Se oli keväinen yö,
21. toukokuuta käärmeen vuonna 1941. Kellon lähestyessä puoltayötä Scapa Flow’n satamassa Skotlannissa pimeän
yön synkkään vaippaan upposi kaksi
mahtavaa kömypilveä. Pumput syöksivät raskasta polttoöljyä 24
korkeapaineboilerin tuliputkiin. Kuninkaallisen laivaston ylpeys,
taisteluristeiljä HMS Hood yllytti
turbiinejaan. 144 000 akselihevosvoimaa hakkasi sataman tumman veden vaahdoksi,
ja niin mahtava 47 000 tonnin alus
suuntasi Pohjanmerelle. Nyt oli lähdettävä sotaan.
HMS Hood oli jo vanha alus, se oli
laskettu vesille edellisen maailmansodan aikana 1916. Suurimman siihen asti rakennetun taistelualuksen varustelu kuitenkin kesti, eikä se ehtinyt koskaan
mukaan sotaan. Sen sijaan se nautti valtikastaan merten valtiattarena kahden
vuosikymmenen ajan kyntäen maailman meriä Britannian merenherruuden symbolina.
Se edusti koko Royal Navyä.
HMS Hood oli maistanut sotaa jo edellisenä
vuonna, kun Royal Navy upotti Ranskan laivaston osan Mers-el-Kébirin
satamaan Algeriassa heinäkuussa 1940 (estääkseen laivoja joutumasta saksalaisten käsiin). Se oli lähetetty kahteen otteeseen
turhaan etsimään saksalaisten ”taskutaistelulaivoja” ja palannut tyhjin käsin
Skotlantiin, kunnes toukokuun 20. 1941 Ruotsin laivaston risteilijä ja
ilmavoimien lentokoneet havaitsivat saksalaisen taistelulaivaosaston matkalla
Pohjanmerelle, ja tieto vuodettiin Britannian laivastoattasealle Tukholmassa.
Royal Navy lähetti heti risteilijöitä haravoimaan salmia Islannin kummallakin
puolella ja RAF tiedustelukoneita etsimään laivoja Norjan satamista. Samoin
niitä torjumaan lähetettiin iskuosastoksi laivaston ylpeys HMS Hood ja tuorein
raskas alus, 43 700 tonnin taistelulaiva HMS Prince of Wales.
HMS Hood, 1924. Kuva: Wikipedia |
Meriylivoimaisen
osapuolen on tyypillisesti vaikea saada vihollinen houkuteltua ulos satamistaan
ja tuhottua ylivoimansa turvin merellä, joten nyt oli tarjolla tilaisuus, jota
ei ollut varaa hukata. Lisäksi toinen maailmansota oli kääntynt kulutussodaksi
Ranskan kukistuttua, ja Britannia kävi sotaa Saksaa vastaan yksinään USA:n
taloudellisella ja poliittisella tuella. Se oli riippuvainen tarvikkeiden,
raaka-aineiden ja polttoaineiden tuonnista Atlantin yli, ja Saksa kiristi
teräsrengasta saarivaltion ympärillä. Kriegsmarine saalisti voimakkailla,
nopeilla taisteluristeilijöillä ja taistelulaivoilla tuolloin vielä usein
saattamattomia rahtilaivoja, joiden tuho vaarantaisi Britannian
sotaponnistukset. Vaikka osa rahtilaivoista kulkikin saattueissa,
taistelulaivojen tulivoima olisi keveille risteilijöille ja hävittäjille
liikaa, ja kaikkien alusten saattaminen sitoisi toivottoman paljon voimia.
Tammi-maaliskuun aikana 1941 operaatio Berlinissä ”taskutaistelulaivat” eli
oikeammin taisteluristeilijät Scharnhorst
ja Gneisenau olivat murtaneet tiensä
Pohjanmeren läpi Atlantille, ja upottaneet tai vallanneet 22 rahtilaivaa –
vaikka niitä jahtasi kolme taistelulaivaa, kahdeksan risteilijää ja 11
hävittäjää . Jos tämä ei riittäisi, rahtilaivoja saalistivat merten harmaat
sudet, U-veneet ja Atlantin haaskalinnut, Focke Wulf Condorit. Royal Navyn oli
pakko löytää ja tuhota saksalaisten taistelulaivat nyt, jo matkalla
operaatioalueelleen. Lisäksi he tiesivät mitä etsiä, sillä ylimieliset natsit
olivat päästäneet ruotsalaisen laivoastoattasean vierailemaan uusimmalla taistelulaivallaan sen
koeajojen päätyttyä, ja tieto oli vuodettu briteille.
Bismarck vuonna 1940 |
Taistelulaiva Bismarck oli hirveä murhakulli, suurin koskaan Euroopassa rakennettu tykistöalus. 241 metriä pitkä ja 36 metriä leveä teräksinen mastodontti työnsi tieltään täydessä lastissa 51 760 tonnia vettä, jolloin köli kynti 10,66 metrin syvyydessä. Gargantuaanilla oli rautaiset nyrkit: pääpatteristona 4 *2 putkea 380 mm SK C/34 laivastokanuunoita, kevyenä patteristona 6 * 2 putkea 150 mm SK C/28 keveitä laivastokanuunoita sekä kyytipoikana 8 *2 putkea 105 mm SK C/33 ilmatorjuntakanuunaa, 8 * 2 putkea 37 mm SK C/30 –IT-kanuunaa sekä 12 kevyttä 20 mm MG C/30 (tuttavallisemmin FlaK 30) IT-kanuunaa.
