perjantai 13. marraskuuta 2026

FORTUNA FAVET FORTIBUS: Strumgruppe Granit

Se oli aurinkoinen päivä, 10. toukokuuta lohikäärmeen vuonna 1940. Mutta Aurinko ei ollut vielä noussut. Ennen kukonlaulua eloon herää kaikkiaan 126 yhdeksänsylinteristä BMW 132-tähtimoottoria kahdella niityille raivatulla tilapäisellä lentokentällä Kölnin kupeessa. Kello on 04:30, ja kaikkien aikojen ensimmäinen maahanlaskuhyökkäys vyöryy taivaalle kaikkiaan 43 Junkers Ju 52:n kiskoessa taivaalle yhtä monta DFS 230 –liitokonetta.

Hauptmann (kapteeni) Walter Koch on saanut operaatiokäskyn klo 00:40 ja määrää herättämään miehensä klo 03:00. Historia odottaa heitä. Tätä varten he ovat käyneet ankaraa koulua puoli vuotta.

Koko tehtävän syntyajatus on lähtöisin itse Hitleriltä. Länsivallat Ranska ja Britannia ovat julistaneet sodan Saksalle, mutta Natsi-Saksa ei käytännössä kykene offensiiviin näitä vastaan. Ranska on linnoittanut itärajansa lujasti Maginot-linjalla, ja sillä on myös brittien siirtoarmeija, vahvuudeltaan yli 100 000 miestä, apunaan. Tavanomainen sodankäynti johtaisi jälleen 1. maailmansodan kaltaiseen vuosien mittaiseen asemasotaan, jota raaka-aineiden tuonnista riippuvainen Saksa ei sietäisi.

Linnakkeet olisi siis voitava eliminoida pikaiskulla, mutta miten? Iskujoukko olisi saatava linnakkeeseen tai sen välittömään läheisyyteen huomaamatta, eikä se ollut mitenkään mahdollista. Osaston olisi oltava riittävän vahva voidakseen murtaa linnakkeet, ja pystyttävä pitämään ne hallussa vastahyökkäystä vastaan, kunnes päävoimat ehtisivät paikalle. Mikä tahansa maitse tai vesitse näitä vahvoja linnakkeita vastaan hyökkäävä osasto varmasti havaittaisiin ajoissa, sillä niiden olisi ohitettava linnaketähystäjien silmien ohella myös rajavartijat, sillä aktiivisten sotatoimien puuttuessa Saksan länsirajaa vartioitiin herkeämättä partioimalla.

Hitlerin ajatus oli, saksalaisten kouluttajien Neuvostoliitossa keräämien kokemusten pohjalta, hyökätä linnakkeisiin ilmasta jalkaväellä. Neuvostoliitto oli kehittänyt ja harjoitellut laskuvarjojoukkojen laajamittaista käyttöä (sekä perustanut ensimmäiset vakinaiset maahanlaskuyksiköt) 1930-luvun alussa, kun saksalaiset olivat kouluttamassa näille panssarivoimien käyttöä. Ehkä ajatusta voitaisiin soveltaa pienemmässä ja erikoistuneemmassa mittakaavassa: laskea rykmentin sijasta linnakkeen päälle pienempi huippukoulutettu ja hyvin varustettu iskuryhmä?

Puna-armeijan laskuvarjorykmentin harjoitus Kiovassa 1935. Kuva: Battlefront Malta

Hitler esitti 27. lokakuuta 1939 ajatuksen 7. maahanlaskudivisioonan komentajalle, Generalleutnant (kenraaliluutnantti) Kurt Studentille. Tämä oli epäileväinen. Maahanlaskut hajautuivat lähes varmasti laajalle alueelle, ja sopivien aseiden ja kantolaitteiden puuttuessa tuli laskuvarjomiesten jalkaväen aseet pudottaa erillisissä laskuvarjosäiliöissä. Aseiden ja miesten kokoaminen hyökkäykseen veisi helposti tunteja, mikä olisi aivan liikaa linnakkeen puolustusta vastaan.

Saksalla oli kuitenkin ässä hihassa, jopa kaksi. Saksan liitokoneinstituutti DFS (Deutsche Forschungsanstalt für Segelflug) oli kehittänyt harrasteilmailun kokemusten pohjalta kuljetusliitokone DFS 230:n. Se kykeni kantamaan 9 miestä varusteineen, eli sotilaat vosivat astua koneen laskeuduttua taisteluun suoraan aseineen. Toisekseen, liitokonene ohjaaja kykeni valitsemaan laskeutumispaikan suhteellisen tarkasti verrattuna laskuvarjoon, jotka 1940 eivät yleensä olleet ohjattavissa ainakaan merkittävästi.

Ju 87B Stukat hinaavat DFS 230 -purjekoneita. Kuva: Wikipedia

Toinen merkittävä ässä hihassa oli ontelopanos. Linnakkeiden valtavien ovien ja paksujen betonimuurien murtamiseen oltaisiin tavanomaisessa sodankäynnissä tarvittu satojen kilojen räjähdepanoksia, mitä ei voitaisi mitenkään laskea maahan, ja panokset olisi asetettava täsmälleen oikeaan paikkaan, joten ilmapommitus tai tykkituli ei kykenisi hajontansa puolesta moista täsmätehtävää suorittamaan.

Tehtävän mahdollisti ontelopanos. Saksalainen kaivosinsinööri Frans von Baader oli rotan vuonna 1792 havainnut kartionmuotoisen ontelon ruutipanoksen edessä lisäävän panoksen tehoa. Yhdysvaltalainen kemisti Charles Munroe oli tehnyt saman havainnon rotan vuonna 1888, ja julkaisi havaintonsa Popular Science Monthlyssä rotan vuonna 1900. 20. vuosisadan alussa tutkimuksia ja kokeita ontelopanoksen, eli suunnatun räjähdepanoksen ominaisuuksien kanssa tehtiin aktiivisesti ainakin Saksassa, Sveitsissä, Britanniassa ja USA:ssa.

Saksassa ontelopanos oltiin kehitetty käyttökelpoiseen muotoon kevääseen 1940 mennessä. Pian kehittyneestä muodosta poiketen, näissä Hohlladung – räjähteissä ei ollut kartionmuotoisen ontelonsa sisäpinnalla metallivaippaa, vaan ne toimivat puhtaasti paineaallon voimin. Ase oli erittäin salainen, eikä sitä jaettu kuin Luftwaffen laskuvarjojääkäreille. Panoksesta oli kaksi mallia: kevyt, 12,5 kg (!) ontelopanos kykeni läpäisemään noin 150 mm karkaistua terästä, ja sen paino ilmeisesti juuri ja juuri salli sen käytön jokseenkin kasapanoksen tavoin. Raskaampi, 50 kg lataus sen sijaan oli pakko kuljettaakin kahteen osaan jaettuna, ja sen käyttöön tarvittiin käytännössä 3-4 miehen partio. Tämä lataus tosin kykeni murtamaan käytännössä minkä tahansa linnakkeen: se läpäisi 250 mm karkaistua terästä tai 350 mm betonia. Tavanomaisia räjähteitä saman tehtävän suorittamiseen oltaisiin vaadittu satoja kiloja, aivan liikaa, jotta ne oltaisiin voitu kuljetttaa maahanlaskussa. Näitä ontelopanoksiakin varattiin tehtävälle 28 kappaletta kumpaakin mallia, sekä lisäksi 83 kappaletta 3 kilon tavanomaisia raivauspanoksia, kokonaismassaltaan kaksi tonnia.

Operaatiossa käytetty raskaampi ontelopanos. Kuva: Erenow

Kenraaliluutnantti Student saattoi siis raportoida Hitlerille, että tämän visio saattoi olla toteutettavissa. Tehtävä määriteltiin heti erittäin salaiseksi. Operaation valitut kaikkiaan yli 400 miestä eristettiin aluksi Brandenburgin kasarmeille lähelle Berliiniä syksyllä 1939. Salaisuus ja siten eristys oli tiukkaa: miehiltä kiellettiin lomat, posti, puhelut, vierailut ja jopa yhteys muiden Saksan sotilasosastojen kanssa. Osasto siirrettiin pian natsien miehittämään Tsekkoslovakiaan, jonka bunkkerijärjestelmän vyöryttämistä harjoiteltiin tiheään. Myös raskaiden ontelopanosten kantamista harjoiteltiin usein, käyttäen koulutusmateriaalina kivenlohkareita. Miehiltä oli riisuttu kaikki aselajitunnukset, joten ulkopuoliset luulivat kiviä kantavia sotilaita rangaistaviksi sotilasvankilan vangeiksi.

Kokeneita liitokoneiden ohjaajia taas Luftwaffella ei juuri ollut. Nämä värvättiin urheiluilmailukerhojen joukoista, eivätkä miehet olleet kovin mielissään. Ensinnäkin, DFS 230 oli liian hyvä liukumaan, ja jyräsi maassa maalialueensa läpi. Heidän myös odotettiin ensin laskeutuvan ilmatorjuntatulen vaikutuspiirissä, ja sen suoritettuan taistelevan ankarasti koulutettujen laskuvarjokommandojen tavoin. Heidät kuitenkin määrättiin koulutukseen, ja he saivat saman ankaran taistelukoulutuksen kuin varsinaiset maahanlaskumiehet. Asiassa vaikutti erityisesti eturivin natsitar Hanna Reitsch, Hitlerin suosiota nauttiva koelentäjä, joka henkilökohtaisesti koeponnisti insinöörien kehittämän sahahampaisen jarrukengän, jolla liitokone saatiin pysähtymään kalkkiviivojen sisään.

Saksalaiset kokeilevat ontelopanoksia Katowicen linnakkeessa, miehitetyssä Puolassa syystalvella 1939. Kuva: Erenow

Noin puoli vuotta myöhemmin työ alkoi olla valmista. Liitokoneet purettiin, ajettiin muuttoautojen lavoilla Kölniin, ja miehet eristettiin metsäleiriin pelloille raivattujen kiitoteiden juureen. Laskuvarjosotilaat tunsivat maalialueensa geometrian, ja sellaiseen hyökkäämistä he olivat harjoitelleet lukuisia kertoja leireillään miehitetyissä Tsekkoslovakiassa ja Puolassa, mutta kukaan ei tiennyt mikä linnoitus olisi kyseessä, ja missä. Heidän ei tarvinnut tietää sitä. Heidän tarvitsi vain valloittaa se.

Suunnitelma Keltainen (Fall Gelb) on länsirintaman, eli Ranskan, Alankomaiden ja Belgian alueiden valloitussuunnitelma. Suunnitelman maahanlaskukommandojen operatiivinen nimitys on Fallschrimsturmabteilung Koch, (laskuvarjoiskuosasto Koch) päälliköksi osoitetun kapteeni Walter Kochin mukaan. Ja yöllä 10. toukokuuta osasto Koch lähtee sotaan. He eivät vieläkään tiedä mitkä heidän kohteensa ovat, vaikka niiden valtaamista on harjoiteltu kauan ja perusteellisesti.

Kapteeni Walter Koch, Luftwaffe. Kuva: Wikipedia

Kapteeni Kochilla on sangen suuri osasto johdettavanaan, kaikkiaan 420 miestä. Osasto on koottu 1. laskuvarjorykmentin 1. komppanian jääkäreistä, joukkueesta laskuvarjopioneereja sekä noin 40 liitokoneohjaajasta. Osasto on jaettu neljään joukkoon: Strumgruppe Stahl (Iskuryhmä Teräs, päällikkö yliluutnantti Gustav Altmann ja vahvuus 92 miestä) ottaa haltuunsa Veldvezeltin sillan. Sturmtruppe Beton (Iskuryhmä Betoni, päällikkö luutnantti Gerhard Schacht ja vahvuus 96 miestä) taas valtaa Vroenhovenin sillan. Sturmtruppe Eisen (Iskuryhmä Rauta, päällikkö luutnantti Martin Schächter ja vahvuus 90 miestä) valtaa Kannen sillan, mutta merkittävin tehtävä on iskuryhmällä Graniitti (Strumtruppe Granit, päällikkö yliluutnantti Rudolf Witzig ja vahvuus 87 miestä, pääasiassa laskuvarjopioneereja).

