Kömyn valtakunta: Tapahtui eräänä jouluna porsaan vuonna

Se oli myrskyinen jouluaatto, 24. joulukuuta porsaan vuonna 1971. Lockheed L-188 Electra kiihdytti turbiinejaan Liman kiitoradalla Perussa, ja 50 tonnia alumiinin, teräksen ja lentokerosiinin pyhää kolminaisuutta kohosi ilmaan. LANSAn lento 508 kohosi Tyynenmeren rannikolta Kordillieerien yli kohti Pucallpan lentokenttää, missä odotti välilasku ennen Iquitosia, Perun koillisosan suurinta kaupunkia.

Lockheed L-188 oli saanut kyseenalaista mainetta suunnitteluvirheestään: Moottorikotelossa vaihdelaatikon ripustus saattoi pettää, ja jäykkyyttään menettänyt moottoriripustus joutua pyörrevärähtelyyn, eli alkaa tehdä hyrrämäistä pyörimisliikettä, joka taas edelleen välittyi muihin moottorikoteloihin ja siipisalkoon. Siipi yhtyi mukaan flutteriin eli värähtelyyn, ja sen taajuus laski värähtelevän massan ja värähtelyetäisyyden kasvaessa, kunnes saavutti siipisalon resonanssitaajuuden, jolloin siiven taipuma ylös-alas kasvoi rajusti, eikä siipi enää kestänyt voimakasta väsyttävää kuormaa, vaan antoi periksi. Lockheed kutsui kiireen vilkaa kaikki Electrat tehtaalle takuukorjaukseen, missä moottoriripustusta vahvistettiin ja siiven pintapellitys vaihdettiin paksumpaan, mutta yleisö oli ehtinyt menettää luottamuksensa. Tämä, ja LANSA:n huono maine turvattomana lentoyhtiönä (se oli menettänyt Lockheed Constellationin 1966 ja Electran 1970) olivat omiaan hermostuttamaan matkustajia, mutta jouluaattona muitakaan lentoja ei ollut enää tarjolla.

Vuorten ylitys vaatii jyrkkää nousua ja täten moottoreilta suurta tehoa, mitä neljä 3700 hevosvoiman Allison 501-potkuriturbiinia tuottivatkin. Lento oli kestänyt vajaat kolme varttia, kun vuorten päällä edessä oli paksu ukkosrintama. Jouluna lentoyhtiöllä oli kovat aikataulupaineet, joten miehistö päätti puskea myrskyn läpi. Lockheed Electra myski läpi ukkosen ja rajun turbulenssin. Salamat leikkasivat pimeyden auki vähän väliä. Electra heittelehti rajusti, ja matkatavarat lentelivät hyllyiltä ympäriinsä. Matkustajat kiljuivat kauhusta puoliksi juotujen juomien lentäessä laseista heidän kasvoilleen. Turbiinit karjuivat 15 000 hevosvoiman hätäteholla. Mutta viikatemies ei kuulu sen enempää liittoon kuin kirkkoonkaan, eikä tuntenut pyhäpäiviä. Lockheed Electra kamppaili myrskyä vastaan kaikkiaan noin 20 minuuttia, kunnes salama iski koneen läpi. Valokaari sytytti kerosiinin oikeassa siipisäiliössä, ja metalli alkoi pehmetä kuumuudessa. Electra heilui myrskyssä rajusti, ja lopulta siipi antoi periksi. Siiven irtoaminen kiskaisi Electran rajuun syöksykierteeseen, missä epäkeskoksi muuttunut lentokone sylkäisi irti ensin osan vasenta siipeä, ja viimein myös runko antoi kiihtyvyydelle periksi.

LANSA:n Lockheed Electra. Kuva: Wikipedia

17-vuotias Juliane Koepcke kuuli vieressään istuvan äitinsä sanovan rauhalliseen ääneen ”Tämä on loppu. Se on ohi”. Hän huomasi jossain vaiheessa raskaan metallin myrskyn laantuneen. Hän ei enää kuullut Lockheed Electran ulvovia turbiineja, eikä matkustajien huutoa. Hän kuuli enää tuulen huminaa, ja tunsi sen kasvoillaan: hän ei enää ollut koneessa. Koepcke ei ollut hypännyt koneesta, vaan kone oli hypännyt hänen ympäriltään.

