Kömyn valtakunta: Telatorstai: M4 Sherman

Shermanin tarina alkaa hyvin pienistä rattaista. Tarinan alku nimittäin alkaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kevyessä M1-vaunussa. M1 ja sen läheinen serkku M2 olivat oikeastaan USA:n maavoimien ratsuväki- ja jälkäväkiosastojen versioita samasta vaunusta, kumpikin noin kymmentonnisia rakkineita, jotka loistivat lähinnä hoopolla määrällä konekivääreitä (M2:ssa 37 mm päätykin lisäksi 5 kappaletta), joita vaunujen nelihenkinen miehistö ei olisi mitenkään ehtinyt järkevästi käyttämään. Nämäkin vaunut tulivat palvelukseen vasta 1935-37, sillä USA ei pitänyt maavoimiensa kehittämistä kovinkaan tärkeänä kysymyksenä. Maa vallitsi läpi Pohjois-Amerikan mantereen, eivätkä sen naapurit, liittolainen Kanada ja joviaali naapuri Meksiko muodostaneet uhkaa. USA:ssa vallitsi muutoinkin isolationistinen ilmapiiri – maa pyrki pysymään erossa eurooppalaisten sisäisistä ongelmista – sillä muistikuvat olivat raskaat: suhteellisen lyhyt osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan oli vaatinut 116 000 sielua, ja maan potentiaaliset viholliset joka tapauksessa olivat valtamerten takana. USA tästä syystä kehitti pääasiassa laivastoaan. Armeijan kokeiluille panssarivaunujen kanssa annettiin siksi pieni rooli ja niukat määrärahat, joten ainoa tapa hakea edes jotain kehitystä oli tuottaa keveitä tiedusteluvaunuja.

Kumpikaan rakkine ei ollut oikeastaan mikään menestys, joten niitä seurasi 1939 M2:n sisarmalli, M2 Medium Tank (amerikkalainen intendentuuriijärjestelmä on aukoton; M1 eli Model 1 voi tarkoittaa aivan mitä tahansa kivääristä kypärän kautta taistelupanssarivaunuun – jopa neukkujen GRAU-indeksi on loogisempi). Se oli jo pykälää isompi ja raskampi (noin 18 tonnia) ja pääase edelleen 37 mm piiska, mutta konekiväärien määrä oli jo erityisen hoopo 7 (!) kappaletta. Espanjan sisällissodan ja viimeistään Ranskan valtauksen opetukset tuomitsivat M2:n vanhentuneeksi melkeinpä kättelyssä, eikä vaunuja rakennettu kuin 112 kappaletta.

M2 Medium Tank. Vaunu on hoopo, muttei mahdottoman hoopo. Kuva: Wikipedia.

Amerikkalaisille tuli kiire vahvistaa sekä panssarointia että tulivoimaa, eikä pienehkö M2 tätä sallinut. Uuden, raskaamman vaunun suunnittelu aloitettiin heti, ja se oli saatava valmiiksi vain 60 päivässä. Tässä ajassa ei olisi mitenkään mahdollista suunnitella raskaalle tykille sopivaa suurta tornia ja erityisesti sen vaatimaa suurta tornilaakeria, joten hätäratkaisuna – loogisesti nimettyyn M3:een – asennettiin 75 mm kenttätykki suureen sivukasemattiin, mikä edellytti suhteellisen korkeaa runkorakennetta, sillä kasematti oli asennettava telaketjun yläpuolelle. Tällä pääaseella ei voinut sen sijainnin vuoksi ampua kaivauneesta vaunusta, eikä sitä voinut kääntää kuin vaunun oikealle puolelle. Tästä syystä apuaseeksi katolle asennettiin pieni, ympärikääntyvä torni varustettuna 37 mm tykillä ja koaksiaalikonekiväärillä. Pisteenä iin päälle tämän tornin päälle asennettiin vielä vaununjohtajan tähystyskupoli. Ratkaisu oli poikkeuksellisen hoopo, mutta muutakaan ei ollut juuri nyt tehtävissä. M3 oli ainoa 75 mm tykillä varustettu vaunu, jota amerikkalaiset kykenisivät tuottamaan ainakaan ennen vuotta 1942, joten se ajettiin tuotantoon neljässä tehtaassa.

