Kömyn valtakunta: Bell UH-1 Huey

Hueyn tarina on saatavissa kuunnelmana.

Hueyn, tuon taivasvatkaimien arkkityypin, tarina alkaa Korean sodasta. Helikopteri oli kehitetty tuotantokelpoiseen muotoon toisen maailmansodan aikana, mutta sotaa ne saivat todella maistaa vasta Koreassa, missä Bell 47:t tunnettiin armon enkeleinä. Varhaiset helikopterit olivat nimittäin sangen keveitä rakkineita, mutta jaksoivat kantaa paaripotilaita etulinjasta. Helikopteri oli tehnyt haavoittuneiden evakuoinnista vaikeistakin paikoista ylipäätään mahdollista ja vieläpä nopeaa. Tällaisesta edes Florence Nightingale ei olisi osannut haaveilla.

USA:n armeija oli syystäkin vakuuttunut. Se käynnisti seuraavan sukupolven helikopterin kehittämisohjelman 1952. Uudelta koneelta vaadittiin paljon: sen piti evakuoinnin lisäksi taipua koulutukseen ja kuljetukseen, ja ennen kaikkea sen piti olla helppokäyttöinen ja edullinen ylläpidettävä, sillä koneita tarvittaisiin valtavia määriä. Moisesta tilauksesta kilpaili parikymmentä yhtiötä, mutta Bellillä oli etumatka.

Mäntämoottoreiden heikko tehopainosuhde on valtava rasite helikoptereille. Kiinteät siivet ovat suhteellisen tehokkaita tuottamaan nostetta. Niiden noste-vastussuhde on tyypillisesti vähintään 7, kun roottorit harvoin ylittävät 4,5:ttä. Lisäksi roottorin vääntömomentin kumoamiseen vaaditaan voima, joka luodaan pyrstöroottorilla, eli moottorin on tavallaan tehtävä työtä itseään vastaan. Näistä syistä helikopteri vaatii paljon tehoa pienen hyötykuorman kuljettamiseen, joten painoa on varastettava sieltä, missä sitä on. Kaikki massiiviset osat ovat voimalinjassa, jonka ainoa kevennettävissä oleva osa on käytännössä moottori.

Kaasuturbiini oli natsien ja vähän Frank Whittlen lahja maailmalle. Kompressorin, polttokammion, turbiinin ja vaihteistoon kytketyn, muusta moottorista mekaanisesti irrallisen vapaaturbiinin epäpyhä liittouma kykenee tuottamaan traumaattisia painesuhteita, siten tehotiheyksiä ja edelleen huikeita tehopainosuhteita. Bell kehitti turbiinimoottoroidun Bell 47 –version jo 1954. Tulokset olivat hyvin lupaavia. Uusi kone rakennettiin turbiiniteknologian ympärille. Armeija oli vaikuttunut. Se valitsi Bellin malli 204:n prototyyppivalmistukseen helmikuussa 1955.

Prototyyppi XH-40.

Bell 204 nousi vispilänsä varaan lokakuussa 1956. Omintakeinen kori oli 50-luvun autojen tapaan pyöreä ja linjakas, ja kätki sisäänsä 700-hevosvoimaisen turbiinimoottorin, Lycoming T53:n. Se ei ollut tenttinsä prujanneen teekkarin nilkin prujaama harjoitustyö, vaan itävaltalaisen tekniikan tohtori Anselm Franzin hengentuote. Connecticutin Stratfordiin, Yhdysvaltain Raaheen nyttemmin karkotettu natsi oli kehittänyt Luftwaffelle Me 262:n moottorit, Junkers Jumo 004B:t. Österbaumi oli kehitellyt mielenkiintoisen konstruktion: viisivaiheinen aksiaalinen matalapainekompressori ruokkii yksivaiheista radiaalikompressoria, jotka ruokkivat erikoista polttokammiota: 22 polttoainesuuttimella varustettua liekkikehää, joka on asennettu takaperin. Paineistettu ilma siis virtaa sisään polttokammion takaosasta, kääntää kulkusuuntaansa 180 astetta, palaa, ja palokaasut virtaavat jälleen 180 astetta käännyttyään kahteen aksiaaliturbiiniin, joista korkeapaineinen pyörittää kompressoria ja matalapaineinen, mekaanisesti moottorista irrallinen eli vapaaturbiini on kytketty alennusvaihteeseen. Traumaattinen 22 500 kierrosta minuutissa pudotetaan realistiselle tasolle, 6640 kierrokseen. Turbiinin tehotiheys käy ilmi sen mitoista: moottori painaa vain 250 kiloa, ja pituuttakin on vain 1,21 metriä, osin omalaatuisesta palokammiosta johtuen.