Iskuryhmä Graniitin kohde on Eben-Emaelin linnoitus, todennäköisesti läntisen Euroopan vahvin linnake. Belgialainen puolustusasema on rakennettu lähes ihanteelliseen asemaan, 65 metriä korkealle kukkulalle Albertin kanavan ja Maas-joen kohtaamispaikkaan hieman hollantilaisen Maastrichtin kaupungin eteläpuolelle. Linnoituksen syvät bunkkerit on yhdistetty tunneleilla toisiinsa, ja aseistus on vaikuttava: kaikkiaan 16 putkea 75 mm kanuunoita (mallia F.R.C. Modèle 1935), täysi tusina 60 mm panssarintorjuntatykkejä sekä 25 kaksoiskonekivääriä jaettuna pariinkymmeneen bunkkeriin, kasemattiin ja kk-pesäkkeeseen. Nämä lähitaisteluaseet pitivät Albertin kanavan, Maas-joen sekä linnoituksen lähialueet tiukasti belgialaisten hallinnassa, mutta linnakkeen päätornin kaksi 120 mm kanuunaa (tyyppiä F.R.C. Modèle 1931) kantoivat 17, 5 m päähän eli aina Aacheniin saakka Saksaan, joten ne estivät tehokkaasti yritykset keskittää joukkoja linnaketta vastaan. Osa 75 mm kanuunoista oli asennettu kallion sisään vetäytyviin kupoleihin, ja tähystyskin tapahtui bunkkereiden suojasta.

Eben-Emaelin sijainti Belgiassa. Kuva: Wikipedia

Bunkkereita yhdistäviä tunneleita on kaikkiaan yhteensä 8 kilometriä kahdessa tasossa, ja ne yhdistävät myös kallioon louhittuja tiloja, kuten kasarmin, sairaalan, viestikeskuksen, aggregaatin, ampumatarvikemakasiineja ja varastoja. Sisäänkäynnit ja bunkkeriyhteydet on suojattu kaksinkertaisin panssariovin, eli yhden aseman pettäminen ei päästä tunkeutujaa jatkamaan vyörytystään eteenpäin. Kaikkiaan Eben-Emaelin linnoituksen määrävahvuus on 1200 miestä, joista 233 on huoltojoukkoja Wonkin kylään perustetussa leirissä noin 5 km päässä. Toukokuuna 10. päivän vastaisena yönä tosin kaikkiaan 150 miestä on laskettu kotilomalle (ilmeisesti rotaatiosuunnitelman mukaan – koko talvi 1939-40 oli ollut jännittynyttä, väärien hälytysten täplittämää aikaa, mikä oli kuluttanut niin sotilaiden kuin kotirintamankin hermoja). Lisäksi kaikkiaan satakunta miestä oli ilmoittautunut sairastuvalle pääasiassa hengitystievaikeuksien vuoksi – pitkät palvelusviikot umpinaisen, pölyisen linnoituksen uumenissa rasittivat terveitäkin miehiä, ja pääosa varusmiehistä on ollut palveluksessa linnakkeessa – joskaan ei ilmeisesti yhtäjaksoisesti – syyskuusta 1939 saakka. Paikalla on siis noin 750 palveluskuntoista miestä.

Kohde ilmakuvassa. Linnoitus kuvassa keskellä. Albertin kanava kulkuu kuvassa pystysuunnassa. Maasjoki tai oikeammin siihen rakennettu Lanayen kanava alhaalla. Kuva: Erenow

Tätä voimaa vastaan Luftwaffe lähettää siis 74 maahanlaskupioneeria (saksalaisessa järjestelmässä taistelupioneeeri usein tarkoittaa raskasta jalkaväkeä) ja 11 jääkärikoulutettua liitokoneohjaajaa. Varusteina heillä on kuusi kevyttä konekivääriä (ilmeisesti mallia MG 34), 18 konepistoolia, 54 pulttilukkokivääriä, 85 pistoolia sekä kaikkiaan 750 (!) käsikranaattia.

Yllätys on aivan ehdoton tehtävän perusedellytys. Ju 52:t vetävät liitokoneet taivaalle ylläpitäen tiukkaa radiohiljaisuutta, ja kipuavat 2100 metrin korkeuteen. Yhden liitokoneen hinausvaijeri katkeaa, eikä ohjaajalla ole muuta mahdollisuutta kuin koettaa laskeutua Saksan maaperälle. Tämä on juuri osasto Graniitin päällikön, yliluutnantti Witzigin liitokone. Pian erään toisen liitokoneen ohjaaja näkee pimeässä edessään toisen, ja joutuu irrottamaan hinausvaijerin voidakseen välttää törmäyksen. Hänkin joutuu kääntymään takaisin kohti Saksaa. Osasto Graniitti on siis jo matkalla menettänyt vahvuudestaan noin viidenneksen, mukaanlukien päällikkönsä. Mutta tehtävää ei voi enää keskeyttää. Radiohiljaisuus on ehdoton, eikä viestiyhteyksien viive enää salli päähyökkäyksen perumista: liitokoneiden on määrä laskeutua Eben-Emaeliin 05:25 Saksan aikaa, kun maavoimien pääjoukon (1., 2. ja 10. panssaridivisoonat) hyökkäys yli Belgian rajan alkaa klo 05:30 (tilanne on jännittynyt, mutta Saksa on virallisesti sodassa vain Britannian ja Ranskan, ei Belgian tai Hollannin kanssa).

Eben-Emaelin pesäkkeet. Kuva: War History Network.

Varajohtaja, oberfeldwebel (ylivääpeli) Helmut Wenzel ei tiedä, eikä radiohiljaisuuden vuoksi voi tietää, että hänen on otettava komento. Muut yhdeksän Junkersia ja liitokonetta seuraavat pystysuoraan osoittavia sinisiä valonheitinkeiloja sekä merkkikokkoja, ja pääsevät Belgian, Alankomaiden ja Saksan rajojojen risteämiskohdan läheisyyteen. Liitokoneet irrotetaan klo 05:10 noin 20 km päässä kohteesta.

Belgialaislla tai hollantilaisilla ei ole käytössään tutkaa, joten ilmatilan tarkkailu perustuu aisti-ilmavalvontaan. Ilmavalvontamiehet kuulevat suuren lentokoneosaston läehstyvän ja suorittavat hälytyksen. Hollantilaiset ilmatorjuntamiehet näkevät poiskaartavat Junkersit, ja avaavat tulen (joskin vailla tuloksia).

Rajavartijat ovat kuulleet saksalaisten panssarien lähestyvän rajaa jo puolenyön aikaan, ja 00:52 Eben-Emaelin komentaja majuri Jottrand saa hälytyksen esikunnasta. Linnakkeen valmiutta nostetaan, ja hän määrää Kennen sillan ja Lanayen sulkujen räjähteet viritettäviksi. Tälle tehtävälle lähetetään osa linnakkeen kokeneimmista varusmiehistä, joten jää nuorempien vastuulle ampua päätykeillä 20 ”vesipanosta” eli paukkulaukausta merkiksi Wonckin leirin miehille. He eivät tunne menettelyä entuudestaan, joten käskyn toteuttamiseen tulee viivettä, ja aliupseerin neuvottua heitä ilmenee, että tykkien nallipiikit on varotoimenpiteenä poistettu. Paikalle täytyy kutsua aseseppä kiinnittämään ne, joten merkinantolaukaukset ammutaan vasta 03:25 ja nämäkin laukaukset sytyttävät muutaman naamioverkon tykkien yllä tuleen, joten 20 laukauksen sarjaa ei ammuta kokonaan vaan miehet ryntäävät sammutustyöhön. Vastaavasti Wonckin leirissä merkkilaukaukset jätetään pitkälti huomiotta ja ilmeisesti epäillään, että tykeillä ammutaan varoituslaukauksia joitain liian lähelle rajalinjaa uskaltautuneita saksalaisia vastaan (miehet ovat kokeneet jo kolme väärää hälytystä talven aikana).

Majuri Jottrand ei ole tyytyväinen hitaaseen reagointiin, muttei myöskään ole huolissaan. Jos saksalaiset todella ovat hyökkäämässä, on hänellä hyvin aikaa jatkaa linnoituksen valmistelemista ja ennenkaikkea räjäyttää sillat ja sulut, mikä viimeistään estää etenemisen rajavyöhykettä pdiemmälle. Juuri tätä varten linnoitus on rakennettu, ja Saksan näännyttäminen kulutussodassa alkaa. Britannian laivastohan hallitsee meriä, eikä Saksa voi saada tarvikkeita tai raaka-aineita ulkopuolelta.

Junkers Ju 52:t pudottavat laskuvarjojääkäreitä. Kuva: Wikipedia

Hieman 05:15 jälkeen belgialaiset rajavartijat ilmoittavat puhelimella näkevänsä lentokoneita, mutteivät ymmärrä mikseivät kuule niiden moottorien ääntä. Niiden ilmoitetaan lähestyvän Maastrictista (eli pohjoisesta – rajavartijat ilmeisesti pimeässä ymmärtävät suuntiman väärin). Majuri Jottrand määrää linnoituksen ilmatorjunta-aseistuksen – 8 konekivääriä – valmiuteen. Miehet ryntäävät konekivääreille, mutta ihmettelevät ilmoitusta äänettömistä lentokoneista. He kuitenkin tähystävät valppaina taivaalle, ja klo 05:25 pimeydestä todella syöksyy äänetön varjo heitä kohti. Konekiväärimiehet avaavat tulen, mutta he eivät ole koskaan nähneet mitään tällaista. Liitokoneet ovat lähellä ja siksi suhteellisen suuria maaleja, mutta myös niiden lähestymisnopeus on suuri, joten niitä on vaikea saada jyvälle. Konekiväärien suuliekit sokaisevat ampujat, joten he eivät näe maalejaan, ja he ovat ilmeisesti muutenkin valmistautumattomia, sillä kaksi asetta tekee häiriön. He eivät saa osumia yhteenkään liitokoneeseen. Mutta liitokone saa osuman konekivääriin.

Ensimmäisenä laskeutuu kersantti Erwin Haugin komentama liitokone. Sen ohjaaja näkee konekiväärin vasta aivan viime hetkellä, eikä ehdi enää muuttaa suuntaansa. Liitokone syöksyy suoraan konekiväärin päälle kaataen sen, ja liukuu toista pesäkettä vasten. Miehet syöksyvät ulos ja valtaavat heti linnakkeen eteläsivustan konekivääripesäkkeet. Belgialaiset ovat ällikällä lyötyjä. He odottivat saksalaisten pommittavan heitä, eivät syöksyvän päälle. KK-pesäkkeen miehet eivät ehdi tehdä juurikaan vastarintaa huippukoulutettujen laskuvarjojääkärien edessä. Kersantti Karl-Heinz Lange heittää varsikäsikranaatin surmaten yhden belgialaisen, ja jääkärit vangitsevat kaksi muuta.