Aivan erityisesti vaunua tehtiin aseapuna briteille, joiden panssarivaunupula 1941 oli huutava. Brittien siirtoarmeija oli joutunut hylkäämään lähes kaiken raskaan kalustonsa evakuoituessaan Dunkerquesta, ja Pohjois-Afrikan sotanäyttämöllä Erwin Rommel näytti mistä kana pissii. Afrika Korpsin etenemistahti oli niin hurja, että Välimeren rantatie tunnettiin lehdistössä Rommelbahnina. Afrika Korpsin Panzer III ja IV –vaunujen pysäyttäminen vaati 75 mm pääasetta (briteillä oli kyllä suorituskykyisiä keskiraskaita 57 mm PST-tykkejä, mutta ne eivät riittäneet ja niillä varustettujen Crusader Mk III –vaunujen tuotanto myöhästyi kevääseen 1942). Rommelin silmille oli heitettävä jotain, mitä tahansa. Britit tilasivat 2000 M3-vaunua ja niiden toimituksen suoraan Egyptiin. Osa vaunuista varustettiin brittiläisten standardien mukaan – mm. erilaisella tornilla, koska britit halusivat radion johtajan käsille torniin – mutta osa alkuperäisten amerikkalaisten vaatimusten mukaan. Brittien vaunutarve oli niin huutava, että he ostivat myös osan USA:an tarkoitetusta tuotannosta, ja näin syntyivät saman vaunun kaksi nimeä. Britit olivat sormi suussa amerikkalaisen indendentuurijärjestelmän kanssa, joten he käyttivät omaa nimeämiskäytäntöään. Brittistandardin mukaiset vaunut saivat nimen Grant, USA:n sisällissodan pohjoisvaltioiden kenraali Ulusses Grantin mukaan, ja amerikkalaisittain varustellut nimen Lee vastaavasti etelävaltioiden kenraali Robert E. Leen mukaan.

M3 Grant (vasemmalla) ja Lee (oikealla). Vaunu on hoopo.

Amerikkalaiset tiesivät M3:n olevan hätäratkaisu. Torni 75 mm tykille oli suunnitteilla, samataen sen tornilaakeri. Tämä vaunu tulisi olemaan USA:n maavoimien työjuhta, ja se sai loogisen nimen M4, ja vastaavasti nimen Sherman pohjoisvaltioiden kenraali William Tacumseh Shermanin mukaan.

Vaunujen nouseva juokseva numerointi ja nimeämistapa ei ole sattumaa. Vaunut M1:stä M4:ään jakavat koko joukon samanlaisia perusratkaisuja, vaikka mallit suunniteltiinkin lähes aina puhtaalta pöydältä. Näkyvin lienee jousitusratkaisu, jossa kaksiakselisen telin akselit on nivelöty pystysuuntaisen tukivarren juureen, ja nivelten yläpuolella on keskeltä tukivarteen nivelöity keinutanko. Tukivarren sisällä on kaksi kartio- eli buffertijousta. Litteästä terästangosta väännetty jousi on rullattu supistuvaksi kierteeksi, ja litteät kierteet mahtuvat liukumaan toistensa lomitse. Ne ohjautuvat tukivoimiensa ansiosta itsestään, eivätkä lommahda vääntöä vastaan toisin kuin perinteinen kierrejousi. Lisäksi lyhyellä jousella saadaan suuri puristusvoima, joten jousitusratkaisu on suhteellisen kompakti. Tässä Harry Knoxin 1933 kehittämässä jousitusratkaisussa esteen yli rullaava pyörä nousee, jolloin sen niveltanko painaa keinutankoa, painaen täten taempaa pyörää ja molemmat edelleen kartiojousta. Näin osa esteen yli liikuvan akselin taakasta jakautuu sekä taemmalle akselille että jousen puristusvoimaksi. Ratkaisu toimii oikeastaan samalla tavalla kuin brittiläinen Horstmann-jousitus, mutta jousityyppi on eri. Jousitustapa tunnetaan sujuvalla nimellä Vertical Volute Spring Suspension, tuttavallisemmin VVSS. Amerikkalaiset olivat myös jo varhain omaksuneet kumianturoiden käytön telakengissä, mikä paransi telojen kestävyyttä maantiemarsseilla.