Lycoming T53. Kuva: Huey.co.uk

Moottoriteho välitetään vaihdelaatikolta sekä 90 astetta ylöspäin käännettynä roottoriasetelmaan, että alivaihteen avulla moottorin ali toiseen 42 asteen kulmassa kulmavaihteeseen pyrstöpuomissa ja siitä edelleen toiseen, 90 asteen kulmavaihteeseen pyrstöroottorille, joka pitkän puomin päästä tuottaa työntövoimallaan moottorin vääntömomentin kumoavan vastamomentin. Samassa yhteydessä pyrstöroottorin kierroslukua nostetaan noin suhteessa 6:1. Pyrstöpuomissa on myös ohjausvaihteeseen synkronoitu korkeusperäsin. Se tuotti negatiivista nostetta Hueyn kiihdyttäessä, täten painaen pyrstöpuomia alas ja mekaanisen kytkennän ansiosta roottoriasetelmaa vastavaiheessa eteenpäin, mikä laski Hueyn kohtauskulmaa ja siten ilmanvastusta, mutta piti roottorin painettuna eteen ja täten roottorin nosteen vaakakomponentti jatkoi kopterin kiihdyttämistä.

Pyrstöpuomi ja pyrstöroottorin voimansiirto. Kuva: huey.co.uk

Pääroottoriasetelma sekä kantaa kopteria, että ohjaa sitä eteen/taakse, ylös/alas ja kyljittäin vasemmalle/oikealle (käännös vasemmalle/oikealle tehdään säätämällä pyrstöroottorin kohtauskulmaa ja täten sen työntövoimaa). Tätä varten Hueyn, kuten useimpien muidenkin helikoptereiden roottoriasetelman juuressa on pyörivästä ja pyörimättömästä heilurilautasesta koostuva ohjain. Kun ulompaa, ei-pyörivää lautasta nostetaan, se nostaa tavallaan nokka-akselin tavoin työntötankoja, jotka taas kampeavat pääroottoreita alas, (lähes) negatiiviseen kohtauskulmaan mikä saa koneen laskeutumaan. Päinvastainen liike vastaavasti toimii päinvastoin. Nostamalla vain yhtä ulomman lautasen reunaa alkaa kopteri kallistua vastasuuntaan, milloin lavat ovat ulkokaaren puolella positiivisessa ja sisäkaarteen puolella (lähes) negatiivisessa kulmassa. Ohjaajan käskyt välitetään hydraulimäntien välityksellä lautasasetelmalle ja edelleen työntötankoihin. Roottoriasetelmassa on myös omintakeisen muotoiset vastapainotangot, joiden tehtävä on hillitä roottorirakennelman värinää ja toimia vastapainona työntötangon liikkuessa.

Pääroottori. Kuva: Huey.co.uk

Moottorin alennusvaihteelta kiertonopeutta laskettiin edelleen pääroottorille vaihdelaatikon planeettavaihteella 324 kierrokseen minuutissa. Kumpikin pääroottorin lapa lyö kerran kierroksensa aikana havainnoitsijaa kohti, mistä seuraa noin 10,8 hertsin taajuudella sykkivä, hyvin omintakeinen ääni. Erityisen kuuluva se on Hueyn etupuolella kopterin lähestyessä, kun sitä vahvistavat sekä Doppler-ilmiö että lavan osuminen edellisen lavan jättöpyörteeseen. Kopterin takapuolella jättöpyörre ehtii hajaantua, kun se liikkuu kopterista poispäin eikä sitä kohti, Doppler-ilmiö venyttää aallonpituutta ja pyrstöroottorin korkeataajuisempi hurina peittää säksätyksen alleen.

