Tapahtui eräänä päivänä härän vuonna - 44 minuuttia

Se oli kirkas perjantaiaamu, helmikuun 28. härän vuonna 1997 Los Angelesin Hollywoodissa. Tyypillisen amerikkalaisen aamun tapaan herätyskellot soivat, kahvia keitettiin, työvaatteita puettiin ja lippaita täytettiin. Hyväntahtoinen aurinko katseli velikultia, jotka ajoivat vanhalla Chevyllä Laurel Canyon Boulevardia. Aika velikultia he olivatkin, Larry Eugene Phillips, Jr. ja Emil Mătăsăreanu, punaniska ja mustalainen. Velikullat harrastivat käsipunttien ja steroidien syönnin ohella pankkiryöstöjä.

Erityisesti Phillips oli kerryttänyt jo komean rekisterin: myymälävarkauksia (joiden takia menetti kiinteistönvälittäjähyväksyntänsä), kiinteistöhuijauksia, laiton uhkaus ja luvattoman aseen hallussapito. Huijaukset menivät kuitenkin riita-asiana sovitteluun, ja syyte luvattoman aseen hallussapidosta jätettiin nostamatta, sillä Phillpsillä oli antaa hyvä veruke: hän oli nostamassa 25 000 dollarin shekin ja tarvitsi aseen turvakseen. Shekki oli väärennetty, mutta Phillipsiä ei ilmeisesti voitu osoittaa syylliseksi tähän.  Hän tehtaili myös vuokrahuijauksia Denverissä 1992, mutta ei saapunut oikeudenkäyntiin.

Phillips ja Mătăsăreanu oli pidätetty jo lokakuussa kukon vuonna 1993, kun poliisi löysi heidän autostaan luvatonta omaisuutta: kaksi pistoolia, kaksi itselataavaa kivääriä, poliisiradioskannerin, savupommeja, vararekisterikilpiä ja putkipommeja. Kumpikin sai 100 päivää kakkua ja 3 vuotta ehdonalaista ryöstön suunnittelusta, mutta kuukautta aiemmin tekemäänsä arvokuljetusauton ryöstöön heitä ei voitu yhdistää. Ei myöskään toiseen arvokuljetusauton ryöstöön 14. heinäkuuta 1995, missä he ampuivat vartija Herman Cookin.

Ja niin nämä velikullat ajoivat puolitoista vuotta myöhemmin Bank Of American pohjois-Hollywoodin konttorin pihaan. He olivat sitoneet hanskojensa  selkäpuolelle kellot, jotka oli ajastettu mittaamaan 8 minuuttia, aikaa, jonka he olivat arvioineet poliisin vasteajaksi salakuuntelemalla poliisiradiota. Varustusta ei voi muutenkaan kuvailla askeettiseksi: Kommandopipojen ohella Mătăsăreanulla oli yllään tason IIIA luotiliivi, johon hän oli kiinnittänyt teräksisen traumalevyn, Phillipsillä taas yhteensä 18 kg luotiliivejä ja niistä muokattuja raajapanssareita, jotka suojasivat torson ohella käsiä ja reisiä. Ihan vain tunnelman kohottamiseksi velikullat nappasivat myös aimo annoksen fenobarbitaalia, joka sekä rauhoitti heidän hermojaan, että toimi dissosiatiivina, aiheutti kokemuksen, etteivät he olisi läsnä.

Phillips ja Mătăsăreanu ilmeisesti pidätyskuvissa 1993.

Velikultien varustus ja yleinen habitus ei oikein vastannut 16 asteen lämpötilaan heräävää Los Angelesia. Se herätti toisten velikultien, Los Angelesin poliisin konstaapelien Loren Farrellin ja Martin Perellon huomion, jotka ajoivat partioautollaan pankin ohi. Perello hälytti samantien radiolla päämajaan, että paikalla on mahdollisesti käynnissä ryöstö.

