Se oli keväinen yö, 21. toukokuuta käärmeen vuonna 1941. Kellon lähestyessä puoltayötä Scapa Flow’n satamassa Skotlannissa pimeän yön synkkään vaippaan upposi kaksi mahtavaa kömypilveä. Pumput syöksivät raskasta polttoöljyä 24 korkeapaineboilerin tuliputkiin. Kuninkaallisen laivaston ylpeys, taisteluristeiljä HMS Hood yllytti turbiinejaan. 144 000 akselihevosvoimaa hakkasi sataman tumman veden vaahdoksi, ja niin mahtava 47 000 tonnin alus suuntasi Pohjanmerelle. Nyt oli lähdettävä sotaan.

HMS Hood oli jo vanha alus, se oli laskettu vesille edellisen maailmansodan aikana 1916. Suurimman siihen asti rakennetun taistelualuksen varustelu kuitenkin kesti, eikä se ehtinyt koskaan mukaan sotaan. Sen sijaan se nautti valtikastaan merten valtiattarena kahden vuosikymmenen ajan kyntäen maailman meriä Britannian merenherruuden symbolina. Se edusti koko Royal Navyä.

HMS Hood oli maistanut sotaa jo edellisenä vuonna, kun Royal Navy upotti Ranskan laivaston osan Mers-el-Kébirin satamaan Algeriassa heinäkuussa 1940 (estääkseen laivoja joutumasta saksalaisten käsiin). Se oli lähetetty kahteen otteeseen turhaan etsimään saksalaisten ”taskutaistelulaivoja” ja palannut tyhjin käsin Skotlantiin, kunnes toukokuun 20. 1941 Ruotsin laivaston risteilijä ja ilmavoimien lentokoneet havaitsivat saksalaisen taistelulaivaosaston matkalla Pohjanmerelle, ja tieto vuodettiin Britannian laivastoattasealle Tukholmassa. Royal Navy lähetti heti risteilijöitä haravoimaan salmia Islannin kummallakin puolella ja RAF tiedustelukoneita etsimään laivoja Norjan satamista. Samoin niitä torjumaan lähetettiin iskuosastoksi laivaston ylpeys HMS Hood ja tuorein raskas alus, 43 700 tonnin taistelulaiva HMS Prince of Wales.

HMS Hood, 1924. Kuva: Wikipedia

Meriylivoimaisen osapuolen on tyypillisesti vaikea saada vihollinen houkuteltua ulos satamistaan ja tuhottua ylivoimansa turvin merellä, joten nyt oli tarjolla tilaisuus, jota ei ollut varaa hukata. Lisäksi toinen maailmansota oli kääntynt kulutussodaksi Ranskan kukistuttua, ja Britannia kävi sotaa Saksaa vastaan yksinään USA:n taloudellisella ja poliittisella tuella. Se oli riippuvainen tarvikkeiden, raaka-aineiden ja polttoaineiden tuonnista Atlantin yli, ja Saksa kiristi teräsrengasta saarivaltion ympärillä. Kriegsmarine saalisti voimakkailla, nopeilla taisteluristeilijöillä ja taistelulaivoilla tuolloin vielä usein saattamattomia rahtilaivoja, joiden tuho vaarantaisi Britannian sotaponnistukset. Vaikka osa rahtilaivoista kulkikin saattueissa, taistelulaivojen tulivoima olisi keveille risteilijöille ja hävittäjille liikaa, ja kaikkien alusten saattaminen sitoisi toivottoman paljon voimia. Tammi-maaliskuun aikana 1941 operaatio Berlinissä ”taskutaistelulaivat” eli oikeammin taisteluristeilijät Scharnhorst ja Gneisenau olivat murtaneet tiensä Pohjanmeren läpi Atlantille, ja upottaneet tai vallanneet 22 rahtilaivaa – vaikka niitä jahtasi kolme taistelulaivaa, kahdeksan risteilijää ja 11 hävittäjää . Jos tämä ei riittäisi, rahtilaivoja saalistivat merten harmaat sudet, U-veneet ja Atlantin haaskalinnut, Focke Wulf Condorit. Royal Navyn oli pakko löytää ja tuhota saksalaisten taistelulaivat nyt, jo matkalla operaatioalueelleen. Lisäksi he tiesivät mitä etsiä, sillä ylimieliset natsit olivat päästäneet ruotsalaisen laivoastoattasean vierailemaan uusimmalla taistelulaivallaan sen koeajojen päätyttyä, ja tieto oli vuodettu briteille.

Bismarck vuonna 1940

Taistelulaiva Bismarck oli hirveä murhakulli, suurin koskaan Euroopassa rakennettu tykistöalus. 241 metriä pitkä ja 36 metriä leveä teräksinen mastodontti työnsi tieltään täydessä lastissa 51 760 tonnia vettä, jolloin köli kynti 10,66 metrin syvyydessä. Gargantuaanilla oli rautaiset nyrkit: pääpatteristona 4 *2 putkea 380 mm SK C/34 laivastokanuunoita, kevyenä patteristona 6 * 2 putkea 150 mm SK C/28 keveitä laivastokanuunoita sekä kyytipoikana 8 *2 putkea 105 mm SK C/33 ilmatorjuntakanuunaa, 8 * 2 putkea 37 mm SK C/30 –IT-kanuunaa sekä 12 kevyttä 20 mm MG C/30 (tuttavallisemmin FlaK 30) IT-kanuunaa.