Kersantti Karl Ungen komentama liitokone pysähtyy 30 metrin päähän sille määrätystä kohteesta, pohjoistornista (Coupole Nord), ja Haugin ryhmä liittyy mukaan rynnäkköön. Sotamiehet Hannes Else ja Herbert Plietz virittävät 50 kilon ontelopanoksen kupolin ovelle. Räjähdys murtaa oven, tappaen ja vammauttaen useita belgialaisia. Kaksi muuta jääkäriä räjäyttää 10 kg ontelopanoksen kupolin päällä, ja metallisuihku rikkoo tykit käyttökelvottomiksi. Asema on neutraloitu.

Kersantti Hans Niedermeierin liitokone laskeutuu raskaasti rysähtäen aseman Maastricht 2 ja päätornin väliin. Maastricht 2:n tähystäjät eivät ole nähneet mitä on tapahtumassa, mutta ehtivät nähdä saksalaisen univormun ja heidän kersanttinsa ehtii tehdä hälytyksen, mutta ontelopanos räjähtää aseman katolla tappaen kaikki sisälläolijat.

Bunkkeri Maastricht 2 nykytilassaan. Porrastettujen kehysten tarkoitus on taata aseilla laaja ampuma-ala, mutta estää seinämiin osuvia vihollisen luoteja kimpoamasta aukosta sisään. Kuva: Wikipedia.

Toinen ontelopanos asetetaan aseman kolmannen 75 mm tykin juureen, ja räjähdys tuhoaa tykin ohella kaksi tykkimiestä, haavoittaen kolmatta, sekä repii yli puolimetrisen aukon betoniin. Laskuvarjomiehet heittävät sisälle vielä pari käsikranaattia ennen rynnäkköään. Jäljellejääneet tykkimiehet ehtivät vetäytyä tunneliin ja sulkea panssarioven perässään, ja salpaavat sen rautapalkeilla ja hiekkasäkeillä.

Kersantti Peter Arentin liitokone on myös laskeutunut 30 metrin päähän kohteestaan, asemasta Maastrict 1 (nimi tarkoittaa aseman tähystyssuuntaa, kohti pohjoista eli Maastrichtin kaupunkia). Ontelopanos heittää yhden 75 mm tykin irti lavetiltaan, mutta belgialaiset ovat ehtineet vetäytyä tunneliin. He keräävät lisävoimia ja tarvikkeita vastahyökkäykseen, mutta Arent kokoaa käsikranaateista kasapanoksen ja pudottaa sen hissikuiluun. Puolustajien on pakko sulkea panssariovi ja salvata se.

Kersantti Kurt Engelmannin liitokone laskeutuu konekivääripesäke Mittrellause Nordin juureen. Miehet murtavat pesäkkeen vastarinnan käyttäen liekinheitintä, käsikranaatteja sekä ontelopanoksia. Raskaan 50 kg latauksen puhkaistua seinään reiän, jääkärit tekevät rynnäkön. He löytävät pesäkkeestä vain vainajia, mutta puhelin soi. Engelman vastaa siihen, kuullen vain kiihkeän ryöpyn ranskaa. Hän vastaa tyynen kersantillisesti ”Die Deutschen sind da! (Saksalaiset ovat täällä!)”. Järkyttynyt upseeri huudahtaa ”Oh, mon Dieu! (Voi hyvä luoja!)”

Klo 05:42, siis alle 20 minuuttia maahanlaskujoukkojen saapumisesta, on linnakkeen katto hyökkääjien hallussa. Linnakkeen sisäosien vyörytystä ei yritetä, vaan päinvastoin varmistetut kulkutunnelit räjäytetään vastahyökkäyksen ehkäisemiseksi. 120 mm päätorni tekee yhä vastarintaa, muttei ammu päätykeillään. Niillä ei voi ampua näin lähelle, ja vaikka tykit saisivatkin maalitietoja saksalaisten pääosastosta, ovat ammushissit menettäneet sähkövirran eivätkä näinollen toimi. Tykkimiehillä on lisäksi riittämiin tekemistä yrittäessään hätistellä saksalaisia pois kivääritulella.

Cupole 120. Sisäänvetäytyvän tornin rakenne näkyy selvästi. Kuva: Erenow

Klo 07:30 laskeutuu saksalaisten yllätykseksi vielä yksi liitokone. Se on osaston päällikkö Witzigin DFS 230. Hänen alkuperäinen liitokoneensa oli laskeutunut niin lähelle Kölniä, että hän oli saanut ajoissa hälytettyä paikalle toisen Ju 52:n. Miesten raivattua pellon, oli Junkers päässyt laskeutumaan ja vetämään liitokoneen taivaalle (joidenkin lähteiden mukaan paikalle olisi laskeutunut toinen liitokone), joten Witzig pääsi myöhästyneenä jatkamaan tehtäväänsä ja laskuvarjojääkärit ottivatkin mielellään vahvistukset vastaan.

Witzig on tyytyväinen miestensä suoritukseen (tähän mennessä tappiot ovat kaksi kaatunutta, kahdeksan vakavasti haavoittunutta ja neljä lievästi haavoittunutta). Suurin osa kohteista on vallattu tai neutraloitu. 120 mm päätornia vastaan tehdään rynnäkkö raskaalla ontelopanoksella, joka pysäyttää sen pyörimisen, ja saksalaiset siirtyvät seuraavaan kohteeseen, tähystysbunkkeri Bloc 2:een. Belgialaiset tykkimiehet kuitenkin palaavat päätorniin kaasunaamarit yllään, joten saksalaiset heittävät putkiin kasapanokset.

Raskaan ontelopanoksen murtama panssarikupoli. Kuva: Erenow

Enää yksi tykkitorni, Coupole Sud, on käyttökelpoinen, ja ampuu tähystysbunkkeri Bloc 1:n osoittamia maaleja. Molemmat asemat tekevät sitkeää vastarintaa, eivätkä laskuvarjojääkärit pääse niihin käsiksi.

Majuri Jottrand on saanut miehensä koottua, ja nämä uhkuvat taistelutarmoa. Miehet ovat kuitenkin tykkimiehiä, eikä heitä ole koulutettu taisteluun jalkaväen lailla, eikä heillä ole juuri lainkaan lähitaistelussa tarvittavia konepistooleja. Saksalaiset lyövät helposti takaisin kaksi ulosmurtautumisyritystä. Jottrand tilaa radiolla tykkitulta linnakkeensa ylle naapurilinnakkeista Pontisse ja Barchon, ja belgialaiset ampuvat ainakin 1200 kranaattia asemiin. Saksalaiset kuitenkin tietävät, ettei linnakkeeseen päästä ulkokautta helposti ja sisään suljetuilla miehillä on vain pari mahdollista ulospääsyväylää, joten he eivät menetä hermojaan vaan menevät suojaan lukuisiin bunkkereihin ja pesäkkeisiin. Tykkitulen jatkuessa eivät myöskään belgialaiset pääse hyökkäämään ulos.

Belgialaiset joukot linnakkeen ulkopuolella myös yrittävät vastahyökkäystä, mutta saksalaisilla puolustajilla oli vahva yliote, sillä linnakekukkula on juurikin linnoitettu hyökkäystä vastaan. Lisäksi heillä on mukanaan ilmatulenjohtaja, luutnantti Egon Delica, joka heti päivän valjettua saattaa kutsua paikalle radiolla Junkers Ju 87 Stuka –syöksypommittajia, joiden ulvovat sireenit ja 500 kg sirpalepommit repivät hajanaiset hyökkäykset vielä pahemmin hajalle, ja laskuvarjojääkärit kykenevät helposti torjumaan loput keveillä konekivääreillä.

Viimeinen tykkitorni kuitenkin tekee sitkeää vastarintaa ja ampuu koko ajan kohti Eben-Emaelia lähetettyä saksalaista vahvistusjoukkoa, estäen sen etenemisen. Laskuvarjojääkärien tuli alkuperäisen suunnitelman pitää asemansa vain neljä tuntia, mutta taistelu kestää yli vuorokauden. Vasta seuraavana aamuyönä, 11. toukokuuta klo 04:00 pääsee 51. pioneeripataljoona ylittämään Albertin kanavan veneillä, ja tuomaan paikalle lisää raskasta kalustoa. Viimeinen tykkitorni murretaan liekinheittimillä ja raskailla ontelopanoksilla, jotka tappavat yhden ja silpovat kuusi puolustajaa.

Taistelupioneerit ylittävät Albertin kanavaa. Belgialainen tykistön kranaatti räjähtää rannalla. Kuva: War History Network.

Majuri Jottrand on vaikeassa tilanteessa. Viimeinen yhteys maanpinnalle on menetetty. Linnakkeen uumenissa on yhä 700 taistelutahtoista miestä, mutta heidän asemansa käy koko ajan tukalammaksi. Saksalaiset savuverhoa käyttäen rummuttavat panssariovia räjähtein tuon tuostakin, ja ampuvat automaattiaseilla koloista sisään. Saksalaisten pioneerien tuotua vahvistuksia aletaan myös raskaita räjähteitä jälleen käyttää ja korviarepivät paineiskut iskevät käytäviä pitkin.

Majuri Jottrandin tilanne on toivoton. Tarvikkeita linnakkeessa on yhä yllin kyllin, mutta miehet ovat loukussa ja ainakin kolme saksalaista panssaridivisioonaa on ajamassa hänen kotimaansa halki. Kaikki vastahyökkäykset on lyöty takaisin, ja ilmanlaatu tunneleissa laskee koko ajan. Sairastuvalla on jo 63 haavoittunutta, ja kaatuneita on 25. Kaikki linnakkeen tykit on tuhottu. On aivan ilmeistä, ettei linnakkeen varuskunnan vastarinta tule saavuttamaan mitään sotilaallista päämäärää, ja ihmishenkiä uhrattaisiin aivan suotta. Klo 12:27 majuri Jottrand ilmoittaa varuskunnan antautuvan.

Kaikkiaan 780 miestä otetaan sotavangiksi. Heidät kuljetetaan kauas rintamalta ensin Dortmundiin, sitten Hannoveriin sotavankileirille, sillä saksalaiset haluavat pitää maahanlaskujoukkojen käytön vielä salassa. Osasto Graniitti on kärsinyt kaikkiaan kuusi kaatunutta ja 19 haavoittunutta.

Luutnantti Gustav Altmann. Tässä kuvassa hänellä on jo Ruataristin Ritariristi. Homaa laskuvarjojoukkojen käyttämä, lähes lieritön kypärä. Kuva: Erenow

YKSI SILTA LIIKAA

Samaan aikaan Osasto Graniitin kanssa maahanlaskun tekee kolme muuta osastoa, joiden kohteina on Albertin kanavan suurten siltojen haltuunotto. Osasto Teräs laskeutuu Veldwezeltin sillan kupeeseen 05:20 toukokuun 10. päivä, muttei aivan ongelmitta: päällikkö Altmannin liitokone on laskeutunut kauas kohteestaan, ja toinen taas sen lähelle belgialaisen pesäkkeen eteen, ja nämä maahanlaskumiehet sitoutuvat samantien tulitaisteluun. Alikersantti kokoaa käsikranaateista kasapanoksen, ja tällä murtaa pesäkkeen, ja Altmannin ryhmä pääsee näin etenemään kohti kohdettaan. He onnistuvat pääsemään huomaamatta sillan juureen, jolloin kaksi laskuvarjomiestä pääsee kiipeämään siltapilaria pitkin katkaisemaan räjähteiden johdot. Laskuvarjo-osaston pääjoukko on tähän mennessä jo sitoutunut tulitaisteluun vastustajan kanssa, ja kaksi kenttätykkiä vastarannalla pitää jääkärit aloillaan eikä siltaa saada varmistettua. Aamun koitettua Altmannin ilmatulenjohtaja pystyy kutsumaat Stukat avuksi, ja syöksypommittajat repivät tykit hajalle. klo 21:30 maajoukot pääsevät sillalle vapauttamaan laskuvarjojääkärit, jotka ovat kärsineet kaikkiaan 8 kaatunutta ja 30 haavoittunutta.

