Tapahtui eräänä päivänä vuohen vuonna - USS Forrestalin tulipalo

Forrestal-luokan johtoalus, ylimassiivisista lentotukialuksista ensimmäinen, kuvasi lentotukialusten valtavaa merkitystä suurvallan voimaprojektiossa: alus oli vielä kölinlaskunsa aikaan 1952 suunniteltu käyttämään suoraa lentokantta, ja villisti luokan aluksiin oltiin kaavailtu jopa rungon sisään vetytyvää tornia. Tukialusten kehitys oli raivokasta, ja arkirealismi saavutti pian selkävoiton. Forrestaliin rakennettiin suurikokoinen kiinteä torni, ja lentokannen laskurata käännettiin 9 asteen kulmaan laivan keskilinjaan nähden. Näin alus pystyi yhtaikaa lähettämään ja vastaanottamaan lentokoneita, kun etukansi jäi vapaaksi laskeutuvien koneiden tieltä. Tukialuslähtöjä kiihdyttämään myös asennettiin höyrykatapultit, joiden avulla voitiin laukaista jopa raskaita, 28-tonnisia F-4 Phantomeita täydessä lastissa. Forrestal oli Yhdysvaltain laivaston ensimmäinen tukialus, johon nämä ominaisuudet rakennettiin telakalla jo valmistusvaiheessa.

USS Forrestal

USS Forrestal raahusti heinäkuussa 1967 pitkin Tonkininlahtea lähettääkseen rynnäkkökoneensa, hävittäjäpommittajansa ja tiedustelukoneensa voittamaan Vietnamin sotaa. Sota kävi kiihkeää vaihetta kuin nuori rakkaus: laivasto pumppasi pommeja Vietnamiin nopeammin kuin tehtaat ehtivät niitä rakentaa. Siksi USS Forrestal oli 28. heinäkuuta saanut täydennykseksi Korean sodan aikaisia tuhannen paunan (454 kg) M65-sirpalepommeja korvaamaan lähes loppuun käytettyjä modernimpia Mark 83:sia. Guamin trooppisissa hangaareissa vuosikymmenen säilötyt pommit olivat hirvittävässä kunnossa: umpiruosteessa, ja jotkut jopa vuosivat nestemäistä parafiinia, räjähdysaineen flegmatisointi- eli stabilointiainetta, Forrestalin lentokannelle. Tväl-upseeri kieltäytyi ottamasta moisia rotiskoja vastaan, ja ilmoitti tämän kapteeni John Belingille. Beling käski ammuslaivaa vaihtamaan pommit Mark 83:siin, mutta sai vastaukseksi eioota. Nämä olivat ainoaa A-tarviketta, mitä USS Diamond Headilla oli tarjota. Vastenmielisesti Beling käski latoa pommit lentokannen reunalle ja erikseen kielsi niiden viemisen panssarikannen alle pommimakasiineihin. Riski oli nyt vain pakko ottaa: aamulla pommit olisivat kuitenkin vietnamilaisten päänsärky.

Se oli kaunis päivä, heinäkuun 29. vuohen vuonna 1967 Tyynellämerellä. Forrestalin huoltokannelta oli nostettu 12 A-4E Skyhawk-rynnäkkökonetta, seitsemän F-4B Phantom-rynnäkköhävittäjää ja kaksi A-5 Vigilante-tiedustelukonetta. Kaikki koneet oli aseistettu ja tankattu täyteen lastiin, ja tukialus valmistautui lähettämään Trumanin oppia vietnamilaisten paksuihin kalloihin.

Kello 10:51 F-4B numero 110 oli käynnistänyt moottorinsa ja niihin kytketyt dynamonsa. Se oli valmis kytkettäväksi irti tukialuksen sähköverkosta ja lentäjä, komentajakapteeni James Bangert käänsi virtakytkimen ulkoisesta sisäiseksi. Verkkovirran katketessa ja akkuvirran hypätessä päälle syntyi virtapiikki, joka eteni läpi koko koneen johdotuksen. Se kulkeutui myös siiven alle ripustettuun Zuni-rakettikasettiin.

Koneiden sijainti heinäkuun 29. päivän aamuna.

Viiden tuuman (127 mm) Zuni-raketit oli asetettu neljän raketin LAU-10 –kasetteihin. Zuni oli tunnettu herkästä sytytyksestään, joten kasetteihin oli asennettu varmistinsokat, jotka eristivät ne lentokoneen sähköjärjestelmästä. Sokat sai poistaa vasta, kun kone oli kiinnitetty katapulttiin. Lisäksi rakettikasetin siansaparoksi kutsutun virroittimen sai kytkeä samaten vasta katapultilla, mutta tästä tingittiin läpi merivoimien. Tukialuskoneiden lähettäminen oli kiireistä hommaa ja kaikilla kädet täynnä työtä, joten asemestarit kytkivät rakettikasetit jo rullausvaiheessa.

Phantom numero 110 seisoi lentokannen takareunassa 45 asteen kulmassa laivaan keskilinjaan nähden. Virtapiikki kulki rakettikasettiin, jonka varmistussokan 32 solmun nopeudella pauhava tuuli oli repinyt irti. Kasetin johdonsuojakatkaisija ei toiminut, joten Zuni-raketin sytytysmekanismi toimi. Viiden tuuman raketti ampaisi ulos putkestaan, repi edestä kävelleen merisotilaan käden mukaansa ja rysähti komentajakapteeni Fred Whiten A-4 Skyhawkiin numero 405. Raketin 25 kilon sotapää taistelukärki ei virittynyt näin lyhyen lennon aikana, mutta raketti hajosi palasiksi ja repi auki 1500 litran polttoainesäiliön Skyhawkin oikeassa siivessä. Rakettimoottorin hehkuvat kekäleet upposivat vellovaan kerosiiniin, joka leimahti heti valtavaksi kuloksi. Zunin sirpaleet myös silpoivat auki kymmenien metrien päässä suihkukilven takana rullaavan Skyhawkin numero 310 keskiripustimen polttoainesäiliön. Zuni myös repi Skyhawkin ripustimesta M65-sirpalepommin, joka putosi palavan kerosiinin syleilyyn.  Tätä näytelmää katsoi lähetäisyydeltä muuan komentajakapteeni John McCain Skyhawkista 416, joka oli syttyneen 405:n vieressä. Lentäjät tekivät vauhdittoman pituushypyn ja sadan metrin estejuoksun maailmanennätykset syöksessään ulos koneistaan.

Vauriontorjuntaryhmä 8 syöksyi paikalle kuin ilmaisten ämpärien perässä. Ryhmänjohtaja Gerald Farrier ei ehtinyt kiskoa ylleen edes palosuojahaalaria, vaan nappasi mukaansa PKP-jauhesammuttimen.  Farrier suihkutti palavaan kerosiiniin kaliumbikarbonaatin, natriumbikarbonaatin, silikaattikiilteen, bentoniitin ja amorfisen silikan seosta, joka oli tehty hydrofobiseksi metyylivetysiloksaanilla. Seuraavat tapahtumat ovat kemian korutonta näytelmää.

Pari hetkeä Zuni-raketin laukeamisen jälkeen.

Alkusammutukseen koulutettu ryhmä tiesi, että heillä olisi noin 10 minuuttia aikaa sammuttaa pommien ympärillä raivoava tuli, ennenkuin räjähdelataus antaisi lämmölle periksi flegmatisointiaineena käytetyn parafiinivahan haihduttua, ja seuraisi defraglaatio eli detonaatiota hitaampi räjähtävä palaminen. Farrierin epäonneksi tämä koski Mark 83-pommia, jonka räjähdysainelataus Composition H6 sisältää 44 painoprosenttia heksogeeniä, 29,5 % trinitrotolueenia, 21 % alumiinijauhetta, 0,5 % kalsiumkloridia ja mikä tärkeintä, 5 % parafiinivahaa. Zuni-raketin repimä pommi oli kuitenkin M65, jonka lataus on seosta Composition B, eli 59,5 % heksogeeniä, 39,4 % trinitrotolueenia ja vain 1,1 % parafiinia – josta siitäkin osa oli tihkunut Forrestalin lentokannelle ja Guamin hangaareihin.

Farrier eikä kukaan muukaan vauriontorjuntaryhmä 8:ssa ei tiennyt tätä. Ensimmäinen M65-pommi räjähti minuutti ja 34 sekuntia Zunin laukeamisen jälkeen. 454 kilon pommi vei mukanaan Farrierin ja kolmea lukuunottamatta kaikki ryhmän 8 miehet. Se myös silpoi hengiltä Skyhawk 405:n ohjaaja Whiten, ja heitti McCainin sirpalevammoja saaneena selälleen. Kaikkiaan M65 tappoi 35 tuleen syöksynyttä miestä, ja haavoitti 27:ää. Samalla se myös repi ammottavan aukon panssaroituun lentokanteen.

Yksi lentokannen kraatereista palon jälkeen. Kuva: https://www.stripes.com/news/chronology-of-disaster-on-carrier-forrestal-1.360106

Räjähtänyt M65 silpoi miesten ohella myös kaikki takakannella seisoneet hävittäjät, joista vuosi tonneittain kerosiinia liekkeihin, joka edelleen palavana syöksyi kanteen ilmestyneestä reiästä alas. Lentokannen takaosan alla sijaitsi miehistön skanssi eli majoitustilat, missä yövuoron miehistö oli parhaillaan nukkumassa. Seuraukset olivat juuri niin hirvittäviä kuin kuvitella saattaa. Palavan kerosiinin hyökyaalto ahmaisi kymmeniä miehiä, jotka heräsivät kammottavaan näytelmään, missä heillä oli päärooli.

Yhdeksän sekuntia ensimmäisen räjähdyksen jälkeen, kun kerosiini oli juuri alkanut polttaa kirkuvia miehiä hengiltä, toinen M65 räjähti lentokannella vielä suuremmalla voimalla. Seos B, päinvastoin kuin seos H6, nimittäin vanhetessaan sekä herkistyy että voimistuu. Sen räjähdysnopeus kasvaa, samaten paineaallon voimakkuus. Sirpaleet repivät yhä lisää aukkoja hävittäjien polttoainesäiliöihin. Kaikkiaan 40 000 gallonaa eli 160 000 litraa palavaa kerosiinia hyökyi pitkin kantta. Räjähdysten ketjureaktio alkoi. Sirpaleet ja 1030 asteen liekillä palava kerosiini sytyttivät pommeja, Zuni-raketteja ja 20 mm tykinammuksia. Lentokannella vallitsi väkivaltainen näytelmä, joka veti vertoja skanssitilojen palavalle loukulle.

Lentokansi ensimmäisen detonaation jälkeen

Koska pommit olivat silponeet vauriontorjuntaryhmät käytännössä tyystin, joutuivat kouluttamattomat merimiehet, mekaanikot, ammusmiehet, viestimiehet, sähkömiehet, kansiohjaajat ja keittiömiehet kamppailemaan tulta vastaan sillä mitä heillä oli. Luonnollinen reaktio taistella tulta vastaan on ruiskuttaa siihen vettä, mitä kymmenistä paloletkuista syydettiinkin liekkeihin. Kerosiini on vettä kevyempää ja jää palamaan veden pinnalle, ja vaikka vesisuihkut pyyhkivätkin palavaa kerosiinia kannelta mereen, ne myös pyyhkivät pois toisten levittämän sammutusvaahdon ja –jauheen ja puhalsivat kerosiinia myös kannen alle. Palo vain levisi leviämistään. Sitä edesauttoi myös 32 solmun tuuli.

Taistelu paloa vastaan oli sankareiden näytelmää. Ammusmiehet syöksyivät urheasti tulimereen repimään aseita irti koneista ja heittämään ne yli laidan. Pienikokoiset filippiiniläiset messitarjoilijat kierittivät 250 paunan (125 kilon) lentopommeja mereen kuin oluttynnyreitä. Luutnantti Otis Knight tempaisi hangaarikannella 250 paunan pommin syliinsä ja heitti sen mereen. Yksi traktorinkuljettaja ajoi pahki palavaan hävittäjään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sai sen työnnettyä yli laidan. Mereen myös hyppi lukuisia palavia miehiä. Tukialuksen saattoalukset ajoivat palavan laivan viereen, vain kuuden metrin päähän, nostivat mereen hypänneitä ja paineaaltojen sinne heittämiä miehiä ja syytivät paloletkuilla vettä liekkeihin. Matruusi Milton Parker sammutti tulta vesiletkulla yhtäjaksoisesti yhdeksän tuntia, keskeyttäen vain yhdeksi hetkeksi vetämään jalkaansa uudet kengät. Hehkuvan lentokannen lämpö nimittäin poltti edelliset hänen jaloistaan. Upseerit löysivät jokaiseen tehtävään välittömästi vapaaehtoisen. Kolmoshangaarissa hiestä läpimärkä pursimies huusi tarvitsevansa viisi vapaaehtoista. 30 miestä ilmoittautui heti. Palaneita ja silpoutuneita miehiä kantoi sairastuvalle kuka heitä vain löysi. Lääkintähenkilöstö oli ymmärrettävästi täysin ylikuormitettu, joten saattoalusten lääkärit ja lääkintämiehet siirrettiin helikoptereilla USS Forrestalille. Kapteeni Beling ohjasi Forrestalin kohtauskurssille sairaalalaiva USS Reposen kanssa.

Phantomien hylkyjä lentokannen tyyrpuurin reunalla.

Peräosan käytävät olivat täynnä mustaa savua. Sinne pystyi menemään vain happinaamarin avulla. Kymmenet miehet alkoivat työstää tietään syvemmälle laivaan vetäen perässään paloletkuja, millä kerosiinin hehkuttamaa terästä jäähdytettiin sentään siihen pisteeseen, että sen yli saattoi kulkea. Kamppailu eloonjääneiden löytämiseksi skanssitiloista ja hangaarien nurkista oli epätoivoista, mutta sitä jatkettiin määrätietoisesti ja väsymättä. Teknikko Stephen Hock kamppaili tulta vastaan kannella 3 kunnes savu ja liekit pakottivat hänet hakemaan happinaamarin, ja jatkoi kamppailuaan tuntikausia, kunnes lopulta uupui savuntäyteisessä käytävässä eikä häntä saatu enää elvytettyä. Sotilaspoliisi Robert Rhuda pysyi vastuualueellaan vaikka olisi voinut paeta sieltä helposti, juoksi pitkin käytäviä evakuoiden yhä nukkuvia yövuoron miehiä, palasi yhä uudelleen kunnes lentopommi romahti hänen päälleen ja räjähti. Luutnantti Frank Guinan totesi, että hänelle on aivan turhaa tulla väittämään, että nuoriso olisi velttoa. Joka mies kamppaili sormet verillä tuntikausia, monet itsekin haavoittuneina, kunnes olivat niin uupuneita, että heidät piti kantaa pois.

Vasta klo 00:20 palo oli sammunut, mutta kannet 2 ja 3 olivat yhä liian kuumia, jotta sinne olisi päässyt. Kun rakenteet olivat viimein jäähtyneet , seurasi näytelmän järkyttävin osa. Sisätilat olivat täynnä hiiltyneitä ruumiita. Aluksen noin 5000 miestä työskentelivät vuoroissa ja ryhmissä, joten monen kohdalle osui nähdä hyvän toverin irvokkaaksi hiiltyneet jäänteet tai räjähdysten silpomat raajat.

Phantomin jäänteitä ja väsyneitä miehiä. Kuva: US Navy

USS Forrestalin palo oli päättynyt. Se oli vaatinut 134 miehen hengen ja 161 miehen terveyden.

Laivasto joutui etsimään ryhtiä itsestään. Palosta tehtiin virallinen tutkinta, joka ei esittänyt kenenkään asettamista syytteeseen. Kukaan ei ollut suoraan vastuussa tapahtumaketjusta, joka johti USS Forrestalin paloon. Zuni-rakettien kytkentä ennen katapulttia oli kiellettyä, mutta kapteenille ei oltu kerrottu asemestarien toimivan näin. Hänellä ei myöskään ollut vaihtoehtoa vanhentuneen A-tarvikkeen vastaanottamiselle. Palon- ja vauriontorjunta oli jo toisen maailmansodan aikana kehitetty USA:n laivastossa korkealle tasolle ja koulutettu jokaiselle merimiehelle, mutta Vietnamin sotaan mennessä oltiin päätetty säästää ja asettaa vain erikseen koulutetut miehistöt vastaamaan näistä tehtävistä. Siitä maksettiin nyt hirveää hintaa, joten tavasta luovuttiin, ja kaikki merikomennukselle määrättävät sotilaat joutuvat käymään palontorjuntakoulutuksen. Tukialusten lentokannelle asennettiin huuhtelujärjestelmä, joka peittää koko lentokannen sammutusvaahdolla kun tulipalo havaitaan. Kertakäyttöiset happinaamarit korvattiin uudelleentäytettävillä ilmapulloilla, jotka voitiin ladata laivan kompressoreilla. Laivat myös varustettiin kunnollisilla palomiehen varusteilla. Kohtalon ironiaa on, että ne vähät Mark 83-pommit, mitä koneisiin oli kiinnitetty, löydettiin hiiltyneinä romun seasta. Ne olivat toimineet juuri kuten niiden piti toimia - ne eivät toimineet.

Lentokannen huuhtelu. USS Franklin D. Roosevelt, 1969

Entä lentäjä McCain? Hänet ammuttiin alas Vietnamissa kolme kuukautta myöhemmin, ja vietti seuraavat viisi ja puoli vuotta pahamaineisella Hanoi Hilton- vankileirillä. Myöhemmin hänestä tuli senaattori, pyrki presidenttiehdokkaaksi George W. Bushia vastaan 2000 ja oli republikaanien presidenttiehdokas Barack Obamaa vastaan 2008. Nykymaailmaan pettynyt McCain kuoli aivosyöpään 2018 Vietnamin sodasta vempanneen  luistaneen presidentti Trumpin ilkkumana. Hyvistä pahoista miehistä viimeinen vei mukanaan nykyajalle vieraan maailman.

Lähteet:
https://www.history.navy.mil/content/history/nhhc/about-us/leadership/director/directors-corner/h-grams/h-gram-008/h-008-6.html

https://www.navy.mil/navydata/nav_legacy.asp?id=73

https://www.jag.navy.mil/library/investigations/USS%20FORRESTAL%20FIRE%2012%20AUG%2069%20PT%203.pdf

https://web.archive.org/web/20060208032244/http://www.chinfo.navy.mil/navpalib/ships/carriers/histories/cv59-forrestal/forrestal-fire.html

https://usnhistory.navylive.dodlive.mil/2017/07/28/how-the-1967-fire-on-uss-forrestal-improved-future-u-s-navy-damage-control-readiness/