McDonnell Voodoo - Kanadan ydinkärjet

Voodoopapittaren tarina alkaa oikeastaan toisesta maailmansodasta. USA:n ilmavoimat oli käyttänyt suurella menestyksella saattohävittäjiä raskaiden pommikoneidensa suojana. Pommikoneiden seuraava sukupolvi olisi oleva suihkujättiläisten aikakausi, ja niitä saattamaan tarvittiin suihkuhävittäjä, jolla olisi megalomaaniset polttoainesäiliöt. McDonnell Aircraft rakensi tehtävää varten XF-88 Voodoo – prototyypin, joka voittikin tarjouskilpailun. Sitten koitti päivä elkuun 29. päivä härän vuonna 1949, ja Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipomminsa. Yhdysvallat myskäisi paskat housuun. Saattohävittäjäsuunnitelmat lakaistiin pöydältä, nyt oli tärkeintä kehittää läpäisemätön hävittäjäpuolustus. Yhtään pommikonetta ei saisi päästää Amerikan ilmatilaan. Hävittäjiä alettiin kehittää kuumeisella tahdilla.

Sitten koitti tiikerin vuosi 1950, ja Korean sota syttyi. Suorasiipiset Lockheed F-80 Shooting Starit suorastaan pyyhkäistiin taivaalta pois. Neuvostoliiton nuolisiipiset MiG-15:t laittoivat myös kyvykkäät F-86 Sabret todella koville, ja repivät pommittajalauttoihin valtavia aukkoja. Ilmavoimat oli menettänyt hampaansa. Jäniksen vuonna 1951 USAF käynnistikin sarjan uusia hävittäjäprojekteja. Tästä syntyi koko joukko hävittäjiä erilaisiin tehtäviin, kuten Lockheed Starfighter torjuntahävittäjäksi. Silloin myös saattohävittäjäohjelma heräsi henkiin.

McDonnell kaivoi Voodoonsa haudastaan. Konetta laajennettiin, ja moottoreiksi vaihdettiin uuden vuosikymmenen murhakullit, Pratt&Whitney J57:t.  Siviilipuolella 16-vaiheinen kaksivaihekompressorinen suora suihkumoottori tunnettiin nimellä JT3C. Se puski konetta eteenpäin 53,3 kilonewtonin voimalla, jälkipoltolla 75,2:n.  Suurempi muutos Voodoohon oli kuitenkin sen pyrstö. Voodoo saattoi nostaa nokkaansa äkisti ja rajusti ylös, kun siiven nostovoima ylittää ohjainpintojen vakautusvoimat. Siksi korkeusvakaaja siirrettiin pyrstön yläpäähän, eli T-pyrstöksi. Näin korkeusvakaaja saa suuremman vääntömomentin.

Ratkaisun haittapuolena on mahdollisuus syväsakkaukseen. Korkeilla kohtauskulmilla pyrstön yläpäässä oleva vakaaja nimittäin jää siiven varjoon, eikä tässä alipaineisessa turbulentissa virrassa kykene luovuttamaan ohjausvoimaa. Syväsakkauksessa kohtauskulma nostaa koneen nokan suoraan ylös, mikä taas laskee ilmanopeutta rajusti. Ilman ilmavirtaa mikään ohjainpinta taas ei tuota mitään voimaa. Kone joutuu pyrstöluisuun, jonka oikaisu on erittäin vaikeaa.

XF-88: pyrstö on vielä perinteistä mallia.

Voodoo kuitenkin kykeni ottamaan hulppean polttoainekuorman, lähes kahdeksan tonnia. Siksi ilmavoimien strateginen lennosto SAC kiinnostui koneesta. Se sai nyt intendentuuritunnuksen F-101 ja päätyi palveluskäyttöön ilman prototyyppiä kukon vuonna 1957. Kohtalo tarttui peliin kuitenkin jälleen kerran: Korean sota oli päättynyt, ja strateginen lennosto sai pian käyttöönsä hirveitä murhakulleja, B-52:ia. Mikään hävittäjä ei kykenisi seuraamaan pommikonetta, joka 8000 kilometrin toimintasäteellään piti koko maailmaa otteessaan. Siksi Voodoosta kiinnostuikin seuraavaksi ilmavoimien taktinen lennosto, Tactical Air Command. Siellä Voodoosta tehtiin taktinen hävittäjäpommittaja, joka kantoi asekuilussaan ydinpommia.