Rautaisten torahampaiden ohella mahtavalla aluksella oli paksu ja karkea nahka. Sen ytimenä oli 320 mm KC-panssarivyö joka kiersi laivan vesilinjaa 4,8 m korkuisena 170 m pitkänä vyönä kumpaakin kylkeä. KC eli Krupp Cemented oli pintakarkaistu hiiletysteräs, seostettu 3,5...3,8 % Ni, 2 % Cr, 0,3 % C, 0,3 % Mn, 0,2 % Mo. Seosaineista nähdään teräslaadun olevan hyvin karkeneva ja ja sen otsapinta karkaistiinkin 670 HB kovaksi 40-50 % syvyyteen, nikkelipitoisuus auttaa pitämään perusaineen sitkeänä ja levyn takapinta päästöhehkutettiin. Sen tukena oli 50 mm tiikkipuupanelointi, joka toimi niin sirpalepidäkkeenä kuin elastisena tukena panssarilevylle. Laivatykistöllä ammuttiin tyypillisesti pyyhkäisytulta, sillä epäsuoralla lentoradalla osumatodennäköisyyttä 30 solmun nopeudella liikehtiviin taistelulaivoihin pidettiin heikkona, joten tämän vyön pääasiallinen tarkoitus oli torjua raskaan laivatykistön kranaatteja vesirajan kummallakin puolella (suunnitelmissa oli, että 3,3 m vyöstä olisi vesirajan yllä, mutta käytännössä suhteeksi muodostui noin 2,6/2,2 m). Vyö oli lajissaan massiivisin nähty, se kattoi 70 % aluksen vesilinjasta. Vyön yllä tykkikannen kylkipanssari oli 145 mm KC-levyä, laivan keula 60 mm Wh (Wotan hart, homogeeninen 550 MPa panssariteräs) ja perä 80 mm Wh-levyä. Muiden tykistöalusten tapaan Bismarck oli suunniteltu - tietyin rajauksin - Kaikki tai ei mitään- periaatteen mukaisesti raskaasti panssaroitun ytimen -sitadellin – päälle, joka suojasi laivan kriittisiä osia: koneistoa, viestivälineitä, tykkejä ja ampumatarvikkeita. Muut osat saivat tyytyä sirpalesuojaukseen, sillä koko laivan kattava panssarointi olisi vetänyt koko aluksen upoksiin.
Bismarckin panssarisektorit eri osissa. Paksuudet millimetrejä. Kuvat: kbismarck.com |
Alus oli jaettu
poikittian 22 vesitiiviiseen laipioon (näistä 17 panssarikannen sisällä),
joista etummainen ja takimmainen muodostivat panssariytimen etu- ja takareunat
145 mm KC-levyllä, jonka paksuus kasvoi alemmalla makasiinikannella 180 ja
ylemmällä 220 mm:iin. Pääkannet olivat 68 mm tiikkipuulankkua, joka lepäsi 50
mm Wh-levyjen päällä, kevyiden patterien juuressa Wh-panssarin paksuus kasvoi
80 mm:iin. Alempi kansi oli kevyttä 6-24 mm St 52 KM (360 MPa
laivarakenneteräs) –levyä ja sen alla varsinaisen panssarikannen katto 80 mm
Wh-levyä koneistojen yllä, 100 mm ammusmakasiinien kohdalla ja ulkoreunoilla
120 mm 22° alaspäin kallistettu,
jolloin se kohtasi panssarivyön alareunan. Päätykkien tornit oli kuorrutettu
otsaponnaltaan 360 mm, katoltaan 180 mm ja takaa 320 mm KC:llä, niiden jalustat
pääkanteen asti 340 mm ja sen alla panssarikanteen saakka 220 mm KC:llä.
Komentotorni oli kauttaaltaan 350 mm, katto 220 mm, etäisyysmittari 200 mm ja
sen katto 100 mm KC-levyä. Kevyt patteristo oli suojattu 100..20 mm Wh-levyin.
30 mm wh-seinät jakoivat pitkittäisinä sirpalelaipioina
pää-ja panssarikansien väliset tilat kaikkiaan 102 panssaroituun soluun. Kriittisissä
kohdissa panssarikansi kestäisi näillä eväin 16 tuuman kranaatin osuman.
Bismarckin halkileikkaus. Alempana aluksen panssarikansi. Kuva: kbismarck.com |
Vedenalainen
runko vastasi suojasta torpedoja vastaan. Ulkokuori oli rakenneterästä St52, ja
sen tehtävä oli lähinnä pitää normaalitapauksessa vesi ulkona. Sen takana kulki
5,4 m päässä 45 mm Wh –levystä (Wotan
weich, homogeeninen 400 MPa laivarakenneteräs) koottu pitkittäinen
torpedolaipio, johon nojasivat polttoaine- ja makeavesibunkkerit, jotka
osaltaan toimivat myös massavaimentimina torpedoräjähdystä vastaan – jos
torpedon räjähdys kyljässä läpäisisi torpedolaipion, säiliöiden nestesisältö
hidastaisi sirpaleita ja vaimentaisi räjähdyksen shokkiaaltoa. Kyljen ja
torpedolaipion välinen tila käytettiin pääasiassa painolastille, sen
pääasiallinen tehtävä oli olla räjähdelatauksen kaasun paisuntakammio.
Kirsikkana kakun päällä Bismarkin runkoa kiersi sähkökaapeleiden sarja, Magnetischer
Eigenschutz , joiden sähkökentällä kumottiin teräsluurangon magneettikenttä
torjumaan magneettisytyttimiä. Kaikkiaan Bismarckin panssarointi painoi
massiiviset 19 082 tonnia, muhkeat 40 % aluksen kokonaismassasta.
Bismarckin tykkitornien panssarikaavio. Kuva: kbismarck.com |
Torahampainen
kovakuoriainen vaati mahtavat muskelit. Bismarckin
12 korkeapaineboileriin ruiskutettu raskas polttoöljy kiehutti vettä
tulistetuksi 450° C höyryksi 55 bar paineessa, mikä ajettiin
kolmeen höyryturbiiniin, jotka oli kytketty alennusvaihteella kolmeen
kolmilapaiseen potkuriin. Täydellä höyryllä koneistot tuottivat 150 170
hevosvoimaa akselitehoa, mikä myski mahtavan taistelulaivan 30,1 solmun
huippunopeuteen. Polttoainebunkkerit vetivät sisuksiinsa 8 294 tonnia
dinosaurusmehua, millä saavutettiin 19 solmun matkanopeudella 8525
meripeninkulman toimintasäde, mitkä olivat erinomaisia lajissaan.