 Phillips ja Mătăsăreanu nappasivat mukaansa pankin ulkopuolella pankkiautomaattia käytteneen asiakkaan ja tuuppasivat tämän ovesta sisään. Phillips huusi ”Tämä on ryöstö!” ja samassa kumpikin velikulta tyhjensi kantamansa AK-47:n kiinalaiskopio Norinco 56:n lippaat alakattoon. 75 patruunan rumpu sai Kalashnikovin louskuttamaan noin 7 pitkää sekuntia, kunnes velikullat vaihtoivat lippaansa. Pankin vartijat syöksyivät maahan kuten kaikki muutkin, ja jäivät sinne. Sankarin leikkiminen Kalashnikovia vastaan ei houkuttanut: se olisi itsemurha. Neuvostoliiton lahja maailmalle, 20. vuosisadan metallimyrsky, oli niittänyt julmaa satoa apinan vuodesta 1956 saakka, kun Puna-armeija murskasi Unkarin kansannousun. Niiden 7,62x39 mm patruunat myös myskivät läpi pankkitiskin luodinkestävistä laseista ja ovista. Velikullat antoivat metallimyrskyn tehdä avaimen virkaa, ja tulittivat ovet palasiksi. Taktiikka toimi: kukaan ei käy väittelyyn täysautomaattikiväärin kanssa.

Tunkeuduttuaan henkilökunnan puolelle velikullat pakottivat apulaisjohtaja John Villigranan avaamaan holvin ja täyttämään rahasäkit. Rahaa oli kuitenkin paljon vähemmän kuin ryöstäjät olettivat: noin 350 000 dollaria arvioidun 800 000 sijaan.Velikullat yrittivät pakottaa Villigranan avaamaan pankkiautomaattien säiliöt, mutta se ei ollut mahdollista: vain arvokuljetusvartijoilla oli niiden avauskoodit. Phillips tyhjensi 75 patruunan rumpulippaan pankkiautomaattiin vailla tulosta. Velikullat poistuivat pankista rahat mukanaan vain huomatakseen olevansa poliisin piirittämiä. Ja niin kello 09:24 alkoi North Hollywoodin ammuskeluna tunnettu pankkiryöstäjien jahti.

Kumpikin antoi Kalashnikovinsa louskuttaa. Täysautomaattiaseiden hankkiminen on USA:ssakin laillisesti lähes mahdotonta, mutta velikullat eivät antaneet sen hidastaa: aseet oli laittomasti muutettu sarjatulitoimisiksi (kumpikaan ei olisi voinut saada aselupaa tai ylipäätään pitää asetta laillisesti hallussaan USA:ssa, sillä heillä oli rikosrekisteri felonystä, rikoslakirikoksesta). Luodit tekivät julmaa työtään: useita minuutteja kestäneen tulenavauksen aikana ainakin seitsemään poliisiin ja kolmeen sivulliseen osui. Poliisit vastasivat tuleen, mutta noin 50-60 metriä oli julma etäisyys poliisien 9 mm Beretta 92-pistooleille ja Ithaca 37-pumppuhaulikoille. Kymmenet poliisit  laskivat kuulaa menemään ryöstäjien keskimassa tähtäinkuvassaan, mutta luodit pysähtyivät aramidikuituihin, jos ne edes osuivat. Poliisit olivat kuin ratsuväkeä konekiväärejä vastaan. Los Angelesin poliisin karhuryhmä SWAT oli jo hälytetty, mutta päämajassa urheiluharjoituksessa ollut ryhmä joutuisi kamppailemaan tiensä kaupungin kuuluisien ruuhkien läpi päästäkseen pohjois-Hollywoodiin.