Veldwezeltin silta-arkkuun rakennetun bunkkerin puolustajat antautuvat. Kuva: Wikipedia

Ryhmä Betonin 11 liitokoneesta 10 laskeutuu Vroenhovenin sillan läheisyyteen 05:15, mutta yhteen osuu hollantilainen ilmatorjuntakranaatti, ja sen on tehtävä pakkolasku Alankomaihin. Yksi liitokoneista on lasketunut siltabunkkerin juureen, ja räjäytyslaitteet ovat juuri tässä asemassa. Jääkärit rynnäköivät sisään, niittaavat miehistön automaattiaseilla ja repivät räjäyttimet irti. Jääkärit saavat sillan haltuunsa, mutta belgialaiset ryhtyvät monta kertaa vastahyökkäykseen, joka ovat vähällä jyrätä laskuvarjojääkärit. Nämä selviytyvät vain vaivoin, kun päivän noustua heille saadaan pudotettua vahvistuksia ja tarvikkeita laskuvarjoilla, mm. raskaita konekiväärejä. Maajoukot ehtivät asemaan vasta 21:40, jolloin laskuvarjojääkärit ovat kärsineet 7 kaatunutta ja 24 haavoittunutta.

Vroenhoevenin silta. Kuva: Erenow

Osasto Rauta, menettää jo lähestymisvaiheessa yhden liitokoneen, kun sen ohjaaja tekee pimeässä suunnistusvirheen ja laskeutuu väärään paikkaan. Toiseen taas osuu ilmatorjuntakranaatti, ja useimmat sen kantamista jääkäreistä kaatuvat. Loput liitokoneet pääsevät maahan 05:28, mutta belgialaiset ovat tällöin jo saaneet hälytyksen ja räjäyttävät Kannen sillan. Jääkärit ottavat suunnitelmansa mukaan sillanjuuren haltuunsa, mutta belgialaiset hyökkäävät voimakkaasti takaisin. Saksalaiset ollaan vähällä lyödä tykkänään, mutta ilmatulenjohtaja saa nyt päivän jo valjettua kutsuttua Stukat avuksi, ja vastahyökkäys murskataan syöksypommituksella. Maavoimien pääjoukko ehtii paikalle vasta yli vuorokautta myöhemmin, 11. päivän aamuna, jolloin osasto Rauta on menettänyt jo 22 kaatunutta ja 26 haavoittunutta eli noin puolet vahvuudestaan. Lisäksi yksi mies on joutunut vangiksi, mutta saksalaiset myöhemmin vapauttavat hänet brittien leiristä Dunkerquessa.

Kannen räjäytetty silta. Kuva: Wikipedia

Saksalaiset ovat kaikkiaan kärsineet 43 kaatunutta ja 99 haavoittunutta, siis kaikkiaan 142 miestä 496 tehtävälle osoitetusta eli 28,62 % tappiot. Kaatuneista lähes puolet tosin kärsittiin Kannen sillalla, jonka puolustajat olivat ehtineet saada hälytyksen, räjäyttivät sillan ennen jääkäreiden pääsyä paikalle ja olivat ehtineet valmistautua vastarintaan ja eritoten vastahyökkäyksiin, eli yksi alaoperaatio epäonnistui. Myös maavoimien pääsy kaikille taistelupaikoille viivästyi 12...24 tuntia, mikä vaikutti tappioihin.

Tästä huolimatta iskuryhmä Kohlin operaatio oli sekä taktisesti että erityisesti strategisesti suuri voitto. Eben-Emael oli länsirintaman vahvin linnoitus, jota pidettiin valloittamattomana, ja vuorokaudessa noin 70 laskuvarjopioneeria ja 40 taistelupioneeria olivat sekä tuhonneet linnakkeen tykistön että pakottaneet lähes 800 miestä antautumaan.

Epilogi

Kaksi kolmesta merkittävästä sillasta oli vallattu ehjänä, joten panssaridivisioonat pystyivät iskemään syvälle vihollisen suojamattomaan koilliseen sivustaan, ja lyömään belgialaiset joukot pian tykkänään irti taistelusta. Saksan armeijan iskukykyisimmät panssaridivisioonat ovat kiertäneet Ranskan mahtavan Maginot’n linjan. Alankomaiden voimakas pommitus saa liittoutuneet uskomaan päähyökkäyksen saapuvan pohjoisesta, joten Ranskan motorisoidut divisioonat siirretään kiireen vilkkaa Alankomaihin. Ilmapommitusten todellinen motiivi on kuitenkin iskeä Alankomaat pikaisesti irti sodasta, ja toisekseen juurikin houkutella Ranska levittämään joukkonsa hätäisesti, valmistelemattomiin asemiin pohjoisessa.

Saksalla on lähes kiistaton ilmaherruus, ja ilmatulenjohtajat kutsuvat Stukat tai tavanomaisemmat kaksimoottoriset pommikoneet tuekseen heti kohdatessaan vastarintaa, ja eteenpäin vyöryvillä panssareilla on tukenaan ikäänkuin lentävä tykistö. Mitään merkittävää puolustuslinjaa näin voimakasta hyökkääjää kohtaan ei ehditä järjestää.

Panssarivoimien päähyökkäys saapuukin Ardennien metsäisen vuoristoalueen yli kaakkois-Belgiasta – juurikin alueelta, jonka Eben-Emaelin tykkien oli ollut osaltaan tarkoitus varmistaa. Saksalaiset ylittävät Maasjoen 13. toukokuuta, ja koska liittoutuneet ovat pitäneet massiivista panssarihyökkäystä Ardennien metsien ja kapeiden vuoristoteiden läpi mahdottomana, ei sektorilla ole enää merkittäviä puolustusasemia. Saksalaiset pääsevät etenemään länteen kohdaten suhteellisen heikkoa vastarintaa, ja Ranskan Alankomaihin ehtineet joukot ovat vaarassa jäädä mottiin.

Ranskan armeija, vaikkakin joukoiltaan ja varusteiltaan (mm. panssarivaunuja on enemmän ja ne ovat raskaampia kuin saksalaisten) sangen vahva (ja sillä on tukenaan brittien siirtoarmeija, vahvuudeltaan lähes 400 000 miestä), joutuu sekasortoon ja myös brittien joukot pakenevat Dunkerquen rantojen kautta Britanniaan (noin 340 000 brittiä ja ranskalaista saadaan evakuoiduksi). Aloite on vastustamattomasti saksalaisilla, jotka nauttivat myös lähes kiistattomasta ilmaherruudesta (Ranskan ilmavoimat ovat merkittävän heikot, vahvuudeltaan noin 400 lentokonetta, britit menettävät viimeisen lentotukikohtansa mantereella 22. toukokuuta ja Royal Air Force joutuu taistelemaan Britanniasta käsin). Vastahyökkäykset ovat liian heikkoja ja huonosti järjestettyjä Saksan voimakkaita päävoimia vastaan. Kaikkiaan liittoutuneiden joukkojen väliin avautuu 75 kilometriä syvä kiila.

Saksan offensiivi Fall Gelb 16. toukokuuta 1940. Eben Emaelin keskeinen sijainti korostettu. Kuva: Wikipedia

Kiilan kärkeä johtaa muuan kenraalimajuri Erwin Rommel, 7. panssaridivisoonan komentaja. Hänen vaununsa ovat niin kaukana edellä, että hänen esikuntapäällikkönsä, majuri Otto Heidkämper on menettänyt viestiyhteyden tähän ja merkinnyt hänet kadonneeksi, eikä siksi voi eikä aio lähettää hänelle huoltoa.

Samasta syystä Rommelin kohtaamat ranskalaiset sotilaat ovat Marbex’ssä täysin ällikällä lyötyjä kohdatessaan yhdenäkin saksalaisen kenraalin muina miehinä ajelemassa panssariautolla keskellä Belgiaa. Rommel tyynesti ilmoittaa näille sodan olevan ohi, ja että miesten tulee laskea aseensa ja ajaa kolonnansa itään Avenes’hen antautumaan. Rommel itsekin hämmästyy nähdessään vastaantulevassa kolonnassa olevan ainakin 40 kuorma-autoa, useimmat täynnä sotilaita, mutta niin nämä vain ajavat itään antautumaan. Eihän saksalainen kenraali kertakaikkiaan voisi olla siellä, ellei Ranska olisi jo hävinnyt sotaa. Silkka röyhkeys on tuhonnut vastustajan koheesion ja lamaannuttanut vastarinnan.

Alankomaat antautuu 15. toukokuuta eli alle viikossa, Belgia taas 28. toukokuuta – siis kolmessa viikossa – ja lopulta Ranska kuukautta myöhemmin 22. kesäkuuta 1940. Murskavoitto on todellisuutta.

Iskuryhmä Graniitin miehiä onnistuneen iskun jälkeen. Kuva on ilmeisesti väritetty jälkikäteen. Kuva: Reddit

Rohkeat olivat tehneet ennenäkemätöntä, ja avanneet tietä rohkeille. Se kävi kuin kissan aivastus – saksalaiset kärsivät 27 000 kaatunutta, vihollisen yhteenlasketut voimat yli 73 000 ja lähes 1,8 miljoonaa otettiin sotavangeiksi. Käytännössä muutamassa viikossa on Saksa lyönyt neljä vihollista lännessä (tai viisi, jos Luxemburg, Ardennien Raahe lasketaan) ja ratkaissut tilanteen, joka oli viimeksi vienyt neljä vuotta ja 4 miljoonaa sielua.

Adolf Hitler toukokuussa 1940 Sturmabteilung Kochin päälliköiden kanssa. Kuva on väritetty jälkikäteen, ja todennäköisesti virheellisesti: Hitler ei tiettävästi käyttänyt ruskeaa SA:n univormua sodan aikana, vaan harmaata asepukua. Kuva: Reddit

Hitler on hyvästä syystä tyytyväinen Luftwaffen vihreisiin piruihin. Jokainen upseeri palkitaan Rautaristin ritariristillä, aliupseerit 1. luokan ja miehistö 2. luokan Rautaristillä. Joka mies myös ylennetään. Kaikkien aikojen ensimmäinen maahanlaskuhyökkäys on ollut suuri strateginen voitto ja poistanut merkittävän lukon jylläävien panssarivoimien tieltä.

Juuri menestys myös koitui miesten kohtaloksi. Laskuvarjojääkäräit heitettiin Kreetan pätevästi kenttälinnoitetun saaren valtaukseen käärmeen vuonna 1941 kärsien yli 1000 kaatuneen tappiot. Länsiliittoutuneet taas olivat vaikuttuneita laskuvarjokommandojen tehokkaasta käytöstä Eben-Emaelissa sekä siltojen valtaamisessa, mikä sai nämä luomaan omat maahanlaskudivisioonansa. Niitä käytettiin menestyksellä Normandian maihinnousussa apinan vuonna 1944 Erwin Rommelin vähemmän ansioitunut vastustaja Afrikan sotanäyttämöltä 1941-43, kenraali Bernard Montgomery suunnitteli oman hullunrohkean maahanlaskuhyökkäyuksensä Alankomaiden vapauttamiseksi syyskuussa. Laskuvarjomiehet pudotettiin käytännössä SS-panssaridivisioonien päälle, ja vähintään 2500 kaatui yli 6000 joutuessa (pääasiassa haavoittuneina) sotavankeuteen.

