Se oli helteinen päivä, sunnuntai 27. kesäkuuta lohikäärmeen vuonna 1976. Väkevä pauhu yltyi Ellinikónin lentokentällä Ateenassa. Ohivirtaavat General Electric CF6:t yltyivät lentoonlähtöteholle, ja Air France 139 kiipesi taivaalle klo 12:30.

Airbus A300 on uusi ja mullistava konetyyppi 1970-luvulla. Se on ensimmäinen kaksimoottorinen laajarunkokone ja astunut palvelukseen vasta neljä vuotta aiemmin. Laaja runko tarjosi miellyttävää väljyyttä ja moottorien korkea ohivirtaussuhde teki matkanteosta suhteellisen hiljaista, mutta edeltäjiään pienempi konetyyppi oli edullisempi operoitava, pääosin siksi että ylläpitoa vaativia moottoreita oli vain kaksi ja erityisesti suhteellisen lyhyillä reiteillä kevyemmän koneen hyötysuhde oli parempi. Matkustajakapasiteetti oli kuitenkin selvästi kapearunkoisia tyyppejä suurempi –poistumisteiden asettama yläraja oli jopa 345 matkustajaa – mutta A300 tarvitsi täsmälleen saman verran kiitotieaikaa – siis slotin – kuin puolet pienempi Boeing 727. Myös A300:n kiitotievaatimukset olivat jopa vähäisemmät, kuin 727:n.

Euroopan ja Välimeren reiteillä A300 viihtyikin siis kuin teekkari baaritiskillä. 1970-luku ei vielä ollut jättiläislentoasemien ympärille kehittynyttä solmukohtaliikennettä tai suoria halpalentoja kahden pisteen välillä, vaan pikemminkin nauhamaista. Siksi Foxtrot Bravo Victor Golf Golf olikin varsinaisesti matkalla Tel Avivista Pariisiin, mutta matkalla oli välipysähdys Ateenassa. 226 matkustajasta 38 jäi Ateenassa pois, ja 58 vastaavasti nousi Airbusiin kohti Pariisia. Osa heistä nousi jatkolennolle, eli he olivat saapuneet Ateenaan jollain toisella lennolla. Kaksi tuntia aiemmin Ellinikónin lentokentälle oli saapunut Singapore Airlinesin lento 763, sekin nauhamainen jatkolento Bahrainista Kuwaitin kautta Ateenaan. Sen matkustajista neljällä oli Air Francen liput kohti Pariisia. Metallinpaljastin oli jälleen rikki, eikä turvamiehiä kiinnostanut tutkia tarkemmin Ecuadorin, Perun, Bahrainin ja Kuwaitin passeilla matkustavaa sekalaista ryhmää – heidäthän oltiin turvatarkastettu jo saapuvan koneen lähtiessä.

Noustessaan AF139 kantoi siis 247 matkustajaa. 9 sielun matkustamohenkilökunta jatkoi yhtälailla matkaa, ja moderniudestaan huolimatta A300:n hallinta vaati kapteeni Michel Baosin ja ykkösupseeri Daniel Lomin ohella myös lentomekaanikko Jacques Lemoinen. Airbus A300 kantoi siis yhteensä 259 sielua.

Lentokapteeni Michel Bacos, Air France. Kuva: Wikipedia

Pian nousun jälkeen matkustamosta alkaa kuulua huutoa. Kapteeni Bacos hämmentyy ja lähettää lentomekaanikko Lemoinen tarkastamaan metelin syytä. Tämä avaa ohjaamon oven, jonka takana odottaa 27-vuotias länsisaksalainen juristi Wilfried Böse, revolveri oikeassa kädessään ja käsikranaatti vasemmassa.

Wilfried Böse ja Brigitte Kuhlmann ovat Revolutionäre Zellenin eli vallankumoussolujen terroristeja. Heidän ohellaan Airbusissa meluavat Palestiinan vapautusrintama PLFP-EO:n terroristit Jayel al-Arja sekä Fayez Abdul-Rahim al Jaber. Airbus lentää autopilotilla, joten ohjaajat nostavat kätensä ilmaan. Böse sysää Lemoinen syrjään ja käskee ykkösupseeri Lomin pois istuimeltaan. Böse sysää tämän ulos ohjaamosta ja istuu hänen paikalleen oikealle istuimelle. Hän vaatii Becosia ojentamaan kuulokkeensa ja happinaamarinsa, minkä tämä tekee. Böse lyö ne revolverin perällä rikki, pukee ykkösupseerin kuulokkeet päähänsä ja kuuluttaa matkustamoon, että Air France 139 on kaapattu ja tunnetaan vastedes tunnuksella HAIFA 1. Heidän vaatimuksensa on vapauttaa 53 terrorismirikoksista tuomittua viidessä eri maassa

Böse määräsi Bacosia ottamaan kurssin kohti Benghazia Libyassa, ja tämä tekee työtä käskettyä. Ei hän olisi muuta voinutkaan, mutta 1970-luvulla lentokonekaappaukset eivät olleet mitenkään tavattomia – rotan vuonna 1972 sellainen tehtiin keskimäärin joka viikko. Tyypillisesti kaapparit lensivät johonkin kolmannen maailman diktatuuriin pitämään puheen ja nauttimaan lunnasrahoista, jotka lentoyhtiö maksoi vähin äänin. Rahat ja turvapaikan saatuaan kaapparit yleensä vapauttivat panttivangit ja lentokoneen, jotka sen kummempaa meteliä pitämättä noudettiin ja prosessi alkoi alusta.

Siksi Bacos pitää päänsä kylmänä, mutta Böse oli rynnännyt ohjaamoon niin aggressiivisesti ja sysännyt Lemoinen syrjään niin rajusti, etttä hän oli pelännyt Bösen teloittavan tämän. Böse myös jatkuvasti osoittaa Bacosia revolverillaan.

AF139:n kaapparit. Kuva: GB News / Israelin puolustusvoimat.

Hälytysääni ärähtää. Airbus on kiivennyt asetetulle lentopinnalle 90 (3000 metriä) ja autopilotti on kääntänyt koneen vaakalentoon. Koska moottorit käyvät edelleen lentoonlähtöteholla, on lentonopeus karannut hälytysrajalle. Becos selittää tämän Böselle, joka antaa Becosin tehdä mitä tämän tarvitsee lentääkseen koneen Libyaan. Lemoine on saanut palata istuimelleen, joten Becos pyytää tältä maksimikantaman asetukset.

Ateenan lennonjohto näkee tutkallaan, että AF139 jatkaa lentopinnalla 90 mutta on kääntynyt etelään, kun sen piti lentää länteen. Lennonjohtaja kysyy syytä tähän, mutta Becos ei vastaa, eikä voisikaan: Böse pitelee kuulokkeita eikä sano mitään.

