Shermanin tarina
alkaa hyvin pienistä rattaista. Tarinan alku nimittäin alkaa ensimmäisen
maailmansodan jälkeisessä kevyessä M1-vaunussa. M1 ja sen läheinen serkku M2
olivat oikeastaan USA:n maavoimien ratsuväki- ja jälkäväkiosastojen versioita
samasta vaunusta, kumpikin noin kymmentonnisia rakkineita, jotka loistivat
lähinnä hoopolla määrällä konekivääreitä (M2:ssa 37 mm päätykin lisäksi 5 kappaletta),
joita vaunujen nelihenkinen miehistö ei olisi mitenkään ehtinyt järkevästi
käyttämään. Nämäkin vaunut tulivat palvelukseen vasta 1935-37, sillä USA ei
pitänyt maavoimiensa kehittämistä kovinkaan tärkeänä kysymyksenä. Maa
vallitsi läpi Pohjois-Amerikan mantereen, eivätkä sen naapurit, liittolainen
Kanada ja joviaali naapuri Meksiko muodostaneet uhkaa. USA:ssa vallitsi
muutoinkin isolationistinen ilmapiiri – maa pyrki pysymään erossa
eurooppalaisten sisäisistä ongelmista – sillä muistikuvat olivat raskaat:
suhteellisen lyhyt osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan oli vaatinut 116 000
sielua, ja maan potentiaaliset viholliset joka tapauksessa olivat valtamerten
takana. USA tästä syystä kehitti pääasiassa laivastoaan. Armeijan
kokeiluille panssarivaunujen kanssa annettiin siksi pieni rooli ja niukat
määrärahat, joten ainoa tapa hakea edes jotain kehitystä oli tuottaa keveitä
tiedusteluvaunuja.
Kumpikaan rakkine
ei ollut oikeastaan mikään menestys, joten niitä seurasi 1939 M2:n sisarmalli, M2 Medium Tank (amerikkalainen
intendentuuriijärjestelmä on aukoton; M1 eli Model 1 voi tarkoittaa aivan mitä
tahansa kivääristä kypärän kautta taistelupanssarivaunuun – jopa neukkujen GRAU-indeksi
on loogisempi). Se oli jo pykälää isompi ja raskampi (noin 18 tonnia) ja pääase
edelleen 37 mm piiska, mutta konekiväärien määrä oli jo erityisen hoopo 7 (!)
kappaletta. Espanjan sisällissodan ja viimeistään Ranskan valtauksen opetukset
tuomitsivat M2:n vanhentuneeksi melkeinpä kättelyssä, eikä vaunuja rakennettu
kuin 112 kappaletta.
M2 Medium Tank. Vaunu on hoopo, muttei mahdottoman hoopo. Kuva: Wikipedia. |
Amerikkalaisille tuli kiire vahvistaa sekä panssarointia että tulivoimaa, eikä pienehkö M2 tätä sallinut. Uuden, raskaamman vaunun suunnittelu aloitettiin heti, ja se oli saatava valmiiksi vain 60 päivässä. Tässä ajassa ei olisi mitenkään mahdollista suunnitella raskaalle tykille sopivaa suurta tornia ja erityisesti sen vaatimaa suurta tornilaakeria, joten hätäratkaisuna – loogisesti nimettyyn M3:een – asennettiin 75 mm kenttätykki suureen sivukasemattiin, mikä edellytti suhteellisen korkeaa runkorakennetta, sillä kasematti oli asennettava telaketjun yläpuolelle. Tällä pääaseella ei voinut sen sijainnin vuoksi ampua kaivauneesta vaunusta, eikä sitä voinut kääntää kuin vaunun oikealle puolelle. Tästä syystä apuaseeksi katolle asennettiin pieni, ympärikääntyvä torni varustettuna 37 mm tykillä ja koaksiaalikonekiväärillä. Pisteenä iin päälle tämän tornin päälle asennettiin vielä vaununjohtajan tähystyskupoli. Ratkaisu oli poikkeuksellisen hoopo, mutta muutakaan ei ollut juuri nyt tehtävissä. M3 oli ainoa 75 mm tykillä varustettu vaunu, jota amerikkalaiset kykenisivät tuottamaan ainakaan ennen vuotta 1942, joten se ajettiin tuotantoon neljässä tehtaassa.