Rautaisten torahampaiden ohella mahtavalla aluksella oli paksu ja karkea nahka. Sen ytimenä oli 320 mm KC-panssarivyö joka kiersi laivan vesilinjaa 4,8 m korkuisena 170 m pitkänä vyönä kumpaakin kylkeä. KC eli Krupp Cemented oli pintakarkaistu hiiletysteräs, seostettu 3,5...3,8 % Ni, 2 % Cr, 0,3 % C, 0,3 % Mn, 0,2 % Mo. Seosaineista nähdään teräslaadun olevan hyvin karkeneva ja ja sen otsapinta karkaistiinkin 670 HB kovaksi 40-50 % syvyyteen, nikkelipitoisuus auttaa pitämään perusaineen sitkeänä ja levyn takapinta päästöhehkutettiin. Sen tukena oli 50 mm tiikkipuupanelointi, joka toimi niin sirpalepidäkkeenä kuin elastisena tukena panssarilevylle. Laivatykistöllä ammuttiin tyypillisesti pyyhkäisytulta, sillä epäsuoralla lentoradalla osumatodennäköisyyttä 30 solmun nopeudella liikehtiviin taistelulaivoihin pidettiin heikkona, joten tämän vyön pääasiallinen tarkoitus oli torjua raskaan laivatykistön kranaatteja vesirajan kummallakin puolella (suunnitelmissa oli, että 3,3 m vyöstä olisi vesirajan yllä, mutta käytännössä suhteeksi muodostui noin 2,6/2,2 m). Vyö oli lajissaan massiivisin nähty, se kattoi 70 % aluksen vesilinjasta. Vyön yllä tykkikannen kylkipanssari oli 145 mm KC-levyä, laivan keula 60 mm Wh (Wotan hart, homogeeninen 550 MPa panssariteräs) ja perä 80 mm Wh-levyä. Muiden tykistöalusten tapaan Bismarck oli suunniteltu - tietyin rajauksin - Kaikki tai ei mitään- periaatteen mukaisesti raskaasti panssaroitun ytimen -sitadellin – päälle, joka suojasi laivan kriittisiä osia: koneistoa, viestivälineitä, tykkejä ja ampumatarvikkeita. Muut osat saivat tyytyä sirpalesuojaukseen, sillä koko laivan kattava panssarointi olisi vetänyt koko aluksen upoksiin.

Bismarckin panssarisektorit eri osissa. Paksuudet millimetrejä. Kuvat: kbismarck.com

Alus oli jaettu poikittian 22 vesitiiviiseen laipioon (näistä 17 panssarikannen sisällä), joista etummainen ja takimmainen muodostivat panssariytimen etu- ja takareunat 145 mm KC-levyllä, jonka paksuus kasvoi alemmalla makasiinikannella 180 ja ylemmällä 220 mm:iin. Pääkannet olivat 68 mm tiikkipuulankkua, joka lepäsi 50 mm Wh-levyjen päällä, kevyiden patterien juuressa Wh-panssarin paksuus kasvoi 80 mm:iin. Alempi kansi oli kevyttä 6-24 mm St 52 KM (360 MPa laivarakenneteräs) –levyä ja sen alla varsinaisen panssarikannen katto 80 mm Wh-levyä koneistojen yllä, 100 mm ammusmakasiinien kohdalla ja ulkoreunoilla 120 mm 22° alaspäin kallistettu, jolloin se kohtasi panssarivyön alareunan. Päätykkien tornit oli kuorrutettu otsaponnaltaan 360 mm, katoltaan 180 mm ja takaa 320 mm KC:llä, niiden jalustat pääkanteen asti 340 mm ja sen alla panssarikanteen saakka 220 mm KC:llä. Komentotorni oli kauttaaltaan 350 mm, katto 220 mm, etäisyysmittari 200 mm ja sen katto 100 mm KC-levyä. Kevyt patteristo oli suojattu 100..20 mm Wh-levyin. 30 mm wh-seinät jakoivat pitkittäisinä sirpalelaipioina pää-ja panssarikansien väliset tilat kaikkiaan 102 panssaroituun soluun. Kriittisissä kohdissa panssarikansi kestäisi näillä eväin 16 tuuman kranaatin osuman.

Bismarckin halkileikkaus. Alempana aluksen panssarikansi. Kuva: kbismarck.com

Vedenalainen runko vastasi suojasta torpedoja vastaan. Ulkokuori oli rakenneterästä St52, ja sen tehtävä oli lähinnä pitää normaalitapauksessa vesi ulkona. Sen takana kulki 5,4 m päässä 45 mm Wh –levystä (Wotan weich, homogeeninen 400 MPa laivarakenneteräs) koottu pitkittäinen torpedolaipio, johon nojasivat polttoaine- ja makeavesibunkkerit, jotka osaltaan toimivat myös massavaimentimina torpedoräjähdystä vastaan – jos torpedon räjähdys kyljässä läpäisisi torpedolaipion, säiliöiden nestesisältö hidastaisi sirpaleita ja vaimentaisi räjähdyksen shokkiaaltoa. Kyljen ja torpedolaipion välinen tila käytettiin pääasiassa painolastille, sen pääasiallinen tehtävä oli olla räjähdelatauksen kaasun paisuntakammio. Kirsikkana kakun päällä Bismarkin runkoa kiersi sähkökaapeleiden sarja, Magnetischer Eigenschutz , joiden sähkökentällä kumottiin teräsluurangon magneettikenttä torjumaan magneettisytyttimiä. Kaikkiaan Bismarckin panssarointi painoi massiiviset 19 082 tonnia, muhkeat 40 % aluksen kokonaismassasta.

Bismarckin tykkitornien panssarikaavio. Kuva: kbismarck.com

Torahampainen kovakuoriainen vaati mahtavat muskelit. Bismarckin 12 korkeapaineboileriin ruiskutettu raskas polttoöljy kiehutti vettä tulistetuksi 450° C höyryksi 55 bar paineessa, mikä ajettiin kolmeen höyryturbiiniin, jotka oli kytketty alennusvaihteella kolmeen kolmilapaiseen potkuriin. Täydellä höyryllä koneistot tuottivat 150 170 hevosvoimaa akselitehoa, mikä myski mahtavan taistelulaivan 30,1 solmun huippunopeuteen. Polttoainebunkkerit vetivät sisuksiinsa 8 294 tonnia dinosaurusmehua, millä saavutettiin 19 solmun matkanopeudella 8525 meripeninkulman toimintasäde, mitkä olivat erinomaisia lajissaan.