Ne Eben-Emaelin valtaajista, jotka eivät kaatuneet Kreetalla, ajettiin loppuun itärintamalla, sillä natsihallinnon mukaan raskaan ja kalliin erikoiskoulutuksen käyneet miehet olivat parhaassa käytössä palvellessaan tavallisena jalkaväkenä. 87 miehestä kaatui Eben-Emaelissa 6, ja sodan jatkuessa 34 eli kaikkiaan lähes puolet. Lisäksi operaation päällikkö Walter Koch, joka everstiluutnantiksi ylennettynä ja päävammasta toipuvana arvosteli Hitlerin kommandokäskyä ilmoitettiin menehtyneeksi liikenneonnettomuudessa 23. lokakuuta vuohen vuonna 1943, mitä pidetään liian sopivana liikenneonnettomuudeksi.

Rohkeista oli tullut eräistä niistä miljoonista sotilaista, jotka jäivät sille tielleen hullun hirmuvaltiaan aloittamassa suursodassa.

Sturmabteilun Kochin miehiä. Kuva: Combat Archives

Lähteet:

https://warfarehistorynetwork.com/article/captured-belgiums-mighty-fort-eben-emael/

https://www.combatarchives.com/post/assault-on-fort-eben-emael

https://knmi.turmin.com/1940-05-10

https://www.globalsecurity.org/military/systems/munitions/bullets2-shaped-charge-history.htm

Kennedy, Donald R.: History of the shaped charge effect: the first 100 Years. Defense Technical Information Center, Cameron Station, Alexandria, Virginia, USA. 22. maaliskuuta 1990. Saatavissa:

https://forum.cartridgecollectors.org/uploads/short-url/8XkQD8RwbIy63aWTIh2wO0C8RLh.pdf

https://bunkersite.com/locations/belgium/luik/emael-german.php

https://fort-eben-emael.be/en/discover

https://www.valka.cz/15238-

Irving, David: Rommel. Suom. Marja-Leena Närhi. KIrjayhtymä, 1979. ISBN 951-26-1717-x.

Hiisivaara, Tapio: Saksan voitto lännessä 1940. WSOY, Porvoo 1941.

https://www.tracesofwar.com/persons/23975/Koch-Walter.htm

https://erenow.org/ww/hitlers-paratrooper-life-battles-rudolf-witzig/5.php

Otsikkokuva: Defense Media Network

tiistai 13. lokakuuta 2026

FORTUNA FAVET FORTIBUS: Operaatio Feuerzauber

Se oli kuulas syksyinen iltapäivä Palma de Mallorcan lentokentällä, 13:11* torstaina 13. lokakuuta käärmeen vuonna 1977. Rento iltapäivä muuttui toviksi myrskyisäksi, kun Delta Alpha Bravo Charlie Echo Boeing 737-230 Landshut, yllytti moottoreitaan (1960-luvulla oli ollut tavallista nimetä koneyksilöt kaupunkien mukaan). Matalasti ohivirtaavat Pratt&Whitney JT8D:t kiihtyivät lentoonlähtöteholle, ja Lufthansa 181 kiipesi taivaalle kohti Frankfurtia.

*Kaikki ajat ovat Keski-Euroopan aikaa (CET, UTC+1)

37-vuotias lentokapteeni Jürgen Schaumann on saanut kapteenin valtakirjansa vasta kolme kuukautta aiemmin, mutta hän on erittäin kokenut lentäjä. Hän on entinen Länsi-Saksan ilmavoimien, Bundesluftwaffen, kapteeni ja hävittäjälentäjä, ja on kahdeksan vuoden mittaisella sotilasurallaan lentänyt viimeiset kolme vuotta F-104G Starfighterillä, liian rajulla linnulla lennettäväksi. Apinan vuonna 1968 Schaumann siirtyi liikennelentäjäksi nopeasti laajenevan Lufthansan palvelukseen, ja on lentänyt yhtiön Boeingeilla viimeiset yhdeksän vuotta.

Jürgen Schumann. Kuva: Wikipedia

Myös ykkösupseeri, lentoperämies Jürgen Vietor, on sotilastaustainen lentäjä. Hän on palvellut Länsi-Saksan merivoimien, Bundesmarinen, Breguet Atlantic –merivalvontakoneiden ohjaajana seitsemän vuotta, kunnes tiikerin vuonna 1974 hänkin siirtyi Lufthansan palvelukseen. Boeing 737:llä hän on lentänyt viimeiset 3 vuotta.

Saksaan palaavan lomalennon rahtitilassa on epätavanomaista lastia: kaksi vainajaa ruumisarkuissa. Muutoin lento on melko tyypillinen 79 % täyttöasteeltaan. 115 istuimesta on täytetty 91 joten 737:n kiivettyä matkalentokorkeuteen kolmella lentoemännällä riittää tekemistä näiden palvelemisessa. Neljä matkustajaa kaivaa esiin matkatavaransa, ja alkaa kopeloida paristokäyttöistä radiota sekä kosmetiikkapulloja.

Radioista vedetään esiin kolme pistoolia (7,62x25 mm Tokarev TT-33, 9x18mm Makarov PM sekä .357 Magnum –revolveri), ja hiuslakkapulloista kuusi käsikranaattia sekä puolitoista kiloa räjähdysaine pentriittiä (PETN). Palman lentokentällä ei ollut matkatavaroiden läpivalaisulaitteita ja turvatarkastajat tutkivat vain matkustajien yllään pitämät vaatteet, joten PFLP:n (Popular Front for the Liberation of Palestine) neljä terroristia pääsivät huomaamatta lennolle 181

Kaappareita johtaa 23-vuotias Zohair Jusif Akache, kokenut palestiinalaisterroristi, joka on huhtikuussa 1977 murhannut kolme jemeniläisdiplomaattia Lontoossa vaimennetulla pistoolilla. Toinen miehistä on niin ikään 23-vuotas Walil Harb. Naiset ovat 22-vuotiaita, Souhaila Andrawes Sayeh ja Hind Alameh. Kaikki heistä kantavat väärennettyjä Iranin passeja.

Pareittain istuvat terroristit vilkaisevat käytävää pitkin toisiaan, ja nyökkäävät. Kaikki on valmista. He hyppäävät ylös ja juoksevat huutaen 737:n etuosaan. Akache kiskaisee ohjaamon oven auki ja pistooli kädessään ilmoittaa ottavansa komennon. Hän vetää ykkösupseeri Vietorin istuimeltaan, ja tönii edelleen toisten terroristien tönittäväksi koneen takaosaa kohti, tarttuu kaiutinjärjestelmän mikrofoniin, ja julistaa: ”Olen kapteeni ja marttyyri Mahmud. Jokainen, joka vastustaa meitä, ammutaan välittömästi!”. Kello on 13:50.

Delta Alpha Bravo Charlie Echo. Kuva: John Visanich via Airhistory.net

Mahmud määrää Schumannia muuttamaan suuntaa itään, kohti Kyprosta. Schumann vastaa, ettei 737:n polttoaine riitä, joten Mahmud määrää lentämään Roomaan ottamaan lisää polttoainetta. Vietor tönitään takaisin ohjaamoon, ja hän kirjoittaa ylös kohteen IATA-koodin FCO. Entiset sotilaat tietävät, että paineen alla rutiinit rauhoittavat hermoja. Terroristi Mahmud ilmoittaa Rooman lennonjohdolle vaatimuksensa: 11 RAF:n (Rote Armee Fraktion eli punainen armeijakunta) terroristia, mm. ryhmän johtaja, Andreas Baader) tulee vapauttaa vankilasta. Roomaan lento 181 laskeutuu Roomaan klo 15:45. Säiliöauton saapuessa 737:n luo kapteeni Schumann pudottaa ohjaamon ikkunasta neljä sytyttämätöntä sikaria – merkin siitä, että kaappareita on neljä.

Liittokansleri Helmut Schmidt ottaa heti jyrkän linjan: vankien vapauttamista ei edes harkita. Tilanne on ratkaistava tarvittaessa voimakeinoin. Sisäministeri Werner Maihofer soittaa italialaiselle kollegalleen Francesco Cossigalle, ja vaati että 737:n lähtö Roomasta estetään tukkimalla kiitotie kuorma-autoilla tai tarvittaessa vaikka ampumalla lentokoneen renkaat. Cossiga puolestaan ei edes harkinnut tällaista vaihtoehtoa; Rooman lentokenttähenkilökunta oli jo omatoimisesti suostunut täyttämään 737:n säiliöt kaappareiden uhattua muuten räjäyttää lentokoneen, eikä täydessä polttoainekuormassa olevaa konetta kohti ampuminen käynyt päinsä. Ennenkaikkea 737:n matkan jatkuminen poistaisi kiusallisen ongelman Italian maaperältä, joten lento 181 nousee ilman lähtölupaa klo 17:50.

Larnakaan Kyproksella 737 laskeutuu 20:28. Kyproksen ulkoministeri Ioannis Christophidis pyytää kaappareita vapauttamaan naiset ja lapset. Pian lennonjohdon radiokanavalle astuu Zakaria Abdul Rahim, Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n diplomaatti esittämään saman pyynnön. Mahmud raivostuu tälle ja antaa radioaaltojen kantaa asiallisen ryöpyn arabiankielisiä solvauksia.

Mahmoud uhkaa jälleen räjäyttää lentokoneen, ellei saa polttoainetäydennystä. Säiliöautot saapuvat jälleen täyttämään 737:n säiliöt, ja Schumann pyytää Larnakan lennonjohdolta reitityksen Libanonin pääkaupunki Beirutiin. Lennonjohto vastaa, että tieto kaappauksesta on levinnyt ja että Beirutin lentoasema on heiltä suljettu. Schumannin on kuitenkin Mahmudin käskytyksessä pakko nousta klo 22:50 ja kääntyä kaakkoon kohti Beirutia. Häneltä, Vietorilta ja kaappareilta jää huomaamatta juuri laskuun saapuva Lufthansan lentokone, Boeing 707. Lento LH 1231 ei ole reitti- tai tilauslento. Se on Länsi-Saksan hallituksen erikoislento. Sen kyydissä on 31 Länsi-Saksan rajavartiolaitos Bundesgrenzshutzin kommandoa, GSG 9.

Lufthansan Boeing 707-330B Stuttgart, Delta Alpha Bravo Uniform Bravo. Kuva: Udo Haafke via Airliners.net

Beirutin lennonjohto ilmoittaa odotetusti klo 23:01 ettei laskeutumislupaa myönnetä, ja että kiitotie on tukittu kuorma-autoilla. Mahmud käskee jatkamaan edelleen kaakkoon, kohti Syyrian pääkaupunki Damaskosta, jonka lennonjohto niin ikään kieltää lentoa 181 laskeutumasta klo 23:14. Samoin tekevät Irakin pääkaupunki Bagdadin lennonjohto klo 0:07 ja Kuwaitin lennonjohto 00:58. Lento 181 jatkaa edelleen kaakkoon, nyt Persianlahden yllä. Sen reitillä on seuraavaksi Bahrain, jonka lennonjohto niin ikään kieltää 737:ää laskeutumasta. Schumann vastaa, että hänen polttoaineensa on vähissä eikä hän kykene lentämään millekään muulle lentokentälle. Lennonjohto toistaa kiellon laskeutua, mutta kytkee myös ILS-järjestelmän päälle, mikä näkyy Boeingin vastaanottimessa. Schumann kääntää 737:n ILS-järjestelmän mukaiselle liukupolulle ja laskeutuu pehmeästi klo 01:52. Boeingin rullattua terminaalialueelle piirittävät bahrainilaiset sotilaat sen nopeasti. Mahmud painaa pistoolinsa Vietorin päätä vasten, ja antaa sotilaille viisi minuuttia aikaa vetäytyä, tai hän ampuu lentoperämiehen. Nämä tottelevat, ja säiliöautot saapuvat jäälleen täyttämään 737:n säiliöt. Lento 181 nousee jälleen klo 03:24.