Hän näki suoraan alleen, ja sademetsän puut kaukana alhaalla näyttivät aivan parsakaalilta. Turvavyö painoi hänen lannettaan, kun istuinrivi hänen allaan alkoi pyöriä ilmassa. Se todennäköisesti pelasti hänen henkensä, sillä penkkirivi putosi yli kolme kilometriä villisti poukkoillen, kunnes maailma täyttyi jälleen ryskeestä ja paukkeesta, ja löi Koepcken tainnoksiin. Penkit olivat rysähtäneet paksuun Amazonin viidakkoon Kordillieerin itärinteillä, mikä oli pehmentänyt rajua äkkipysähdystä, ja penkkirivi oli mahdollisesti osunut ukkosmyrskyssä vuorenrinnettä etenevään ylösvirtaukseen, mikä hidasti sen putoamista.

Koepcke heräsi seuraavana päivänä aivan ypöyksin. Hänen oikea solisluunsa oli murtunut, ja oikeassa kädessä myös suuri ja syvä haava, polvi venähtänyt, toinen silmä turvonnut umpeen ja toisella hän näki vain kapean kaistan – mitä pahensi se, että hänen silmälasinsa olivat lentäneet tiehensä. Ainoa lohdullinen puoli oli, että Koepcken molemmat vanhemmat olivat eläinbiologeja, Amazonin sademetsätutkijoita, ja opettaneet hänet liikkumaan ja selviämään viidakossa. Hänellä oli ollut jaloissaan vain valkoiset sandaalit, joista toinen oli lentänyt tiehensä, mutta toisella Koepcke kykeni tunnustelemaan tietään, sillä hän tiesi käärmeiden erottamisen olevan vaikeaa lahoavien lehtien seasta.

Kokenut sademetsätutkija Maria Koepcke ja Juliane. Kuva: ABC News

Koepcke koetti ensin löytää äitinsä, joka oli istunut hänen vieressään, mutta penkki oli tyhjä. Hän kulki nelinkontin laajenevaa ympyrää pysyäkseen tietoisena sijainnistaan, ja huhuili apua, muttei kuullut kuin viidakon ääniä. Päivän edetessä kävi selväksi etsinnän olevan turhaa. Hän kulki ensin alamäkeen löytääkseen puron, ja sellaisen löydettyään seurasi sitä isompaan puroon, sillä sitä seuraa ennenpitkää joki, ja virtaava vesi päätyy melkeinpä vääjäämättä ihmisasutuksen ääreen, niin tärkeää se oli pienillekin yhdyskunnille.

Onnekseen Koepcke kykeni kävelemään, mutta sademetsän maasto on vaikeaa ja raskasta raavaalle ja hyvin varustautuneelle miehellekin. Loukkaantuneelle, ja toisen sandaalinsa menettäneelle puoliksi sokealle kesämekkoon pukeutuneelle tytölle se oli monin verroin raskaampaa, mutta Koepcke eteni sinnikkäästi. Hänen löytämänsä virta oli riittävän vuolas, jotta hän kykeni uimaan siinä maaston mennessä liian vaikeaksi edetä. Hänen isänsä oli neuvonut, että piraijat ovat vaarallisimpia matalassa ja seisovassa vedessä, joten hän pyrki uimaan virran keskellä, mutta palasi maihin aina kun se oli mahdollista.

Muonasta oli huutava pula. Koepcke oli löytänyt lentokoneen istuimesta karkkipussin, mutta siinä olikin kaikki saatavilla oleva ravinto. Sadekaudella puut eivät vielä tuottaneet hedelmää, eikä sateen vuoksi myöskään tulenteko ollut mahdollista. Viidakossa melkein kaikki on todennäköisesti myrkyllistä, joten Koepcke varoi visusti syömästä mitään, mitä ei tunnistanut.