VVSS-jousitus. Kuva: Wikipedia

Toinen jatkuva ratkaisu oli ilmajäähdytteisen tähtimoottorin käyttö. Jo M1 Combat Carissa oli 7-sylinterinen Continental R-670 (intendentuuritunnus ilmaisee sylinterijärjesttyksen, R = Radial eli tähtimoottori, sekä iskutilavuuden 670 kuutiotuumaa eli noin 11 litraa) joka pukkasi 1930-luvun puolivälissä vallan tyydyttävät 250 hevosvoimaa sangen kompaktissa paketissa. Tästä syystä Rock Island Arsenal käytti myös M2 Medium Tankissa ahdettua 400 hv Wright R-975:ttä, jolla moottoroitiin myös M3 Lee/Grant, sekä aluksi myös M4 Sherman. Muita moottorivaihtoehtoja tuli pian tarjolle, ja ne olivat yhtä omalaatuisia murhakulleja kuin ilmailusta otaksuttu tähtimoottori, lähinnä siksi, että ne jouduttiin kehittämään tulipalokiireellä:

· GM6046 –diesel, joka oikeastaan oli kaksi 7-litraista rinnankytkettyä Detroit Diesel 6-71-rivikuutosta, eli U-moottori;

· viiden 4,1-litraisen rivikuutosen epäsikiö Chrysler A57;

· todellinen helmi, eli 9-sylinterinen dieseltähtimoottori Caterpillar D200, joka oli oikeastaan Wright R-1820 Cyclone 9:n dieselvariantti;

· Hyvin moderni Ford GAA, alumiinilohkoinen DOCH V8. 18-litrainen möliskö pukkasi 500 hv ja muhkeat 1400 Nm vääntöä alakierroksilta 2200 kierrokseen saakka. Fordille epätyypillisesti GAA on melkein tuhoutumaton mylly, ja etäistä sukua Rolls Royce Merlinille (mm. sylinterimitat ovat identtiset), mutta sen tuhoutumattomuus asuu suurelta osin suoralla kulmavaihdevedolla ajetuissa nokka-akseleissa

Suuri moottorivalikoima selittää Shermanin laajaa intendetuuriavaruutta, malleja on M4:stä (ilman indeksiä) M4A6:een asti, eli kaikkiaan seitsemän. Intendentuuritunnus ei ilmaise vaunun evoluutiota, vaan yksinkertaisesti moottorivaihtoehtoa ja rungon valmistustapaa: Ensimmäisissä malleissa oli valettu runko, seuraavissa hitsattu, ja välimallissa näiden yhdistelmä (valettu keula, hitsatut kyljet).

Shermanin intendentuuritaulukko. Lähde: Wikipedia

Pääasetta, 75 mm M3 –kanuunaa voi kuvailla lähinnä keskipaineiseksi ja –tehoiseksi kaliiperissaan. Sen historia ulottuu hevosvetoiseen ranskalaiseen Mle 1897-kenttätykkiin, ja kaliiperimitta – eli putken pituus kertaa kaliiperi – on vaatimaton L/40, mikä kuitenkin oikeuttaa kutsumaan sitä kanuunaksi (alle 25 kaliiperimittainen tykki on haupitsi). Lähtönopeus on 618 m/s ja läpäisykyky 500 metrissä vaatimaton 75 mm RHAe, vasta 100 metrissä eli vaunutaistelussa lähietäisyydeltä läpäisy hipoo 100 mm. Se nippa nappa riitti Panzer IV:n keulaa vastaan, mutta suorituskykyyn ei oltu tyytyväisiä.

Sotaa Sherman sai maistaa toisessa El Alameinin taistelussa lokakuussa 1942. Afrika Korpsin Panzer III:t oli varustettu pitkäputkisella (L/60) 50 mm pääaseella ja Panzer IV:t keskimittaisella (L/43 – pidempi L/48 tuli käyttöön vasta kesällä 1943). Menestys oli jokseenkin keskinkertaista – tappioita tuli molemmin puolin – mutta Sherman oli selvä parannus M3-vaunuihin nähden: sen profiili oli matalampi, pääase ympäriampuvassa tornissa ja miehistö pienempi (M3:ssä oli huimat 7 sotilasta, ja Lend Lease-apuna Neuvostoliittoon lähetettyjen vaunujen miehistöt kutsuivat vaunuaan Seitsemän veljen ruumisarkuksi) eli tavanomainen johtaja, ampuja, lataaja, ~~rasisti~~ radisti ja ajaja.