Boeing 737 jatkaa nyt itäkaakkoon, kohti Yhdistyneitä Arabiemiraatteja. Dubain lennonjohto kieltää laskeutumisen, ja jälleen kiitorata on tukittu kuorma-autoilla. Lento 181 kiertää lentokentää aikansa, kunnes Schumann ilmoittaa jälleen, että polttoaineen huvetessa hänen on pakko laskeutua. Hän tekee ylilennon kiitoradan yllä, ja näkee, että sotilaat ajavat kuorma-autot pois. Schumann laskee 737:n pehmeästi kiitoradalle klo 05:40.

Terroristiryhmän johtaja "Mahmud" Landshutin ovella 15. lokakuuta. Kuva: Der Spiegel

Boeingin rullattua asematasolle kaapparit vaativat huoltohenkilökuntaa tyhjentämään 737:n septisäiliöt, sekä täydentämään muona-ja vesivarat. Kapteeni Schumann ilmoittaa vaatimukset radiolla, ja lisää, että he haluaisivat kaksi kartonkia punaisia ja kaksi sinisiä savukkeita. Lennonjohto vastaa ymmärtävänsä. Schumann on ilmaissut, että kaappareista kaksi on naisia, ja kaksi miehiä. Mutta Arabiemiraattien puolustusministeri, sheikki Mohammed bin Rashid Al Maktoum, kieltää antamasta Boeingille polttoainetta. Hän myös möläyttää radiohaastattelussa saaneensa kapteenilta tiedon, että kaappareista kaksi on naisia ja kaksi miehiä, mikä saa Mahmudin raivostumaan ja hän uhkaa ampua Schumannin, jos tämä vielä yrittää temppuilla.

Boeing 737 seisoo Dubain asematasolla sotilaiden etäältä piirittämänä yli vuorokauden. Apuvoimakone on käyttänyt kaiken polttoaineen, joten ilmanvaihto ja erityisesti ilmastointi ovat pysähtyneet. Porottava Persianlahden aurinko paistaa alumiinirunkoa kuin kananmunaa. Sisälämpötila on yli 50 astetta. Lennonjohto tarjoaa sähköjohdon kytkemistä lentokoneeseen, mutta Mahmud kieltäytyy uhmakkaasti. Hän hyväksyy ainoastaan polttoaineen, ja jopa ampuu ilmaan mekaanikkojen lähestyessä lentokonetta kaapelikelan kanssa.

Montblanc-täytekynän nuppi. Kuva: Care of Carl

Kaapparit myös käyvät läpi matkustajien käsimatkatavaroita. Yksi heistä huomaa Brigitte Röhllin laukussa Montblanc-merkkisen täytekynän, joka lepää tämän passia vasten. Mahmud luulee Montblancin kuusisakaraista, lähinnä Torx-kärkeä muistuttavaa tunnusta Daavidin tähdeksi, raivostuneena määrää tämän käytävälle polvilleen ja lyö tätä niin, että silmissä sumenee. Röhll yrittää selittää, ettei merkki ole Daavidin tähti ja että hän on evankelinen kristitty, mutta Mahmud lyö tätä uudelleen ja karjuu, että tämä ammutaan aamulla. Röhllin 10-vuotias poika Stephan lohduttaa äitiään: - Älä huoli, ei hän ammu sinua. Kapteeni Schumann pyytää Mahmudia osoittamaan armoa. Keskiyön hiipuessa tykö Mahmud lopulta virnistää: - Antaa sen jutkuämmän elää.

Koittaa sunnuntai, 16. lokakuuta käärmeen vuonna 1977. Lento 181 on seissyt Dubain asematasolla yli 60 tuntia. Kaappari Mahmudin hermot alkavat pettää. Hän raahaa 19-vuotiaan kauneuskuningattaren, Diana Müllin, lentokoneen ovelle, ja karjuu, että ampuu panttivangit, ellei saa polttoainetta, aloittaen tästä nartusta. Mahmud painaa pistoolinsa lujasti Müllin ohimoon, ja sen kylmä rauta polttaa ihoa niin, että hän osittain menettää tuntoaistinsa sen alta.

Terroristi Mahmud uhkaa kapteeni Schumannia pistoolilla Dubaissa. Kuva: Der Spiegel

Lufthansa 1231 on saapunut Dubaihin jo perjantaina 14. lokakuuta. GSG 9:n kommandot ovat valmiina tekemään rynnäkön. Liittokansleri Helmut Schmidt on hyväksynyt voimankäytön. Riskit ovat kuitenkin suuret. He eivät tiedä kohteiden sijaintia lentokoneessa ja sisäänpääsy sinne on vaikeaa.

Iso-Britannia lähettää kaksi SAS:n (Special Air Service, Royal Air Forcen erikoisjoukot) ammattisotilasta, majuri Alastair Morrisonin ja kersantti Barry Daviesin, antamaan teknistä tukea. He tuovat mukanaan uudenlaisen voimankäyttövälineen, lamautuskranaatin eli flashbangin. Se on pieni räjähdyspanos, joka on pakattu magnesium- ja fosforijauheeseen ja edelleen muovikuoreen. Käsikranaatin kokoinen ja sen tavalla toimiva kranaatti syttyttää lauetessaan pilven herkästi hapettuvaa pölyä, joka syttyy heti räjähdyspanoksen paineesta, mistä taas seuraa voimakas, sokaiseva välähdys ja hirvittävä pamaus. Kranaatissa ei kuitenkaan ole sirpalekuorta ja sen paineaalto on heikko, joten heitteen vaikutusalueella henkilöt lähinnä sokaisuivat ja kuuroutuvat muutamiksi sekunneiksi. Heidän aistinsa yksinkertaisesti ylikuormittuvat.

Heite on erittäin kiinnostava, mutta GSG 9:n miehet eivät ole nähneet sitä koskaan aiemmin. Flashbangia kokeillaan tyhjässä hangaarissa ja se havaitaan käyttökelpoiseksi, mutta yksikön päällikkö, Oberstleutnant (everstiluutnantti) Ulrich Wegener, päättää lopulta sen käyttöä vastaan, koska korkeassa lämpötilassa palava metallipöly lentokoneen ahtaissa sisätiloissa muodostaa riskin, jota ei tunneta. Sen sijaan SAS:n asiantuntijat auttavat kehittämään ja toteuttamaan harjoituksia lentokoneeseen rynnäköimiseksi, mitä GSG 9:n kommandot harjoittelevatkin tiiviisti kaikkiaan 45 tuntia.

GSG 9:n kommandoja harjoituksessa 1970-luvulla. Sormikuri on hallussa. Aseina MP5A2-konepistoolin varhainen malli ohuella lieröetutkukilla sekä alkuperäiset suorat lippaat. Kypärät ovat laskuvarjosotilaille tavanomaista kapealieristä mallia. Taustalla Mercedes Unimogin alustalle rakennettu panssariauto UR-416. .Kuva: Stern

Tällöin Arabiemiraattien puolustusministeri viimein taipuu, ja antaa luvan täyttää Boeing 737:n säiliöt. Mahmud laskee aseensa Müllin ohimolta ja työntää hänet takaisin matkustamoon. Säiliöautot saapuvat, ja kello 12:19 turbiinit kirkuvat lento 181:n kiivetessä jälleen taivaalle kohti Omania.

Boeing lähestyy Salalahin ja Masirahin saaria Omanissa mutta jälleen lennonjohto kieltää laskeutumisen ja kiitotiet tukitaan ajoneuvoilla. Mahmud määrää kääntymään länteen kohti Riadia, Saudi-Arabian pääkaupunkia, mutta jälleen lennon laskeutuminen estetään. Mahmud määrää nyt lentämään etelään, kohti Adenin kaupunkia Etelä-Jemenin rannalla. Myös Adenin lennonjohto kieltää laskeutumisen, mutta Boeingin polttoaine on jälleen niin vähissä, ettei ohjaajilla ole vaihtoehtoja. Kiitotiet on tukittu ajoneuvoilla täälläkin, eikä niitä siirretä alta pois. Ykkösupseeri Vietor laskee kylmänviileästi Boeingin hiekkatielle kiitoratojen rinnalla.

Adenin viranomaiset ovat tympääntyneitä ja käskevät heti täyttää Boeingin säiliöt, sekä määräävät ohjaajia lentämään samantien pois. Soralle laskeutuminen on kuitenkin saattanut aiheuttaa vahinkoa Boeingin laitteisiin, joten Schumann pyytää päästä tarkastamaan mahdolliset vauriot. Ensin Boeingin käyvät tarkastamassa jemeniläiset mekaanikot, jotka vakuuttavat kaiken olevan kunnossa, mutta Schumann on epäileväinen ja pelkää lentokoneen särkyvän seuraavassa laskeutumisessa. Mahmud päästää tämän tarkastamaan vauriot henkilökohtaisesti.

Schumann toteaa, että molemmat moottorit ovat imeneet suuren määrän hiekkaa, ja että laskutelinemekanismi on selvästi vaurioitunut, vaikkakin toimintakuntoinen. Etelä-Jemenin ilmavoimien kenraali, sheikki Ahmed Mansur lähestyy Schumannia tämän ollessa 737:n alla, ja kertoo tälle vaatimuksensa: missään tapauksessa ei käy päinsä, että panttivangit astuisivat ulos lentokoneesta ja terroristit kävisivät neuvotteluja Etelä-Jemenin maaperällä. Schumann vastaa, että on parasta suostua kaappareiden vaatimuksiin. Kaapparit huutavat useita kertoja Schumannia palaamaan takaisin lentokoneeseen. Kääntyessään takaisin, Schumann sanoo Mansurille: - Menen takaisin. Luulen, että he tappavat minut.

Schumannin palattua Boeingiin raivostunut Mahmud määrää tämän painumaan polvilleen käytävälle. Hän huutaa englanniksi Schumannin pettäneen matkustajat, painaa pistoolinsa kohti tämän kasvoja ja karjuu englanniksi: ”Guilty or not guilty?” Ennenkuin Schumann ehtii vastata, Mahmud ampuu häntä silmien väliin. Ruumis jätetään käytävälle. Mahmud karjuu ampuvansa jokaisen, joka itkee. On sunnuntai, 16. lokakuuta käärmeen vuonna 1977.

Etelä-Jemenin asevoimat lähettää säiliöautoja täyttämään Boeingin säiliöt, ja työ on valmista aamuyhteen mennessä. 737 nousee Adenin kiitotieltä klo 02:02 lentoperämies Vietor ainoana ohjaajana ohjaimissaan. Schumannin ruumis säilötään vaatekaappiin.

Lento 181 lentään lähes suoraan etelään, Somalian ilmatilaan. Aamunkoitossa, klo 04:34 (Keski-Euroopan aikaa; Mogadishussa kello oli 07:34 [UTC+3]), radiohiljaisuutta pitävä Vietor laskee 737:n Mogadishun kiitotielle mallikkaasti. Boeing rullaa asematasolle matkustajaterminaalin eteen, ja Somalian armeija piirittää sen, joskin etäältä. Kaapparit avaavat 737:n takaoven ja heittävät Schumannin ruumiin asvaltille. Ambulanssi saapuu pian evakuoimaan vainajan.