Aivan erityisesti vaunua tehtiin aseapuna briteille, joiden panssarivaunupula 1941 oli huutava. Brittien siirtoarmeija oli joutunut hylkäämään lähes kaiken raskaan kalustonsa evakuoituessaan Dunkerquesta, ja Pohjois-Afrikan sotanäyttämöllä Erwin Rommel näytti mistä kana pissii. Afrika Korpsin etenemistahti oli niin hurja, että Välimeren rantatie tunnettiin lehdistössä Rommelbahnina. Afrika Korpsin Panzer III ja IV –vaunujen pysäyttäminen vaati 75 mm pääasetta (briteillä oli kyllä suorituskykyisiä keskiraskaita 57 mm PST-tykkejä, mutta ne eivät riittäneet ja niillä varustettujen Crusader Mk III –vaunujen tuotanto myöhästyi kevääseen 1942). Rommelin silmille oli heitettävä jotain, mitä tahansa. Britit tilasivat 2000 M3-vaunua ja niiden toimituksen suoraan Egyptiin. Osa vaunuista varustettiin brittiläisten standardien mukaan – mm. erilaisella tornilla, koska britit halusivat radion johtajan käsille torniin – mutta osa alkuperäisten amerikkalaisten vaatimusten mukaan. Brittien vaunutarve oli niin huutava, että he ostivat myös osan USA:an tarkoitetusta tuotannosta, ja näin syntyivät saman vaunun kaksi nimeä. Britit olivat sormi suussa amerikkalaisen indendentuurijärjestelmän kanssa, joten he käyttivät omaa nimeämiskäytäntöään. Brittistandardin mukaiset vaunut saivat nimen Grant, USA:n sisällissodan pohjoisvaltioiden kenraali Ulusses Grantin mukaan, ja amerikkalaisittain varustellut nimen Lee vastaavasti etelävaltioiden kenraali Robert E. Leen mukaan.
M3 Grant (vasemmalla) ja Lee (oikealla). Vaunu on hoopo. |
Amerikkalaiset tiesivät
M3:n olevan hätäratkaisu. Torni 75 mm tykille oli suunnitteilla, samataen sen
tornilaakeri. Tämä vaunu tulisi olemaan USA:n maavoimien työjuhta, ja se sai
loogisen nimen M4, ja vastaavasti nimen Sherman pohjoisvaltioiden kenraali
William Tacumseh Shermanin mukaan.
Vaunujen nouseva
juokseva numerointi ja nimeämistapa ei ole sattumaa. Vaunut M1:stä M4:ään
jakavat koko joukon samanlaisia perusratkaisuja, vaikka mallit suunniteltiinkin lähes aina puhtaalta pöydältä. Näkyvin lienee jousitusratkaisu, jossa
kaksiakselisen telin akselit on nivelöty pystysuuntaisen tukivarren juureen, ja
nivelten yläpuolella on keskeltä tukivarteen nivelöity keinutanko. Tukivarren
sisällä on kaksi kartio- eli buffertijousta. Litteästä terästangosta väännetty
jousi on rullattu supistuvaksi kierteeksi, ja litteät kierteet mahtuvat
liukumaan toistensa lomitse. Ne ohjautuvat tukivoimiensa ansiosta itsestään,
eivätkä lommahda vääntöä vastaan toisin kuin perinteinen kierrejousi. Lisäksi
lyhyellä jousella saadaan suuri puristusvoima, joten jousitusratkaisu on
suhteellisen kompakti. Tässä Harry Knoxin 1933 kehittämässä jousitusratkaisussa
esteen yli rullaava pyörä nousee, jolloin sen niveltanko painaa keinutankoa,
painaen täten taempaa pyörää ja molemmat edelleen kartiojousta. Näin osa esteen
yli liikuvan akselin taakasta jakautuu sekä taemmalle akselille että jousen
puristusvoimaksi. Ratkaisu toimii oikeastaan samalla tavalla kuin brittiläinen
Horstmann-jousitus, mutta jousityyppi on eri. Jousitustapa tunnetaan sujuvalla
nimellä Vertical Volute Spring Suspension, tuttavallisemmin VVSS.