Saksan voimavarat
eivät millään riittäisi haastamaan Royal Navyn mahtia avoimessa taistelussa.
Siksi Bismarckin 2249 miehestä 80 oli
ylimääräistä laivamiehistöä, joka ottaisi haltuun kaapatut rahtilaivat ja
ajaisi ne Saksan hallitsemiin satamiin. Vastaavasti päätykkien 1004
kranaatista 353 oli panssarikranaatteja (toisia taistelulaivoja vastaan), 338
pohjasytyttimellisiä miinakranaatteja (sytyttimen viive saisi ne räjähtämään
kevyen panssarikuoren takana – ne oli tarkoitettu keveämpiä taistelualuksia,
kuten risteilijöitä vastaan) ja 313 kärkisytyttimellisiä miinakranaatteja, jotka
oli tarkoitettu raatelemaan rahtilaivoja palasiksi. Bismarckin lähtiessä
satamasta sen tehtävä oli kauppamerenkulun häirintä, ei meritaistelu.
Operaatio Berlin oli ollut menestys, joten
Kriegsmarine halusi toistaa tempun mahdollisimman pian. Vain tiukka merisaarto
saisi saarivaltion polvilleen, ja niin kauan kun Saksan taistelulaivat olivat
satamissa, laivoja pääsi perille. RAF oli edeltävänä syksynä voittanut
ilmataistelun Britanniasta, eivätkä Saksan maavoimat kyenneet maihinnousuun
Britanniaan. U-veneet ja Luftwaffen Condorit verottivat laivaliikennettä
lupaavasti (U-veneet erityisesti: niillä upotettiin 1940 enemmän tonnistoa kuin
muilla keinoilla yhteensä, 2,6 miljoonaa tonnia) , mutta ratkaiseva isku
puuttui (myöskään niiden vahvuus ei riittänyt tehtävään – Condoreita oli
vahvuudessa kerrallaan korkeintaan 13 ja U-veneitä noin 40). Lisäksi U-veneiden
kultainen aika Atlantilla alkoi olla ohi, kun laivaliikennettä järjestettiin
yhtä kiihtyvämmin saattueiksi.
Raskaat taistelulaivat kykenisivät iskemään
vahvojenkin saattueiden kimppuun, ja niiden liikehdintä valtavalla Atlantilla
sitoisi niiden jahtaamiseen suuren määrän laivoja, mikä kuluttaisi vihollista
entisestään. Lisäksi 1940-luvun taitteessa
sukellusveneitä ja lentokoneita pidettiin edelleen eräänlaisina
apuaseina (oikeastaan kaikkialla maailmassa Japania lukuunottamatta, eikä
sielläkään täysin varauksettomasti: se rakensi hyvää vauhtia maailman suurimpia
taistelulaivoja, 73 000 tonnin Jamato-luokkaa),
ja merten päävoimat olisivat suuria tykistöaluksia. Lisäksi Kriegsmarinen
komentajalla, amiraali Erich Raederilla, oli ketunhäntä kainalossa: hän tiesi
operaatio Barbarossan, suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon, alkavan kesäkuussa
1941, joten laivastolla oli paineita osoittaa sodanjohdolle suurten
sotalaivojen tarpeellisuus ylipäätään.
Amiraali Raeder
siis määräsi aloitettavaksi uuden iskuoperaation Atlantin rahtiliikennettä
vastaan, ja operaatio Rheinübungin (harjoitus Reinillä) johtoon edellisen
operaation komentajan, vara-amiraali Günther Lütjensin. Operaation oli määrä
muodostua huomattavasti vahvemmasta iskuosastosta, Scharnhorstin ja Gneisenaun
lisäksi juuri koeajoista valmistuneesta taistelulaiva Bismarckista sekä
raskaasta risteilijä Prinz Eugenista.
Scharnhorstin höyryntulistimet olivat
kuitenkin vikaantuneet jo operaatio Berlinin aikana, ja korjaukset kestäisivät
ainakin kesäkuun loppuun. Sen sisarlaiva Gneisenau
taas sai kahdessa ilmahyökkäyksessä osuman torpedosta ja neljästä pommista, ja
vaurioiden korjaaminen kestäisi sen verran, että laiva päätettiin samantien
modifioida kuivatelakalla. Operaatio Rheinübung oli siis suoritettava puolella
suunnitellusta vahvuudesta.
Bismarck nosti ankkurin Gotenhafenin satamassa (Gdynia, Puola) aamukahdelta 19. toukokuuta, seurassaan Admiral Hipper-luokan raskas risteilijä Prinz Eugen (19 050 tonnia, 8 * 203 mm päätykistö). Yksi Bismarckin tankkausletkuista oli katkennut, ja tästä syystä se lähti noin 200 tonnia polttoainetta vajaana, mutta amiraali Lütjens ei pitänyt tätä ongelmana, olivathan bunkkerit muhkeat. Laivat paahtoivat Tanskan salmien läpi Pohjanmerelle, ja matkalla ruotsalaiset (risteilijä Gotland) havaitsivat ne. Tieto vuodettiin briteille, ja RAF sekä Royal Navy säntäsivät heti 21. päivan aamuna etsimään niitä. Myös Norjan vastarintaliike havaitsi ne Tanskan salmissa.
Atlantin takaa-ajo
Yhdeksältä
aamulla saksalainen taisteluosasto saapui Bergensaaristoon Norjassa. Amiraali
Lütjensin oli alunperin tarkoitus purjehtia suoraan pohjoiseen, mutta sää
kirkastui vastoin odotuksia, jolloin laivat olisi liian helppo havaita merellä,
joten hän päätti odottaa yötä rannikon kätkössä. Mutta britit tiesivät jo
operaatiosta, ja Skotlannista nousseet Spitfiret nuuskivat Norjan rannikkoa kuin
koirat tuoretta kikkaretta. Kello 13:15
yksi niistä kuvasi Bismarckin 8000 metristä.