Ryöstäjät palasivat sisälle lataamaan aseensa varustekasseistaan, kun käsillä olleet lippaat oli ammuttu tyhjiksi. Vessa oli nyt tulessa, ja oli turha pyyhkiä persettä. Mătăsăreanu ajaisi pakoautoa, ja Phillips antaisi suojatulta. Paikalle ei voinut jäädä, kohtalo olisi ollut väistämätön. Velikullat astuivat jälleen ulos, ja avasivat tulen. Poliisit vastasivat jälleen 9-millisillään, mutta luodit vain napsuivat kevlariin. Sensijaan 7,62x39 ei välittänyt poliisien suojanaan käyttämistä autojen ovista tai puista. Ne lensivät suoraviivaisella lentoradalla välittämättä siitä, mitä edessä oli (noin 100 metrin matkalla 7,62x39 mm FMJ-luodin pysäyttämiseen tarvitaan noin 10 mm rakenneterästä tai  4,25 mm 550 Brinelliä kovaa suojausterästä). Poliisit katsoivat hämmästyksissään tätä absurdia väkivaltanäytelmää, joka oli kuin suoraan Terminaattori-elokuvista - ja joka lähetettiin suorana lähetyksenä kansakunnan TV-verkkoihin, sillä ammuskelu veti sopuleita ja uutiskoptereita puoleensa kuin ovenkahva nenärähmää.

Luodit paukkuvat Phillipsin liiveihin, kun tämä vetää HK91:n takakontista. Kuvakaappaus elokuvasta.

Velikullilla oli 300 000 dollaria putkikasseissaan astuessaan ulos syytämään lyijyviimaa. Kun he astuivat ulos pankista, pankkivirkailijan setelinippuihin ujuttamat väripatruunat menettivät yhteyden pankin radiolähettimeen. Ne virittyivät, ja niiden ajastin lähti laskemaan. 10 sekuntia myöhemmin ne räjähtivät, täyttäen putkikassit 1-metyyliamiiniantrakinonillä CH₃-NH-C₆H₃-C₆O₂-C₆H₄, punaisella värijauheella, jota ei voi pestä pois ja joka pilasi rahat. Velikullat juoksivat raivoissaan sisään pankkiin, mutta henkilökunta ja asiakkaat, jotka ryöstäjät olivat määränneet holviin, vetivät oven kiinni. Kalashnikov louskutti jälleen, mutta turhaan. Auton ovet olivat 7,62x39:lle kuin paperia, mutta pankkiholvi ei. Velikullat aloivat jälleen syytää lyijyä poliiseja kohti.

Poliisi oli edelleen voimaton: tässä vaiheessa haavoittuneita oli jo tusinan verran, mutta evakuointi ambulanssiin oli tulituksen alla mahdotonta. Nyt oli pakko improvisoida. Pankin lähistöllä oli yksityisen hammaslääkärin vastaanotto, minne haavoittuneet nuorempi konstaapeli James Zboravan ja etsivä William Krulac tekivät syöksyn ikkunan läpi, sillä ryöstäjien sarjatulisuihkut seurasivat heitä. Hammaslääkäri Jorge Montes aloitti välittömästi ensiavun antamisen. Zboravania ohjaava vanhempi konstaapeli Stuart Guy taas oli saanut pahan osuman reiteensä ja reisiluu oli poikki. Hän ryömi suojaan pakettiauton taakse ja teki housujensa vyöstä häthätää puristussiteen. Etsivä Tracey Angeles sai hänet työnnettyä  luotien runtelemaan partioauton takapenkille ja syöksyi itse ajamaan hänet parempaan suojaan ja edelleen ambulanssiin – kaikki luotien paukkuessa autoon. Paikalla olevat poliisit raportoivat jatkuvasti tilannetta radiolla päämajaan, missä tilanne ratkaistiin kuten vain Amerikassa voidaan ratkaista: kenttäjohtaja määräsi poliisit kesken ryöstön hakemaan asekaupasta rynnäkkökivääreitä.