Ateenan lennonjohtaja laskee yhteen yksi ja kolme. AF 139 lentää hallitusti, omituisen matalalla lentokorkeudella (mahdollisesti kaappari ei anna sen nousta niin korkealle, että heidät voitaisiin yllättää tyhjentämällä paineistus) eikä vastaa kyselyihin. Hän ilmoittaa päällikölleen, joka ilmoittaa edelleen liikenneministeriöön, joka ilmoittaa edelleen ulkoministeriöön, joka ilmoittaa edelleen Ranskan ja Israelin sekä lentokoneen kurssille mahdollisesti osuvan Italian viranomaisille, että Air Francen lento 139 on todennäköisesti kaapattu ja viimeisimmän tutkatiedon mukaan matkalla kohti Libyaa.

AF139:n reitti ennen kaappausta ja pian sen jälkeen. Kartta: Google Maps

Noin kolme tuntia myöhemmin Airbus lähestyy Benghazia. Böse pukee jälleen kuulokkeet ylleen ja pitää lyhyen, Libyan diktaattori Muammar Gaddafia ylistävän puheen. Viitisen minuuttia myöhemmin Bengazi-Beininan torni antaa laskeutumisluvan, ja Böse varoittaa:

”Älä edes yritä lasekutua niin rajusti, että laskuteline rikkoutuu tai teet mahalaskun. Olemme asentaneet dynamiittia jokaiselle ovelle. Jos yritätte evakuoitua, räjäytämme koneen!”

”- ja itsesi”, vastaa Bacos tyynesti. Hän on jo päätellyt, että Böse on radikaali, muttei itsemurhapommittaja. Hän selvästikin suunnittelee jatkolentoa toiseen paikkaan, eikä lentokonetta saa siksi rikkoa. Kaikkien turvallisuus on kuitenkin lentokapteenin vastuulla, joten hän tekee laskeutumisen virheettömän kuin ranskalainen suudelma. Se vaatii enemmän kiitotietä, mutta A300:n hyvät laskeutumisominaisuudet tekevät tehtävästä hyvässä säässä melkeinpä helppoa.

A300 rullaa platalle, lentokoneiden pysäköintialueelle. Tällöin matkustamossa eräs nainen huutaa. Kuhlmann tulee hänen luokseen, ja nainen kertoo tälle olevansa raskaana, että häneen sattuu rajusti. Se on todennäköisesti keskenmeno, jonka stressi on laukaissut. Kaapparit eivät halua olla mukana sellaisessa, joten he päästävät Britannian kansalainen Patricia Martellin poistumaan säiliöautojen saapuessa.

Martell valehteli. Hän oli hyvä siinä, koska oli ammatiltaan sairaanhoitaja ja tiesi miten keskenmenoa kärsivä nainen oirehti. Hän ei ollut ylipäätään raskaana, mutta terroristit eivät katsoneet hänen bluffiaan. Maiden välit olivat kireät koska Libya tuki IRA:n terroristeja, mutta Britannialla oli yhä diplomaatttisuhteet Libyaan, ja konsulaatti myös Benghazissa. Martell vaati saada nähdä konsulaatin edustajan, ja pian kertoi tälle kaiken mitä oli havainnoinut lennolla: terroristeja oli neljä, kaikilla aseena pistooli ja räjähteitä. Kaksi saksalaista, mies ja nainen, sekä kaksi palestiinalaista miestä. Ovien ympärille oli viritetty räjähteitä ja ne oli todennäköisesti viritetty laukeamaan miinoina. Tiedot välitettiin heti eteenpäin Britannian tiedustelupalvelu MI6:lle, joka välitti ne edelleen eteenpäin Israeliin.

Patricia Martell (vasemmalla). Kuva: Jewish Telegraph

Airbus seisoo kaikkiaan seitsemän tuntia Benghazissa, ja siihen pumpataan 42 tonnia kerosiinia. Se tapahtuu hitaasti, sillä Benghazin maahenkilökunta ei ole varautunut odottamattoman suuren koneen saapumiseen eikä ole koskaan tavannut tätä konetyyppiä. Siksi lentomekaanikko Lemoine lähetetään opastamaan. Hän pyytää säiliöautojen kuljettajilta palvelusta.

Asiaa edesauttaa myös se, että Air Francen henkilökuntaa oli jo vuosia lähetetty komennuksille tukemaan Libyan Arab Airlinesin toimintaa ja vastaavasti LAA:n henkilökunnasta monet olivat saaneet koulutuksensa Ranskassa. Siksi maahenkilökunta vastaa myönteisesti lentomekaanikko Lemoinen pyytäessä heitä viivyttelemään Airbusin polttoainetäydennyksessä. Hän selittää, että he haluavat nousta ilmaan vasta illalla, jotta he voisivat tehdä pakkolaskun päivänvalossa mikäli polttoaine lopulta loppuisi – he eivät tiedä, minne heidät määrättäisiin lentämään.

Ja niin Airbusin polttoainetäydennyksessä esiintyy yllättäviä pulmia, joista osa on aitoja. Ensimmäinen säiliöauto on vajaa sen saapuessa täydentämään Airbusin säiliöitä. Seuraavaa autoa joudutaan odottamaan hetki, ja Lemoine joutuu jälleen opastamaan, miten Airbusin säilöt täytetään. Mutta mitään ei tapahdu. Tämän säiliöauton pumppu on rikki. Kuljettaja levittelee käsiään, nousee autoon ja ajaa pois. Kahteen tuntiin ei tapahdu oikeastaan mitään, ja Böse valittaa tästä radiolla lennonjohtajille. Nämä välittävät pyynnön edelleen armeijalle, ja lopulta Airbusin säiliöt täytetään asevoimien säiliöautoista.

Foxtrot Bravo Victor Golf Golf kuvattuna helmikuussa 1976, Air Francen 1970-luvun maalauskaaviossa. Kuva: Wikipedia

Lopulta Böse käskee Bacosin nousta ilmaan ja lentää etelään. Bacos kysyy määränpäätä, mihin Böse vastaa, ettei se kuulu kapteenille. Bacos taas vastaa, ettei nyt yhteensä 24 tuntia valvottuaan jaksa lentää yksin, ja vaatii ykkösupseerinsa Lomin avukseen. Böse sallii tämän. Bacos käskee Lomin lentää ensimmäisen jakson, jotta voisi itse levätä, ja sitten he vuorottelisivat. Ennen lähtöä Bacos myös painottaa Böselle, että etelään lentäessään he joutuvan Saharan ylle, ja koska siellä ei ole lennonjohtoa, on heidän lennettävä lentopinnalla 290 eli 9700 metrissä.

Benghazin lentokentällä kuuluu väkevää pauhua. Ohivirtaavat CF6:t kiihtyvät lentoonlähtöteholle, ja Airbus A300 palaa taivaalle mukanaan yksi sielu vähemmän.

