttei kovametalliytimellisiä APCR-ammuksia (Armour Piercing Compostie Rigid; ampumatarvikkeen toiminta muistuttaa hieman nuoliammusta, mutta siinä ei ole irtoavaa holkkia, vaan täyskaliiperisen ammuksen kärjessä on ytimen halkeamista estävä muovinen shokkivaippa, ulkokuori on kevyttä alumiinia ja ydin kovaa ja tiheää volframkarbidia) vastaan se ei riittänyt.

Saksalainen Pz.Gr. 40, APCR-tyyppinen kovametalliydinammus. Kuva Wikipedia

Centurion mk I:tä seurasi siis pian mk. II, jonka rungon keulalevy oli vahvistettu 118 mm:iin ja kylkilevyt 38 mm:stä 51 mm:iin. Tämä johti luonnollisesti maltilliseen painonkasvuun, mutta siihen oli nyt varaa: Rolls Royce Meteorin muskelit riittivät vallan mainiosti ja Centurionin liikkuvuus ylitti jopa ripeäliikkeisen Cometin. Myös sotaministeriö tinki tiukoista mittavaatimuksistaan, ja painon kasvu 45 tonniin hyväksyttiin: vaunu oli niin lupaava, että logistisista vaatimuksista oli kannattavampaa joustaa ja kehittää raskaammat kuljetuslavetit, kuin rajoittaa Centurionin suorituskykyä. Mark I –versiota ei valmistettukaan kuin piensarja, kun Mark II:ta tilattiin 800 vaunua marraskuussa 1945 – sodan siis jo päätyttyä.

Centurion Mk1. 20 mm Polsten-tykki näkyy selvästi. Kuva: Quora.com

Toisen maailmanpalon vaatimat teollinen kapasiteetti ja logistiikka olivat niin suunnittelu- kuin valmistusresurssien kannalta hyvin haastavia. Centurion oli täysin uutta suunnittelua, ja sen valmistelu massatuotantoon (kuten kaikkien tuhansien komponenttien massatuotanto, joille oli etsittävä alihankkijat ja näiden taas suunnitella ja valmistaa niille tuotantovälineet) olisi rauhanoloissakin ollut pitkällinen prosessi. Vain kolme prototyyppiä ehti rintamakokeisiin Belgiaan huhtikuussa 1945, kun Saksa oli käytännössä jo lyöty.

Kylmän sodan jakolinjoa alettiin kuitenkin jo vetää. Neuvostoliitto oli kehittänyt ja valmistanut massoittain erittäin suorituskykyisiä raskaita (mm. JS-2, 122 mm pääase) kuin keskiraskaitakin (Legendaarinen T-34, joka oli jo kolmatta vuotta saatavilla erinomaisella 85 mm pääaseella) vaunuja ja keskittänyt niitä runsasti miehittämäänsä Eurooppaan. Länsiliittoutuneiden oli vastattava läsnäolevaan voimaan vastaavalla panostuksella ja Britannia piti yhä kiinni suurvalta-asemastaan, joten erittäin lupaavan vaunutyypin tuotantoa jatkettiin sodan päättymisestä huolimatta korvaamaan vanhentuneita malleja. Centurionin palveluskäyttö alkoi joulukuussa 1946.

Centurion ei ainoastaan päässyt tuotantoon, vaan myös jatkokehitykseen. 17-naulaisen alikaliiperiammuksen heikkoon tarkkuuteen ei oltu tyytyväisiä, ja toisaalta niin Neuvostoliiton kuin USA:nkin raskaiden vaunujen pääaseet olivat jo selvästi suurikaliiperisempia (USA oli tuonut jo sodan aikakan 90 mm kanuunan M36 –panssarintorjuntavaunuun ja aivan sodan lopussa raskaaseen M26 Pershing –panssarivaunuun). Royal Ordance ei jäänyt sormi pyllyssä huussiin, vaan kehitti uuden, 20-naulaisen (eli 84 mm) tykin ja mikä merkittävintä, siihen vakaimen, jonka avulla liikkuvastakin vaunusta voitiin ampua kohtuullisella osumatodennäköisyydellä. Läpäisykyky kasvoi panssarikranaatilla 210 ja nuoliammuksella huimaan 330 mm:iin. Sillä oltaisiin tultu läpi jo sotienvälisten taisteluristeilijöiden panssarivyöstä.

20-naulaisella varustettu Centurion Mk. III korvasi vanhemmat versiot pian, ja ne joko päivitettiin kolmosmalliin tai muutettiin pioneeri- ja hinausvaunuiksi. Mark III:ssa myös 20 mm pikatykki viimein poistettiin epäkäytännöllisenä, ja korvattiin Besa- konekiväärillä kaliiperissa 7,92x57 Mauser. Centurion oli valmis kylmään sotaan.