Bismarck Spitfiren ilmakuvassa. |
Norjassa
ässehtiessään molempien laivojen juovikas naamiomaalaus maalattiin yli
laivastonharmaalla, ja Prinz Eugen tankattiin
säiliölaiva Wotanista, Bismarckin säiliöiden täydentämistä
Lütjens ei nähnyt tarpeelliseksi. Klo 19:30 saksalaiset nostivat ankkurin, ja
boilerit alkoivat jälleen kömyttää. Samoihin aikoihin Bismarckin tiedustelu-upseerit saivat Saksasta viestin, että
siepatun radioviestin mukaan brittiläiset lentokoneet etsivät kahta
taistelulaivaa ja kolmea hävittäjää (aluksia todella saattoivat Z23, Z16
ja Z10). Alukset nuolivat Norjan
rannikkoa ylöspäin, kunnes ottivat suunnan kompassipohjoiseen klo 23:40. Samana
iltana Spitfiren valokuvat saapuivat amiraliteettiin, ja niin HMS Hood alkoi yllyttää turbiineitaan Scapa
Flow’ssa.
Sää heikkeni
pitkin yötä. Kello 04:20 Lütjens lähetti hävittäjäsuojansa takaisin. Huono sää
suojasi raskaita aluksia, eikä hävittäjien toimintasäde kuitenkaan riittäisi
taisteluosaston valtameritehtävälle. Bismarck ja Prinz Eugen höyrysivät 24
solmun nopeudella pohjoista kohti. Laivojen kansihakaristit peitettiin, niitä
ei enää tarvittu omakonetunnistukseen. Päivä valkeni sumussa, joka vain tiheni
tihenemistään päivän mittaan. Alusten oli sytytettävä valonheittimensä
ylläpitääkseen kosketusta toisiinsa. Sää oli ihanteellinen, kun ne kääntyivät
luoteeseen, kohti Islannin ja Grönlannin välistä Tanskansalmea. Lontoossa
Winston Churchill lähetti sähkeen USA:n presidentti Franklin D. Rooseveltille:
Bismarck on lähtenyt Bergenistä merelle. Uskomme,
että merkittävä isku Atlantille on odotettavissa. Jos emme löydä sitä, teidän
laivastonne varmasti törmää siihen ja voi ilmoittaa siitä meille...
Bismarck Bergenin saaristossa 21. toukokuuta 1941. Kuva on otettu Prinz Eugenilta. Kuva: kbismarck.com |
Mutta britit
ehtivät ensin. Seuraavan päivän iltana, klo 19:22 raskas ristelijä HMS Suffolk näki Bismarckin, ilmoitti siitä
radiolla ja väisti kiireen vilkkaa sumuun. Myös Bismarck näki Suffolkin, muttei voinut huonossa säässä irtautua jahtiin;
sen oli päästävä Atlantille. Tuntia myöhemmin, klo 20:30, sumusta ilmestyi
toinen Tanskansalmessa päivystävä raskas risteilijä, HMS Norfolk. Bismarckin
tykkiupseeri sai sen jyvälle välittömästi. Ja niin Bismarckin järeät tykit
maistoivat ensi kerran sotaa.
Pimenevä ilta
välähti kirkkaankeltaiseksi mahtavien tykkien karjaistessa. 800 kilon kranaatit
myskivät taivaalle 820 metriä sekunnissa, melkein kolminkertaisella
äänennopeudella. Ne syöksyivät mereen aivan HMS Norfolkin rinnalla, sinkosivat sirpaleita pitkin kansia, saivat
meren vapisemaan ja vahtiupseerin etsimään uusia alushousuja. Norfolk
kääntyi jyrkästi tyyrpuuriin, laukaisi savunheittimensä ja kiirehti täyttä
höyryä pakoon.Tämän ilmestyksen kanssa ei ollut leikkimistä. Bismarck myski
pakenevan laivan perään viisi ryöppyä kranaatteja, saamatta suoraa osumaa. Sen
ahnaiden tykkien suurimmaksi saaliiksi osoittautuivat HMS Norfolkin
vahtiupseerin alusvaatteiden ohella Bismarckin oman keulatutka FuMO 23:n
antennit, jotka vikaantuivat mahtavien tykkien suupaineesta.
Molemmat ristelijät
kiersivät pitkällä kaarella Bismarckin
ja Prinz Eugenin taakse. Ne
suojautuivat sumuun ja pitivät tutkakontaktia saksalaisiin; taisteluun niiden
kanssa ei olisi asiaa, ja Amiraliteetti ohjasi voimakkaan iskuosaston
saksalaisia vastaan Tanskansalmen länsipäähän.
Se oli pilvinen
aamuyö, 24. toukokuuta 1941. Bismarck
ajoi Prinz Eugenin perässä 28 solmun
nopeudella Tanskansalmen läpi pohjois-Atlantille (Lütjens oli määrännyt sen
ehjine tutkineen keulille). Kello 05:30
Prinz Eugenin hydrofonit räsähtivät: niissä kuului kahden aluksen nopeiden
potkurien vatkaus. Tutkissa ei näkynyt vielä mitään. Muutama minuutti myöhemmin
tähystäjät näkivät märssykoreistaan laivan horisontissa, 19 meripeninkulman
päässä. Vähän myöhemmin ilmestyi toinenkin. Ne tunnistettiin virheellisesti (10-20
000 tonnin) risteilijöiksi, joten Prinz
Eugenin tykkiupseeri Paulus Jasper määräsi lataamaan 203 mm päätykit miinakranaateilla.
Todellisuudessa kaksi taivaarannasta lähestyvää siluettia olivat 49 000 tonnin
taisteluristeilijä HMS Hood ja 44 000 tonnin taistelulaiva
HMS Prince of Wales.