Amerikkalaiset olivat myös jo varhain omaksuneet kumianturoiden käytön
telakengissä, mikä paransi telojen kestävyyttä maantiemarsseilla.
VVSS-jousitus. Kuva: Wikipedia |
Toinen jatkuva ratkaisu oli ilmajäähdytteisen tähtimoottorin käyttö. Jo M1 Combat Carissa oli 7-sylinterinen Continental R-670 (intendentuuritunnus ilmaisee sylinterijärjesttyksen, R = Radial eli tähtimoottori, sekä iskutilavuuden 670 kuutiotuumaa eli noin 11 litraa) joka pukkasi 1930-luvun puolivälissä vallan tyydyttävät 250 hevosvoimaa sangen kompaktissa paketissa. Tästä syystä Rock Island Arsenal käytti myös M2 Medium Tankissa ahdettua 400 hv Wright R-975:ttä, jolla moottoroitiin myös M3 Lee/Grant, sekä aluksi myös M4 Sherman. Muita moottorivaihtoehtoja tuli pian tarjolle, ja ne olivat yhtä omalaatuisia murhakulleja kuin ilmailusta otaksuttu tähtimoottori, lähinnä siksi, että ne jouduttiin kehittämään tulipalokiireellä:
· GM6046 –diesel, joka oikeastaan oli kaksi 7-litraista rinnankytkettyä Detroit Diesel 6-71-rivikuutosta, eli U-moottori;
· viiden 4,1-litraisen rivikuutosen epäsikiö Chrysler A57;
· todellinen helmi, eli 9-sylinterinen dieseltähtimoottori Caterpillar D200, joka oli oikeastaan Wright R-1820 Cyclone 9:n dieselvariantti;
· Hyvin moderni Ford GAA,
alumiinilohkoinen DOCH V8. 18-litrainen möliskö pukkasi 500 hv ja muhkeat 1400
Nm vääntöä alakierroksilta 2200 kierrokseen saakka. Fordille epätyypillisesti GAA on melkein tuhoutumaton mylly, ja etäistä sukua Rolls Royce Merlinille (mm.
sylinterimitat ovat identtiset), mutta sen tuhoutumattomuus asuu suurelta osin
suoralla kulmavaihdevedolla ajetuissa nokka-akseleissa
Suuri moottorivalikoima selittää Shermanin laajaa intendetuuriavaruutta, malleja on M4:stä (ilman indeksiä) M4A6:een asti, eli kaikkiaan seitsemän. Intendentuuritunnus ei ilmaise vaunun evoluutiota, vaan yksinkertaisesti moottorivaihtoehtoa ja rungon valmistustapaa: Ensimmäisissä malleissa oli valettu runko, seuraavissa hitsattu, ja välimallissa näiden yhdistelmä (valettu keula, hitsatut kyljet).