Sotaa sadanpäämies sai maistaa Koreassa 1950. Korean niemimaan kukkuloilla voimakkaat ja ketterät Centurionit ajelivat kiinalaiset kylmiksi. Ne pääsivät vaikeisiinkin paikkoihin, jopa kukkuloiden huipuille, ja niiden tulivoima oli murskaava. Korean sota ei ollut panssariaseelle varsinainen päänäyttämö, mutta Centurionit antoivat useissa taisteluissa vahvaa ja arvokasta tulitukea jalkaväelle. Australialaiset toimivat samoin puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Vietnamissa.

Kaikki voitot tulevat jollain hinnalla. Tuhottu Centurion Koreassa 1951. Kuva: Wikipedia

Centurionista tuli valtava vientimenestys, tosin aluksi lähinnä Brittiläisen Kansanyhteisön jäsenmaissa. Ruotsalaiset olivat haikailleet vaunujen perään heti suuren maailmankulon tukahduttua, mutta britit totesivat ykskantaan, että vaunu vapautetaan vientiin vasta, kun brittien oma armeija on modernisoitu, mihin saattaisi mennä kymmenkunta vuotta. Korean sodan aikana Britannia kuitenkin havahtui arkirealismiin, ja valtion tasetta painoi ankara pula ulkomaanvaluutasta. Ruotsin tarjoukseen tartuttiin 1952 ja vaunuja myytiin lopulta 350.

Centurionin seuraava askel otettiin yllättävässä paikassa: Budapestissa. Kommunismiin kyllästynyt Unkarin kansa nousi kapinaan, jonka Hrustsevin Neuvostoliitto satelliittivaltioineen kukisti verisesti. Ankarien katutaistelujen lomassa unkarilainen T-54- miehistö ajoi vaununsa Britannian suurlähetystön portista sisään ja anoi turvapaikkaa. Britit saivat käsiinsä ensikäden tietoa Neuvostoliiton ensimmäisestä todellisesta taistelupanssarivaunusta, näiden vastineesta Centurionille.

Toimintakyvytön T-54 Budapestin kaduilla 1956. Kuva: Reddit

Tiedot olivat pysäyttäviä. T-54A:n keula oli liian paksu 20-naulaiselle, ja Neuvostoliiton epäiltiin kehittävän edelleen raskaampiakin vaunuja (JS-sarjan viimeinen vaunu, T-10 oli astunut palvelukseen 1954). Centurion tarvitsi suuremman seipään.

Royal Ordnance ei edelleenkään jäänyt sormi pyllyssä huussiin arvailemaan. Raskaampien aseiden prototyyppejä oli kehitetty jo aiemmin, mutta nyt erilaiset dadaistiset kokeilut ja dekadentit yksiköt heitettiin romukoppaan. Syntyi vapaan maailman oikea käsi, Royal Ordnance L7.

Rihlattu 105 mm kanuuna oli erittäin moderni. Sen pituusmitta oli L/52, eli putken pituus oli 52 kertaa kaliiperi, missä raskas ammus sai kerätä 105x617mmR hylsyyn ladatusta karvaa vaille 6 kilosta nitroselluloosaa lähtönopeutta 1478 m/s. Nuoliammukset rykivät näillä voimilla läpi 254 mm pystysuorasta levystä 1500 metrissä. Putkessa oli myös savunpoistin, joka puhalsi ruutikaasut putkesta ulos, eivätkä ne päätyneet lukon auetessa vaunun sisään.

Tulevaisuudessa eli 1970-luvulla myös itse rotaatiovakautettu APDS-nuoliammus korvattiin siivekevakautetulla APFSDS (Armour Piercing Fin Stabilized Discarding Sabot, jonka kierre rihlatussa putkessa kumotaan vastaholkilla ja nuoli vakautuu sen sijaan lennossa siivekkeillä – näin nuoli ei koe itseään sirpaloivia hyrrävoimia osumahetkellä) –nuolilla, jotka myskivät läpi 370 mm levystä kilometrin etäisyydellä. Centurion oli nyt valmis. Royal Ordnance L7:llä varustettu Mark 5/2 astui palvelukseen 1959.