Saksalaiseen Panzer IV:ään nähden (monet tekevät sen virheen, että vertaavat Shermania tai T-34:ää kertaluokkaa raskaampaan Pantheriin tai vielä raskaampaan Tigeriin – ne ovat selvästi suurempia, tehokkaampia ja raskaampia vaunuja, joiden vastineita ovat enemmän raskaat M26 Pershing tai JS-2) Sherman oli karkeasti ottaen tasaväkinen: Panzer IV:n pääase KwK 40 L/43 oli pykälää suorituskykyisempi (läpäisy 500 metrissä 91 mm 30 asteen kallistuksella, sillä lähtönopeus oli selvästi suurempi 740 m/s), mitä Sherman paikkasi himan vahvemmalla keulalevyllään (2 tuumaa eli 50,8 mm kallistettuna 56 astetta pystysuorasta, jolloin efektiivinen paksuus oli 90,8 mm – Panzer IV:n keulalevy oli käytännössä pystysuora 80 mm). Shermanin massa oli alkupään vaunuissa noin 30 tonnia, Panzer IV:n noin 25, joten Shermanilla oli hieman parempi tehopainosuhde 13,33 hp/t, sillä Panzer IV:n Maybach HL120 TRM V12 antoi 300 hevosvoimaa (n. 12 hp/t). Shermanin merkittävä etu oli kuitenkin tykin yksiakselinen gyroskooppivakain, joka vakautti pääaseen pystysuunnassa 1/8 asteen tarkkuudella. Se ei suoranaisesti mahdollistanut ampumista liikkeessä, mutta nopeutti selvästi tulenavausta vaunun pysähtyessä.

Shermanin tuotantoa Detroit Arsenalissa. Kuva: Wikipedia

75 mm pääase oli kuitenkin suorituskyvyltään liian vaatimaton. Briteillä oli sama ongelma sekä Shermaniensa että omien vaunujensa kanssa, ja he kehittivät ratkaisukseen mahduttaa 17-naulainen eli 76,2 mm suurnopeustykki Shermanin torniin, eli Sherman Fireflyn. Amerikkalaiset eivät halunneet sen enempää nojata brittituotteisiin kuin tuottaa niitä, joten heidän oma ratkaisunsa oli niin ikään kolmen tuuman – 76,2 mm – pitkäputkinen kanuuna. Aluksi kaavailtiin kolmen tuuman IT-tykin sovittamista Shermaniin, mutta se osoittautui liian isokokoiseksi vaikka tornia laajennettaisiin. Ainoa vaihtoehto oli kehittää tyystin uusi ase, joka saatiin valmiiksi keväällä 1943. Kaliiperimittaa jouduttiin tasapainosyistä hillitsemään alunperin aiotusta 57:stä 52:een, joka toki sekin oli merkittävä parannus: lähtönopeus oli perusampumatarvikkeella 792 m/s ja läpäisy 500 metrissä 116 mm.

Tämäkin ase vaati tilavampaa tornia ja vastapainoksi ammuskaappia sen takaosaan, ja 76 mm pääaseella varustettujen Shermanien tuotanto alkoi tammikuussa 1944. Tällä aseella varustettujen Shermanien intendentuuritunnukseen lisättiiin indeksi (76). Jo alunperin Shermanista oli kehitetty tulitukiversio varustettuna 105 mm M4-haupitsilla, ja nämä versiot saivat vastaavasti indeksin (105). Sodan loppuun mennessä suurinpiirtein puolet Shermaneista oli aseistettu 76 mm pääaseella.

M4 (105). Kuva: Wikipedia

Myös telasto koki nenänniiston. Alkuperäinen pystysuora pääjousi käännettiin vaakasuoraksi (joten ratkaisu tunnettiin luonnollisesti nimellä Horizontal Volute Spring Suspemsion, HVSS), ja samassa yhteydessä myös telin pituus kasvoi hieman, sekä teloja levennettiin. Tämä alensi pintapainetta ja pehmensi kyytiä, mikä yhdessä vakaimen kanssa nopeutti edelleen tulenavausta. HVSS-jousitetut Shermanit saivat lempinimen Easy Eight, johtuen koemallien indeksistä E8 (1940-luvun radioaakkosissa E oli Easy).

M4A3(76)W. Vaunussa on uudempi HVSS-jousitus ja 76 mm pääase. Huomaa kaksiniveliset telat. Kuva: Wikipedia