Shermanin intendentuuritaulukko. Lähde: Wikipedia |
Pääasetta, 75 mm
M3 –kanuunaa voi kuvailla lähinnä keskipaineiseksi ja –tehoiseksi kaliiperissaan. Sen historia ulottuu hevosvetoiseen ranskalaiseen Mle 1897-kenttätykkiin, ja
kaliiperimitta – eli putken pituus kertaa kaliiperi – on vaatimaton L/40, mikä kuitenkin oikeuttaa kutsumaan sitä
kanuunaksi (alle 25 kaliiperimittainen tykki on haupitsi). Lähtönopeus on 618
m/s ja läpäisykyky 500 metrissä vaatimaton 75 mm RHAe, vasta 100 metrissä eli vaunutaistelussa
lähietäisyydeltä läpäisy hipoo 100 mm. Se nippa nappa riitti Panzer IV:n keulaa
vastaan, mutta suorituskykyyn ei oltu tyytyväisiä.
Sotaa Sherman sai
maistaa toisessa El Alameinin taistelussa lokakuussa 1942. Afrika Korpsin
Panzer III:t oli varustettu pitkäputkisella (L/60) 50 mm pääaseella ja Panzer
IV:t keskimittaisella (L/43 – pidempi L/48 tuli käyttöön vasta kesällä 1943).
Menestys oli jokseenkin keskinkertaista – tappioita tuli molemmin puolin –
mutta Sherman oli selvä parannus M3-vaunuihin nähden: sen profiili oli
matalampi, pääase ympäriampuvassa tornissa ja miehistö pienempi (M3:ssä oli
huimat 7 sotilasta, ja Lend Lease-apuna Neuvostoliittoon lähetettyjen vaunujen
miehistöt kutsuivat vaunuaan Seitsemän
veljen ruumisarkuksi) eli tavanomainen johtaja, ampuja, lataaja, rasisti radisti ja
ajaja.
Saksalaiseen Panzer IV:ään nähden (monet tekevät sen virheen, että vertaavat Shermania tai T-34:ää kertaluokkaa raskaampaan Pantheriin tai vielä raskaampaan Tigeriin – ne ovat selvästi suurempia, tehokkaampia ja raskaampia vaunuja, joiden vastineita ovat enemmän raskaat M26 Pershing tai JS-2) Sherman oli karkeasti ottaen tasaväkinen: Panzer IV:n pääase KwK 40 L/43 oli pykälää suorituskykyisempi (läpäisy 500 metrissä 91 mm 30 asteen kallistuksella, sillä lähtönopeus oli selvästi suurempi 740 m/s), mitä Sherman paikkasi himan vahvemmalla keulalevyllään (2 tuumaa eli 50,8 mm kallistettuna 56 astetta pystysuorasta, jolloin efektiivinen paksuus oli 90,8 mm – Panzer IV:n keulalevy oli käytännössä pystysuora 80 mm). Shermanin massa oli alkupään vaunuissa noin 30 tonnia, Panzer IV:n noin 25, joten Shermanilla oli hieman parempi tehopainosuhde 13,33 hp/t, sillä Panzer IV:n Maybach HL120 TRM V12 antoi 300 hevosvoimaa (n. 12 hp/t). Shermanin merkittävä etu oli kuitenkin tykin yksiakselinen gyroskooppivakain, joka vakautti pääaseen pystysuunnassa 1/8 asteen tarkkuudella. Se ei suoranaisesti mahdollistanut ampumista liikkeessä, mutta nopeutti selvästi tulenavausta vaunun pysähtyessä.
Shermanin tuotantoa Detroit Arsenalissa. Kuva: Wikipedia |
75 mm pääase oli
kuitenkin suorituskyvyltään liian vaatimaton. Briteillä oli sama ongelma sekä
Shermaniensa että omien vaunujensa kanssa, ja he kehittivät ratkaisukseen
mahduttaa 17-naulainen eli 76,2 mm suurnopeustykki Shermanin torniin, eli
Sherman Fireflyn. Amerikkalaiset eivät halunneet sen enempää nojata
brittituotteisiin kuin tuottaa niitä, joten heidän oma ratkaisunsa oli niin
ikään kolmen tuuman – 76,2 mm – pitkäputkinen kanuuna. Aluksi kaavailtiin
kolmen tuuman IT-tykin sovittamista Shermaniin, mutta se osoittautui liian
isokokoiseksi vaikka tornia laajennettaisiin. Ainoa vaihtoehto oli kehittää
tyystin uusi ase, joka saatiin valmiiksi keväällä 1943. Kaliiperimittaa
jouduttiin tasapainosyistä hillitsemään alunperin aiotusta 57:stä 52:een, joka toki sekin oli
merkittävä parannus: lähtönopeus oli perusampumatarvikkeella 792 m/s ja läpäisy
500 metrissä 116 mm.