Näillä voimilla Bell 204 kykeni kantamaan seitsemän sotilaan ryhmän tai neljät paarit ja lääkintämiehen. Armeija oli myyty. Koneita tilattiin maaliskuussa 1960 sata kappaletta, ja ne saivat intendentuuritunnuksen HU-1 Iroquis (Helicopter, Utility). Nimi taipui melkein heti onomatopoeettiseen muotoon Huey, jota on mahdoton suomentaa. Se on miehen etunimen Hugh diminutiivi eli lellittelymuoto, kuten Martista tulee Mara. Aku Ankan sisarenpojista se on Tupu. Intendentuuritunnus muutettiin vuoden 1962 standardiuudistuksessa muotoon UH-1, mutta nimi oli jäänyt elääkseen, ja Bell jopa painoi sen kopterin ohjainpolkimiin.

Kuva: Wikipedia

Sotaa Huey sai maistaa melkein heti. Ensimmäiset UH-1A:t lähetettiin Tan Son Nhutiin jo keväällä 1963. Armeija oli vaikuttunut uuden lelunsa kyvyistä, ja Bellin tehtaille sateli uusia tilauksia ja ennen kaikkea jatkokehityspyyntöjä: T53 oli vielä uuden teknologian ensituotoksia, ja siksi 700 hv tehollaan melko maltillinen (joskin jo se oli saman verran, kuin raskaissa Tiikeri-panssarivaunuissa oli ollut). Tehokkaampia moottoriversioita saapuikin pian, 960 hv versiossa UH-1B ja 1100 hv kohdassa UH-1C.

Hueyn runko oli vielä ahtaahko, joten Bell pidensi sitä malliksi 205, joka sai intendentuuritunnuksen UH-1D. Sen runkoa oli pidennetty 105 senttiä, ja se kykeni kahden lentäjän ja kahden oviampujan lisäksi kantamaan 10 sotilaan ryhmän jalkaväkeä. Temppuun vaadittiin roottorin halkaisijan kasvattamista 13 metristä 15:een ja pyrstöpuomin pidentämistä. Nyt Huey oli sitä, millaisena se Vietnamista muistetaan: ikonisena murhakullina, johon kiteytyi modernin ilmateitse liikkuvan jalkaväen kamppailu viidakossa lymyilevää talonpoikaississien armeijaa vastaan. Asetelma oli kuin villin lännen elokuvista, missä valkoiset sankarit Winchestereidensä tulivoimalla peittoavat kapinoivat intiaanit, ja juuri siksi Vietnam-elokuvaa ei voi kuvitella ilman helikoptereita. Se on Vietnamin sodalle vielä ikonisempi kuva, kuin M16 tai F-4 Phantom, ja vielä soundiltaan coolimpi. Hueyn ansiosta Vietnamin sodalla oli parhaan verilöylyn soundtrack koko ihmiskunnan historiassa.

Hueyllä armeija ja merijalkaväki kykenivät heittämään kokonaisia pataljoonia kerralla haluamaansa paikkaan. Armeijaan luotiin jopa lentävä ratsuväkidivisioona, 1st Cavalry Division (Airborne). Huey-lentäjät kokivat jo varhain, että paljaalla on vaarallista pukkia, joten Huey-osaston koptereista osa varustettiin lisäkonekiväärein ja rakettikasetein, ja näin syntyi taisteluhelikopterin käyttö. Hueystä kehitettiinkin pian tätä varten tarkoitettu versio UH-1C ja edelleen ensimmäinen varsinainen taisteluhelikopteri AH-1G Cobra, jossa ei ollut enää kuljetustilaa laisinkaan, miehistö istui peräkkäin yhteisen kuvun alla, nokassa oli pyörivä torni konetykille ja kyljissä lyhyet töpösiivet rakettikaseteille ja TOW-panssarintorjuntaohjuksille.