Bacos saa taivuteltua Bösen antamaan luvan ilmoittaa raportointipisteissä sijaintinsa ja suuntimansa lennonjohdolle siellä, missä sellainen oli saatavilla, sillä muuten olisi yhteentörmäyksen vaara. Näin Air France sekä viranomaiset myös pystyivät jäljittämään Airbusin reittiä, mutta sitä hän ei Böselle kertonut. Mutta ei tämäkään kertonut Bacosille määränpäätään.

Lopulta, lennon käännyttyä pikkuhiljaa jo itään ja Kairon aluelennonjohdon kuuluvuusalueelle, joutuu Bacos vastaamaan aluelennonjohdolle, ettei hänellä ole lentosuunnitelmaa eikä tiedä määränpäätään. Polttoaine käy koko ajan vähemmäksi. Lopulta Böse karjaisee: ENTEBBE, UGANDA!

AF139:n karkea reitti Benghazista Entebbeen. Kartta: Google Maps

Bacos kertoo tälle, ettei heillä ole Entebben lentokarttoja. Se on ylängöllä sijaitseva lentokenttä (1100 metriä merenpinnasta) ja sen ympärillä on vuoria. Sen lähestyminen pilvisessä säässä on vaarallista. Hän pyytää Böseltä kuulokkeet kysyäkseen suunnistusapua. Hän kuulee radion kaiuttumesta, että etelästä on tulossa vastaan East African Airwaysin lento.

Böse ojentaa kuulokkeet, ja Bacos kutsuu äsken kuulemaansa lentoa. EAA:n brittiohjaaja antaa Bacosille Entebben taajuudet, korkeusmittariasetukset ja ohjeet lähestymisreitistä siten, että Bacos pääsee Entebben NDB-majakan* kantamalle ja suuntimat siten, että hän pääsee kiitoradan liukupolulle.

* NDB eli Non-Directional Beacon on kirjaimellisesti lentomajakka: se yksinkertaisesti on kiinteässä karttapisteessä sijaitseva laite, joka lähettää tietyllä kilohertsialueen taajuudella. Lentokoneen ADF-laite eli automaattinen suunnanetsin (Automatic Direction Finder) kytkeytyy siihen oikealle taajuudelle virityttyään, joten suuntimasta majakkaan voi ohjaaja päätellä oman sijaintinsa majakkaan nähden.

A300 lähestyy Entebbeä, ja Bacosin on vaikea saada selvää swahilinkielisen lennonjohtajan paksusta aksentista, vaikka tämä yrittääkin puhua englantia. Hän pyytää Lemoinea piirtämään karkean kartan kiitotien ja majakan sijainneista ja tarvittavista taajuuksista. Kun he ovat tutustuneet siihen, hän antaa väsyneenä ohjaimet Lomille. On hänen vuoronsa.

Lom tekee laskeutumisen pehmeästi kuin ranskalainen suutelee. Airbusin rullattua pois kiitoradalta, Böse on ilahtunut ja taputtaa Bacosia olkapäälle. Hän on selvästikin määränpäässään, Idi Aminin valtakunnassa. Hän on myös ilmeisen tyytyväinen itseensä, suoritettuaan Baader-Meinhof-sopimuksensa PLFP:n kanssa.

Airbusin pysähdyttyä Entebben platalle, Becos näkee neljän muun palestiinalaisen lähestyvän konetta riemuissaan. Terroristit purkavat räjähteet ovilta, ja aamunkoitteessa kaikki sielut ohjataan kapeaa käytävää pitkin Airbusista tyhjään terminaaliin ugandalaisten sotilaiden tiukassa valvonnassa. Muonituksen ja juoman järjestää lentokentän Tax-free-myymälän johtaja, joka kertoo odottaneensa panttivankeja.

Tuntia myöhemmin paikalle saapuu Ugandan presidentti, itsevaltainen Idi Amin. Hän kertoo panttivangeille olevansa ystävällinen, mutta että näiden henki riippuu Israelin ja länsimaiden hallitusten taipumisesta palestiinalaisten vaatimuksiin – kaikkiaan 58 terrorismirikoksista tuomitun tai pidätetyn aktivistin vapauttamisesta 1. heinäkuuta mennessä.

Ugandan tyranni Idi Amin. Kuva: Wikipedia

Tiistaina, 29. kesäkuuta lohikäärmeen vuonna 1976 Böse ilmoittaa, että Idi Amin on järjestänyt 47 panttivangin vapauttamisen. Ugandalaiset sotilaat erottelevat Israelin kansalaiset muista, mutta kaikki jäävät edelleen samaan hangaariin. Muutama Ranskan ja Israelin kaksoiskansalainen, kuten 19-vuotias Jean-Jacques Maimoni, ilmoittaa olevansa Israelin juutalainen, vaikka matkustikin Ranskan passilla ja olisi näinollen voinut sulautua ranskalaisten joukkoon. Kapteeni Bacos kokoaa miehistönsä, ja muistuttaa että matkustajien turvallisuus on edelleen miehistön vastuulla, ja että he pysyvät näiden rinnalla kaikkien vapauttamiseen asti. Jokainen on samaa mieltä, ja Bacos ilmoittaa tämän Böselle, joka ilmoittaa sen edelleen palestiinalaisille esimiehilleen. Näin 47 vapautettavaa panttivankia valitaan muiden, kuin Israelin kansalaisten tai Air Francen henkilökunnan joukosta. He ovat lähinnä lapsia ja vanhuksia, jotka Air France noutaa Entebben lentokentältä Boeing 747:llä seuraavana päivänä – tosin vain 46 pääsee Pariisiin; yksi vaikeasti sairas 80-vuotias ranskalainen on siirretty Kampalan sairaalaan.

Pariisissa Orlyn lentokentällä Ranskan ulkoministeri ottaa vapautetut panttivangit vastaan. Mutta hän ei ole yksin heitä odottamassa. Joukko miehiä kiertää väkijoukossa, keräten heidän yhteystietojaan. Illalla läheistensä kotiinpaluuta juhliviin koteihin saapuu outoja vieraita, jotka pyytävät tietoja kaikesta, mitä nämä olivat Entebbessä havainneet: Montako terroristeja oli, millaisia aseita heillä oli, missä panttivankeja pidettiin, paljonko ugandalaisia sotilaita oli paikalla ja kuinka he käyttäytyivät? Myöhäiseen iltaan venyneistä vierailuista ja miesten tuntemattomuudesta huolimatta ei yhdeltäkään ovelta palata tyhjin käsin.

Terroristien asettama takaraja, heinäkuun alku, lähenee uhkaavasti.

Torstai, 1 heinäkuuta lohikäärmeen vuonna 1976 saapui vääjäämättä kuin nälkä tai verotuspäätös. Ugandalaiset sotilaat erottelevat israelilaiset jälleen, ja ohjaavat heidät toiseen huoneeseen. Ranskan diplomaatit ojentavat Idi Aminille Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaingin allekirjoittmaan kirjeen: ”... tehkää kaikkenne lopettaaksenne tämä epäinhimillinen näytelmä, joka voi ainoastaan vahingoittaa ajamaanne asiaa”.