Tämäkin ase vaati
tilavampaa tornia ja vastapainoksi ammuskaappia sen takaosaan, ja 76 mm
pääaseella varustettujen Shermanien tuotanto alkoi tammikuussa 1944. Tällä
aseella varustettujen Shermanien intendentuuritunnukseen lisättiiin indeksi (76). Jo alunperin Shermanista oli kehitetty tulitukiversio varustettuna
105 mm M4-haupitsilla, ja nämä versiot saivat vastaavasti indeksin (105). Sodan loppuun
mennessä suurinpiirtein puolet Shermaneista oli aseistettu 76 mm pääaseella.
M4 (105). Kuva: Wikipedia |
Myös telasto koki
nenänniiston. Alkuperäinen pystysuora pääjousi käännettiin vaakasuoraksi (joten
ratkaisu tunnettiin luonnollisesti nimellä Horizontal Volute Spring Suspemsion,
HVSS), ja samassa yhteydessä myös telin pituus kasvoi hieman, sekä teloja
levennettiin. Tämä alensi pintapainetta ja pehmensi kyytiä, mikä yhdessä
vakaimen kanssa nopeutti edelleen tulenavausta. HVSS-jousitetut Shermanit saivat
lempinimen Easy Eight, johtuen koemallien indeksistä E8 (1940-luvun
radioaakkosissa E oli Easy).
M4A3(76)W. Vaunussa on uudempi HVSS-jousitus ja 76 mm pääase. Huomaa kaksiniveliset telat. Kuva: Wikipedia |
Myös panssarointia päivitettiin pikkuhiljaa. Tuotannon alkupään vaunuissa oli keulapanssariin hitsatut ulokkeet, jotta kuljettajan ja radistin luukut saatiin mahtumaan vaunun kannelle. Nämä ulokkeet olivat panssarin heikkoja kohtia, joten koko keulaosa suunniteltiin uusiksi: levyn paksuus kasvatettiin 2,5 tuumaan eli 63,5 milliin, ja kallistus loivennettiin 47 asteeseen pystysuorasta, jolloin efektiiviseksi paksuudeksi tuli 93 mm. Vaakatasoon nähden jyrkempi kulma auttoi mahduttamaan uudelleensuunnitellut luukut kannelle ja näin eliminoimaan heikot kohdat, ja levypaksuuden kasvattaminen kompensoi pystymmän kallistuksen. Shermanista tehtiin myös paskunahkainen versio, M4A3E2 "Jumbo", jonka keulaan ja kylkiin hitsattiin 38 mm paksut lisälevyt ja tykkikilpeen 89 mm. Jumbo Shermanit varustettiin 75 mm pääaseella ja lisääntynyt massa edellytti vaihteiston alennussuhteen nostamista, mutta tästä ei ollut sanottavaa haittaa, sillä Jumbo Sherman oli jalkaväen tukemiseen tarkoitettu rynnäkkövaunu.
Shermanin
versiohistoria oli laaja. Siitä rakennettiin mm. raketinheittimen kantoalusta
(Sherman Calliope), liekinheitinvaunu ("Zippo", kuuluisan tupakansytyttimen mukaan), telakanuunoita (155
mm M12 ja M40), ajoneuvon pelastusvaunuja (M32 ja M74) ja lukuisia pioneerivaunuja,
jotka tyypillisimmin olivat Sherman varustettuna keulaan asennetulla
lisälaitteella, kuten Aunt Jemima –
miinajyrällä tai pusikkoraivaimella. Lisäksi amerikkalaisten tärkeimmät panssarintorjuntavaunut,
M10 Wolverine ja M36 Jackson, rakennettiin Sherman-alustan
versioille.
Yksi
erikoisimmista erikoisvaunuista lienee Sherman DD, eli Duplex Drive
(amerikkalaisessa armeijaslangissa Donald Duck eli Aku Ankka). Se oli
amfibiovarustus, jossa uintikykyiseksi aivan liian raskaan vaunun ympärille asennettiin
puhallettava kankainen uintikehikko, eräänlainen gargantuaaninen uimarengas,
jonka sisään vaunu vajosi vedessä. Lisäksi vaunuun asennettiin potkuripari,
joiden voimin se ajoi rantaan. Vaikka Shermanin moottori
on takana, sen vaihdelaatikko ja vetopyörät ovat edessä, joten potkureita ei voitu
käyttää moottorin ulosoton avulla. Sensijaan ne saivat käyttövoimansa
telaketjun kääntöpyörästä apuvarren avulla, eli vedessä ajaessaan DD-Shermanin
ykkösvaihde oli päällä. Tämä seikka myös tavallaan helpotti rantautumista,
sillä telaketjut olivat vedossa heti vaunun saadessa pohjakosketuksen.
Normandian
maihinnousussa niin DD-Shermanit kuin raivaushampailla varustetut ”Rhino”-Shermanit
olivat painonsa arvoisia kindermunissa. Maihinnouseva armeija sai nopeasti panssarikalustoa
murtamaan Rommelin Atlantin vallia, ja raivausleuoilla varustetut Rhinot saivat
raivattua aukkoja Normandian maastolle tyypillisiin pensasaitoihin, jotka
olivat puolustajalle melkeinpä ihanteellisia väijytyspaikkoja sijoittaa konekivääri
tai PST-tykki, tai ampua vaunuja saksalaisten erinomaisilla panssarinyrkeillä.
Lisäksi 75 mm tykkiin – joilla siis maihinnousun alkaessa kirkkasti valtaosa
Shermaneista oli varustettu – oli voimakas kartussilataus, joka muutti tykin
käytännössä 75 mm haulikoksi. Kartussiammuksen haulilataus repi pensasaitoihin
valtavia aukkoja, ja teki sen takana mahdollisesti väijyvistä natseista
jauhelihaa.
Pitkin länsirintaman sotaa niin 76-millisten kuin 17-naulaisten (tykkejä puhuteltiin tarkoituksella näin, vaikka niiden nimellinen kaliiperi on sinänsä sama 76,2 mm: niiden ampumatarvike on eri, samoin suorituskyky) määrä kasvoi vahvistusten vyöryessä Kanaalin yli, ja Shermanit saattoivat ottaa kohtuullisella menestyksellä mittaa jopa pelätyistä Tigereistä. Amerikkalaiset käyttivät Shermaneja kaikkialla missä se vain oli mahdollista, jopa jalkaväkidivisiooniin liitettiin Sherman-pataljoona, tai sen tekniikkaan perustuva M10-pataljoona.