Myös panssarointia päivitettiin pikkuhiljaa. Tuotannon alkupään vaunuissa oli keulapanssariin hitsatut ulokkeet, jotta kuljettajan ja radistin luukut saatiin mahtumaan vaunun kannelle. Nämä ulokkeet olivat panssarin heikkoja kohtia, joten koko keulaosa suunniteltiin uusiksi: levyn paksuus kasvatettiin 2,5 tuumaan eli 63,5 milliin, ja kallistus loivennettiin 47 asteeseen pystysuorasta, jolloin efektiiviseksi paksuudeksi tuli 93 mm. Vaakatasoon nähden jyrkempi kulma auttoi mahduttamaan uudelleensuunnitellut luukut kannelle ja näin eliminoimaan heikot kohdat, ja levypaksuuden kasvattaminen kompensoi pystymmän kallistuksen. Shermanista tehtiin myös paskunahkainen versio, M4A3E2 "Jumbo", jonka keulaan ja kylkiin hitsattiin 38 mm paksut lisälevyt ja tykkikilpeen 89 mm. Jumbo Shermanit varustettiin 75 mm pääaseella ja lisääntynyt massa edellytti vaihteiston alennussuhteen nostamista, mutta tästä ei ollut sanottavaa haittaa, sillä Jumbo Sherman oli jalkaväen tukemiseen tarkoitettu rynnäkkövaunu.

Shermanin versiohistoria oli laaja. Siitä rakennettiin mm. raketinheittimen kantoalusta (Sherman Calliope), liekinheitinvaunu ("Zippo", kuuluisan tupakansytyttimen mukaan), telakanuunoita (155 mm M12 ja M40), ajoneuvon pelastusvaunuja (M32 ja M74) ja lukuisia pioneerivaunuja, jotka tyypillisimmin olivat Sherman varustettuna keulaan asennetulla lisälaitteella, kuten Aunt Jemima – miinajyrällä tai pusikkoraivaimella. Lisäksi amerikkalaisten tärkeimmät panssarintorjuntavaunut, M10 Wolverine ja M36 Jackson, rakennettiin Sherman-alustan versioille.

Yksi erikoisimmista erikoisvaunuista lienee Sherman DD, eli Duplex Drive (amerikkalaisessa armeijaslangissa Donald Duck eli Aku Ankka). Se oli amfibiovarustus, jossa uintikykyiseksi aivan liian raskaan vaunun ympärille asennettiin puhallettava kankainen uintikehikko, eräänlainen gargantuaaninen uimarengas, jonka sisään vaunu vajosi vedessä. Lisäksi vaunuun asennettiin potkuripari, joiden voimin se ajoi rantaan. Vaikka Shermanin moottori on takana, sen vaihdelaatikko ja vetopyörät ovat edessä, joten potkureita ei voitu käyttää moottorin ulosoton avulla. Sensijaan ne saivat käyttövoimansa telaketjun kääntöpyörästä apuvarren avulla, eli vedessä ajaessaan DD-Shermanin ykkösvaihde oli päällä. Tämä seikka myös tavallaan helpotti rantautumista, sillä telaketjut olivat vedossa heti vaunun saadessa pohjakosketuksen.

Normandian maihinnousussa niin DD-Shermanit kuin raivaushampailla varustetut ”Rhino”-Shermanit olivat painonsa arvoisia kindermunissa. Maihinnouseva armeija sai nopeasti panssarikalustoa murtamaan Rommelin Atlantin vallia, ja raivausleuoilla varustetut Rhinot saivat raivattua aukkoja Normandian maastolle tyypillisiin pensasaitoihin, jotka olivat puolustajalle melkeinpä ihanteellisia väijytyspaikkoja sijoittaa konekivääri tai PST-tykki, tai ampua vaunuja saksalaisten erinomaisilla panssarinyrkeillä. Lisäksi 75 mm tykkiin – joilla siis maihinnousun alkaessa kirkkasti valtaosa Shermaneista oli varustettu – oli voimakas kartussilataus, joka muutti tykin käytännössä 75 mm haulikoksi. Kartussiammuksen haulilataus repi pensasaitoihin valtavia aukkoja, ja teki sen takana mahdollisesti väijyvistä natseista jauhelihaa.

Sherman "Rhino". Keulassa on pusikkoraivain. Vaunun kylkeen on hitsattu ammushyllyjen kohdalle vuodesta 1943 eteenpäin tavalliseksi tullut panssarin 25 mm vahvistuslevy. Vastaava lisälevy on tornin oikealla puolella, sillä tornipanssaria täytyi ampujan kohdalta ohentaa, jotta tämän ohjainlaitteille saatiin tilaa. Kuva: Wikipedia

Pitkin länsirintaman sotaa niin 76-millisten kuin 17-naulaisten (tykkejä puhuteltiin tarkoituksella näin, vaikka niiden nimellinen kaliiperi on sinänsä sama 76,2 mm: niiden ampumatarvike on eri, samoin suorituskyky) määrä kasvoi vahvistusten vyöryessä Kanaalin yli, ja Shermanit saattoivat ottaa kohtuullisella menestyksellä mittaa jopa pelätyistä Tigereistä. Amerikkalaiset käyttivät Shermaneja kaikkialla missä se vain oli mahdollista, jopa jalkaväkidivisiooniin liitettiin Sherman-pataljoona, tai sen tekniikkaan perustuva M10-pataljoona.

Vaunua annettiiin Lend-Lease-apuna (antaa on ehkä väärä sana, sillä apu ei ollut ilmaista, vaan oikeammin pitkäaikainen ja matalakorkoinen laina, jota britit osaltaan maksoivat mm. luovuttamalla tukikohtia amerikkalaisten käyttöön) brittien (17 184 vaunua) ohella myös Neuvostoliittoon (kaikkiaan 4102 vaunua), missä panssarimiehistöt pitivät hyvälaatuisesta ja hyvin varustellusta vaunusta, joka ei ollut yhtä herkkä ampumatarvikkeiden räjähtämiselle osuman sattuessa. Shermaneihin nimittäin asennettiin vaunun kehittyessä ns. märät ammustelineet, missä ampumatarviketeline on upotettu vedellä täytettyyn astiaan; vihollisen ammuksen läpäistessä vesivaipan vuotava vesi tulvittaa ammukset eikä ruuti lähde palamaan, tai osuman tullessa muualle vaunuun ja sytyttäessä tulipalon vesi jäähdyttää ampumatarvikkeita ja palo saattaa sammua ennen niiden syttymistä. Näin varustettuihin vaunuihin lisättiin indeksi (W). Shermanin pintapaine tosin oli suurempi kuin T-34:n ja painopiste korkeammalla, mutta neuvostomiehistöt ajelivat Shermaneillaan mielellään aina Berliiniin saakka. Neuvostopropaganda ei tosin sallinut pitää tuontivaunua omia tekeleitä parempana, joten Shermania ei erityisesti mainostettu.

M4A2(76) ja ~~telaryssiä~~ neuvostoliittolaisia panssarimiehiä. 76 mm pääase on helppo erottaa niin pitkästä putkesta kuin suujarrusta. Dieselmoottorinen M4A2 oli neuvostoliittolaisten mieleen, sillä lähes kaikki neuvostovaunut kävivät dieselillä - amerikkalaiset eivät itse käyttäneet dieselversiota rintamalla, sillä heidän ajoneuvonsa vastaavasti käyttivät bensiiniä. Tämä helpotti polttoainehuoltoa kummassakin maassa merkittävästi.

Toisen maailmanpalon päätyttyä Sherman alkoi osoittaa vanhentumisen merkkejä. Se oli yhä suorituskykyinen, mutta juuret 1930-luvulla alkoivat jo painaa, kun selvästi uudempia malleja kuten brittiläinen Centurion alkoi saapua palvelukseen. Se palveli kuitenkin ryhdillä läpi Korean sodan, ja USA myi ylijäämävaunujaan mielellään vientimarkkinoille. Yksi tärkeimmistä asiakkaista oli vastaitsenäistynyt Israel (oikeammin itsenäistyvä, sillä iipat ostivat ensimmäiset vaununsa italialaiselta romuttamolta jo itesnäisyyssotansa aikana). Shermanien määrä IDF:ssä kasvoi, ja niitä päivitettiin innolla, ensin ranskalaisella 75 mm suurnopeustykillä, ja myöhemmin 105 mm Modèle F1 -tykeillä, sekä Cumminsin dieselmoottoreilla.

Kaikkiaan Shermaneita rakennettiin huimat 42 234 vaunua. Juuri mittava valmistusmäärä sekä vaunujen saapuminen palvelukseen juuri oikeaan aikaan olivat Shermanin parhaimmat vahvuudet - itse suorituskyky oli korkeintaan keskinkertainen aikalaisiinsa nähden. Keskinkertainen vaunu on kuitenkin huomattavasti parempi, kuin ei vaunua lainkaan. Siksi se oli huima menestystarina, häthätää kyhättyjen viritelmien kautta ensin tuotantoon ja sittemmin päivitysten kautta riittävän suorituskykyiseksi kasvanut panssarivaunu, jonka tornista Setä Samuli katseli voittamaansa sotaa. Se kasvoi tilasta, jossa USA:lla ei käytännössä ollut juuri minkäänlaista panssariasetta, maailmaan jossa sillä oli useita panssaridivisioonia. Räkänokasta oli tullut mies.