Kaksimoottorinen Voodoo oli hävittäjälentäjille kuin taivaan mannaa. Se kykeni rikkomaan äänivallin vaakalennossa, 50-luvulla suorastaan käsittämätön saavutus. Voodoon toimintasäde oli hulppeat 3000 mailia, eli 4800 kilometriä. Se rikkoi ennätyksen toisensa jälkeen, tärkeimpänä nopeusennätyksen joulukuussa 1957, kellottaen 1943 km/h. Ennätys nousi yli sadalla. Tämän valtikan vei kuitenkin seuraavana, koiran vuonna 1958 höyhenenkevyt Lockheed Starfighter. Se ei haitannut tahtia, ja koneita alkoi virrata ilmavoimille.

Koneita jatkokehitettiin pian. Kohdassa F-101C lisättiin 227 kiloa siipijäykkäreitä ja tukirankoja. Näin kuormituskestävyys kasvoi 6,33 G:stä 7,33:een. Samaten tiedusteluversiot RF-101A ja C kehitettiin. Näillä koneilla kuvattiin Kuubaa ohjuskriisin ollessa kuumimmillaan lokakuussa  tiikerin vuonna 1962.

Kuva: Militaryfactory.com 

Merkittävin muutos kuitenkin koettiin Voodoon noustessa tärkeimpään rooliinsa: ilmavoimat muutti vielä kerran halujaan, ja F-101B oli pommikoneiden torjuntahävittäjä. Se vastasi siihen uhkaan, minkä Neuvostoliiton ydinpommi aiheutti. Koneeseen asennettiin suurempi nokkakartio, joka piti sisällään MG-13-tutkaa, ja ohjaamo lainattiin kaksipaikkaisesta koulutusversiosta. Raskas tutka nimittäin vaati toisen operaattorin. Samalla nokkatykit poistettiin. Moottoripuolelle vaihdettiin J57:n tehokkaampi versio J57-P-55, jossa oli merkittävästi pidemmät jälkipolttokammiot. Moottorikehtoihin ei haluttu koskea, joten 2,4 metriä pidemmät suihkuputket yksinkertaisesti sojottavat ulos koneen takarungosta.

Asejärjestelmänä F-101B Voodoossa oli rungon sisällä pyörivä teline, joka kantoi neljä AIM-4 Falcon –ohjusta, tutkahakuinen ja infrapunahakuinen pareittain. Varsinainen hyötykuorma oli kuitenkin AIR-2 Genie, ydinkärkinen ohjaamaton raketti, jolla oli tarkoitus pyyhkiä kokonainen pommittajalaivue taivaalta. 10 kilometriin kantava raketti kantoi 1,5 kilotonnin W25-ydinkärkeä. 50-luvun menoa kuvannee se, että kun ohjusta koeammuttiin  6000 metrissä Yucca Flatsissa  heinäkuussa kukon vuonna 1957, viisi ilmavoimien upseeria seisoi ampumapaikan alla ilman edes hattua osoittaakseen, ettei latauksen säteilyannos ole vaarallinen.

Kylmä sota parhaimmillaan: kanadalainen McDonnell Voodoo saatttaa neukkulaista Tu-95:ttä. Tässä myös näkyy, miten Kanada on todennäköisesti maailman paskantärkein maa: ei riitä, että jokaisen lentolaitteen intendentuuritunnukseen lisätään C-kirjain, sana Kanada pitää myös maalata koneen kylkeen. 