Saksan voimavarat eivät millään riittäisi haastamaan Royal Navyn mahtia avoimessa taistelussa. Siksi Bismarckin 2249 miehestä 80 oli ylimääräistä laivamiehistöä, joka ottaisi haltuun kaapatut rahtilaivat ja ajaisi ne Saksan hallitsemiin satamiin. Vastaavasti päätykkien 1004 kranaatista 353 oli panssarikranaatteja (toisia taistelulaivoja vastaan), 338 pohjasytyttimellisiä miinakranaatteja (sytyttimen viive saisi ne räjähtämään kevyen panssarikuoren takana – ne oli tarkoitettu keveämpiä taistelualuksia, kuten risteilijöitä vastaan) ja 313 kärkisytyttimellisiä miinakranaatteja, jotka oli tarkoitettu raatelemaan rahtilaivoja palasiksi. Bismarckin lähtiessä satamasta sen tehtävä oli kauppamerenkulun häirintä, ei meritaistelu.

Operaatio Berlin oli ollut menestys, joten Kriegsmarine halusi toistaa tempun mahdollisimman pian. Vain tiukka merisaarto saisi saarivaltion polvilleen, ja niin kauan kun Saksan taistelulaivat olivat satamissa, laivoja pääsi perille. RAF oli edeltävänä syksynä voittanut ilmataistelun Britanniasta, eivätkä Saksan maavoimat kyenneet maihinnousuun Britanniaan. U-veneet ja Luftwaffen Condorit verottivat laivaliikennettä lupaavasti (U-veneet erityisesti: niillä upotettiin 1940 enemmän tonnistoa kuin muilla keinoilla yhteensä, 2,6 miljoonaa tonnia) , mutta ratkaiseva isku puuttui (myöskään niiden vahvuus ei riittänyt tehtävään – Condoreita oli vahvuudessa kerrallaan korkeintaan 13 ja U-veneitä noin 40). Lisäksi U-veneiden kultainen aika Atlantilla alkoi olla ohi, kun laivaliikennettä järjestettiin yhtä kiihtyvämmin saattueiksi.

Raskaat taistelulaivat kykenisivät iskemään vahvojenkin saattueiden kimppuun, ja niiden liikehdintä valtavalla Atlantilla sitoisi niiden jahtaamiseen suuren määrän laivoja, mikä kuluttaisi vihollista entisestään. Lisäksi 1940-luvun taitteessa sukellusveneitä ja lentokoneita pidettiin edelleen eräänlaisina apuaseina (oikeastaan kaikkialla maailmassa Japania lukuunottamatta, eikä sielläkään täysin varauksettomasti: se rakensi hyvää vauhtia maailman suurimpia taistelulaivoja, 73 000 tonnin Jamato-luokkaa), ja merten päävoimat olisivat suuria tykistöaluksia. Lisäksi Kriegsmarinen komentajalla, amiraali Erich Raederilla, oli ketunhäntä kainalossa: hän tiesi operaatio Barbarossan, suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon, alkavan kesäkuussa 1941, joten laivastolla oli paineita osoittaa sodanjohdolle suurten sotalaivojen tarpeellisuus ylipäätään.

Amiraali Raeder siis määräsi aloitettavaksi uuden iskuoperaation Atlantin rahtiliikennettä vastaan, ja operaatio Rheinübungin (harjoitus Reinillä) johtoon edellisen operaation komentajan, vara-amiraali Günther Lütjensin. Operaation oli määrä muodostua huomattavasti vahvemmasta iskuosastosta, Scharnhorstin ja Gneisenaun lisäksi juuri koeajoista valmistuneesta taistelulaiva Bismarckista sekä raskaasta risteilijä Prinz Eugenista. Scharnhorstin höyryntulistimet olivat kuitenkin vikaantuneet jo operaatio Berlinin aikana, ja korjaukset kestäisivät ainakin kesäkuun loppuun. Sen sisarlaiva Gneisenau taas sai kahdessa ilmahyökkäyksessä osuman torpedosta ja neljästä pommista, ja vaurioiden korjaaminen kestäisi sen verran, että laiva päätettiin samantien modifioida kuivatelakalla. Operaatio Rheinübung oli siis suoritettava puolella suunnitellusta vahvuudesta.

Bismarck nosti ankkurin Gotenhafenin satamassa (Gdynia, Puola) aamukahdelta 19. toukokuuta, seurassaan Admiral Hipper-luokan raskas risteilijä Prinz Eugen (19 050 tonnia, 8 * 203 mm päätykistö). Yksi Bismarckin tankkausletkuista oli katkennut, ja tästä syystä se lähti noin 200 tonnia polttoainetta vajaana, mutta amiraali Lütjens ei pitänyt tätä ongelmana, olivathan bunkkerit muhkeat. Laivat paahtoivat Tanskan salmien läpi Pohjanmerelle, ja matkalla ruotsalaiset (risteilijä Gotland) havaitsivat ne. Tieto vuodettiin briteille, ja RAF sekä Royal Navy säntäsivät heti 21. päivan aamuna etsimään niitä. Myös Norjan vastarintaliike havaitsi ne Tanskan salmissa.