HMS Prince of Wales. Kuva: Wikipedia |
HMS Hood pyrki ajamaan nopeasti
lähitaistelukosketukseen: sen päällikkö, kapteeni Ralph Kerr ja iskuosaston
komentaja vara-amiraali Lancelot Holland halusivat lähietäisyydelle, missä
tykistöllä oli ammuttava pyyhkäisytulella, sillä HMS Hoodin suuri nopeus oli 1. maailmansodan aikakaudella saavutettu
tinkimällä kansipanssarista (pääkannen panssaria oli vain 38 mm ja
panssarikanttakin vain 75 mm), eli se oli altis jyrkällä kulmalla saapuvien
kranaattien osumille. Sensijaan sen panssarivyö oli 305 mm vahvuinen ja kahdeksan
päätykkiä 15-tuumaisia, lähes sama 380 mm
kuin Bismarckillakin).
05:52 HMS Hood avasi tulen keulatykeillään
etummaista saksalaislaivaa kohti, jonka oletettiin olevan Bismarck. Saksalaiset ymmärsivät viimein, että vastassa oli nyt
taistelulaivoja, kun järeitä kranatteja alkoi putoilla Bismarckin taakse (Prince of
Wales oli tunnistanut sen oikein ja ampui sitä kohti). Samalla HMS Prince of Wales alkoi kärsiä lukuisista
lastentaudeistaan: alus oli aivan vastikään valmistunut telakalta, ja sen
käyttöönotto oli vielä kesken (aluksella olikin tehtaan henkilökuntaa
viimeistelemässä sitä). A-tornin 356 mm ykköstykin lukkokoneisto jumiutui, eikä
sillä voitu ampua.
Tanskansalmen taistelu, 24. toukokuuta 1941. Alusten liikkeet. Kuva:Wikipdia |
Saksalaiset ampuivat vasta, kun brittiosaston aluksen kääntyivät paapuuriin kääntääkseen kaikki tykkinsä näitä kohti. Samalla saksalaiset kykenivät tunnistamaan alukset oikein. Etäisyys oli nyt laskenut noin 11 meripeninkulmaan, ja saksalaiset keskittivät tulensa brittien johtoalus HMS Hoodiin. Täyslaidalliset osuivat toisiinsa, Bismarckiin osui Prince of Walesin kranaatti joka tuhosi vesitasokatapultin, Prinz Eugenin 8-tuumainen taas rysähti Hoodin keskilaivaan venekannelle ja sytytti tulipalon. Se sytytti pian keveiden 4 tuuman tykkien ja 7 tuuman raketinheittimien ampumatarvikkeet, mitkä vain lietsoivat liekkejä, ja palo lähti etenemään ketjureaktioina ammuskaapista toiseen. Liekkien ja sirpaleiden myrsky ahmaisi kannella olleet, mutta palo oli suhteellisen harmittomasti aluksen pinnalla, pitkällä panssarikansien päällä, ja sammuisi pian polttoaineensa ehdyttyä.
Bismarckiin osui pian toinenkin kranaatti, joka läpäisi
sen keulan paapuurin puolelta ja jatkoi matkaa ulos tyyrpuurista. Kolmas taas
osui vesilinjan alapuolelle torpedolaipioon, räjähti siellä ja sai yhden
boilerihytin tulvimaan. Bismarckin kapteeni Ernst Lindemann ärähti:”En aio antaa ampua laivaani perseeni alta!! Tulta!”.
Bismarckin 380-milliset
jyrähtivät jälleen, ja seurasi taianomainen näytelmä. 800 kilon kranaatti jäi lyhyeksi, osui mereen ja myskäisi itsensä HMS Hoodin mahtavan panssarivyön ali. Vesi ja torpedolaipioiden teräs hidastivat kahlaavaa kranaattia, mikä sai hidastesytyttimen 0,0035
sekunnin viiveen aktivoitumaan. Kranaatti puski tiensä taempaan kordiittimakasiiniin,
missä sytyttimen elämänlanka paloi loppuun, nallimassa syttyi, ja laukaisi
kranaatin 18,8 kilon trinitrotolueenilatauksen.
Se otti mukaan
riemuunsa noin sata tonnia kordiittia. Valtava liekki syöksyi hetkessä ääntä nopeammin laivan läpi, puski noin sekunnin ajan mahtavina tulipilareina suoraan ylöspäin konehuoneen ilmakuiluista ja silmänräpäystä myöhemmin sytytti ampumatarvikkeet takatornien makasiineissa. Mereen avautui valtava kraateri,
ja valtava savupilvi peitti sen mikä hetki sitten oli ollut Royal Navyn ylpeys. Alus oli lähestulkoon yksinkertaisesti lakannut olemasta: savupilven hälvettyä sen keskeltä paljastui kuolleen taisteluristeilijän puolikas, keula korkealla ilmassa, vajoten ripeästi perä edellä. Tuhkaa ja sirplaeita satoi HMS Prince of Walesin päälle sen miesten katsoessa järkyttyneenä painajaismaista näytelmää aivan heidän vierellään. Se mitä HMS Hoodista ja sen
1418 miehestä oli jäljellä, katosi Atlanttiin kolmessa minuutissa; kolme miestä
jäi henkiin (Ted Briggs, William Dundas ja Bob Tilburn – heidät poimi merestä
kolmisen tuntia myöhemmin hävittäjä HMS Electra).
Bismarck oli ampunut 1004 kranaatistaan 40.
Kuvaus HMS Hoodin räjähdyksestä. Kuva: Wikipedia |
Hoodin
räjähdettyä Bismarck ohjasi tulensa Prince
of Walesiin, jonka päälle yhä satoi Hoodin
palasia. Se väisti taisteluristeilijän hylkyä, tai oikeammin mitä siinä oli
jäljellä, ja ajautui suoraan Bismarckin
äskeiselle tulilinjalle. 380-milliset murahtivat jälleen, ja Prince of Walesin komentosilta levisi
pitkin maisemaa. Ihmeen kaupalla päällikkö John Leach säilyi hengissä. Etäisyys
oli enää 14 000 metriä, ja saksalaisten it-tykitkin moukaroivat onnetonta
taistelulaivaa. Se levitti suojakseen savuverhon, ja kääntyi kiireen vilkkaa
pakenemaan etelään. Prinz Eugenin
virkaintoinen tähystäjä näki vedessä jotain, minkä tulkitsi kuplavanaksi, ja
hydrofoneissa kuului jotain, mikä saattoi olla torpedo. Saksalaiset erehtyivät
luulemaan Prince of Walesin väistöliikettä
torpedohyökkäykseksi, ja aloittivat väistöliikkeiden sarjan. Alle varttitunnin
mittainen taistelu päättyi kello 06:09, kun brittien ihmeeksi saksalaiset eivät
jahdanneetkaan vaurioitunutta taistelulaivaa (se oli saanut jo neljä osumaa Bismarckin ja kolme Prinz Eugenin tykeistä).