Tätä versiota rakennettiin 479 kappaletta, joista 112 siirrettiin Kanadan ilmavoimille. Palveluskäytössä olleessan 1968-84 Kanadan ilmavoimien Voodoot oli varustettu ydinasein, jotka olivat USA:n omaisuutta ja joiden lukitusavaimet toimitti USA:n ja Kanadan yhteinen ilmapuolustusjärjestelmä NORAD. Siksi jokaisessa kanadalaisessa lentotukikohdassa oli amerikkalainen lentokenttäryhmä: ydinkärjet voitiin virittää hetkessä.

USAF korvasi Voodoonsa 70-luvun alussa F-4 Phantomeilla, suuremmilla ja suorituskykyisemmillä monitoimihävittäjillä. Kanada seurasi perässä apinan vuonna 1980, korvaten Voodoot Horneteilla. Voodoo laskeutui viimeistä kertaa huhtikuun 7:ntenä jäniksen vuonna 1987. Voodoon tarina oli päättynyt, mutta ei ilman jatko-osaa: Ilman McDonnell Voodoota ei nimittäin olisi koskaan ollut McDonnell Douglas F-4 Phantomia. Kaksimoottorinen ja kaksipaikkainen F-101B nimittäin vakuutti USA:n ilmavoimat raskaan ilmaherruushävittäjän kyvyistä. Phantomista tulikin läntisen maailman tuotetuin hävittäjä yli 5000 kappaleellaan. Voodoo osoitti tulevaisuuteen.

Kuvat: Wikipedia

Tapahtui eräänä päivänä koiran vuonna

USS Tautog (SSN-639)

Ydinsukellusveneiden ja ohjusten kehityttyä ydinasepelote otti askeleen merten alle. Ohjussukellusveneiden uhkaa torjumaan kehitettiin sukellusveneentorjuntasukellusvene, eli hyökkäyssukellusvene. Strategisten aseiden rajoitussopimuskierrokset olivat vasta käynnissä, joten ohjusuhkaa pyrittiin rajoittamaan pelaamalla astetta kovemmilla panoksilla: ohjussukellusveneet tuli löytää ja niitä varjostaa koko ajan, torpedot laukaisuvalmiina. Tällä tavalla kyettiin Neuvostoliiton ydinsukellusvenepelote käytännössä eliminoimaan – olettaen siis, että alukset havaitaan ajoissa.

Sukellusveneistä ei luonnollisesti voida tähystää ulos eivätkä tutkat toimi veden alla, sillä mikroaaltoalueen säteily absorboituu veteen ja muuttuu lämmöksi, kuten mikroaaltouunin omistaja voi havaita. Siksi vedenalaiset käyttävät silminään korviaan, eli kaikuluotainta ja hydrofoneja.

Suurin ulkoinen melunlähde sukellusveneessä ovat sen potkurit, jotka toimivat kuten missä tahansa aluksessa. Ääni on mekaanisia aaltoja, ja aluksen liike on mekaanista líikettä, joten kohtalonyhteys on väistämätön. Tästä melunlähteestä johtuen mikään sukellusvene ei voi tähystää suoraan taakseen, sillä sen omat potkurit peittävät melullaan muiden ääniaaltojen liikkeen.

Tästä johtuen hyökkäyssukellusvene pyrkii aina kohteensa potkurivirtauksen puolelle, missä se on käytännössä näkymättämissä kohteeltaan. Vastaavasti kohdealus voi liikehdinnällään koukkailla oman potkurivirtauksensa ympäri katsoakseen, onko alusta seurattu. Äkkinäinen 180 asteen käännös ja syvyydenvaihto tunnetaan hulluna Iivanana. Toinen tunnettu temppu on tanssimainen manööverisarja ”angels and dangels”, jossa poukkoillaan käytännössä joka suuntaan, eikä seuraava alus pysty liikehtimään riittävän nopeasti pysyäkseen potkurivirtauksessa. Ajamalla tarpeeksi lähellä seuraava hyökkäyssukellusvene kuitenkin liukuu väistävän kohteensa ohi, eikä sitä todennäköisesti havaita, sillä vihollisen käännyttyä hyökkääjä on jälleen kohteensa takapuolella.