AH-1G. Kuva: Wikipedia

Myös UH-1D:tä, miehistönkuljetusmallia, kehitettiin edelleen ja se sai jo 1400 hevosvoimaa peltiensä alle mallissa UH-1H vuonna 1967– kaksi kertaa alkuperäisen määrän. Vääntömomenttia reaktiohirviö kykenee pukkaamaan jo saatanalliset 3000 Nm, mistä vaihdelaatikko kestää vain 2300 Nm. Loput ohjataan pyrstöroottorille ja apulaitteille.

Vietnamin sodan laajuus kaikessa karmeudessaan käy ilmi myös Hueyn tilastoista. Kaikkiaan Bell rakensi 10 005 Hueytä 1957-75, joista ainakin 6 994:n tiedetään palvelleen Vietnamissa. Myös tuotantoluvut heijastelevat Vietnamin sodan kiihtymistahtia: 1963 koneita rakennettiin 20 Hueytä kuukaudessa, 1967 120 konetta kuussa ja 1973 taas 20 konetta kuussa. USA menetti Vietnamissa kaikkiaan 4869 Hueytä, joista armeija 2591. Koptereiden mukana menetettiin kaatuneina 1151 lentäjää ja 1231 ampujaa ja lääkintämiestä. Näistä taistelussa menetettiin tosin ”vain” 1211, ja onnettomuuksissa 1380. Tappiosuhde taistelussa oli alle 1 kopteri 8000 lentoa kohti. Luvut eivät niinkään kerro Hueyn alttiudesta vihollistulelle, vaan vastataktiikoiden kehittymisestä ja ennen kaikkea koneiden ja miehistöjen armottomasta rääkistä. Huey ei ollut vain maistanut sotaa: se oli käynyt läpi koko ruokalistan ja otti aina vain uusia santsikierroksia. Se ja sen variantit päätyivät lukemattomiin sotiin, missä valkoisen miehen ja hänen lentävän koiransa pyrkimyksistä hallita maailmaa otettiin mittaa, eksoottisimpina Falkland ja Rhodesia.

Bell 212 / UH-1N. Kuva: Wikipedia

Mutta tämä ei vielä riittänyt: Kanada tilasi Belliltä 1968 kaksimoottorisen Hueyn, mallin 212 joka sai intendentuuritunnusken UH-1N. Kaksi Pratt&Whitney Canada PT6-turbiinia pukkaavat yhteensä 1800 akselihevosvoimaa roottoreille. Samaten taisteluhelikopterivariantti AH-1 laajennettiin kaksimoottoriseksi AH-1J:ksi 1971, ja nämä molemmat edelleen kaksimoottorisiksi, mutta pääroottoreiltaan nelilapaisiksi UH-1Y Venomiksi 2008 ja AH-1Z Viperiksi 2010. Nelilapainen siviilimalli Bell 412 ehti markkinoille jo 1981, ja se on tuttu myös Suomen Rajavartiolaitoksen väreistä. Kaikkiaan Hueyn kuljetusvariantteja on rakennettu lisenssillä mm. Italiassa, Saksassa ja Japanissa vanhaan kunnon asevelihenkeen.

Bell 412. Kuva: Rajavartiolaitos

Huey-perheen kehittyneemmät variantit ovat edelleen tuotannossa 63 vuotta ensilentonsa jälkeen. Tullessaan palveluskäyttöön se toi hyökyaallon lailla mukanaan tärkeimmät ominaisuutensa, hyvin lasitetun rinneakkainistuttavan ohjaamon ja turbiinimoottorin. Vietnamissa Huey näytti, mihin helikoptereilla sodankäynnissä pystyy ja vielä kehitti kokonaan uuden helikoptereiden alalajin, taisteluhelikopterin. Modernia sodankäyntiä tai sotaelokuvaa on vaikea kuvitella ilman Hueytä. Se on lajinsa seksikkäin edustaja kautta aikain, ja muiden 50-luvun esikuvien tyylille uskollinen: se näytti maailmalle, että taivas on turbiinien valtakunta.