HMS Prince of Walesin rungosta löydetty 203 mm kranaatin läpäisyaukko vesilinjan alapuolelta. Tämä kranaatti jäi suutariksi. Kuva: Oceanliner Designs
UPOTTAKAA BISMARCK!
Bismarck oli
saanut jokseenkin vähäisiä vaurioita, yksi generaattorihytti oli veden alla ja yksi
boileri osittain. Keulaan tullut osuma aiheutti kuitenkin harmia: se sulki yli
tuhat tonnia polttoainetta
keulatankeissa ulottumattomiin, keulaan tulvinut vesi hidasti nopeutta kahden
solmun verran ja alus jätti jälkeensä näkyvän polttoainevanan. Taistelulaiva
oli saanut tulvinnasta myös kallistuman 9° paapuuriin ja 3° eteen, mikä oikaistiin osin
siirtämällä painolastia. Vauriot eivät olleet merkittäviä, mutta polttoaineen
riittävyys tehtävään olisi kyseenalaista ja liikehtimiskyky jonkin verran
rajoittunut.
Bismarck ampuu HMS Prince of Walesia. Kuva: kbismarck.com |
Lütjens määräsi
Prinz Eugenin jatkamaan tehtävää itsekseen ja ajaa Bismarckin miehitettyyn
Ranskaan Saint-Nazaireen telakalle korjattavaksi. Miksi juuri sinne, on
arvoitus. Oli aivan ilmiselvää, että taisteluosasto oli paljastunut ja Royal
Navy sen kimpussa. Satamiin Norjassa olisi ollut lyhyempi matka ja Pohjanmeren
tyypillisesti huono sää suojana, joten osasto olisi voinut palata tuloreittiään
pitkin (Brittien pääosasto oli Islannin eteläpuolella: sen pohjoispuolitse
Lütjens olisi päässyt turvallisesti takasin Bergeniin, britit eivät olisi
saaneet häntä kiinni). Lütjens oli toisaalta palannut edelliseltä
menestyksekkältä retkeltään Ranskan Brestiin, ja laiva olisi Ranskasta
huomattavasti nopeammin ja helpommin korjattuna jälleen operaatioalueellaan.
Suurin mysteeri on, miksei hän jahdannut vaurioitunutta taistelulaiva Prince
of Walesia, jota vastaan Lütjensillä olisi ollut jo kova ylivoima ja alus
oltaisiin suurella todennäköisyydella voitu tuhota vähäisin menetyksin. Oliko
syynä amiraalin epävarmuus, heikko tilannekuva vaiko piintynyt strateginen
ajattelu, halu toteuttaa juuri määrätty tehtävä estää huoltoliikenne
Britanniaan, missä osaston vaarantaminen meritaistelussa vahvan vihollisen kanssa soti tavoitetta vastaan, sitä ei tiedä kukaan. Alukset ottivat kurssin etelään 24 solmun
nopeudella.
Lontoossa Amiraliteetti
ja Churchill saivat aimoluokan paskahalvauksen kuullessaan HMS Hoodin kohtalosta. Kaikki käsillä olevat
alukset määrättiin merelle. Jopa Atlantin saattueiden saattoalukset lähtivät
kohti Tanskansalmen suuta (ironisesti osin täyttäen operaatio Rheinübungin
tehtävän – ja yhtä ironisesti Kriegsmarinen päällikkö Karl Dönitz määräsi
U-veneet luopumaan rahtilaivojen saalistamisesta ja tukemaan Bismarckia). Royal Navylla oli nyt vain
yksi päämäärä: UPOTTAKAA BISMARCK!
Risteilijät HMS Suffolk ja Norfolk varjostivat edelleen Bismarckia, mitä aluksen perässään
vetämä öljyvuoto helpotti. Bismarck teki sadekuurossa kahdesti
yllätyskäännöksen, joista jälkimmäisellä kerralla hämäysliike onnistui ja Prinz
Eugen jatkoi matkaansa brittien huomaamatta klo 18:14. Bismarck lähestyi Suffolkia
ja avasi tulen 18 000 metristä klo 18:30, mikä pakotti sen perääntymään
savuverhon suojissa. Liike ajoi Bismarckin jälleen näköetäisyydelle HMS Prince of Walesin kanssa, ja taistelulaivat
vaihtoivat täyslaidallisia osumatta. Brittiristeilijät liittyivät Prince of
Walesin muodostelmaan, mikä jätti Bismarckin tyyrpuurin vartioimatta.
Bismarck olisi voinut karistaa varjostajat ainakin tilapäisesti, ellei polttoainevuoto
olisi ollut niin vakava. Polttoainetta oli nyt 3000 tonnia, ja tällä annoksella
ei voitaisi ajaa täyttä höyryä Saint-Nazaireen, joten ylimääräistä liikehdintää
olisi vältettävä. Jos Bismarck olisi
täydentänyt säiliönsä Norjassa kuten Prinz Eugen, sillä olisi ollut 1000 tonnia
enemmän reservejä ja nyt suurempi liikehdinnänvapaus. Mutta sitä britit eivät
voineet tietää.
Royal Navy ei
hallinnut Atlanttia ainoastaan merellä. Lentotukialus HMS Victorious höyrysi täyttä vauhtia kohti Bismarckia, ja heitti sen
silmille sen, mitä voi: yhdeksän koneen laivueen kaksitasoisia
torpedopommittajia, Fairey Swordfishejä. Vanhanaikainen meritoimintakone oli
saanut kömpelöhköstä ulkonäöstään lempinimen stringbag, narukerä, mutta nyt ei
ollut muuta tehtävissä Bismarckin pään menoksi. Sitä oli häirittävä ja
vahingoitettava sillä mitä oli, jotta päävoimat pääsisivät sen kimppuun. Ja
niin yhdeksänsylinteriset Bristol Pegasukset murahtivat känytiin tukialuksen
lentokannella ja narukerät hiipivät taivaalle torpedot ripustimissaan.