Echo-luokan sukellusvene (Projekti 659)

USS Tautog oli Sturgeon-luokan 4300 tonnin hyökkäyssukellusvene, jonka tehtävä oli etsiä neuvostoliittolaisia ohjussukellusveneitä pohjoisella Tyynellämerellä. Se havaitsi Echo II-luokan ohjussukellusvene K-108:n (5000 tonnia) 20.heinäkuuta 1970, ja asettui seuraamaan sitä Kamtsatkan niemimaan nurkilla. Etäisyys alusten välillä oli joitain metrejä pidemmän aikaa. Tautogin hydrofonit olivat planaarihydrofoneja, eikä niillä siis kyetty mittaamaan kohteen syvyyttä, ainoastaan etäisyys. Jossain vaiheessa K-108 oli ajautunut Tautogin yläpuolelle. Etäisyys oli niin pieni, että oskilloskooppien näytöt, joille etäisyyttä mittaava hydrofonisignaali välitettiin, pimenivät. Etäisyys oli pienempi kuin laitteiden resoluutio. Amerikkalaiset eivät tienneet, oliko K-108 heidän ylä-vai alapuolellaan – kunnes K-108 aloitti rajun laskeutumisen, ja rysähti päin Tautogin tornia, vääntäen sen mutkalle ja jättäen toisen potkurinsa siihen.

K-108 lähti pystysuoraan kohti pohjaa, ja Tautog kaarsi puolivaakakierteen yrittäen pysyä pystyssä. Tautogin manööveri onnistui, ja alus jä kuuntelemaan, mitä allapäin tapahtui. Kuului sukellustankkien tyhjennys, karanneen turbiinin ulvontaa ja jatkuva sarja pauketta. Tautogilla pääteltiin, että K-108:n painerunko oli pettämässä, ja alus uppoamassa – he siis kuuntelivat miehistön kuolemaa.

Tautog lähti kiireen vilkkaa pois paikalta ja saapui lopulta Pearl Harboriin. Koko juttu päätettiin salata. Törmäys Neuvostoliiton sukellusveneeseen olisi ollut sekä noloa, että vaarantanut koko sukellusveneentorjuntastrategian, puhumattakaan riskistä, että NL ryhtyisi aggressiivisiin vastatoimiin. Ehkäpä neukut toteaisivat aluksensa uponneen omia aikojaan - onnettomuudet eivät olleet harvinaisia punalaivastossa. Tautog korjattiin kaikessa hiljaisuudessa, vaikkakin sen torni sai pysyvän 2 asteen kallistuman.

Tautogin hydrofonitallenteita soitettiin seuraavien 20 vuoden ajan hydrofonimiehistöjen koulutuksessa. Nauhalla oli venäläisen sukellusvenemiehistön kuolema, mikä sai oppilaslauman toisensa jälkeen valumaan kylmää hikeä ja pohtimaan elämän katoavaisuutta.

Kunnes koitti eräs päivä vuohen vuonna, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Arkistot avautuivat, ja kävi ilmi, että venäläiset olivat koko ajan tienneet, että asialla oli amerikkalainen sukellusvene. He tiesivät tämän siksi, että K-108:n kippari Boris Bogdasaryan kertoi sen heille. Hän oli viimeisenä mahdollisuutenaan kokeillut, että voiko veneen syöksyn pysäyttää yhdellä potkurilla määräämällä koneet pakille. Sen sai. Vene nousi pintaan, mutta amerikkalaisia ei näkynyt, olihan USS Tautog häipynyt kiireen vilkkaa vähin äänin, eivätkä he siksi tienneet, että K-108 oli selviytynyt.

Sekä Bogdasaryan että USS Tautogin kapteeni Buele Balderston joutuivat melkoiseen myllytykseen, mutta kumpikin jatkoi uraansa kapteenina. Ylennyshaaveet tosin voitiin jättää sikseen.

Bogdasaryan olisi halunnut käydä paukulla Balderstonin kanssa, mutta kohtalo päätti toisin. Balderston menehtyi rotan vuonna 1984 siinä uskossa, että hänen päällikkyytensä aikana ja johdosta venäläiset sukellusvenemiehet olivat lähteneet märkään hautaan.