Vaunua annettiiin Lend-Lease-apuna (antaa on ehkä väärä sana, sillä apu ei ollut ilmaista, vaan oikeammin pitkäaikainen ja matalakorkoinen laina, jota britit osaltaan maksoivat mm. luovuttamalla tukikohtia amerikkalaisten käyttöön) brittien (17 184 vaunua) ohella myös Neuvostoliittoon (kaikkiaan 4102 vaunua), missä panssarimiehistöt pitivät hyvälaatuisesta ja hyvin varustellusta vaunusta, joka ei ollut yhtä herkkä ampumatarvikkeiden räjähtämiselle osuman sattuessa. Shermaneihin nimittäin asennettiin vaunun kehittyessä ns. märät ammustelineet, missä ampumatarviketeline on upotettu vedellä täytettyyn astiaan; vihollisen ammuksen läpäistessä vesivaipan vuotava vesi tulvittaa ammukset eikä ruuti lähde palamaan, tai osuman tullessa muualle vaunuun ja sytyttäessä tulipalon vesi jäähdyttää ampumatarvikkeita ja palo saattaa sammua ennen niiden syttymistä. Näin varustettuihin vaunuihin lisättiin indeksi (W). Shermanin pintapaine tosin oli suurempi kuin T-34:n ja painopiste korkeammalla, mutta neuvostomiehistöt ajelivat Shermaneillaan mielellään aina Berliiniin saakka. Neuvostopropaganda ei tosin sallinut pitää tuontivaunua omia tekeleitä parempana, joten Shermania ei erityisesti mainostettu.
Toisen maailmanpalon
päätyttyä Sherman alkoi osoittaa vanhentumisen merkkejä. Se oli yhä
suorituskykyinen, mutta juuret 1930-luvulla alkoivat jo painaa, kun selvästi
uudempia malleja kuten brittiläinen Centurion alkoi saapua palvelukseen. Se
palveli kuitenkin ryhdillä läpi Korean sodan, ja USA myi ylijäämävaunujaan
mielellään vientimarkkinoille. Yksi tärkeimmistä asiakkaista oli
vastaitsenäistynyt Israel (oikeammin itsenäistyvä, sillä iipat ostivat ensimmäiset
vaununsa italialaiselta romuttamolta jo itesnäisyyssotansa aikana). Shermanien
määrä IDF:ssä kasvoi, ja niitä päivitettiin innolla, ensin ranskalaisella 75 mm
suurnopeustykillä, ja myöhemmin 105 mm Modèle F1 -tykeillä, sekä Cumminsin
dieselmoottoreilla.
Kaikkiaan
Shermaneita rakennettiin huimat 42 234 vaunua. Juuri mittava valmistusmäärä sekä vaunujen saapuminen palvelukseen juuri oikeaan aikaan olivat Shermanin parhaimmat vahvuudet - itse suorituskyky oli korkeintaan keskinkertainen aikalaisiinsa nähden. Keskinkertainen vaunu on kuitenkin huomattavasti parempi, kuin ei vaunua lainkaan. Siksi se oli huima
menestystarina, häthätää kyhättyjen viritelmien kautta ensin tuotantoon ja
sittemmin päivitysten kautta riittävän suorituskykyiseksi kasvanut panssarivaunu, jonka
tornista Setä Samuli katseli voittamaansa sotaa. Se kasvoi tilasta, jossa
USA:lla ei käytännössä ollut juuri minkäänlaista panssariasetta, maailmaan
jossa sillä oli useita panssaridivisioonia. Räkänokasta oli tullut mies.
Israelilainen M-50 Super Sherman. Kuva: Wikipedia |
Lähteet:
https://tankmuseum.org/tank-nuts/tank-collection/m4-sherman
https://www.britannica.com/technology/Sherman-tank
https://www.dday-overlord.com/en/material/tank/m4-sherman
https://generalpattonmuseum.com/exhibits/m4-sherman-tank/
https://www.census.gov/history/pdf/reperes112018.pdf
https://www.lesjoforsab.com/fi/tuote/volute-jouset/
https://www.enginelabs.com/news/fords-aluminum-32-valve-flat-plane-v8-from-1940s-the-gaa-engine/
https://www.homemodelenginemachinist.com/threads/gear-driven-valve-train.34424/
https://www.legerbattlefields.co.uk/history/sherman-tank
http://afvdb.50megs.com/usa/m4sherman.html
Irving, David: ROMMEL. Gummerus, Jyväskylä 1979. ISBN 951-26-1717-x