Myös useat arabimaat, kuten Egypti, Jordania ja Syyria tuomitsevat kaappauksen julkisesti, sillä se vaaransi näiden suhteita Ranskaan. Hieman yllättäen näin tekee myös PLO:n edustaja Ezzedin Kallak, jonka mukaan kaappaus tahrasi PLO:n vastarinnan mainetta. Myös Israelin puolustusvoimien eversti (evp) Baruch Bar-Lev soittaa suoraan Idi Aminille. Uganda oli katkaissut diplomaattisuhteet Israeliin rotan vuonna 1972, johon asti Bar-Lev oli toiminut sotilasattaseana Ugandassa ja Amin oli pitänyt tätä ystävänään. Nytkin Bar-Lev toimii välittäjänä Aminin ja Israelin hallituksen välillä, ja hallitus julistaakin aloittaneensa neuvottelut Ranskan välityksellä panttivankien vapauttamiseksi. Näinollen kaapparit siirtävät aikarajan vaatimustensa täyttämiseksi heinäkuun 4. päivään, ja päättävät vapauttaa kaikki matkustajat, joilla ei ollut Israelin kansalaisuutta. Nämä lennätettiin Pariisiin saman päivän iltana, joten Entebben hangaariin jäävät 98 Israelin passia kantanutta matkustajaa, sekä Air Francen koko henkilökunta, joka edelleen kieltäytyy poistumasta.

Huolimatta Israelin ilmoituksesta aloittaa neuvottelut, he tietävät ettei tilanne tule ratkeamaan neuvottelemalla. Pariisista saatujen tietojen pohjalta varmistuu, että terroristit saivat vähintäänkin Idi Aminin tukea, elleivät olleet jopa suoraan liittolaisia. On myös täysin poissuljettua myöntyä terroristien vaatimuksiin ja vapauttaa mm. japanilainen terroristi Okamoto Kōzō, joka oli toveriensa kanssa ampunut 26 ihmistä Lodin lentokentällä 1972. Siitä ei seuraisi minkään muun rikollisuuden tavoin mitään muuta kuin lisää terrorismia ja lisää kaappauksia. Ainoa lääke on nyt lyijy.

Fortuna Favet Fortibus

Se oli lämmin päivä, perjantai 2. heinäkuuta lohikäärmeen vuonna 1976. Harrastelentäjä oli saapunut Nairobiin Lontoosta, ja vuokrasi yleisilmailukoneen kuvatakseen keskisen itä-Afrikan maisemia. Hän esitti lentosuunnitelman, joka veisi hänet Victoriajärven yli Entebbeen ja nousi luoteeseen, kohti järveä.

Entebbeä lähestyessä lentokoneessa ilmenee laskutelineen toimintahäiriö, ja ohjaaja ilmottaa lennonjohdolle, että vian selvittämiseksi hänen tulee tehdä muutama kierros Entebben lentokentän ympäri. Pian ohjaaja ilmoittaa edelleen, ettei hän pysty laskeutumaan turvallisesti, vaan palaa Nairobiin. Asia ei ole enää Entebben päänsärky, joten ugandalaiset eivät kiinnitä siihen enempää huomiota.

Victoriajärvi ympäristöineen. Entebbe ympyröity. Kartta: Google Maps

Nairobiin palatttuaan ohjaja tekee tavallisen, turvallisen laskeutumisen ja heti pysäköityään koneensa rientää kehittämään kantamansa filmirullat, ja lähettää kuvat heti kuvalennättimellä Tel Aviviin. Ohjaaja oli Shlomo Gal, Mossadin agentti, ja hän oli kuvannut Entebben lentokenttäalueen huolellisesti tehdessään kierroksia sen yllä.

Entebben lentokentän oli rakentanut israelilainen urakoitsija Solel Beneh, ja sen piirustukset olivat yhtiön hyllyssä. Ne kertovat tarkasti, mitä rakenteita rakennusten sisällä on, mutta tuorein ilmakuva ennen Galin lentoa oli viisi vuotta vanha, eivätkä israelilaiset voineet tietää oliko lentokentälle tehty muutoksia ja ennenkaikkea puolustuspesäkkeitä. Nyt heillä on yksityiskohtaista tietoa koko alueesta niin sisältä kuin ulkoa.

Tehtävä on erittäin salainen. Sen suunnitteluvaiheessa siitä tietävät vain majuri Muki Betzer, Israelin erikoisyksikkö Sayret Matkalin vuorossa oleva päällikkö, everstiluutnantti Joonatan ”Joni” Netanjahu, toinen päällikkö joka ei ollut ollut vuorossa hälytyksen tullessa, sekä valikoidusti maan korkein johto. Kaikkiaan tekeillä olevasta operaatiosta tietää yhteensä kahdeksan sielua.

Israelista on Ugandaan noin 3300 kilometriä. Mitään helppoa vaihtoehtoa ei ole käytettävissä. Kaikki on tehtävä vieraalla maaperällä, vain yhden yksikön voimin. Nyt on käytettävä luovuutta ja rohkeutta. Ammattisotilaat tekevätkin nopeasti joukon vedoksia. Ensimmäinen on naamioida kommandot vapautetuiksi palestiinalaisvangeiksi, laskeutua ilmavoimien Boeing 707:llä Entebbeen ja vallata terminaali äkkirynnäköllä. Toinen on laskea C-130-kuljetuskoneesta laskuvarjolla keveitä veneitä Victoriajärveen, ja niiden ohella merivoimien kommandoja. Järven rannasta on vain kilometri lentokentälle, mutta hyökkäystä ei varmastikaan osata odottaa tätä reittiä. Kolmas visio on lennättää kommandot Keniaan, ja vuokrata jahti Victoriajärven rannalta ja ajaa tällä rantaan yöllä.

Neljäs, kaikkein uhkarohkein, on laskeutua usean kuljetuskoneen voimine suoraan Entebben kiitoradalle ja ajaa aseistetuilla jeepeillä terminaaliin, jossa panttivankeja pidetään ja vallata se äkkirynnäköllä.

Sayret Matkalin kommandot valitsevat neljännen vaihtoehdon. Ensimmäinen vaihtoehto riippuisi siitä, olisiko Idi Amin yhteistyöhaluinen, ja ku vapautettujen panttivankien kuulemisten mukaan hän toimi terroristien kanssa yhteistyössä, ei tätä voitu taata vaikka tälle saataisiinkin uskoteltua saapuvassa lentokoneessa olevan vankilasta vapautettuja terroristeja. Toinen ja kolmas vaihtoehto puolestaan ovat logistiseti vähintään epävarmoja jolleivat suorastaan riskialttiita, ja panttivankien evakuointi vesitse myös hyvin epävarmaa.

He tietävät, että mahtaileva Idi Amin ajaa mielellään Mercedeksellä, joten ottamalla sellaisen mukaansa he voivat hajottaa vihollisen odotukset ja koheesion. He pyytävät apua Mossadilta, Israelin salaiselta palvelulta, joka järjestää pikaisesti autojobbari Uri Tauberilta uusimman W116-mallisarjan edustusauton (tämä oli ensimmäinen edustusluokan Mercedes, josta käytetään nimeä S-luokka). On tosin yksi ongelma: auto on valkoinen, ja Amin käyttää aina mustaa alistajamersua, Mercedes 600:aa. Miehillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin maalata W116 mustaksi ja toivoa parasta. Mukaan otetaan myös kaksi aseistettua Land Rover –maastoautoa.

Ugandalaiseksi naamioitu korimallin W116 Mercedes-Benz C-130:n ruumassa. Kuva: Ynet News

Maalin kuivuessa C-130-miehistöt harjoittelevat laskeutumisia Ophirin pimennetylle kiitoradalle Sinain niemimaan eteläkärjessä (Israel oli miehittänyt Siinain Kuuden päivän sodassa vuohen vuonna 1967, ja vetäytyi rauhansopimuksen myötä koiran vuonna 1982), ja kommandot käyvät läpi rynnäkköharjoitustaan yhä uudelleen läpi, upseerien kellottaessa suorituksia sekuntikellolla. Kaikki viive ja epäröinti on kilkuteltava pois.

Kaikkiaan iskuun osallistuu sata miestä. 29 heistä on varsinainen iskuryhmä, everstiluutnantti Joonatan Netanjahun johtama Sayeret Matkalin yksikkö. Loput miehet on jaettu kolmeen joukkueeseen: Ensimmäisen joukkueen (komentaja eversti Manan Vilnai) laskuvarjojääkäreiden tehtävä on varmistaa lentokentän seisonta-alue, kiitorata ja rullaustie. Toisen joukkueen (Golanin prikaatista koottu joukko, komentaja eversti Uri Sagi) tehtävä on varmistaa C-130-rahtikoneen lähiympäristö ja saattaa panttivangit koneeseen, sekä toimia reservinä yllättävien tilanteiden varalta. Kolmas joukkue (majuri Shaul Mofaz) on puolestaan sekin Sayeret Matkalin kommandoja, ja osaston tehtävä on tuhota lentokentällä tavattavat hävittäjät. Hämäyksen vahvistamiseksi autoilla kulkevat Sayer Metkalin kommandot kantavat tavanomaisen palvelusaseen, 5,56x45 mm Galil –rynnäkkökiväärin sijaan 7,62x39 mm Kalashnikov-rynnäkkökiväärejä, joita myös ugandalaiset ja palestiinalaiset laajasti käyttivät ja joita Israel on saanut suurissa määrin sotasaaliiksi vuosien 1967 ja 1973 sodissa. Sen sijaan laskuvarjojääkärit kantavat palvelusase Galilia.

Lentohaalareista päätellen Israelin ilmavoimien miehistöjä C-130:n äärellä. Kuva: Israelin puolustusvoimat.

Se oli jälleen kirkas ja lämmin kesäpäivä, lauantai, 3. heinäkuuta lohikäärmeen vuonna 1976. Ophirin lentotukikohdan taivaalla kuuluu pehmeää murinaa. Viisi Lockheed C-130H Hercules –kuljetuskonetta lähestyy koillisesta, ja vyöryy kiitoradalle. Monet sotilaat niiden kyydissä voivat pahoin; Herkuleet olivat lentäneet pitkin Negevin ja Siinain autioimaita välttääkseen herättämästä huomiota juutalaisten sapattina, ja iltapäivän paahtavan Auringon kuumentama ilma oli aiheuttanut turbulenssia, joka oli saanut matalalla lentävät nelivetoiset rahtikoneet liikehtimään rajusti. Sotilaat olivat saaneet matkapahoinvointilääkettä, mutta liikehdintä oli ollut niin rajua, että jopa kokeneet laskuvarjojääkärit astuivat mielellään rullaustielle vetämään henkeä. Yksi heistä voi niin pahoin, ettei kykene jatkamaan tehtävää, ja joutuu surumielisin silmin katsomaan, kun koneista neljä nousee jälleen taivaalle polttoainetäydennystä saatuaan. Hänen vierellään taivaalle katsoo viidennen C-130:n turhautunut päällikkö, jonka Hercules on jätetty reserviin. Operaatio Thunderbolt (salamanisku) on alkanut.

Pari tuntia myöhemmin Ophirin tukikohtaan laskeutuu kaksi Boeing 707:ää. Toinen niistä on varusteltu ensihoitovälinein MEDEVAC-tehtävää varten, mutta sen kyydissä olevat pikaisesti palvelukseen määrätyt reserviläislääkärit eivät tiedä, minne ovat menossa. Myös 707:t saavat polttoainetäydennyksen, ja nousevat jälleen ilmaan. Nyt henkilökunnalle kerrotaan määränpää: Kenian pääkaupunki Nairobi.

707:t lentävät tarkoituksella jäljessä: nuolisiipiset suihkukoneet ajaisivat suorasiipiset potkuriturbiinikoneet luonnostaan kiinni. Niiden tehtävä Nairobissa on toimia israelilaisten tukikohtana, mikäli jotain menee pieleen, ja haavoittuneet voidaan siirtää suoraan lentokoneesta toiseen.

Samaan aikaan C-130:t ovat matalalla Punaisenmeren yllä ohjaajat tutkivat valokuvia, jotka he ovat saaneet vasta aivan viime hetkellä ennen nousua Israelista (ne ovat Shlomo Galin ottamia). Niistä heille valkenee tuorein tieto lentokentän rakenteista, ja ajoneuvojen sijainneista.

Hieman myöhemmin Lockheedit kääntyvät länteen, Etiopian ilmatilaan. Myrskyävä sää pakottaa ne kiertämään pohjoisesta, Sudanin rajaa vasten. Mutta myrsky on myös eduksi: tiivis massa vesipisaroita ilmassa sekä heijastaa että absorboi radioaaltoja, ja näin vaikeuttaa nelimoottoristen kuljetuskoneiden havaitsemista, ja vaikka koneet havaittaisiinkin, kukaan ei varmaankaan osaisi epäillä niitä israelilaisiksi. Mutta Victoriajärven yllä myrskyrintama on tiivis ja korkea. Ohjaajat eivät voi muuta, kuin lentää sen läpi moottorit karjuen. Staattisen sähkön purkaukset saavat tuulilasit hohtamaan sinisinä.

Ensimmäinen Hercules ensin ohittaa Entebben lentäen suoraan etelään, ja kääntyy lähestymään lentokenttää lounaasta. Ohjaaja näkee kiitotievalojen olevan päällä, mikä helpotta atehtävää merkittävästi. Ruumassa kommandot astuvat Mercedekseen ja kahteen Land Roveriin, ja käynnistävät moottorit.