LH181:n reitti 13.-17. lokakuuta 1977. Kuva: Bild

Kaapparit eivät aio enää jatkaa matkaa, eivätkä enää välttämättä voisikaan hiekan runnottua 737:n moottoreita. Myös heidän kärsivällisyytensä alkaa olla lopussa. He määräävät naiset riisumaan sukkahousunsa, käyttäen niitä panttivankien sitomiseen. He kaatavat näiden päälle tarjoilukärryjen hajuvedet ja viinat, ja uhkaavat räjäyttää koko lentokoneen ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta klo 16:een mennessä. He pakottavat lentoemäntä Gabriele Dillmannin ohjaamoon, ja antavat tälle mikrofonin: - Ich will der deutschen Regierung sagen, dass es ihre Schuld ist, wenn wir alle sterben müssen. Und wir werden jetzt sterben (Haluan kertoa Saksan hallitukselle, että on heidän syynsä mikäli kuolemme. Ja me kuolemme nyt) .

Vain minuutteja ennen määräaikaa Saksan hallitus ilmoittaa taipuvansa. RAF:n terroristit vapautetaan ja heidän kuljettamistaan Mogadishuun aletaan järjestää. Mahmud riemuitsee, ja panttivangit vapautetaan siteistä. Hän siirtää aikarajan klo 02:30:een yöllä.

ISKU MODAGISHUUN

Hallituksen järjestämä lento todella on saapumassa. Se on lento LH 1231, Delta Alpha Bravo Uniform Bravo, Boeing 707-320B Stuttgart. Sen ykkösupseerina toimii Lufthansan lentoperämies Rüdeger von Lutzau, Dillmanin kihlattu. Mutta se ei kanna mukanaan vankilasta vapautettuja terroristeja. Sen kyydissä matkaavat GSG 9:n kommandot ja SAS:n asiantuntijat. Kapteeni Schumannin murhan jälkeen on ovi neuvottelutiehen lopullisesti sulkeutunut. Ainoa lääke on nyt lyijy.

Mogadishun lentokenttä on suljettu siviililiikenteeltä, mutta Somalian ilmavoimien MiG-15:t nousevat ja laskeutuvat tauotta menellään olevan Somalian-Etiopian sodan (Ogadenin sodan) vuoksi, joten terroristit eivät jatkuvasssa lentomelussa havaitse pimeässä klo 20 laskeutuvaa 707:ää.

Saksan hallitus on salaa neuvotellut Somalian presidentti Siad Barren kanssa, ja suostutellut tämän avustamaan operaatiossa. Saksan luvattua taloudellista ja kalustoapua (kaikkiaan 76 miljoonaa D-markkaa) sotaa käyvälle diktaattorille tämä lupasikin auliisti auttaa ja ehdotti jopa somalijoukkojen rynnäkköä kaapattuun Boeingiin. Tämän GSG 9:n päällikkö Wegener 707:n saavuttua kohteliaasti tyrmää: somalijoukot ovat alakynnessä ja puutteellisesti aseistettuja ja koulutettuja. Hän näyttää pikaisesti hangaarin ovella, kuinka GSG 9 rynnäköi ovesta sisään, ja somalialaiset upseerit ovat vaikuttuneita. GSG 9 saa vapaat kädet toimia lentokentällä.

Lentokoneiden sijainnit ja GSG-9:n hyökkäysreitti Mogadishussa. Kuva: ES&T

Seuraavat neljä tuntia ovat kiireistä aikaa. Saksalaiset purkavat varusteensa 707:stä ja tiedustelevat kaapatun 737:n, Landshutin, ympäristön huolellisesti. Tarkka-ampujille etsitään parhaat ampuma-alat ja asemat. Kaksi 7,62x51 mm H&K G3/SG1 –tarkkuuskiväärein aseistautunutta tarkka-ampujaa kaivautuu varovaisesti hiekkadyynin päälle noin sadan metrin päähän Landshutin vasemmalle puolelle, jokseenkin ohjaamon ikkunoiden tasalle. Kolme muuta paria asettuu vastaavankaltaisiin asemiin lentokoneen muihin sektoreihin. Kaappareille taas syötetään harhautukseksi tieto, että RAF:n terroristeja kuljettava lento on edennyt Kairoon ottamaan lisää polttoainetta, ja on parhaillaan valmistautumassa nousuun.

Kello 23:50 somalijoukot sytyttävät harhautukseksi suuren nuorion pari sataa metriä Landshutin etupuolelle. 23:52 kuusi viisimiehistä ryhmää on hiipinyt takaa, kuolleesta kulmasta Landshutin alle. Kullakin ryhmällä on mukanaan kumianturoin varustetut alumiinitikkaat. Tavallisesti kommandot käyttäisivät erinomaisia 9x19 mm H&K MP5 –konepistooleja, mutta lentokoneen tilat ja nousu tikkaita pitkin on havaittu niin kömpelöksi, että he jättävät konepistoolit 707:ään ja käyttävät sensijaan sivuasettaan, 9x19 mm pistoolia H&K P9S (muutamilla miehillä on revolveri, Smith&Wesson Model 19 kaliiperissa .357 Magnum). Tarkka-ampujat havaitsevat molempien kohdemiesten olevan ohjaamossa. Tilanne on otollinen. Rynnäkköryhmät pystyttävät tikkaansa ja jäävät odottamaan etenemiskäskyä.

GSG 9 lähestyy Landshutia. Kuvakaappaus elokuvast Mogadishu (2008). Kuva: ES&T

GSG 9:n pistoolit on ladattu onttokärkisillä luodeilla, sillä kohteiden tiedetään olevan vailla suojaliivejä, ja heidät on neutraloitava mahdollisimman nopeasti. Onttokärkinen luoti repeää auki osuessaan kiinteään esteeseen, sen poikkipinta-ala kasvaa moninkertaiseksi ja vastaavasti myös haavakavitaatio on merkittävästi sotilaskäytössä tyypillistä täysvaippaluotia suurempi. Vastaavasti läpäisykyky on heikompi, kun luoti luovuttaa liikemääräänsä väliaineeseen nopeasti, mutta tässä käytössä siitä on oikeastaan enemmän etua kuin haittaa, sillä se pienentää riskiä yliläpäisyyn ja siten tahattomaan osumiseen kohteen takana olevaan panttivankiin. Sotilaskäytössä laajenevien luotien käyttö on erikseen kiellettyä, mutta rajavartijat ovatkin poliiseja*.

*Poliisikäytössä laajenevien luotien käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus: kohdehenkilö voidaan neutraloida tehokkaasti, ja yliläpäisyn sekä kimmokkeiden aiheuttama vaara sivullisille on pienempi.

On tiistai, 18. lokakuuta käärmeen vuonna 1977. Klo 00:05 Wegener antaa radiolla käskyn “Operation Feuerzauber! Go!” Brittien SAS-sotilaat heittävät lamautuskranaatteja Landshutin eteen kaapparimiesten ihmetellessä tulipaloa ohjaamon ikkunoista. Sokaiseva valo viiltää Mogadisun yön auki. GSG 9:n kommandot syöksyvät tikkaita pitkin kaikille 737:n neljälle ovelle ja kahdelle siiven yläpuoliselle hätäuloskäynnille, ja vetävät hätäavausvivut auki. Ryhmä 2 ei saa teljettyä oikeaa etuovea avattua, joten miehet laskeutuvat takaisin alas ja syöksyy sisään ryhmän 1 avaamasta vasemmasta etuovesta. Molemmat ryhmät joutuvat jäämään tulitaisteluun ohjaamon oven kohdalle, sillä ohjaamossa on kaapparien johtaja Mahmud ja panttivankina ykkösupseeri Vietor, sekä ykkösluokan matkustamossa kaksi kaapparia.

GSG 9:n rynnäkkö Landshutiin. Kuva: Bild

Löyhkä Landshutin sisällä on kammottava. Kaapparit eivät ole sallineet vessojen käyttöä, joten panttivangit ovat joutuneet laskemaan alleen jatkuvasti kaikkiaan viisi päivää kestäneen kaappauksen ajan. Ylirajavartija Dieter Fox muistaa kaamean odöörin edelleen. Hän murtautuu ryhmineen sisään oikeasta takaovesta. Jokaisesta viiden miehen ryhmästä kaksi pitelee tikkaita, kolme kiipeää. Ensimmäinen vetää oven auki, toinen syöksyy sisään perässään kaksi muuta, joten Fox kiipeää toisena ja syöksyy ensimmäisenä sisään. Takakäytävällä ei näy ketään, joten Fox osoittaa aseellaan sitä pitkin ja karjuu KÖPFE RUNTER! WO SIND DIE SCHWEINE?*

*PÄÄT ALAS! MISSÄ NE SIAT OVAT?

Koska Fox ei näe maaleja, hän tarttuu ensimmäiseen panttivankiin, Brigitte Röhlliin, ja vetää hänet taakseen suojaan (GSG 9:n miehillä on brittiläinen ”Bristol”-mallinen luotisuojaliivi) ja edelleen opastaa ulos.

GSG 9:n kommandoja Bristol-luotisuojaliiveissä. Vasemmalla Ulrich Wegener. Kuva: Stern

Keraamikomposiittinen Bristol-luotisuojalevy vuodelta 1978. Kuvalähde: epämääräinen

Nuorempi miesterroristi Harb sekä Sayeh koettavat tehdä vastarintaa ensimmäisen luokan käytävällä 737:n etuosassa, mutta pistoolitulen ryöppy kaataa heidät maahan. Harb vetää kranaatin taskustaan ja heittää sen matkustajia kohti. Hän ehtii juuri ja juuri tehdä sen, ennenkuin toinen luotikuuro pudottaa hänet hänet takaisin lattialle, mihin hän jää korisemaan suu verta täynnä. Käsikranaatti räjähtää ja haavoittaa neljää panttivankia (yhtenä heistä Gabriele Dillmann), tosin lievästi, sillä kranaatista puuttuu sirpalekuori. Samaan aikaan ensimmäinen ryhmä saa ammuttua ohjaamossa Mahmudin. Neljättä kaapparia, Alamehia, ei heti tavoiteta, ja naisen pelätään sulautuneen panttivankien joukkoon. Kommandot aloittavat etsinnän, jolloin tämä havaitaan etuosan käymälässä. Hän ehtii ampua, osuen yhtä kommandoa kaulaan, ennenkuin nämä niittaavat hänet pistoolitulella nurin.

Kaikkeen tähän on mennyt noin kaksi minuuttia. Radiot räsähtävät eloon. ”-Wir haben die Kontrolle über die Maschine!”* -”Keine Opfer, keine Opfer, keine Opfer! Alle Geiseln sind befreit, befreit!"** 00:12 Wegener ilmoittaa radiolla koodisanan Frühlingszeit! Operaatio Feuerzauber on onnistunut. Pian muotoillaan täsmällisempi viesti: Neljä vihollista kaadettu – panttivangit vapautettu – neljä lievästi haavoittunutta – yksi oma lievästi haavoittunut.

* Kone on hallinnassamme

** Ei tappioita, ei tappioita, ei tappioita! Kaikki panttivangit on vapautettu, vapautettu!!

Terroristi Mahmud ammuttuna. Kuva: Bild

Kun Landshut on saatu tyhjennettyä ja haavoittuneiden ensihoito saatu toteutettua, ei GSG 9:llä ole enää tehtävää eikä toimivaltaa vieraan valtion alueella. Kaluston ja miesten lastaus 707:ään alkaa. Delta Alpha Bravo Oscar Xray, toinen Lufthansan 707, Köln, on laskeutunut Mogadishuun aiemmin, ja vapautetut panttivangit taas nousevat tähän Boeingiin.

Wegener ehtii viimein puhelimen ääreen, ja soittaa liittokansleri Schmidtin kabinettiin.

- Kuinka monta kuollutta?

- Ei kuolleita, herra liittokansleri.