Vanhanaikaisista
koneista osa oli varustettu uudella ASV (Air-to-Surface-Vessel)-tutkalla, ja ne
löysivät Bismarckin puoliltaöin pimeältä Atlantilta. Bismarck näki ne ja
ilmatorjunta ampui raivokkaasti, mutta rakkineet örnöttivät itsepäisesti
eteenpäin aneemisella alle 200 km/h hyökkäysnopeudellaan. Torpedot irtosvat
ripustimistaan, ja syöksyivät kohti Bismarckia. Yksi niistä osui keskelle
laivaa, mutta mahtavan aluksen torpedolaipio ei ollut moksiskaan. Kaikki koneet
palasivat tukialukselle kiivaasta ilmatorjunnasta huolimatta. Bismarck ajatui
yöllä jälleen näköetäisyydelle Prince of Walesista, ja laivat vaihtoivat
jälleen täyslaidallisia vailla tuloksia.
Yön pimeydessä
Bismarckille avautui tilaisuus. Varjostavat brittilaivat tekivät U-venevaaran
vuoksi loivaa siksak-kuviota, ja Bismarckin aiemman pistoliikkeen seurauksena
HMS Suffolk seurasi sitä nyt samalla puolella muiden brittilaivojen kanssa.
Bismarck kääntyi jyrkästi tyyrpuuriin 03:06, ja teki laajan kaarroksen. Britit
menettivät sen näkyvistään. He epäilivät Bismarckin kääntyneen lounaaseen,
avoimelle Atlantille tavoittamattomiin, ja lähtivät perään. Todellisuudessa Bismarck
teki klassisen hämäysliikkeen, melkein täyden laajan ympyrän, ja jatkoi
kurssilla 130° suoraan kohti Saint-Nazairea.
Bismarck luikahtaa varjostajiltaan. Kuva:kbismarck.com |
Bismarck kynti
Atlanttia huomaamatta koko päivän. Vasta 31 tuntia myöhemmin seuraavana aamuna,
26. toukokuuta Catalina-lentovene havaitsi sen klo 10:10. Se sai vastaansa tarkkaa ilmatorjuntatulta, ja
105 mm kranaatin sirplaeet puhkoivat sen rungon. Brittien taistelulaivat olivat
nyt liian kaukana tavoittaakseen Bismarckin, ellei sitä voitaisi hidastaa
merkittävästi.
Lentotukialus HMS
Ark Royal ässehti taisteluristeilijä HMS Renownin parina, kun sai tietää
olevansa noin 60 meripeninkulman päässä Bismarckista. Osa sen Swordfisheistä
oli jo ilmassa haravoimassa Atlanttia, joten ne ohjattiin Catalinan osoittamaan
paikkaan, ja 15 konetta varustettiin torpedoilla. Ne lähetettiin matkaan 14:50.
Tuntia myöhemmin ne saivat tutkakosketuksen ja hyökkäsivät.
Hyökkäys oli
onnistunut epäonnistuminen. Havaittu alus oli nimittäin kevyt risteilijä HMS Suffolk,
mutta yksikään torpedo ei osunut: kaksi räjähti osuessaan veteen, kolme
osuessaan aluksen vanaveteen ja loput väistettiin. Swordfishit palasivat noloina
Ark Royalille.
Koneiden
laskeuduttua saksalainen U-vene U-556 havaitsi tukialuksen klo 19:48, ja oli
täydellisessa tulitusasemassa, mutta sillä ei ollut ainoatakaan torpedoa
jäljellä. Se ei voinut muuta, kuin radioida havaintonsa.
Takaa-ajon viimeinen vaihe 26. toukokuuta 1941. Kuva: kbismarck.com |
Ilta hiipi jo
Atlantille, kun Swordfishien toinen aalto, nyt huolellisesti ohittaen HMS Sheffieldin
ja ottaen siltä suuntiman, hyökkäsi Bismarckia
kohti. Seuraavat tapahtumat ovat erikoislaatuisen tapahtumaketjun päätepiste.
Ilmatorjuntatuli oli jälleen raivokasta, mutta ainakin kaksi torpedoa osui. Yksi (tai kaksi) harmittomasti keskilaivaan, mutta yksi perään, ja hirtti molemmat peräsimet 12° paapuuriin. Bismarck alkoi kiertää kehää. Torpedo oli silkalla sattumalla osunut juuri Bismarckin akilleenkantapäähän. Ongelma oltiin havaittu jo Bismarckin koeajoissa: sen rakenteeksi oltiin valittu kolmipotkurinen nelipotkurista kevyempänä ja edullisempana, mutta osin tästä, osin laivan runkoprofiilista johtuen, sitä ei voitu ohjata ajamalla reunimmaisia potkureita eri nopeudella, vaan kääntämiseen tarvittiin aina peräsintä. Samoin peräsimien määrä jä vähäisemmäksi, joten Bismarck oli nyt rampa. 21:40 Lütjens lähetti viestin esikuntaan: ”Alus liikuntakyvytön. Taistelemme viimeiseen ammukseen. Eläköön Führer!”
Bismarckin potkurit. Kuva: Wikipedia |
Swordfishit taas suoriutuivat hyökkäyksestään tappioitta, vaikka useisiin koneisiin tulikin osumia. Niiden vanhanaikaisuus pelasti ne: Bismarckin raskaiden 105 mm ilmatorjuntatykkien ennakonlaskimet eivät tunteneet niin hitaasti lentäviä kohteita, ja 20 mm pikatykkien ammusten iskusytyttimet eivät aktivoituneet osuessaan melkein ei-mihinkään, vaan solahtivat kangaspäällysteisten siipien ja runkojen läpi tehden vain pienen reiän.