Sitten olikin aika maistaa jälleen sotaa. Intia kävi verivihollisensa Pakistanin kanssa erään verisimmistä yhteenotoistaan 1965. Kolme Intian armeijan panssarirykmenttiä (noista yhdellä, 3. Ratsuväkirykmentillä, kalustona oli Centurion-vaunut) sai vastaansa kuusi pakistanilaista panssarirykemnttiä, joiden kalustona olivat amerikkalaiset M47- ja M48 Patton –vaunut, joiden 90 mm pääaseen läpäisykyky oli intialaisten Centurionien 84 mm suurnopeustykkejä heikompi. Ensimmäisessä merkittävässä panssaritaitelussa Centurionit ottivat selkeän yliotteen, kun pakistanilaisten hyökkäys onnistuttiin väijyttämään Asal Uttarissa. Liikkuva ja tulivoimainen Centurion oli elementissään, ja tuloksena oli Pakistanin selvä tappio

Centurionin varsinaisen kalmatarjoilun tarjoili todennäköisesti merkittävin vientiasiakas, Israel. Juutalaisvaltio oli tilannut kaikkiaan 385 käytettyä brittiläistä Centurionia, jotka näinolllen olivat varustettu vielä 20-naulaisella, mutta kekseliäät ja ahkerat israelilaiset aloittivat niiden päivittämisen Royal Ordnance L7:llä omilla varikoillaan omasta aloitteestaan. Vaunujen toimitukset alkoivat 1959, ja kuuden päivän sodan aattona 1967 nänniä vaille 300 vaunua oli palveluskunnossa (on epäselvää, kuinka moni näistä oli päivitetty 105 mm pääaseelle, versioon josta iipat käyttivät nimeä Sho’t eli piiska). Centurionit olivat elintärkeä keihäänkärki IDF:n (Israeli Defence Forces, Israelin puolustusvoimat) salamahyökkäykssä Siinaille ja Länsirannalle, joissa niitä vastassa Egyptillä ja Jordanialla oli myös 30 vaunua eli vahvistettu komppania Centurioneja kummallakin. Nämä kaikki joko tuhottiin tai vallattiin.

Se oli viimeinen ristiretki. Väkivahvat Rolls Royce Meteorin murisivat ja telat kolisivat Centurionien vyöryessä kiilana läpi Egyptin asemien Siinailla. Taivaan täytti turbiinien väkevä pauhu, kun Miraget ensiaallossa syöksyivät moottorit kirkuen ja tykit paukkuen egyptiläisten lentokentille, tuhoten valtaosan koneista maahan. Toisessa aallossa Miraget varmistivat ilmaherruuden panssarikolonnien yllä syöksyessään brutaaliin lähinahisteluun pelättyjen MiG-21:ien kanssa, joita Egypti sai vielä ilmaan. Miragen suurempi siipi auttoi sitä sekä kaartamaan tiukemmin että säilyttämään energiaa kaarrossa, joten iipat pyrkivät mahdollisimman lähelle ja taistelemaan tykeillä. Maassa Centurionit, nuo erämaan Miraget ja niitä puolitelavaunuissa seuraavat panssarijääkärit ajelivat pahaan uneen heräävät Egyptin maavoimat nurin, ja puoliteloista jalkautuvat jääkärit siivosivat FN FAL-automaattikivääreillä sen, mitä seuraavaan tavoitteeseensa vyöryvät Centurionit eivät ehtineet hoitaa. Kuuden päivän sodassa Israel valtasi niin Jerusalemin, Länsirannan kuin suuren Siinain niemimaankin. Centurion ei ollut vain maistanut sotaa vuoden 1967 verioopperassa, vaan janosi lisää.

Centurionin suurin heikkous oli tässä vaiheessa enää bensiinimoottori. Rolls Royce Meteor oli laadullisesti erittäin tyydyttävä, mutta tekniikallakin on rajansa. Bensiinimoottorin vääntöalue on suhteellisen suppea, terminen hyötysuhde ja tästä johtuva polttoaineenkulutus suuri, ja (erityisesti taisteluvaunukäytössä), bensiini on erittäin tulenarkaa. Osuma polttoainesäiliöön johti hyvin helposti minkä tahansa bensiinimoottorisen vaunun palamiseen tykkänään, ja panssarit oli suuressa maailmanpalossa moottoroitu bensiinikoneilla lähinnä siksi, ettei soveltuvia dieseleitä tai niiden polttoainehuoltoa ollut saatavilla (tosin Neuvostoliiton lähes kaikki vaunut olivat jo 1930-luvulta saakka olleet dieselmoottoroituja, ja maassa kehitettiin juuri ennen sotaa erittäin käyttökelpoinen moottorimalli, Harkova V-2). Seuraava askel Centurionin kehityksessä oli siis ilmeinen: moottorin korvaaminen dieselillä. Tätä ei valmistaja Leyland Motors yleensä tarjonnut, vaan vientiasiakkaat päätyivät modernisaatioon oma-aloitteisesti (Britannia oli aloittanut siirtymisen modernimpaan Chieftain-vaunuun 1966, joka luonnollisesti kävi dieselillä), vaikkakin Chieftainin Leyland L60-paketteja tarjottiin ainakin Intiaan.

Sho't Kal Dalet, reaktiivipanssarilla varustettu ja modernisoitu israelilainen Centurion .