Mutta hän tunnisti korppikotkien äänet. Ne kerääntyivät laumaksi vain raatojen äärellä, joten Koepcke aavisti pahaa. Neljäntenä päivänä hän ääntä seuraten löysi, mitä oli pelännytkin: Lockheedista irronneen, maahan puoliksi hautautuneen penkkirivin, jonka jokaisessa istuimessa oli edelleen vyötettynä vainaja. Yksi oli keski-ikäinen nainen, ja Knopcke pelkäsi tämän olevan äitinsä, kunnes näki vainajan lakatut kynnet: hänen äitinsä ei koskaan lakannut omiaan.

Sitten Knopcke kuuli lentokoneiden mahtavan jylyn yläpuoleltaan. Ne olivat etsintäkoneita, mutta Koepcke oli edelleen sademetsän syövereissä, eikä mitenkään voinut näkyä koneisiin. Se oli Perun historian suurin etsintäoperaatio, mutta hylky oli uponnut palasina viidakkoon. 50-tonnista nelimoottorista lentokonetta ei voitu nähdä, joten yksittäisen ihmisen havaitseminen olisi ollut vielä vaikeampaa.

Koepcke ei voinut muuta, kuin jatkaa virtaa alaspäin. Uutta ravintoa hän ei löytänyt, ja yöt oli pakko viettää puunoksien suojassa jatkuvassa sateessa ja kuumassa, höyryävässä ilmanalassa. Saunamaiset olosuhteet tekivät tulenteosta silkan unelman. Viidentenä tai kuudentena päivänä Koepcke kuuli hoatsiinin eli töyhtökanan laulua. Se oli hänelle tuttu vanhempiensa tutkimusasemalta, ja hän tiesi sen pesivän vain avoimen vesistön äärellä, missä ihmisiäkin saattaisi liikkua. Lähistöllä oli siis varmasti suurempi vesistö kuin hänen kulkemansa puro, joten hän päättäväisesti jatkoi eteenpäin. Pian edessä avautuikin suurempi joki. Mutta ihmisistä ei ollut merkkiäkään, paitsi jälleen kuuluva lentokoneiden mahtava jyly kaukaa pilvistä, eikä häntä voitu edelleenkään erottaa. Koepckea alkoi vituttaa. Häntä vitutti ettei häntä voitu nähdä. Häntä vitutti tyhjyys edessään. Häntä vitutti pyöriminen yksin viidakossa. Mutta vitutus ei heltiäisi, ennenkuin hän löytäisi jonkun, eikä se tapahtuisi muuten, kuin omin avuin. Hänen oli pakko jatkaa, nyt sentään kunnollista jokea pitkin, joka oli tiheässä viidakossa harvoja kulkukelposia väyliä. Jos alueella vain oli ihmisiä, he varmaankin olisivat sen varrella.

LANSA 508:n reitti. Kuva: Wikipedia

Joen rannat olivat paksumman kasvillisuuden peitossa kuin puron, joten Koepcke ei voinut muuta kuin uida sitä pitkin. Se oli petokalojen takia turvallisinta tehdä joen keskellä, ja tähän mennessä kertyneet hyönteisenpuremat ja haavat olivat jo niin tulehtuneita ja kivulaita, ettei nukkumisesta tullut mitään, vaikka hän illaansuussa aina nousikin rantaan. Matkaa oli pakko jatkaa, ja väsyneenä, nälkäisenä sekä luonnonpieksämänä hänen tajuntansa alkoi vajota. Hän oli kuulevinaan kanojen kotkotusta, ja joenpenkat alkoivat näyttää talojen katoilta. Hän alkoi nähdä ihania valveunia suuresta päivällisestä. Mutta yö laskeutui joka ilta yhä uudelleen.

Hän oli jo heikkona vähällä luovuttaa, kunnes yhdeksäntenä päivänä näki veneen. Se oli tyhjä, mutta hän ui sen luokse vain koskeakseen sitä: se oli totta. Vene oli rannassa, josta lähti polku. Hän seurasi sitä, ja löysi pian mökin. Se oli vain tyhjä rähjä, kattokin palmunlehvistä kyhätty. Sisältä hän löysi kanisterin bensiiniä. Haavaan hänen olkapäässään oli päässyt senttimetrin mittaisia matoja, joten Koepcke teki olkapäälleen kuten isä oli hänelle opettanut: kaatoi siihen bensiiniä, mikä tappoi madot. Ne yrittivät ryömiä piiloon syvemmälle haavaan, mutta Koepcke nyppi sitkeästi noin 30 kuolevaa matoa ulos. Mikään muu mökissä ei vihjannut, että oliko se hylätty, eikä hän löytänyt ruokaa, joten ainoa vaihtoehto oli yrittää nukkua.

Illalla hän alkoi kuulla ääniä. Mutta ne eivät olleet hänen päänsä sisältä. Kolme metsätyömiestä palasi majalleen, ja pelästyivät pahan kerran nähdessään Koepcken. Yllättäen ilmestynyt, laihtunut ja kalpea Koepcke näytti heistä aivan vedenhenki Yemanjábutilta, josta he olivat kuulleet tarinoita. Mutta Koepcke puhuikin heille aivan selvää espanjaa, joten he rauhoittuivat, ja antoivat tälle ensiapua ja hätämuonituksen. Seuraavana aamuna he kuljettivat Koepcken veneellä lähimpään kylään, mistä hänet lennätettiin eteenpäin sairaalaan.

Juliane Koepcke ei ollut ainoa LANSA 508:n eloonjäänyt, mutta ainoa, joka jäi eloon. 14 ihmistä eli vielä osuttuaan maahan (yksi heistä Koepcken äiti Maria), mutta Koepcke jäi vähiten huonoon kuntoon, ja oli mahdollisesti ainoa liikkumiskykyinen. Koepcke sai tietää tämän vasta myöhemmin poliisin ja ilmavoimien kuulustellessa häntä.

Seuraavat vuosikymmenet Koepcke vietti kärsien selviytyjän syyllisyydestä (nykyisen sairausluokituksen mukaan posttraumaattisen stressihäiriön erityispiirre). Hän oli jäänyt ainoana eloon, vieläpä pudoten vähintään 3000 metriä ilman laskuvarjoa ja tämän jälkeen loukkaantuneena sademetsässä ilman ruokaa tai varusteita – edes kenkiä – yli viikon, mutta kaikki muut 90 koneessa ollutta olivat kuolleet.

Koepcke ei kuitenkaan antanut tämän lannistaa itseään, vaan jatkoi vanhempiensa polulla. Hän väitteli biologian tohtoriksi Kielin yliopistosta apinan vuonna 1980 ja palasi Peruun tutkimaan nisäkkäitä. Tiikerin vuonna 1998 Koepcke – nyt naimisiinmentyään sukunimeltään Diller – palasi tapahtumapaikoille elokuvaohjaaja Werner Hertzogin kanssa tämän kuvaamaan dokumenttiin Wings of Hope. Hertzogilla taas oli ollut lippu samalle LANSA:n lennolle elokuvaansa Aguirre varten, mutta aikataulumuutos oli pakottanut hänet siirtämään lentoaan. Juliane Diller taas vakuutti Perun hallituksen julistamaan vanhempiensa tutkimusaseman ympäristöineen Panguanassa luonnonsuojelualueeksi jäniksen vuonna 2011.

Juliane Diller Lockheed Electran jäännöksissä 1998. Kuva: Owlcation

Tarinassa on edelleen avoin kysymys: pudottiko Lockheed Electran todella salama? Salamat lyövät lentokoneisiin tuhansia kertoja joka vuosi, usein näiden huomaamatta mitään. Lentokerosiinin höyrynpaine on matala, eikä se siis muodosta herkästi syttymishelpoista höyryä. LANSA:n tiedettiin laiminlyövän kalustonsa kuntoa, joten herää kysymys, että onko raju liikehtiminen myrskyssä herättänyt henkiin Electran vanhan demonin, moottoriripustuksen pettämisen ja pyörreflutterin.

Ihmisillä on erilaatuisia ongelmia. Toisinaan joku on väärässä internetissä. Toisinaan teinityttö selviää puolitoista viikkoa viidakossa ilman edes kenkiä, käsi murtuneena ja lähes sokeana.