C-130 laskeutuu kiitoradalle klo 23:01 pyrstöramppi avattuna. Laskukiidon päätyttyä ohjaaja jatkaa rullausnopeudella, ja kaikki kolme ajoneuvoa ajavat takarampista ulos. Samoin osa laskuvarjojääkäreistä hyppää ulos koneen rullatessa, ja he asettavat kannettavia hätälaskeutumisvaloja kiitotien reunoihin siltä varalta, että valot sammutetaan.

Land Roverien saattama musta Mercedes lähestyy vanhempaa terminaalia. Sen edessä on vartiossa kaksi ugandalaista sotilasta, jotka viittovat pysähtymään ja osoittavat aseillaan. Majuri Betzer, joka johtaa toista Jetanjahun joukkueen ryhmistä, kehottaa olemaan reagoimatta, sillä hän on nähnyt aiemmin Ugandassa palvellessaan ugandalaisten usein tekevän näin rutiininomaisesti, eikä ele tarkoita että iskuryhmä on paljastettu.

Mutta Netanjahun tilannekuva pettää. Hän määrää kuljettajaa ohittamaan vartiomiehet ja vieressään istuvaa sotilasta ampumaan nämä. Giora Zussman ampuu lähintä ugandalaista vaimennetulla pistoolillaan. Tämä putoaa maahan, mutta tavoittelee pian asettaan, jolloin toinen sotilas Land Roverissa ampuu lyhyen sarjan AK-47-rynnäkkökiväärillä, kaataen ugandalaiset, mutta kiväärinpatruunoiden meteli kantaa läpi koko lentokentän. Operaatio on paljastunut.

Entebben vanha terminaali, jossa panttivankeja pidettiin. Vasemmalla lennonjohtotorni. Kuva: Wikipedia

Kommandot ajavat pikaisesti terminaalin eteen, ja jalkautuvat. Ensimmäinen ovi on salvattu, joten he juoksevat seuraavalle. Majuri Betzer johtaa hyökkäystä itse, IDF:n määräysten vastaisesti (rynnäkön johtaminen edestä on ohjesäännön mukaan nuoremman upseerin tehtävä), sillä nyt on välttämätöntä improvisoida. Hän etenee terminaaliin johtavalle matkustajatunnelille, missä vartiomassa ollut ugandalainen avaa tulen häntä kohti. Betzer vastaa tuleen Kalashnikovillaan, ja kaataa ugandalaisen.

Hänen lippaansa on nyt tyhjä ja nuori luutnantti Annon saapuu hänen vierelleen, valmiina ottamaan rynnäkön johdon. Betzer kuitenkin lataa aseensa ja päättää jatkaa. Kolmas kommando, jääkäri Kuti Adam, saapuu heidän tuekseen. He monottavat oven auki ja saapuvat terminaaliaulaan, missä panttivankeja pidetään. Aulan toisessa päässä yksi terroristi avaa tulen panttivankeja kohti, joista useimmat ovat yhä makuulla yritettyään saada unta. Betzer vaihtaa aseensa kertatulelle ja pudottaa hänet kahdella laukauksella. Oikealla toinen terroristi ampuu sarjan kohti kommandoja, mutta hänen sarjansa menee yli. Betzerin perässä seuraava Adam ampuu ja pudottaa hänet. Land Roverista kuuluu megafonin huuto, sekä englanniksi että hepreaksi: Israelin puolustusvoimat! Pysykää matalana!

Yksi mies syöksyy lattialle levitetyltä patjalta kohti kommandoja, ja lyhyt Kalashnikovin sarja päättää hänen vaelluksensa.

Toinen ryhmä murtautuu toisesta ovesta käytävään, mikä johtaa siihen terminaalin huoneeseen, missä terroristit majoittuivat. Kaksi siviiliasuista miestä kävelee heitä vastaan rauhallisesti, ja kommandot pysähtyvät odottamaan, epäillen heidän olevan panttivankeja. Mutta toinen mies heittääkin yhdenäkin käsikranaatin kommandoja kohti, ja näiden on pakko heittäytyä maahan. Kranaatti räjähtää harmittomasti, ja Kalashnikovin sarja lakaisee molemmat miehet maahan.

Kolmas ryhmä syöksyy yläkertaan, ja kohtaa kaksi ugandalaista. Toinen yrittää ampua kommandoja kohti, mutta nämä niittaavat molemmat maahan. Terminaali on nyt varmistettu.

Ulkona kommandot havaitsevat joukkueen ensihoitolääkärin polvistuneena maassa makaavan Netanjahun ylle. Hän oli jäänyt ulos valvomaan ja johtamaan kolmen ryhmänsä hyökkäystä, kun lennonjohtotornin suunnasta tullut luoti oli osunut hänen selkäänsä.

Everstiluutnantti Joonatan Netanjahu. Kuva: Israel Report

Kiitoradan valot sammuvat kolmannen C-130:n lähestyessä sitä, mutta se ei ole ongelma, sillä reunoille asennetut hätävalot riittävät. Muriseva Hercules pysähtyy rullaustielle, ja panssariautot syöksyvät asvaltille noutamaan panttivankeja terminaalista. Useimmat ovat lähteneet käskettyyn suuntaan oma-aloitteisesti, mutta ylikersantti Amir Ofer kantaa lievästi haavoittuneen lentoemännän kyytiin – kimmoke on osunut tätä jalkaan eikä hän kykene kivulta ja järkytykseltään kävelemään. Hän ei myöskään ehtinyt pukea ylleen, vaan on edelleen alusvaatteissa joissa oli ollut nukkumassa rynnäkön alkaessa.

Ilmavoimien mekaanikot nousevat vetämään pumppujen letkuja Entebben polttoainesäiliöihin, ja aloittavat polttoaineen pumppaamisen kuljetuskoneisiin. Uuden terminaalin luona laskuvarjojääkärit tekevät rynnäkön vallatakseen lennonjohtotornin, ja kersantti Surin Hershko, jonka kotiutumispäivämäärä olisi heti operaation päätyttyä, kaatuu kaulaosuman saaneena maahan. Hänet evakuoidaan neliraajahalvaantuneena.

Kersantti Surin Hershko. Kuva: Ynet News

Neljäs C-130 rullaa vanhan terminaalin eteen. Panttivangit ohjataan sisään kahdessa jonossa, ja kuormaus suoritetaan seitsemässä minuutissa. Kuolleet ja haavoittuneet kerätään kevyeen avolavakuormuriin, ja ajetaan Lockheediin. Operaatiota Entebben yläpuolella kiertävässä 707:ssä johtava kenraali Peled saa tiedon, että kaikki lentokoneet ovat saaneet luvan tankata Nairobissa, joten polttoaineen pumppaus Entebbessä keskeytetään.