Pari poliisia lähti asialle ja otti käyttöön puolen tusinaa itselataavaa AR-15-kivääriä, lippaita niihin ja ammuksia. Tässä vaiheessa SWAT-ryhmä pääsi kuitenkin viimein paikalle, ja ryöstäjät aloittivat pakomatkansa. Mătăsăreanu ajoi rosvojen Chevrolet Celebrityä, ja Phillips käveli auton takana antaen suojatulta. Hän nakkasi Kalashnikovinsa sen tyhjentyessä auton avoimeen takakonttiin ja veti sieltä Heckler&Koch 91:n, G3-sotilaskiväärin siviilivariantin. Poliiseja kohti alkoi nyt lentää 7,62x51 mm NATO:a, teholtaan 7,62x39 ryssänpastilliin nähden kaksinkertaista kiväärinluotia. Jälki ei olisi ainakaan kauniimpaa.

Ryöstäjien käyttämät varusteet esillä LAPD:n museossa. Kuva: LAPD

Mutta nyt poliisinkin tulitus alkoi tuottaa tulosta. Yksi poliisin luoti osui Phillipsiä liivien välistä olkapäähän, ja hän ampui muutaman laukauksen HK91:llä yhdellä kädellä. Sitten itse aseeseen osui, ja prässätty pelti antoi periksi 9 mm luodille, eikä aseen lukko päässyt enää peräytymään. Phillips heitti HK91:n maahan, ja nappasi Kalashnikovinsa takaisin. Louskutusta kesti hetken aikaa, kunnes ase Kalashnikoville hyvin epätyypillisesti lakkasi toimimasta. Mahdollisesti patruunan nalli oli viallinen, ja käteen haavoittunut Phillips ei kyennyt tekemään häiriönpoistoa. Sensijaan hän veti vyöltään Beretta 92-pistoolin, millä ampui poliisia kohti. Häntä osui uudestaan käteen, jolloin pistooli putosi, mutta Phillips poimi sen maasta ja painoi piipun leukansa alle. Etusormi painoi liipasimen pohjaan, vasara vapautui jousivoiman alle ja löi nallipiikkiin. Nallipiikki löi 9 mm patruunan nalliin, natriumatsidi NaN₃ syttyi, iski paineaallollaan nitroselluloosaruutiin, jonka syttyminen laittoi jälleen yhden luodin liikkeelle tässä kieroutuneessa väkivaltanäytelmässä. Ja niin päättyi Larry Eugene Phillipsin elämä.

Mătăsăreanu ilmeisesti näki, mitä Phillipsille oli tapahtunut. Poliisien luodit olivat repineet pakoauton renkaat puhki, joten hän ajoi Archwood Streetiä pitkin sen verran, että pysäytti vastaantulevan auton. Kuski juoksi huonot housuissa pakoon, kun Mătăsăreanun täysautomaattiseksi muokattu AR-15, jonka hän otti takapenkiltä, myski kuumaa rautaa tuulilasiin, mutta kuljettaja tajusi painaa vanhan Jeep Gladiatorin päävirtakytkimen pois päältä. Mătăsăreanu siirtyi Jeepiin, muttei ei tiennyt missä päävirtakytkin oli, ja poliisin SWAT-ryhmä juoksi nyt paikalle, joten ainoa vaihtoehto oli taistella.

Se taistelu kesti kaksi ja puoli minuuttia. Poliiseilla oli nyt M16A2-rynnäkkökiväärit, jotka sylkivät kuumaa rautaa Mătăsăreanun keskimassaan. Teräksisellä traumalevyllä vahvistettu tason IIIA liivi kuitenkin kesti 5,56x45 mm NATO:n osumat. Poliisit menivät maihin ja ampuivat autojen alta Mătăsăreanua nilkkoihin, ainoaan osaan jonka he näkivät ja joka ei ollut panssaroitu. Luodit silpoivat nilkan luut hirvittävällä tavalla, ja Mătăsăreanu putosi polvilleen. Niihin poliisit myskivät lisää 5,56x45mm NATO:a. Nyt polvet ja reidet saivat antaa periksi rynnäkkökiväärin suurnopeusluodeille. Tämä tarjoilu oli liikaa jopa mustalaiselle, joten Mătăsăreanu nosti kätensä pystyyn. Poliisit tulivat aseet tanassa tappituntumalle ja löivät velikullan rautoihin, mihin Mătăsăreanu vastasi huutamalla solvauksia ja vaatimalla poliiseja ampumaan hänet samantien.