- Kiitos, herra eversti. *syvä huokaus*

- Tarkoitatte varmaan everstiluutnantti, herra littokansleri?

- Tarkoitan mitä sanoin, Wegener.

Yhdysvaltain suurlähetystö on lähettänyt lentokentälle sinkkiarkun, johon Schumannin ruumis asetetaan, ja arkku nostetaan Boeingin ruumaan. Molemmat 707:t nousevat aamun pikkutuntien aikana ja suuntaavat kohti Saksaa, mutta eri lentokentille: Stuttgart lentää Länsi-Saksan de facto pääkaupunkiin Bonniin, kun matkustajia kantava Köln taas suuntaa lennon 181 alkuperäiseen määränpäähän, Frankfurtiin. Molemmissa Saksaan palanneet vastaanotetaan sankareina.

GSG-9:n miehet palkitaan Saksan liittotasavallan ansioritarikunnan ansiomerkillä, Bundesverdienstkreutzilla, ja Wegener ylennetään everstiksi. Majuri Morrison vastaavasti saa Britanniassa Brittiläisen imperiumin ritarikunnan upseerin kunniamerkin (OBE) ja kersantti Davies Brittiläisen imperiumin mitalin (BME).

Lentoperämies auttaa jalkaan haavoittunutta lentoemäntä Dillmannia heidän saavuttuaan Frankfurtiin. Kuva: Der Spiegel

EPILOGI

Yksi kaappareista jäi henkiin: Souhaila Sami Andrawes Sayeh. Hän sai 20 vuotta vankeutta Somaliassa, mutta hänet vapautettiin jo noin kahdessa vuodessa ampumahaavoihin vedoten, ja hän palasi kotimaahansa Libanoniin. Koiran vuonna 1994 Saksan poliisit pääsivät hänen jäljilleen, ja löysivät hänet Norjasta. Hampurin käräjäoikeus tuomitsi hänet rotan vuonna 1996 avunannosta murhaan, murhan yrityksestä, panttivangin ottamisesta ja kaappausrikoksesta 12 vuoden vankeuteen. Sayeh palautettiin Norjaan härän vuonna 1997, missä hän istui vankilassa jäniksen vuoteen 1999 asti, jollon hänet vapautettiin terveyssyihin vedoten. Toisin sanoen, joukkomurha mielessään toiminut terroristi istui vankeutta parhaimmillaankin laskien vain viisi vuotta ja viimeisimmästä 12 vuoden tuomiostaan korkeintaan neljänneksen.

Saksassa Rote Armee Fraktionin terroristit kuulivat Landshutin onnistuneesta vapauttamisesta Stammheimin vankilassa Stuttgartissa. Heidän toivosna päästä ulos tarkoin vartioidusta Supermax–vankilasta on kadonnut. Anderas Baader, Gurdun Ensslin ja Jan-Carl Raspe löydetään aamulla kuolleina selleistään. Baader ja Raspe ovat ampuneet itsensä lakimiestensä salakuljettamilla pistooleilla (Baader niskaan unkarilaisella .32 ACP FEG-PA-63–pistoolilla, Raspe oikeaan ohimoon saksalaisella H8K 4–pistoolilla), Ensslin taas hirttäytynyt kahteen kaitunkaapeliin. Myös Irmgard Möller yritti itsemurhaa käyttäen metallinpaloista koottua kotitekoista puukkoa, mutta hänet löydettiin ajoissa ja hätäleikkaus pelasti hänen henkensä.

Vapautetu panttivangit saapuvat Frankfurtiin. Kuva: Cafe Americain

Avoimeksi kysymykseksi jää, oliko huippuvartioitu Supermax –vankila todella huippuvartioitu, jos lakimiehet kykenivät salakuljettamaan sinne pistooleja, vieläpä vaarallisille terroristivangeille, joiden vapauttamista toiset terroristit juuri sillä hetkellä panttivankien hengellä vaativat, tai miksi vasenkätinen Baader ampui itseään niskaan ja vieläpä oikealla kädellään. Vastaavasti yhtä avoimeksi kysymykseksi jää, miksei kaikkia tapettu heti (Raspe kuoli vasta sairaalassa seuraavana iltapäivänä) ja vieläpä Möllerin annettiin jäädä henkiin, jos kyseessä olisi ollut tiedustelupalvelun toteuttama salamurha.

Operaatio Feuerzauber oli yksiselitteinen voitto, ja palautti Länsi-Saksan arvovallan terrorismikysymyksissä. Saksa oli nyt sekä valmis että kykenevä käyttämään kovaa voimaa terroristeja vastaan oman alueensa ulkopuolellakin. Vastaavasti järjestäytyneet terroristiverkostot eivät enää yrittäneet kaapata saksalaista lentokonetta: riski saada kalmaa niskaan oli todellinen (yksin toimineet henkilöt sekä kerran kaksin toiminut parivaljakko kyllä kaappasivat ainakin viisi lentoa, mutta lähinnä saadakseen turvapaikan maasta johon pakottivat lennon laskeutumaan ja kaikki antautuivat omatoimisesti). Alan ammattilaisen kannukset ansainneen GSG 9:n koulutuksesta tuli hetkessä kysyttyä pitkin maailmaa.

Rote Armee Fraktionin terä oli tylsynyt kovasti. Vasemmistoidealistit eivät niinkään halunneet marttyyreiksi, vaan saada nopeita voittoja: rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa. RAF oli kaapannut länsisaksalaisen työnantajaliiton johtaja Hanns-Marten Schleyerin 5. syyskuuta 1977 – murhaten samassa iskussa hänen autonkuljettajansa ja kolme poliisia – ja oli esittänyt täsmälleen samat vaatimukset (11 terroristin vapauttamisen, sekä jokaiselle luovutettavan 100 000 D-markkaa) kuin lennon 181 kaappauksen yhteydessä. Toimeen siis ryhdyttiin, koska Länsi-Saksan hallitus ei taipunut neuvotteluun terroristien kanssa – siitä olisi seurannut vain terrorikierteen jatkuminen – joten panoksia kovennettiin ja vaatimukset toistettiin, ynnättynä 15 miljoonalla dollarilla itse kaappareille. Kun tähän vastattiin kuumalla lyijyllä, oli Rote Armee Fraktionin ote jo ratkaisevasti heikentynyt. Sen vankilassa istuvat johtohahmot päätyivät itsemurhaan nähdessään vapautusyritykset kertakaikkisen toivottomiksi: Saksan laillinen hallitus oli kykenevä ja valmis käyttämään kovaa voimaa myös omien rajojensa ulkopuolella. Johtajiaan ei järjestö saanut vapautettua, vaan päinvastoin niin Entebben kuin Mogadishun kommandoiskut olivat johtaneet vain kaikkien RAF:n terroristien kuolemaan.

GSG 9 palaa Kölniin. Kuva: Wikipedia

Lisäksi lennon 181 kaappauksen koskettaessa laajasti Saksan keskiluokan ohella jo työväenluokkaa (lomalennot eivät olleet 1977 enää herrain huvituksia, vaan moderni ilmailuteknologia oli avannut maailman massoille jo hyvän aikaa sitten) alkoi järjestön kannatus myös vasemmistopiireissä rapista nopeasti. Järjestön terrori lamaantui, mutta jatkui Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin tukemana ainakin vuohen vuoteen 1991 saakka, mikä vaati ainakin kuusi sielua.

Landshut korjattiin ja palautettiin palvelukseen puolitoista kuukautta operaatio Feuerzauberin jälkeen. Lufthansa myi kun Delta Alpha Bravo Charlie Echon härän vuonna 1985, ja se vaihtoi omistajaa useita kertoja, kunnes rahtikoneena (alatyyppi C tarkoittaa koneessa olevan tehdasasennettu rahtiovi ja vahvistettu matkustamon lattia, joten se voidaan muuttaa helposti matkustajakuljetuksesta rahtikäyttöön tai päinvastoin) päätti palveluksensa kaupallisessa liikenteessä Brasilian Fortalezassa rotan vuonna 2008. Nyt Papa Tango Mike Tango Bravona tunnettu lentoranko oli 38-vuotiaana hylätty korjauskelvottomana, ja Saksan valtio päätti ostaa ja palauttaa lentokoneen näyttelykappaleeksi Saksaan 2017. Lufthansa lähetti suuren joukon mekaanikkoja purkamaan koneen, joka lennätettiin osina An-124–ja Il-76 –rahtikoneilla Saksaan. Kaikkineen operaatio maksoi 10 miljoonaa euroa.

Tämän jälkeen Landshut seisoikin lentokonehangaarissa osina. Tehokkaat ja pilkuntarkat saksalaiset eivät saaneet päätettyä, minne Landshut sijoitetaan näytteille ja kuka sen kunnostamisen maksaa. Lopulta 2024 Saksan liittovaltio päätti sijoittaa koneen kunnostamiseen 15 miljoonaa euroa – josta 2,5 miljoonaa itse koneen kunnostamiseen. Loput sijoitettiin hangaarin ja näyttelyn ylläpitoon Friedrichshafenin lentokentällä, ja puolet summasta korvamerkittiin lipunhinnan subventointiin (alimmaksi hinnaksi määrättiin 5 euroa). Pelkkä hallin (jonka pinta-alasta 1/3 on täysin käyttämättä) vuokra on 47 000 euroa kuussa. Vuokrasopimus on solmittu 15 vuodeksi, mutta opetusministeriö on määrännyt näyttelyn suljettavaksi 23. huhtikuuta 2028, ja Landshutin romutettavaksi säästösyistä.

Lähteet:

https://weatherspark.com/h/d/47114/1977/10/13/Historical-Weather-on-Thursday-October-13-1977-in-Palma-Spain

https://combatoperators.com/notable/missions/hijacking-of-lufthansa-flight-181/

https://warhistory.org/article/landshut-hijacking-and-gsg-9-rescue-in-mogadishu

https://www.landshut77.de/en

https://www.landshut77.de/en/voices/eyewitnesses

https://www.landshut77.de/en/background/remembering

https://socialhistoryportal.org/sites/default/files/raf/0019771000_02_0.pdf

Carolla, Mark A: Operation “Magic Fire:” A Case Study in Collaborative Threat Assessments and Risk Analysis of the German Bundesgrenzschutz GSG-9 Rescue of the Lufthansa Boeing 737-200 “Landshut” Hostages in Mogadishu, October 1977. GW Aviation Institute, Washington D.C, USA. 1. marraskuuta 2007. Saatavissa.

https://www.academia.edu/4137770

https://www.globalsecurity.org/intell/library/policy/dod/part6_ct_analysis_course.htm

https://www.bundesarchiv.de/themen-entdecken/online-entdecken/dokumente-zur-zeitgeschichte/befreiung-der-landshut/

https://everything.explained.today/Lufthansa_Flight_181/

https://www.dw.com/en/hijacked-landshut-plane-returning-to-germany/a-39865548

https://aviation-safety.net/wikibase/329014

https://time.com/archive/6878886/the-world-terror-and-triumph-at-mogadishu/

https://www.findagrave.com/memorial/130777201/j%C3%BCrgen-schumann

https://web.archive.org/web/20140408230247/http://www.altesgym.flensburg.de/01_Presse/13-05-17_Landshut.pdf

https://www.bild.de/news/inland/deutscher-herbst-1977/um-13-50-uhr-wich-die-landshut-vom-kurs-ab-53178372.bild.html

https://www.bild.de/news/inland/deutscher-herbst-1977/das-logbuch-des-grauens-53190630.bild.html

https://www.bpb.de/kurz-knapp/hintergrund-aktuell/514196/vor-45-jahren-entfuehrung-der-landshut/