Mercedes-Benz 220D (W115) C-130:n pyrstörampilla. Koska auto on eri mallia ja ajettu rampille keula edellä, on tämä kuva varmaankin otettu operaatioon valmistauduttaessa Israelissa. Kuva: Wikipedia

Kolmas joukkue tuhoaa seisonta-alueella päivystävät hävittäjät. Luutnantti Omer Bar-Lev näkee panssariauton** valonheittimen valossa kaksi riviä hävittäjiä, viisi MiG-21:tä ensimmäisessä ja kolme MiG-17:ää toisessa. Auton kranaatinheitin jumittuu ammuttuaan yhden ammuksen, joten Bar-Lev tarttuu FN MAG-konekivääriin komentajan paikalla, ja ampuu koko vyön hävittäjäriviin. Pian yksi niistä räjähtää: hän on osunut tankatun hävittäjän ampumatarvikkeisiin. Palava kerosiini vyöryy tiiviin muodostelman läpi, ja tuhoaa kaikki hävittäjät. Toinen ryhmä tuhoaa vielä yhden rivin hävittäjiä kauempana, joten yhdeensä Ugandan ilmavoimien tappiot yöltä ovat 7 MIG-21MF:ää ja 4 MiG-17F:ää.

** Useassa lähteessä mainitaan Israelin kommandojen käyttäneen panssariautoja osana rynnäkköä, mutta niiden mallia ei mainita. Sotasaaliiksi 1967-73 kaapatut BTR-40:t ovat todennäköinen vaihtoehto.

KOmmandojen tuhoamia MiG-21-hävittäjiä Entebbessä. Taustalla ulkoisesti ehjä kaksipaikkainen tyyppikoulutusversio MiG-21U. Kuva: Alamy

Kun lentokenttärakennukset on varmistettu ja panttivangit evakuoitu, kommandot tekevät mitä sotilaat voitokkaissa taisteluissa tekevät: kaappaavat mukaansa sotasaalista. Adam Coleman kaappaa kaadetulta ugandalaiselta saksalaisvalmisteisen Heckler&Koch G3 –automaattikiväärin, ylikersantti Shlomi Reisman taas löytää yllätyksekseen erään kaatuneen ugandalaisen taisteluvyössä uudenkarhean keihään, jonka sieppaa mukaansa.

Ensimmäinen C-130 nousee Entebbestä 00:12. Ugandalaisten vastahyökkäys alkoi, joten luuntantti Bar-Lev ajoi panssariautonsa kohtaamaan vihollisen lentokentän portilla. Pitkät konekiväärin sarjat pitivät vihollisen aloillaan, kun kaksi muuta Herculesta nousevat. Pian myös Bar-Levin ryhmä saa vetäytymiskäskyn, ja panssariauto ajaa viimeisen kuljetuskonene perärampista sisään. Viimeiset laskuvarjojääkärit juoksevat koneeseen, ja Bar-Lev seuraa viimeisenä heidän perässään. Renkaat irtoavat Entebben kiitoradan asvaltista klo 00:40. Operaatio Thunderbolt on päättynyt.

C-130:t lentävät Nairobiin, missä lääkintävarusteltu Boeing 707 odottaa. Vaikeasti haavoittunut kersantti Hershko siirretään 707:ään, mutta kaksi kriittisessä tilassa olevaa matkustajaa siirretään ambulanssilla nairobilaiseen sairaalaan, missä toinen heistä menehtyy myöhemmin. 02:04 muut panttivangit jatkavat kohti Israelia, missä C-130 pysähtyy ensin sotilaslentokentälle purkamaan sotilaat ja sotilasvarusteet ennen lyhyttä pyrähdystä Tel Aviviin, missä siviilit pääsevät vapaasti terminaaliin kokemaan sankareiden vastaanoton.

Vapautettuja panttivankeja Tel Avivin lentokentällä. Kuva: Militär Aktuell

EPILOGI

Operaatio oli suuri menestys ja 101 panttivankia pelastettu. Israelin puolustusvoimat oli kirjoittanut itse operaation lopputuloksen ryhtymällä uskaliaaseen pelastusoperaatioon kaukana emämaasta, vieläpä tuhoten merkittävän osan kohdemaan ilmavoimien suorituskyvystä maavoimilla. Juuri tämä röyhkeys ja rohkeus mahdollistivat koko operaation. Sotaonni oli heidän puolellaan, sillä Fortuna Favet Fortibus, onni suosii rohkeaa. Kukaan ei voinut mitenkään odottaa, että Israelin kommandot ylipäätään kykenisivät opeaatioon Ugandassa, saati että laskeutuisivat suoraan Entebben kiitoradalle ja vieläpä tuhoaisivat hävittäjät pilttuisiinsa.

Mutta voittoa ei saavutettu ilmaiseksi. Joonatan Netanjahun ohella myös kolme panttivankia oli kuollut. Ensimmäinen heistä oli 56-vuotias Ida Borotsovits, joka menehtyi ensimmäisenä panttivankeja kohti ampuneen terroristin luoteihin, juuri ennenkuin Betzer sai tämän pudotettua. Pian kaatui myös 19-vuotias Jean-Jacques Maimoni, joka oli se mies, joka oli noussut ylös ja lähestynyt Betzeriä, Adamia ja Annonia näiden rynnättyä terminaaliin. Kommandot erehtyivät pikatilanteessa luulemaan häntä terroristiksi ja ampuivat. Maimoni kuoli heti. Lähes samassa yhteydessä osuman sai myös 52-vuotias Pasco Cohen, holokaustin kokenut mies, johon kommandot osuivat vahingossa ampuessaan hänen takaansa ampuvaa terroristia. Cohenin verenvuoto tyrähdytettiin ja hänet evakuoitiin C-130:een ja edelleen sairaalaan Nairobissa, mutta häntä ei voitu pelastaa.

Nämä tappiot ovat ymmärrettäviä vaikeassa ja nopeassa tilanteessa, jonka riski jo lähtöhetkellä on erittäin suuri. Sayret Matkal oli aivan oikein laskenut, että tehtävän ainoa valtti oli nopeus, ja tempoa oli ylläpidettävä melkein hinnalla millä hyvänsä. Tämä osoittautui oikeaksi yhden terroristin ampuessa panttivankeja, mm. Borotsovitsin, ja olisi aivan varmasti ampunut useampia ellei häntä olisi ammuttu heti. Sen hintana maksettiin Maimonin henki, joka ei malttanut pysyä matalana ja jota ei nopeassa rynnäkössä ehditty tunnistaa tilassa, jossa oli useita joko tilan sisälle tai sieltä ulos aktiivisesti ampuvia terroristeja. Voidaan kuitenkin perustellusti olettaa, että viivyttely ampumatoiminnassa terminaalin sisällä olisi helposti maksanut useampia panttivankeja eikä tähän ollut varaa. Uhkaavat maalit oli neutraloitava heti.