Atlantin takaa-ajo

Yhdeksältä aamulla saksalainen taisteluosasto saapui Bergensaaristoon Norjassa. Amiraali Lütjensin oli alunperin tarkoitus purjehtia suoraan pohjoiseen, mutta sää kirkastui vastoin odotuksia, jolloin laivat olisi liian helppo havaita merellä, joten hän päätti odottaa yötä rannikon kätkössä. Mutta britit tiesivät jo operaatiosta, ja Skotlannista nousseet Spitfiret nuuskivat Norjan rannikkoa kuin koirat tuoretta kikkaretta. Kello 13:15 yksi niistä kuvasi Bismarckin 8000 metristä.

Bismarck Spitfiren ilmakuvassa.

Norjassa ässehtiessään molempien laivojen juovikas naamiomaalaus maalattiin yli laivastonharmaalla, ja Prinz Eugen tankattiin säiliölaiva Wotanista, Bismarckin säiliöiden täydentämistä Lütjens ei nähnyt tarpeelliseksi. Klo 19:30 saksalaiset nostivat ankkurin, ja boilerit alkoivat jälleen kömyttää. Samoihin aikoihin Bismarckin tiedustelu-upseerit saivat Saksasta viestin, että siepatun radioviestin mukaan brittiläiset lentokoneet etsivät kahta taistelulaivaa ja kolmea hävittäjää (aluksia todella saattoivat Z23, Z16 ja Z10). Alukset nuolivat Norjan rannikkoa ylöspäin, kunnes ottivat suunnan kompassipohjoiseen klo 23:40. Samana iltana Spitfiren valokuvat saapuivat amiraliteettiin, ja niin HMS Hood alkoi yllyttää turbiineitaan Scapa Flow’ssa.

Sää heikkeni pitkin yötä. Kello 04:20 Lütjens lähetti hävittäjäsuojansa takaisin. Huono sää suojasi raskaita aluksia, eikä hävittäjien toimintasäde kuitenkaan riittäisi taisteluosaston valtameritehtävälle. Bismarck ja Prinz Eugen höyrysivät 24 solmun nopeudella pohjoista kohti. Laivojen kansihakaristit peitettiin, niitä ei enää tarvittu omakonetunnistukseen. Päivä valkeni sumussa, joka vain tiheni tihenemistään päivän mittaan. Alusten oli sytytettävä valonheittimensä ylläpitääkseen kosketusta toisiinsa. Sää oli ihanteellinen, kun ne kääntyivät luoteeseen, kohti Islannin ja Grönlannin välistä Tanskansalmea. Lontoossa Winston Churchill lähetti sähkeen USA:n presidentti Franklin D. Rooseveltille:

Bismarck on lähtenyt Bergenistä merelle. Uskomme, että merkittävä isku Atlantille on odotettavissa. Jos emme löydä sitä, teidän laivastonne varmasti törmää siihen ja voi ilmoittaa siitä meille...

Bismarck Bergenin saaristossa 21. toukokuuta 1941. Kuva on otettu Prinz Eugenilta. Kuva: kbismarck.com

Mutta britit ehtivät ensin. Seuraavan päivän iltana, klo 19:22 raskas ristelijä HMS Suffolk näki Bismarckin, ilmoitti siitä radiolla ja väisti kiireen vilkkaa sumuun. Myös Bismarck näki Suffolkin, muttei voinut huonossa säässä irtautua jahtiin; sen oli päästävä Atlantille. Tuntia myöhemmin, klo 20:30, sumusta ilmestyi toinen Tanskansalmessa päivystävä raskas risteilijä, HMS Norfolk. Bismarckin tykkiupseeri sai sen jyvälle välittömästi. Ja niin Bismarckin järeät tykit maistoivat ensi kerran sotaa.

Pimenevä ilta välähti kirkkaankeltaiseksi mahtavien tykkien karjaistessa. 800 kilon kranaatit myskivät taivaalle 820 metriä sekunnissa, melkein kolminkertaisella äänennopeudella. Ne syöksyivät mereen aivan HMS Norfolkin rinnalla, sinkosivat sirpaleita pitkin kansia, saivat meren vapisemaan ja vahtiupseerin etsimään uusia alushousuja. Norfolk kääntyi jyrkästi tyyrpuuriin, laukaisi savunheittimensä ja kiirehti täyttä höyryä pakoon.Tämän ilmestyksen kanssa ei ollut leikkimistä. Bismarck myski pakenevan laivan perään viisi ryöppyä kranaatteja, saamatta suoraa osumaa. Sen ahnaiden tykkien suurimmaksi saaliiksi osoittautuivat HMS Norfolkin vahtiupseerin alusvaatteiden ohella Bismarckin oman keulatutka FuMO 23:n antennit, jotka vikaantuivat mahtavien tykkien suupaineesta.

Molemmat ristelijät kiersivät pitkällä kaarella Bismarckin ja Prinz Eugenin taakse. Ne suojautuivat sumuun ja pitivät tutkakontaktia saksalaisiin; taisteluun niiden kanssa ei olisi asiaa, ja Amiraliteetti ohjasi voimakkaan iskuosaston saksalaisia vastaan Tanskansalmen länsipäähän.

Se oli pilvinen aamuyö, 24. toukokuuta 1941. Bismarck ajoi Prinz Eugenin perässä 28 solmun nopeudella Tanskansalmen läpi pohjois-Atlantille (Lütjens oli määrännyt sen ehjine tutkineen keulille). Kello 05:30 Prinz Eugenin hydrofonit räsähtivät: niissä kuului kahden aluksen nopeiden potkurien vatkaus. Tutkissa ei näkynyt vielä mitään. Muutama minuutti myöhemmin tähystäjät näkivät märssykoreistaan laivan horisontissa, 19 meripeninkulman päässä. Vähän myöhemmin ilmestyi toinenkin. Ne tunnistettiin virheellisesti (10-20 000 tonnin) risteilijöiksi, joten Prinz Eugenin tykkiupseeri Paulus Jasper määräsi lataamaan 203 mm päätykit miinakranaateilla. Todellisuudessa kaksi taivaarannasta lähestyvää siluettia olivat 49 000 tonnin taisteluristeilijä HMS Hood ja 44 000 tonnin taistelulaiva HMS Prince of Wales.