Tästä eteenpäin
Atlantin takaa-ajolla oli vain yksi mahdollinen lopputulos. Samana yönä Royal Navyn 4. hävittäjälaivue saavutti Bismarckin,
ja ampui torpedokentän, mihin Bismarck vastasi päätykeillään. Torpedot
menivät ohi, ja Bismarckin kranaatit samoin (tosin sirpaleet vaurioittivat
risteilijä HMS Sheffieldiä ja hävittäjä
HMS Cossackia, ja tappoivat kolme
miestä)
Führer und Vaterland!
Merenkäynti oli
ankaraa koko yön. Tuuli puhkui 34-40 solmun nopeudella, ja Bismarck oli
brittihävittäjien saartama. Oli vain ajan kysymys milloin brittien
taistelulaivat tulisivat tekemään siitä lopun.
Ne saapuivat 27.
toukokuuta kello 08:43. HMS Rodney avasi tulen 406 mm päätykeillään 08:47, HMS
King George V 356-millisillään minuuttia myöhemmin. Etäisyys oli noin 20 000
metriä, ja Bismarck vastasi omilla 380-millisillään. Tornit Anton ja Bruno
saivat Rodneyn jyvälle, Cesar ja Dora eivät nähneet tällä hetkellä maaleja.
Pian tykistöleikkiin liittyi myös raskas risteilijä HMS Norfolk
203-millisillään.
Bismarck oli lähellä osua Rodneyyn, mutta silloin britit saivat sen haarukoitua, ja
useita järeitä kranaatteja myski Bismarckiin. Leikkiin yhtyi vielä raskas
risteilijä HMS Dorshetshire, ja niin Bismarck kävi kuolinkamppailuaan kahta
taistelulaivaa ja kahta raskasta risteilijää vastaan. Tornit Anton ja Bruno
sekä keulan etäisyysmittari tuhoutuivat kranaattirummutuksessa, joten Bismarck
jatkoi taistelua takatykeillään. Klo 09:21 myös Doraan osui ja sen oma kranaatti
räjähti tykinputkessa. Cesar ampui vielä muutaman kerran, kunnes 09:31 sekin
vaiennettiin. Kevyet tykit paukuttivat vielä epätoivoisesti, kunnes nekin
vaimenivat. Kapteeni Lindemann käski avata aluksen pohjaventtiilit ja miehistön
jättää kranaattisateen keskellä viruvan taistelulaivan.
Bismarck kranaattisateen keskellä. Kuva: kbismarck.com |
HMS Rodney ajoi
lähietäisyydelle, 2500 metrin päähän, kun Bismarck oli menettänyt raskaat
tykkinsä, ja takoi järeän kranaatin toisensa jälkeen. Upseerit ja tykkimiehet
katselivat äimistynienä: Bismarck ei ottanut upotakseen. He eivät rautakanslerin
poliittisten vastustajien tavoin ymmärtäneet, millaisen paksunahkaisen sian
kanssa olivat tekemisissä. HMS Dorshetshire ja Norfolk laukoivat useita
torpedoja Bismarckia kohti, ja saivat useita osumia, mutta alus vain kellui
yhä. Se oli käytännössä kyljellään ja vesi ulottui yläkansille, mutta se
kellui. Bismarck kääntyi lopulta klo 10:39 ympäri ja upposi 74 minuutin
taistelun päätteeksi. Royal Navy oli käyttänyt sen aikana 2876 kranaattia,
joista 380 oli 16 tuuman (406 mm) ja 339 14 (356 mm) tuuman riskejä mölisköjä.
Lontoossa Churchill julisti parlamentin alahuoneessa: ”Bismarck on upotettu!” ja
hukkui suosionosoitusten myrskyyn.
Takaa-ajon päätös: Bismarckin upotus. Kuva: kbismarck.com |
Noin 800 Bismarckin
2200 miehestä pääsi ulos. HMS Dorshetshire poimi tuntia myöhemmin 86 miestä
merestä, hävittäjä HMS Maori 25, kunnes
poistuivat alueelta vedoten U-venevaaraan. Myöhemmin saksalainen U-74 poimi
merestä vielä kolme Bismarckin eloonjäänyttä, säätiedustelualus Sachsenwald
seuraavana päivänä vielä kaksi (Saksaan palasivat Herbert Manthey, Otto
Höntzsch, Georg Herzog, Otto Maus ja Walter Lorenzen). Luftwaffen pommikoneet tavoittivat
brittihävittäjät HMS Mashonan ja HMS Tartarin etsiessään amiraali Toveyn
taistelulaivoja, ja upottivat Mashonan, joka vei mukanaan 46 miestä Atlantin
pohjaan.
Atlantin
takaa-ajo oli päättynyt. Se oli vaatinut 3 456 merisotilaan hengen.
Atlantin takaa-ajo. Kuva: Wikipedia |
Lähteet:
http://www.kbismarck.com/genedata.html
https://www.kbismarck.com/armament.html
https://www.kbismarck.com/prince-of-wales.html
https://www.kbismarck.com/proteccioni.html
https://www.kbismarck.com/propulsioni.html
https://www.kbismarck.com/crew/crewlist.html
https://uboat.net/ops/combat_strength.html
https://www.historylearningsite.co.uk/world-war-two/war-in-the-atlantic/the-u-boat-war-1940/
http://www.hmshood.com/history/denmarkstrait/bismarck2.htm
https://www.kbismarck.com/operheini.html
https://www.kbismarck.com/denmark-strait-battle.html
http://www.hmshood.com/history/denmarkstrait/whyloss.htm
https://www.kbismarck.com/bismarck-chase.html
https://www.nytimes.com/2002/12/03/science/visiting-bismarck-explorers-revise-its-story.html
The Search For Battleship Bismarck. Documentary Warehouse. https://www.youtube.com/watch?v=D0kBBmtvZpQ
Sudden Destruction: Why did HMS Hood Explode? Mike Brady, Oceanliner Designs https://www.youtube.com/watch?v=jYqrBcX-f5k
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti