Kömyn valtakunta: MiG-25 – Taivaiden jahtikoira

Kettulepakon tarina alkaa samasta kehdosta mustarastaan kanssa, mutta sen eri päädystä. Neukkulainen hävittäjäteknologia, eli MiG-15, osoitti jo Korean sodassa olevansa samalla viivalla amerkkalaisen (F-86 Sabre) kanssa. Siksi Yhdysvaltain ilmavoimien strateginen lennosto SAC kiihdytti suihkupommittajien tuotantoa, ja ennenkaikkea himoitsi yliäänipommikoneita joita hävittäjät eivät saisi kiinni. Tähän tarpeeseen sotateollinen kompleksi toimitti Convair B-58 Hustlerin, deltasiipisen kahden Machin ydinpommijuhdan.

Neuvostoliitto ei suuruutensa päivinä istunut sormi pyllyssä. Oli ilmeistä, että amerikkalaiset kehittäisivät pian yliäänipommikoneita, joten niihin oli vastattava yliäänitorjuntahävittäjillä. MiG-21 vedettiinkin hangaarista päivänvaloon jo 1955. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan olleet tyytymässä Convairiin: suunnittelupöydällä oli kolminkertaiseen yliääninopeuteen karkaava XB-70 Valkyrie. Samaan aikaan amerikkalaiset Lockheed U-2 Dragon Ladyt kuvasivat säännöllisesti Neuvostoliittoa. Vaadittiin siis kokonaan uuden sukupolven torjuntahävittäjä. Työ alkoi kesällä 1959.

Torjuntahävittäjien suunnittelu oli Neuvostoliitossa pitkälti Mikojan-Gurevitshin (Artem Mikojan ja Mihail Gurevitsh) suunnittelutoimiston (Микоя́н и Гуре́вич) harteilla. Suunnittelutoimiston nimi on muuten neukuille hyvin harvinainen julkinen sanaleikki: lyhenne MiG ( МиГ ) tarkoittaa myös ”M ja G”, sillä venäjän kielen aakkonen и (i) merkitsee myös sanaa ”ja”.

Toimisto piirteli sarjan luonnoksia, jotka rakentuivat pitkälti MiG-21:n protoyypin deltasiiven ja nuolisiipisen pystön ympärille. Näissä luonnoksissa ongelmaksi muodoistui moottoreiden sijoittelu, sillä lähes kolmen Machin nopeuteen ei päästäisi yhdellä moottorilla vaikka mitä tehtäisiin. Päällekkäiset ja peräkkäiset moottoriripustukset olisivat hankalia niin painopisteen kuin huollon kannalta. Siipikannattimet taas olisivat tuottaneet moottorihäiriötilanteessa hirvittävän vääntömomentin, joka olisi valtavassa yliääninopeudessa suorastaan katastrofi. Moottorit katsottiin parhaaksi sijoittaa rinnakkain ja tehdä niille toisistaan riippumattomat ilmanotot.

1960-luvun loppu oli uudenlaisen aerodynamiikan aikakautta. Muuttuvageometrinen siipi edusti silloin moderneinta ajattelua, mahdollistihan se siipikulman muutoksen nopeuden funktiona, mikä taas tekisi siipikulmasta optimaalisen kulloisenkiin lentotilaan: lasku- ja nousunopeudet laskevat pienellä siipikulmalla, ja transsooninen vastus taas suurella. MiG tekikin toisesta uudesta hävittäjästään, MiG-23:sta muuttuvageometrisen, mutta MiG-25 tulisi olemaan nuolisiipinen. Se nimittäin olisi kerosiinille yhtä janoinen kuin teekkari keskioluelle. Muuttuvageometrinen siipi veisi paljon tilaa ja toisi painoa, mitä tarvittiin kipeästi polttoaineelle. MiG-25:n tehtävä sitäpaitsi oli olla korkealla lentävien tiedustelu- ja pommikoneiden torjunta. Se ei siis saisi matala- ja hidaslento-ominaisuuksien paranemisesta etua varsinaiseen tehtäväänsä.

MiG-25 ei ole kaunis. Se on tiiliskivi, jolla on siivet.

Prototyyppi nousi siivilleen 6. maaliskuuta 1964. Siinä oli suuret polttoainesäiliöt siipien päissä, mutta ne poistettiin niiden tuottaman rajun flutterin eli tärinän takia. Seuraava prototyyppi alkoikin paukutella ennätyksiä: 1000 km suljetulla radalla kellotettiin 2319,12 km/h maaliskuussa 1965, 500 km radalla 2981,5 km/h. Nousunopeus 20 000 metriin kellottui 169,8 sekuntiin. 1000 kilon ulkoisella kuormalla päästiin 29 977 metrin korkeuteen, ja MiG-25 rikkoi ensimmäisenä ilmaa hengittävänä lentokoneena 35 000 metrin rajan. Korkeusennätystä ulkoisella kuormalla parannettiin myöhemmin 36 240 metriin, mutta tällöin moottorit sammuivat ohuessa ilmassa ja kone jatkoi ballistista lentorataansa inertiallaan. Lakipisteessä ilmanopeus oli enää 75 km/h. Ilman kuormaa päästiin 37 650 metriin. MiG-25 oli näyttänyt kannuksensa. Palveluskäyttö alkoi Neuvostoliiton ilmapuolustusvoimissa vuonna 1970.

MiG-25 oli saanut NATO-koodin Foxbat jo sen esiinnyttyä julkisuudessa ensi kertaa Moskovan Domodedovon lentonäytöksessä heinäkuussa 1967. Lockheed Blackbirdit myös napsivat kuvia Gorkin tehtailta ulos rullaavista koneista. USA:n ilmavoimat oli järkyttynyt. Koneen suuri siipi saattoi heille tarkoittaa vain sitä, että kyseessä olisi erittäin ketterä ja nopea ilmaherruushävittäjä, jolla olisi pieni siipikuormitus. Siksi Yhdysvalloissa alkoi pian uuden sukupolven ilmaherruushävittäjän kehitystyö, mistä kehkeytyi myöhemmin F-15. Sen perusrakenne on hyvin samanlainen, kuin MiG-25:n.

Kettulepakko on monella tapaa poikkeuksellinen hävittäjä. Jo silkka huippunopeus 2,83 Mach tekee siitä ainutlaatuisen kaltaistensa seurassa, mutta niin tekee sen rakennekin: se on tiettävästi ainoa hävittäjä, jonka massasta pääosa on ruostumatonta terästä. Ilmakehän kompression aiheuttamat lämpökuormat (yli 400 Celsiusta) nimittäin ovat alumiinille liikaa. Jopa hypereutedisten silumiinien ominaisuudet loppuvat. Amerikkalaiset käyttivät Lockheed Blackbirdissä titaania, mutta neukuissa sitä ei osattu käsitellä. Titaaniohutlevyjen hitsisaumat murtuivat hitsin jäähtyessä, eikä koneistusominaisuuksiakaan juuri tunnettu. Lisäksi sosialisteilla ei tunnetusti ole riittävästi rahaa, joten MiG päätyi käyttämään nikkelirikasta ja siksi hyvin lämmönkestävää rosteria, jonka hitsaaminen hallittiin. Koneen massasta 80% on rosteria, 11 % alumiinia ja 9% titaania.

Intialainen MiG-25UB jahtaa auringonpimennystä 1995. Kuva: Hushkit.net

Vielä erikoisempi on kettulepakon sotahistoria. Se nimittäin pääsi maistamaan sotaa melkein heti kättelyssä. 70-luvun taite oli tästä mielenkiintoista aikaa: suurvallat koettelivat toistensa muskeleita, mutta verhon takaa, proxy-sodissa. Neukut lähettivät Foxbatin tiedustelumalleja (MiG-25R ja RB) Egyptiin jo maaliskuussa 1971. Sieltä käsin niillä kuvattiin iippojen asemia ählyjen laskuun, mistä juutalaiset eivät luonnollisesti pitäneet. He näkivät Foxbatit tutkillaan, ja lähettivät omia murhakullejaan, F-4 Phantomeita torjumaan. Marraskuussa 1971 Mach 2.5:ttä lentävät Foxbatit päätyivät Phatomien tutkalukitukseen, ja saivat ohjuksia niskaansa. Tikat eivät kuitenkaan osuneet: Foxbat kykeni nimittäin ajamaan ylivaihteella. Neukkulentäjät käänsivät koneen loivaan syöksyyn ja moottorit ylikierroksille, jolloin ne kellottivat iippojen tutkassa huikeat Mach 3.2. Tämä tosin johti moottoreiden täydelliseen tuhoon.

Kettulepakolla oli jahtikoiran muskelit. Tumanski R-15 on sangen primitiivinen, eli yksivaiheinen suora suihkumoottori, jossa on 5-vaiheinen kompressori ja yksivaiheinen turbiini. Lähes kaikki osat ovat nikkeliterästä, sillä neukkujen kyvyt eivät riittäneet titaaniseoksiin tai kompostiin. Siksi moottori painaa huimat 2,5 tonnia. Työntövoimaa kerosiinikrematorio tuottaa kuivana 75 kN ja jälkipoltolla huimat 100 kN. Alkukantainen rakenne ja materiaalit tekivät moottorin kehityksestä hankalaa, mutta myös rajua: Moottorin elinkaari oli 50-luvun koeversioissa 15 tuntia, MiG-25:n tullessa palveluskäyttöön 1970 150 tuntia, mutta se nousi pian 750 tuntiin. Jälkipolttimen käyttöaika nousi samalla 3 minuutista 8 minuutin kautta 40:een. R-15 kärsii samoista lämpötilojen tuomista ongelmista kuin Blackbird: sen polttoaine on erikoisseosta T-6, jolla on kerosiinia korkeampi kiehumispiste. Neukkutyyliin moottorin palosammuttimet on ladattu kloorifluorihiilillä, tuttavallisemmin CFC:llä. Pääsuunnittelija Fjodor Shutsov muuten sai R-15:n suunnittelusta Leninin kunniamerkin.

MiG-25PU. Näky on kuin hiekkaa soraisille silmille.

Neukkulepakon tarinaan kuuluu myös vakoilusivujuoni. Luutnantti Viktor Belenko loikkasi MiG-25P-torjuntahävittäjäversiollaan Japaniin syyskuussa 1976. Tästä tempusta USAF sai orgasmin ja Neuvostoliitto paskahalvauksen. Amerikkalaiset purkivat silloisen CIA:n päällikön George H.W. Bushin käskystä sekä MiGin että Belenkon osiin. MiG lähetettiin 67 vuorokauden tökkimisen jälkeen purettuna takaisin Neuvostoliittoon (missä se muuten koottiin uudelleen ja on nyt muistomerkkinä Nizhni Novgorodissa) ja Belenko viiden kuukauden grillaamisen jälkeen Amerikkaan, minne presidentti Gerald Ford antoi tälle pysyvän turvapaikan, sekä käytännössä rajattoman luottotilin. Lännessä nähtiin nyt ensi kertaa MiG-25 läheltä. Löydökset olivat mullistavia. Foxbat ei ollutkaan kaartotaisteluun kykenevä ilmaherruushävittäjä. Sen sijaan se oli kauhea murhakulli, joka oli rakennettu tasan yhtä tarkoitusta varten: lentämään niin lujaa kuin mahdollista, ja teki sen hyvin alkukantaisella ja tehokkaalla tavalla. Se käytti raakaa voimaa. Se oli kuin koneteekkari sängyssä.

MiG-25:n kiihtyvyysmaksimi (”G-voima”) täysillä säiliöillä on vain 2,2 G, ja absoluuttinen rakenteellinen myötörajakin tulee vastaan jo 4,5 G:ssä. Toimintasäde taistelutehtävissä oli vain 300 km ja siirtolentomatkakin 1200 km. Teräksinen rakenne teki koneesta huiman 29 tonnin painoisen.

Samaten MiG-25:n tutka, Smertsh-A (NATO-koodiltaan Foxfire) on sangen primitiivinen, mutta hyvin pitkälle kehitetty. Lähes kaikki komponentit ovat elektroniputkia, mitkä tekevät tutkasta sekä raskaan että energiasyöpön, mutta samalla monella tapaa kestävän; elektroniputket kestävät rajuja lämpötiloja, joten avioniikka- ja tutkakuiluja ei ollut tarpeen jäähdyttää. Ne myös kestivät ydinräjähdysten aiheuttamaa sähkömagneettista pulssia. Tutkan ottoteho on 600 kilowattia, yli 800 hevosvoimaa. Sillä oli kuitenkin vakava heikkous: se ei kyennyt kunnolla havaitsemaan, saati lukitsemaan maataustaa vastaan olevia kohteita. MiG-25 lensi erittäin korkealla, joten lähes aina sen kohteet olivat sen alapuolella, ja täten joutuivat helposti maataustaa vasten.

Belenkon loikattua länteen neukkuilmavoimissa rytisi ankara paskahalvaus, joka ratkaisi kaksi ongelmaa kerralla: MiG-25 sai kokonaan uuden tutkan ja ohjausjärjestelmän. Tämä uusi tutka oli pulssi-Doppler-tyyppinen Safir-25, joka kykeni lukitsemaan maataustaa vasten. Samalla koneeseen asennettiin uudemmat R-15B-300 –moottorit, joilla oli pidempi elinkaari. Tämä malli tunnettiin nimellä MiG-25PD.

Sekä ruotsalaiset että amerikkalaiset näkivät tutkissaan MiG-25:n jahtaavan Lockheed Blackbirdejä Itämeren yllä ja saavuttavan 2,9 km etäisyyden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kettulepakon kykyä ampua mustarastas alas; sen toimintasäde oli todella lyhyt, joten Blackbird kyettiin tavoittamaan vain lyhyellä sektorilla sen lentomatkaa, ja tämä tapahtui Blackbirdin ollessa jo kansainvälisessä ilmatilassa, palaamassa NATO:n tukikohtiin Euroopassa. Myös ruotsalaiset Viggenit saivat sen kiinni, ja juuri tästä samasta syystä: Blackbirdit olivat jarruttamassa.

Sotaa MiG-25 sai maistaa useampaankin kertaan. Muutaman kerran esinahattomat väijyttivät syyrialaisia Foxbateja ja ampuivat niitä alas F-4 Phantomeilla, mutta George H.W.Bushin öljysodassa Persianlahdella 1991 irakilainen MiG-25PD ampui alas amerikkalaisen F-18 Hornetin. Toinen Foxbat onnnistui väistämään kahdeksan sitä jahtaavaa F-15 –hävittäjää, ajoi pakosalle rynnäkkökoneita saattavan EF-111:n ja onnistui vielä pakenemaan paikalta. Kolmannessa tapauksessa kaksi Foxbatia ampui ohjuslastinsa F-15-partiota kohti. Ohjukset eivät osuneet, ja alkoi kaikkien aikojen takaa-ajo. Neljä F-15-ilmaherruushävittäjää ajoi Foxbateja takaa ja ampuivat kaikki 10 pitkänmatkan Sparrow-ohjustaan, nekin osumatta. Kaikki tämä tapahtui yli kahden Machin nopeudessa täydellä jälkipoltolla.

Ählyt eivät toki päässeet sodastaan ilmaiseksi. F-15:t ampuivat alas kaksi Foxbatia. Persianlahden sodan lisäksi Irakin Foxbatit kurittivat iranilaisia pitkässä Irakin-Iranin sodassa (1980-88). Tulokset ovat sekavia, mutta yleinen konsensus on, että Foxbatit ampuivat alas iranilaisia Phantomeja ja Iranin F-14:t Foxbateja.

Neukuille oli selvää, että MiG-25:n kyvyt olivat rajoitettuja. Siksi siitä kehitettiinkin läjä erilaisia erikoismalleja, erityisesti tiedustelukoneita ja elektronisen tiedustelun koneita. Erikoisempaa käyttöä edustaa taktinen tiedustelu/pommittajamuunnos MiG-25RB, joka voitiin lastata kahdeksalla 500 kilon ohjaamattomalla pommilla, joiden lentorata täydestä vauhdista irrotettuna oli sadan kilometrin luokkaa. Vielä erikoisempi on MiG-25RR, suuren korkeuden säteilytiedusteluversio, jolla kerättiin näytteitä Kiinan ydinkokeista Gobin autiomaassa. Lisäksi Foxbateja varustettiin tutkantorjuntaohjuksilla tuhoamaan vihollisen ilmapuolustus.

MiG-25:n tuotanto päättyi 1984, kun 1191 konetta oli rullannut ulos, eikä koneen poistumispäivämäärä palveluksesta ole tiedossa. Se on tiettävästi edelleen Syyrian ilmavoimien käytössä. Tarinalla on kuitenkin täysi jatko-osa: MiG-31, NATO-tunnukseltaan Foxhound. Se tuli palveluskäyttöön 1981.

MiG-31 erottuu telilaskutelineellä ja tylpemmällä nokalla.

Foxhoundin tehtäväpaletti on paljon laajempi: torjuntahävittäjätehtävän lisäksi sen kuuluu torjua risteilyohjuksia ja niiden laukaisualustoja ja saattaa pitkan kantaman pommittajia. Se on kaksipaikkainen, sillä tavaraa on tullut kyytiin kosolti lisää. Asejärjestelmän sydän on Neuvostoliiton kehittynein sähkötekninen tuote, Zaslon S-800 –tutka (NATO-tunnukseltaan Flashdance). Se oli ensimmäinen lentokoneeseen asennettu PESA (Passive Electronically Scanned Array) –tutka, eli passiivitoiminen vaihematriisitutka. Sen tutka-antenni ei käänny lukittuessaan kohteeseen tai haravoidessaan sitä, vaan sen lähetin-vastaanotinelementtien vaiheet synkronoidaan haluttuun suuntaan. Siksi se on tavattoman nopea ohjatessaan tutkakeilaansa. Tämän lisäksi neljä kaukana erillään lentävää Foxhoundia kykenee kytkemään Flashdance-tutkansa yhteen, muodostaen 900 km leveän keilausvyöhykkeen. Havaintoetäisyys on yli 200 kilometriä ja lukitusjärjestelmä voi ampua neljää kohdetta yhtä aikaa. Järjestelmässä on lisäksi infrapuna-anturit.

Myös alkukantaiset Tumanski R-15:t hylättiin; MiG-31 raapii taivasta Soloviev D-30 -ohivirtausmoottoreiden voimin, mikä on sen yliäänitehtävään nähden erikoista. Ohivirtauksen edut nimittäin keskittyvät alisooniselle nopeusalueelle, mutta tämä oli suunnittelijoiden hakema kompromissi. Näin toimintasädettä nimittäin saatiin jatkettua 1450 kilometriin matkalentonopeudella 0,8 Mach ja 2,35 Machillakin kantamaa on 720 km, kiitos ohivirtausmoottorien paremman hyötysuhteen erityisesti nousussa. Murhakullit tarjoavat yhä vain lisää raakaa voimaa: kolmivaiheinen matalapainekompressori toimii ohivirtausvaiheena ja ruokkii 11-vaiheista korkeapainekompressoria, joka taas ruokkii liekkikannuja, jotka myskevät rakkautta kaksivaiheiseen korkeapaineturbiiniin ja edelleen nelivaiheiseen matalapaineturbiiniin. Työntövoimaa on tarjolla kuivana 93 kN, siis lähes yhtä paljon kuin R-15:llä jälkipoltolla. Ohivirtaava Soloviev saa happirikasta ilmaa ohivirtauksesta, joten jälkipoltin antaa huimat 152 kN. 30 tonnia työntövoimaa tekee 46-tonnisesta Foxhoundista todellisen jahtikoiran.

FLASHDANCE

Foxhound on muutenkin uudestisyntynyt Foxbat. Rakenteita on vahvistettu merkittävästi, ja materiaalipuolta on päivitetty. Rosterin osuus on laskenut 49 %:iin, 33 % on kevytmetalleja, 19 % titaania ja pari prosenttia kompostia. Kiihtyvyysrajoitus on silti 5 G yliääninopeuksilla. Venäjä modernisoi parhaillaan MiG-31 –laivastoaan, ja aikoo jatkaa niiden käyttöä 2030-luvulle. Silloin palvelukseenastumisesta on kulunut 60 vuotta.

Kettulepakon tarina on monella tapaa erikoinen. Se rakennettiin torjumaan uhkaa, jota ei koskaan tullut. Se teki sen tavalla, joka oli poikkeuksellisen raaka. Se pakotti vihollisen, jota ei koskaan ollut, rakentamaan vasta-aseen itselleen sotaan, jota ei koskaan tullut. Se on hävittäjä maasta, jota ei enää ole ja jatkaa elämäänsä uutena hävittäjänä maassa, jota ei koskaan tule. Se on Siperian isännätön hurtta.