HMS Prince of Wales. Kuva: Wikipedia

HMS Hood pyrki ajamaan nopeasti lähitaistelukosketukseen: sen päällikkö, kapteeni Ralph Kerr ja iskuosaston komentaja vara-amiraali Lancelot Holland halusivat lähietäisyydelle, missä tykistöllä oli ammuttava pyyhkäisytulella, sillä HMS Hoodin suuri nopeus oli 1. maailmansodan aikakaudella saavutettu tinkimällä kansipanssarista (pääkannen panssaria oli vain 38 mm ja panssarikanttakin vain 75 mm), eli se oli altis jyrkällä kulmalla saapuvien kranaattien osumille. Sensijaan sen panssarivyö oli 305 mm vahvuinen ja kahdeksan päätykkiä 15-tuumaisia, lähes sama 380 mm kuin Bismarckillakin).

05:52 HMS Hood avasi tulen keulatykeillään etummaista saksalaislaivaa kohti, jonka oletettiin olevan Bismarck. Saksalaiset ymmärsivät viimein, että vastassa oli nyt taistelulaivoja, kun järeitä kranatteja alkoi putoilla Bismarckin taakse (Prince of Wales oli tunnistanut sen oikein ja ampui sitä kohti). Samalla HMS Prince of Wales alkoi kärsiä lukuisista lastentaudeistaan: alus oli aivan vastikään valmistunut telakalta, ja sen käyttöönotto oli vielä kesken (aluksella olikin tehtaan henkilökuntaa viimeistelemässä sitä). A-tornin 356 mm ykköstykin lukkokoneisto jumiutui, eikä sillä voitu ampua.

Tanskansalmen taistelu, 24. toukokuuta 1941. Alusten liikkeet. Kuva:Wikipdia

Saksalaiset ampuivat vasta, kun brittiosaston aluksen kääntyivät paapuuriin kääntääkseen kaikki tykkinsä näitä kohti. Samalla saksalaiset kykenivät tunnistamaan alukset oikein. Etäisyys oli nyt laskenut noin 11 meripeninkulmaan, ja saksalaiset keskittivät tulensa brittien johtoalus HMS Hoodiin. Täyslaidalliset osuivat toisiinsa, Bismarckiin osui Prince of Walesin kranaatti joka tuhosi vesitasokatapultin, Prinz Eugenin 8-tuumainen taas rysähti Hoodin keskilaivaan venekannelle ja sytytti tulipalon. Se sytytti pian keveiden 4 tuuman tykkien ja 7 tuuman raketinheittimien ampumatarvikkeet, mitkä vain lietsoivat liekkejä, ja palo lähti etenemään ketjureaktioina ammuskaapista toiseen. Liekkien ja sirpaleiden myrsky ahmaisi kannella olleet, mutta palo oli suhteellisen harmittomasti aluksen pinnalla, pitkällä panssarikansien päällä, ja sammuisi pian polttoaineensa ehdyttyä.

Bismarckiin osui pian toinenkin kranaatti, joka läpäisi sen keulan paapuurin puolelta ja jatkoi matkaa ulos tyyrpuurista. Kolmas taas osui vesilinjan alapuolelle torpedolaipioon, räjähti siellä ja sai yhden boilerihytin tulvimaan. Bismarckin kapteeni Ernst Lindemann ärähti:”En aio antaa ampua laivaani perseeni alta!! Tulta!”.

Bismarckin 380-milliset jyrähtivät jälleen, ja seurasi taianomainen näytelmä. 800 kilon kranaatti jäi lyhyeksi, osui mereen ja myskäisi itsensä HMS Hoodin mahtavan panssarivyön ali. Vesi ja torpedolaipioiden teräs hidastivat kahlaavaa kranaattia, mikä sai hidastesytyttimen 0,0035 sekunnin viiveen aktivoitumaan. Kranaatti puski tiensä taempaan kordiittimakasiiniin, missä sytyttimen elämänlanka paloi loppuun, nallimassa syttyi, ja laukaisi kranaatin 18,8 kilon trinitrotolueenilatauksen.

Se otti mukaan riemuunsa noin sata tonnia kordiittia. Valtava liekki syöksyi hetkessä ääntä nopeammin laivan läpi, puski noin sekunnin ajan mahtavina tulipilareina suoraan ylöspäin konehuoneen ilmakuiluista ja silmänräpäystä myöhemmin sytytti ampumatarvikkeet takatornien makasiineissa. Mereen avautui valtava kraateri, ja valtava savupilvi peitti sen mikä hetki sitten oli ollut Royal Navyn ylpeys. Alus oli lähestulkoon yksinkertaisesti lakannut olemasta: savupilven hälvettyä sen keskeltä paljastui kuolleen taisteluristeilijän puolikas, keula korkealla ilmassa, vajoten ripeästi perä edellä. Tuhkaa ja sirplaeita satoi HMS Prince of Walesin päälle sen miesten katsoessa järkyttyneenä painajaismaista näytelmää aivan heidän vierellään. Se mitä HMS Hoodista ja sen 1418 miehestä oli jäljellä, katosi Atlanttiin kolmessa minuutissa; kolme miestä jäi henkiin (Ted Briggs, William Dundas ja Bob Tilburn – heidät poimi merestä kolmisen tuntia myöhemmin hävittäjä HMS Electra). Bismarck oli ampunut 1004 kranaatistaan 40.

Kuvaus HMS Hoodin räjähdyksestä. Kuva: Wikipedia

Hoodin räjähdettyä Bismarck ohjasi tulensa Prince of Walesiin, jonka päälle yhä satoi Hoodin palasia. Se väisti taisteluristeilijän hylkyä, tai oikeammin mitä siinä oli jäljellä, ja ajautui suoraan Bismarckin äskeiselle tulilinjalle. 380-milliset murahtivat jälleen, ja Prince of Walesin komentosilta levisi pitkin maisemaa. Ihmeen kaupalla päällikkö John Leach säilyi hengissä. Etäisyys oli enää 14 000 metriä, ja saksalaisten it-tykitkin moukaroivat onnetonta taistelulaivaa. Se levitti suojakseen savuverhon, ja kääntyi kiireen vilkkaa pakenemaan etelään. Prinz Eugenin virkaintoinen tähystäjä näki vedessä jotain, minkä tulkitsi kuplavanaksi, ja hydrofoneissa kuului jotain, mikä saattoi olla torpedo. Saksalaiset erehtyivät luulemaan Prince of Walesin väistöliikettä torpedohyökkäykseksi, ja aloittivat väistöliikkeiden sarjan. Alle varttitunnin mittainen taistelu päättyi kello 06:09, kun brittien ihmeeksi saksalaiset eivät jahdanneetkaan vaurioitunutta taistelulaivaa (se oli saanut jo neljä osumaa Bismarckin ja kolme Prinz Eugenin tykeistä).

HMS Prince of Walesin rungosta löydetty 203 mm kranaatin läpäisyaukko vesilinjan alapuolelta. Tämä kranaatti jäi suutariksi. Kuva: Oceanliner Designs

UPOTTAKAA BISMARCK!

Bismarck oli saanut jokseenkin vähäisiä vaurioita, yksi generaattorihytti oli veden alla ja yksi boileri osittain. Keulaan tullut osuma aiheutti kuitenkin harmia: se sulki yli tuhat tonnia polttoainetta keulatankeissa ulottumattomiin, keulaan tulvinut vesi hidasti nopeutta kahden solmun verran ja alus jätti jälkeensä näkyvän polttoainevanan. Taistelulaiva oli saanut tulvinnasta myös kallistuman 9° paapuuriin ja 3° eteen, mikä oikaistiin osin siirtämällä painolastia. Vauriot eivät olleet merkittäviä, mutta polttoaineen riittävyys tehtävään olisi kyseenalaista ja liikehtimiskyky jonkin verran rajoittunut.

Bismarck ampuu HMS Prince of Walesia. Kuva: kbismarck.com

Lütjens määräsi Prinz Eugenin jatkamaan tehtävää itsekseen ja ajaa Bismarckin miehitettyyn Ranskaan Saint-Nazaireen telakalle korjattavaksi. Miksi juuri sinne, on arvoitus. Oli aivan ilmiselvää, että taisteluosasto oli paljastunut ja Royal Navy sen kimpussa. Satamiin Norjassa olisi ollut lyhyempi matka ja Pohjanmeren tyypillisesti huono sää suojana, joten osasto olisi voinut palata tuloreittiään pitkin (Brittien pääosasto oli Islannin eteläpuolella: sen pohjoispuolitse Lütjens olisi päässyt turvallisesti takasin Bergeniin, britit eivät olisi saaneet häntä kiinni). Lütjens oli toisaalta palannut edelliseltä menestyksekkältä retkeltään Ranskan Brestiin, ja laiva olisi Ranskasta huomattavasti nopeammin ja helpommin korjattuna jälleen operaatioalueellaan. Suurin mysteeri on, miksei hän jahdannut vaurioitunutta taistelulaiva Prince of Walesia, jota vastaan Lütjensillä olisi ollut jo kova ylivoima ja alus oltaisiin suurella todennäköisyydella voitu tuhota vähäisin menetyksin. Oliko syynä amiraalin epävarmuus, heikko tilannekuva vaiko piintynyt strateginen ajattelu, halu toteuttaa juuri määrätty tehtävä estää huoltoliikenne Britanniaan, missä osaston vaarantaminen meritaistelussa vahvan vihollisen kanssa soti tavoitetta vastaan, sitä ei tiedä kukaan. Alukset ottivat kurssin etelään 24 solmun nopeudella.

Lontoossa Amiraliteetti ja Churchill saivat aimoluokan paskahalvauksen kuullessaan HMS Hoodin kohtalosta. Kaikki käsillä olevat alukset määrättiin merelle. Jopa Atlantin saattueiden saattoalukset lähtivät kohti Tanskansalmen suuta (ironisesti osin täyttäen operaatio Rheinübungin tehtävän – ja yhtä ironisesti Kriegsmarinen päällikkö Karl Dönitz määräsi U-veneet luopumaan rahtilaivojen saalistamisesta ja tukemaan Bismarckia). Royal Navylla oli nyt vain yksi päämäärä: UPOTTAKAA BISMARCK!

Risteilijät HMS Suffolk ja Norfolk varjostivat edelleen Bismarckia, mitä aluksen perässään vetämä öljyvuoto helpotti. Bismarck teki sadekuurossa kahdesti yllätyskäännöksen, joista jälkimmäisellä kerralla hämäysliike onnistui ja Prinz Eugen jatkoi matkaansa brittien huomaamatta klo 18:14. Bismarck lähestyi Suffolkia ja avasi tulen 18 000 metristä klo 18:30, mikä pakotti sen perääntymään savuverhon suojissa. Liike ajoi Bismarckin jälleen näköetäisyydelle HMS Prince of Walesin kanssa, ja taistelulaivat vaihtoivat täyslaidallisia osumatta. Brittiristeilijät liittyivät Prince of Walesin muodostelmaan, mikä jätti Bismarckin tyyrpuurin vartioimatta.

Bismarck olisi voinut karistaa varjostajat ainakin tilapäisesti, ellei polttoainevuoto olisi ollut niin vakava. Polttoainetta oli nyt 3000 tonnia, ja tällä annoksella ei voitaisi ajaa täyttä höyryä Saint-Nazaireen, joten ylimääräistä liikehdintää olisi vältettävä. Jos Bismarck olisi täydentänyt säiliönsä Norjassa kuten Prinz Eugen, sillä olisi ollut 1000 tonnia enemmän reservejä ja nyt suurempi liikehdinnänvapaus. Mutta sitä britit eivät voineet tietää.

Royal Navy ei hallinnut Atlanttia ainoastaan merellä. Lentotukialus HMS Victorious höyrysi täyttä vauhtia kohti Bismarckia, ja heitti sen silmille sen, mitä voi: yhdeksän koneen laivueen kaksitasoisia torpedopommittajia, Fairey Swordfishejä. Vanhanaikainen meritoimintakone oli saanut kömpelöhköstä ulkonäöstään lempinimen stringbag, narukerä, mutta nyt ei ollut muuta tehtävissä Bismarckin pään menoksi. Sitä oli häirittävä ja vahingoitettava sillä mitä oli, jotta päävoimat pääsisivät sen kimppuun. Ja niin yhdeksänsylinteriset Bristol Pegasukset murahtivat känytiin tukialuksen lentokannella ja narukerät hiipivät taivaalle torpedot ripustimissaan.

Vanhanaikaisista koneista osa oli varustettu uudella ASV (Air-to-Surface-Vessel)-tutkalla, ja ne löysivät Bismarckin puoliltaöin pimeältä Atlantilta. Bismarck näki ne ja ilmatorjunta ampui raivokkaasti, mutta rakkineet örnöttivät itsepäisesti eteenpäin aneemisella alle 200 km/h hyökkäysnopeudellaan. Torpedot irtosvat ripustimistaan, ja syöksyivät kohti Bismarckia. Yksi niistä osui keskelle laivaa, mutta mahtavan aluksen torpedolaipio ei ollut moksiskaan. Kaikki koneet palasivat tukialukselle kiivaasta ilmatorjunnasta huolimatta. Bismarck ajatui yöllä jälleen näköetäisyydelle Prince of Walesista, ja laivat vaihtoivat jälleen täyslaidallisia vailla tuloksia.

Yön pimeydessä Bismarckille avautui tilaisuus. Varjostavat brittilaivat tekivät U-venevaaran vuoksi loivaa siksak-kuviota, ja Bismarckin aiemman pistoliikkeen seurauksena HMS Suffolk seurasi sitä nyt samalla puolella muiden brittilaivojen kanssa. Bismarck kääntyi jyrkästi tyyrpuuriin 03:06, ja teki laajan kaarroksen. Britit menettivät sen näkyvistään. He epäilivät Bismarckin kääntyneen lounaaseen, avoimelle Atlantille tavoittamattomiin, ja lähtivät perään. Todellisuudessa Bismarck teki klassisen hämäysliikkeen, melkein täyden laajan ympyrän, ja jatkoi kurssilla 130° suoraan kohti Saint-Nazairea.

Bismarck luikahtaa varjostajiltaan. Kuva:kbismarck.com

Bismarck kynti Atlanttia huomaamatta koko päivän. Vasta 31 tuntia myöhemmin seuraavana aamuna, 26. toukokuuta Catalina-lentovene havaitsi sen klo 10:10. Se sai vastaansa tarkkaa ilmatorjuntatulta, ja 105 mm kranaatin sirplaeet puhkoivat sen rungon. Brittien taistelulaivat olivat nyt liian kaukana tavoittaakseen Bismarckin, ellei sitä voitaisi hidastaa merkittävästi.

Lentotukialus HMS Ark Royal ässehti taisteluristeilijä HMS Renownin parina, kun sai tietää olevansa noin 60 meripeninkulman päässä Bismarckista. Osa sen Swordfisheistä oli jo ilmassa haravoimassa Atlanttia, joten ne ohjattiin Catalinan osoittamaan paikkaan, ja 15 konetta varustettiin torpedoilla. Ne lähetettiin matkaan 14:50. Tuntia myöhemmin ne saivat tutkakosketuksen ja hyökkäsivät.

Hyökkäys oli onnistunut epäonnistuminen. Havaittu alus oli nimittäin kevyt risteilijä HMS Suffolk, mutta yksikään torpedo ei osunut: kaksi räjähti osuessaan veteen, kolme osuessaan aluksen vanaveteen ja loput väistettiin. Swordfishit palasivat noloina Ark Royalille.

Koneiden laskeuduttua saksalainen U-vene U-556 havaitsi tukialuksen klo 19:48, ja oli täydellisessa tulitusasemassa, mutta sillä ei ollut ainoatakaan torpedoa jäljellä. Se ei voinut muuta, kuin radioida havaintonsa.

Takaa-ajon viimeinen vaihe 26. toukokuuta 1941. Kuva: kbismarck.com

Ilta hiipi jo Atlantille, kun Swordfishien toinen aalto, nyt huolellisesti ohittaen HMS Sheffieldin ja ottaen siltä suuntiman, hyökkäsi Bismarckia kohti. Seuraavat tapahtumat ovat erikoislaatuisen tapahtumaketjun päätepiste.

Ilmatorjuntatuli oli jälleen raivokasta, mutta ainakin kaksi torpedoa osui. Yksi (tai kaksi) harmittomasti keskilaivaan, mutta yksi perään, ja hirtti molemmat peräsimet 12° paapuuriin. Bismarck alkoi kiertää kehää. Torpedo oli silkalla sattumalla osunut juuri Bismarckin akilleenkantapäähän. Ongelma oltiin havaittu jo Bismarckin koeajoissa: sen rakenteeksi oltiin valittu kolmipotkurinen nelipotkurista kevyempänä ja edullisempana, mutta osin tästä, osin laivan runkoprofiilista johtuen, sitä ei voitu ohjata ajamalla reunimmaisia potkureita eri nopeudella, vaan kääntämiseen tarvittiin aina peräsintä. Samoin peräsimien määrä jä vähäisemmäksi, joten Bismarck oli nyt rampa. 21:40 Lütjens lähetti viestin esikuntaan: ”Alus liikuntakyvytön. Taistelemme viimeiseen ammukseen. Eläköön Führer!”

Bismarckin potkurit. Kuva: Wikipedia

Swordfishit taas suoriutuivat hyökkäyksestään tappioitta, vaikka useisiin koneisiin tulikin osumia. Niiden vanhanaikaisuus pelasti ne: Bismarckin raskaiden 105 mm ilmatorjuntatykkien ennakonlaskimet eivät tunteneet niin hitaasti lentäviä kohteita, ja 20 mm pikatykkien ammusten iskusytyttimet eivät aktivoituneet osuessaan melkein ei-mihinkään, vaan solahtivat kangaspäällysteisten siipien ja runkojen läpi tehden vain pienen reiän.

Tästä eteenpäin Atlantin takaa-ajolla oli vain yksi mahdollinen lopputulos. Samana yönä Royal Navyn 4. hävittäjälaivue saavutti Bismarckin, ja ampui torpedokentän, mihin Bismarck vastasi päätykeillään. Torpedot menivät ohi, ja Bismarckin kranaatit samoin (tosin sirpaleet vaurioittivat risteilijä HMS Sheffieldiä ja hävittäjä HMS Cossackia, ja tappoivat kolme miestä)

Führer und Vaterland!

Merenkäynti oli ankaraa koko yön. Tuuli puhkui 34-40 solmun nopeudella, ja Bismarck oli brittihävittäjien saartama. Oli vain ajan kysymys milloin brittien taistelulaivat tulisivat tekemään siitä lopun.

Ne saapuivat 27. toukokuuta kello 08:43. HMS Rodney avasi tulen 406 mm päätykeillään 08:47, HMS King George V 356-millisillään minuuttia myöhemmin. Etäisyys oli noin 20 000 metriä, ja Bismarck vastasi omilla 380-millisillään. Tornit Anton ja Bruno saivat Rodneyn jyvälle, Cesar ja Dora eivät nähneet tällä hetkellä maaleja. Pian tykistöleikkiin liittyi myös raskas risteilijä HMS Norfolk 203-millisillään.

Bismarck oli lähellä osua Rodneyyn, mutta silloin britit saivat sen haarukoitua, ja useita järeitä kranaatteja myski Bismarckiin. Leikkiin yhtyi vielä raskas risteilijä HMS Dorshetshire, ja niin Bismarck kävi kuolinkamppailuaan kahta taistelulaivaa ja kahta raskasta risteilijää vastaan. Tornit Anton ja Bruno sekä keulan etäisyysmittari tuhoutuivat kranaattirummutuksessa, joten Bismarck jatkoi taistelua takatykeillään. Klo 09:21 myös Doraan osui ja sen oma kranaatti räjähti tykinputkessa. Cesar ampui vielä muutaman kerran, kunnes 09:31 sekin vaiennettiin. Kevyet tykit paukuttivat vielä epätoivoisesti, kunnes nekin vaimenivat. Kapteeni Lindemann käski avata aluksen pohjaventtiilit ja miehistön jättää kranaattisateen keskellä viruvan taistelulaivan.

Bismarck kranaattisateen keskellä. Kuva: kbismarck.com

HMS Rodney ajoi lähietäisyydelle, 2500 metrin päähän, kun Bismarck oli menettänyt raskaat tykkinsä, ja takoi järeän kranaatin toisensa jälkeen. Upseerit ja tykkimiehet katselivat äimistynienä: Bismarck ei ottanut upotakseen. He eivät rautakanslerin poliittisten vastustajien tavoin ymmärtäneet, millaisen paksunahkaisen sian kanssa olivat tekemisissä. HMS Dorshetshire ja Norfolk laukoivat useita torpedoja Bismarckia kohti, ja saivat useita osumia, mutta alus vain kellui yhä. Se oli käytännössä kyljellään ja vesi ulottui yläkansille, mutta se kellui. Bismarck kääntyi lopulta klo 10:39 ympäri ja upposi 74 minuutin taistelun päätteeksi. Royal Navy oli käyttänyt sen aikana 2876 kranaattia, joista 380 oli 16 tuuman (406 mm) ja 339 14 (356 mm) tuuman riskejä mölisköjä. Lontoossa Churchill julisti parlamentin alahuoneessa: ”Bismarck on upotettu!” ja hukkui suosionosoitusten myrskyyn.

Takaa-ajon päätös: Bismarckin upotus. Kuva: kbismarck.com

Noin 800 Bismarckin 2200 miehestä pääsi ulos. HMS Dorshetshire poimi tuntia myöhemmin 86 miestä merestä, hävittäjä HMS Maori 25, kunnes poistuivat alueelta vedoten U-venevaaraan. Myöhemmin saksalainen U-74 poimi merestä vielä kolme Bismarckin eloonjäänyttä, säätiedustelualus Sachsenwald seuraavana päivänä vielä kaksi (Saksaan palasivat Herbert Manthey, Otto Höntzsch, Georg Herzog, Otto Maus ja Walter Lorenzen). Luftwaffen pommikoneet tavoittivat brittihävittäjät HMS Mashonan ja HMS Tartarin etsiessään amiraali Toveyn taistelulaivoja, ja upottivat Mashonan, joka vei mukanaan 46 miestä Atlantin pohjaan.

Atlantin takaa-ajo oli päättynyt. Se oli vaatinut 3 456 merisotilaan hengen.