Rachel ja Robert Maimoni pitelevät poikansa Jen-Jacquesin kuvaa. Kuva: Ynet News

Sensijaan Land Roverissa Sayret Matkalin kommandojen harkinta petti. Ugandalaisten vartiomiesten ampuminen vaimennetuilla pistooleilla oli perusteltavissa, mutta vaimentamattomalla Kalashnikovilla ampuminen paljasti operaation liian aikaisessa vaiheessa ja osoittaa erityisesti erikoisjoukoilta edellytettävän tulikurin puutetta. Emme voi tietää, oltaisiko kolmen panttivangin kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin jouduttu mikäli äänekäs tulitus ei olisi paljastanut toimintaa, mutta tiedämme että sen johdosta terroristit olivat terminaalissa hereillä ja valmiina käyttämään aseitaan.

Entebben lennonjohtotorni koiran vuonna 1994. Taistelun jäljet ovat yhä näkyvissä.

Henkilöiden kohtalot lankeavat ristiin monella tapaa. Jean-Jacques Maimon oli yksi niistä Ranskan ja Israelin kaksoiskansalaisista, jotka tietoisesti valitsivat julistautua Israelin juutalaisiksi ja siten jäädä muien juutalaispanttivankien joukkoon. Bengahzissa keskenmenon teeskennllyt sairaanhoitaja Patricia Martell taas oli hoitanut Idi Aminia 1970, tämän jouduttua sairaalaan Israelissa ollessaan Israelin asevoimien koulutettavana (Idi Amin kaappasi vallan Ugandassa 1971, ja tuohon asti Israel tarjosi koulutusta Ugandan asevoimille).

Operaatiossa kaatunut Joonatan Netanjahu taas oli Israelin nykyisen pääministeri Benjamin Netanjahun isoveli, eikä ole mitenkään poissuljettua, etteikö veljen kaatuminen olisi vaikuttanut myöhemmän poliitikon kovaan linjaan (myös Benjamin Netanjahu palveli myöhemmin samassa Sayret Matkal –erikoisyksikössä; ei ole muutenkan tavatonta, että asevoimien eliitistä noustaan Israelin poliittiseen johtoon, pääministereiksi ovat nousset mm. toinen Sayret Matkalin kommando Ehud Barak, Ariel Sharon taas oli panssariprikaatin päällikkö). Kersantti Hershko taas ei koskan toipunut vammastaan, koska ei voinut toipua siitä. Hän on ollut neliraajahalvaantunut nyt 50 vuotta.

Kersantti Hershko (pyörätuolissa) ja Benjamin Netanjahu. Kuva: Ynet News

Hieman yllättäen Idi AMin ei määrännyt Entebbeen jäänyttä A300:aa tuhottavaksi, vaan salli Air Francen lähettää lentomiehistön noutamaan sen. F-BVGG palveli Air Francen väreissä vielä yli kaksi vuosikymmentä härän vuoteen 1997 asti, jolloin se muunnettiin rahtikoneeksi, myytiin ensin Turkkiin ja sittemmin Indonesiaan, kunnes vielä puolitoista vuosikymmentä uusiokäytössä palvellut A300B4 romutettiin härän vuonna 2009.

Vihollisen tappiot olivat 2 saksalaista ja 6 palestiinalaista PLFP-EO:n terroristia ja ainakin 45 ugandalaista sotilasta, sekä 11 hävittäjälentokonetta, mikä vastasi noin neljännestä Ugandan ilmavoimien koko vahvuudesta. Julma diktaattori Idi Amin sai tästä nöyryytyksestä aimoluokan paskahalvauksen, ja määräsi kostoksi viimeisen panttivangin, 74-vuotiaan kampalalaiseen sairaalaan ennen iskua siirretyn Dora Blochin murhattavaksi. Ainakin 12 ugandalaista sotilasta teloitettiin tekaistujen syytteiden nojalla Israelin agentteina. Amin piti myös Keniaa vastuullisena, ja jo valmiiksi kireät välit Kenian ja Ugandan välillä tiukkenivat kansanmurhaksi. Ainakin 245 Ugandassa asunutta Kenian kansalaista lahdattiin, ja tuhannet pakenivat rajan yli Keniaan.

Dora Bloch. Kuva: Wikipedia

POST-EPILOGI

Presidenttiä esittäville ilmapallovauvoille tyypillisesti myös Idi Aminin valtakunta romahti omaan mahdottomuuteensa. Uganda jo valmiiksi heikoilla kantimilla ollut kehitysmaatalous suorastaan romahti puolihullun hirmuvaltiaan komentaessa rautakouralla. Erilaiset puhdistukset, sorto, terrori ja mielivaltaiset teloitukset hävittivät maan taloudesta ja infrasturuktuurista lähes kaiken osaamisen, ja Ugandan armeija ei ollut juuri muuta kuin katuganstereita univormuissa. Tyypillinen muroihinsa kusseen sotilasjuntan peliliike on kääntää huomio ulkoiseen viholliseen, ja Idi Aminin Uganda hyökkäsikin etelään Tansaniaan 30. lokakuuta hevosen vuonna 1978. Ugandalaiset miehittivät aluksi laajoja alueita ja rosvopäällikön komennolle valitettavan tavanomaisesti ryöstivät valtaamansa kylät sekä raiskasivat ja lahtasivat niiden asukkaat.

Tansanian vastahyökkäys oli odotettu ja selvästi ammattimaisempi kuin Idi Aminin ugandalaisten ryöstelyyn keskittyvän rosvojoukon poukkoilu. Tansanialaiset käyttivät laajasti neuvostovalmisteisia BM-21 –raketinheittimiä ja kostonhimoinen jalkaväki kävi ahnaasti pommitusten heikentämien asemien kimppuun. Ugandalaiset ajettiin takaisin vanhan rajan taakse 29. marraskuuta, ja Tansanian vastahyökkäys jatkui Ugandan alueelle. Idi Aminin valakunta alkoi hajota väkivaltakoneiston pettäessä, ja Ugandan vapautusliike liittyi sotaan Tansanian puolelle, eikä eteneminen pysähtynyt kuin hetkeksi Muammar Gaddafin lähetettyä noin 3000 libyalaista sotilasta Aminin tueksi, mutta nämäkin lyötiin taistelussa ja pakotettiin perääntymään. Idi Amin pakeni kesäkuussa vuohen vuonna 1979 ensin Libyaan, ja lopulta Saudi-Arabiaan, joka myönsi tälle turvapaikan apinan vuonna 1980 ja missä Amin lopulta kuoli vuohen vuonna 2003.

Idi Amin oli yksi niistä niin monista diktaattoreista, joita ei koskaan saatu vastuuseen teoistaan. Pelkästään Ugandan-Tansanian sota vaati ainakin 2500 sotilaan ja 1500 siviilin hengen, terrori Ugandassa taas vaati vähintään 300 000 sielua ja jätti jälkeensä lohduttomaan kuntoon hävitetyn ja häpeän lävistämän kansakunnan.