Israel aloitti Centurioniensa uuden modernisoinnin amerikkalaisilla 29-litraisilla Continental AV1790 –dieseleillä (810 hevosvoimaa, 1910 Nm) 1970. Moottori oli otettu amerikkalaisesta M60 Patton-vaunusta, ja samalla vaihteistoksi vaihdettiin niin ikään amerikkalainen Allison CD850, panssarointia vahvistettiin ja tähtäinjärjestelmä päivitettiin. Tästä kehitysversiosta iipat käyttivät nimeä Sho’t Kal, ja ne olivat avainroolissa Kyynelten laakson taistelussa Jom Kippur-sodassa 1973, kun syyrialaiset tekivät yllätyshyökkäyksen Golanin kukkuloiden halki Israeliin. Yhteensä 125 Centurionia eri versioina kävi piinallista taistelua noin 500 vaunua vahvan T-55 ja T-62 –armeijakunnan kanssa kolmen päivän 6.-9. lokakuuta 1973 ja onnistuivat pitämään suurista tappioista huolimatta asemansa. Kaikkiaan verisessä Jom Kippurin sodassa, joka johti myös länsimaissa öljykriisiin, Israel menetti yli tuhat vaunua, joista noin puolet Centurioneja, ja edelleen yli puolet oli tykkänään menetetty (osa toimintakvyyttömiksi joutuneista vaunuista onnistuaan aina evakuoimaan tai korjaamaan). Arabimaiden liittouma menetti yli 2200 vaunua, joista yli 1200 tykkänään. Israel joutui kiireen vilkkaa tilaamaan tappioitaan korvaamaan mitä vain kykeni, noin 400 Centurionia UK:sta ja noin 200 M60 Pattonia USA:sta. Jom Kippurin sodan jälkeen Israel alkoi varustaa Centurionejaan reaktiivipanssarielementeillä (ERA, Explosive Reactive Armour, käytännössä vaunun ulkopintaan asennettava räjähdysainepalikka, jonka siihen osuva ammus laukaisee, ja panssarin ulkopinnalle syntyvä räjähdyspaine hajottaa ontelopanoksen metallisuihkua tai taivuttaa nuoliammusta poikki, onteloita tehokkaammin, nuolia huonommin) jotka olivat käytössä Libanonin sodassa 1982.

Reaktiivipanssarin toimintaperiaate. Kuva: WIkipedia

Centurionin tarina alkoi olla lopussa 1990-luvun orastaessa. Iippojen vaunut olivat sekä vanhentuneita että ajettu loppuun, ja viimeiseksi sotakäytöksi jäi brittien Centurion BARV (Beach Armoured Recovery Vehicle) – hinausvaunujen joukkue Persianlahden sodassa 1991. Centurionin tarina tosin jatkuu yhä: Etelä-Afrikan tasavallan armeijan panssariaseen pääkalusto muodostuu edelleen Olifant-vaunuista, jotka on modernisoitu samalla Continentalin dieselillä ja Royal Ordnancen tykillä, kuin israelilaistenkin. Nämä vaunut ehtivät nähdä Afrikassa harvaisen panssaritaistelunkin Angolassa 1987 ja tuhosivat kaksi T-55:ttä.

Tämä vain osoittaa, kuinka onnistunut Centurion oli suuren maailmanpalon loppuliekeillä. Koko sodankäynnin doktriini meni tuolloin uusiksi, ja aivan erityisesti panssarivaunun rooli. Alansa pioneeri oli terävintä kärkeä ja mikä tärkeintä, muuntautumiskykyinen. Maailman muuttuessa Centurionin ympärillä vaunua päivitettiin jatkuvasti, ja se nakattiin kylmän sodan viheliäisiin reunasotiin, missä kova sotarauta päätyi aina olemaan voittajien puolella.

Centurion, sadanpäämies, oli ansainnut nimensä.

 

Lähteet:

https://tankmuseum.org/tank-nuts/tank-collection/centurion

 https://www.popularmechanics.com/military/weapons/a43853816/centurion-tank-history/

https://vrgroup.studio.crasman.cloud/file/dl/i/AtJF4g/9DJ5IzoxdUYzScbKrwNJXQ/4.KUORMAAMISTAKOSKEVATYLEISETMRYKSET_VRTRANSPOINTRAUTATIELOGISTIIKANKUORMAUSOHJEET.pdf

https://en.wikipedia.org/wiki/Lead

https://www.gscustomusa.com/faqblandt.html

https://bergerbullets.com/faq-items/what-do-you-mean-by-faster-and-slower-twist-rate/

https://tankhistoria.com/cold-war/meteor-engine/

https://tank-afv.com/coldwar/ussr/T-54.php

https://archive.org/stream/DTIC_AD0317307/DTIC_AD0317307_djvu.txt

Otsikkokuva: 1zoom

Trost, Ernst: Daavid ja Goljat: Israelin taistelu 1967. Gummerus, Jyväskylä, 1967.