Mătăsăreanu oli saanut kaikkiaan 29 luotia jalkoihinsa, ja verenvuoto oli paha. Poliisi sai kuitenkin jatkuvasti hätäpuheluja alueella liikkuvasta aseistetusta miehestä, joten ambulanssia ei voitu päästää paikalle. Poliisit tutkivat aluetta useita tunteja, löytämättä jälkeäkään kolmannesta asemiehestä. Osa poliiseista oli siviilipukuisia etsiviä, ja SWAT-ryhmä oli hälytetty kesken ohjelmaansa kuuluvan kuntoharjoituksen, joten heillä ei ollut aikaa vetää univormua saliverkkareiden päälle, ainoastaan poliisin raskas suojaliivi ja kypärä. Ilmeisesti siksi osa alueen asukkaista erehtyi luulemaan poliiseja ryöstäjiksi. Kesti 70 minuuttia saada alue tutkittua niin, että ensihoitoryhmälle saatiin varmistettua turvallinen kulkutie. Ja niin Emil Mătăsăreanun elämä päättyi verenvuotoon. 44 minuutin väkivaltanäytelmä oli päättynyt kello 10:01 kirkkaana perjantaiaamuna, helmikuun 28. härän vuonna 1997.

Mătăsăreanu pidätyshetkellä. Kuva: LA Times

Omituista väkivaltanäytelmässä oli se, että ainoat kuolleet olivat ryöstäjät itse. He käyttivät arviolta 1100 patruunaa, lähes kaikki keski-tai täystehoisia kiväärinpatruunoita, ja osuivat 11 poliisiin ja 7 sivulliseen. Usea poliiseista sai vakavia vammoja -  mm. kiväärinluotien murskaamia reisiluita, niiden lävistämiä vatsalaukkuja, silpomia pakaralihaksia ja nilkkoja – mutta kukaan ei kuollut.

Poliiseilla oli vain kevyt suojaliivi, joka ei juuri hidastanut kiväärinluoteja, joten siitä ei ollut hyötyä – mahdollisesti jopa haittaa, sillä se sai luodit laajenemaan ja taittumaan jo ennen niiden uppoamista kehoon. Hydrostaattinen shokkiaalto on tällöin paljon vakavampi, sillä kiväärin kokometallivaippaluoti saattaa myös läpäistä koko kehon menemällä sukkana läpi. 7,62x39mm on tunnettu siitä, että se on tässä niin laiska, että sillä voisi olla vasemmistoliiton jäsenkirja, suurnopeusluodit kuten 5,56x45mm NATO taas nauttivat kyseenalaista mainetta julmina lihansilpojina. Suhteellisen raskaat (n. 8 g ) ja hitaat (lähtönopeus noin 700 m/s) luodit olivat Vietnamissa aiheuttaneet hyvin suoraviivaisia haavakanavia, ja ne muistuttivat pistoolin kokovaippaluodin aiheuttamia vammoja. Luotien mitattiin kulkeneen kehossa suoraan 26 cm matkan ennen kääntymistään poikittain, kun taas 5,56x45 mm NATO:n havaittiin kulkevan vain noin 12 cm, jolloin se kääntyy 90 astetta ja sirpaloituu, tuottaen massiivisen hydrostaattisen shokin ja haavakanavan. Velikultien ampumista patruunoista huomattavan suuri osa oli juuri 7,62x39:ää.

Tapahtuma-alue. Kuva: Wikipedia

Tämä on kuitenkin vain tunnettujen tosiasioiden valossa tehtyä spekulaatiota, ei tieteellinen analyysi tapahtumien todellisesta kulusta. Yhtä hyvin kuolemien välttäminen voi johtua yksinkertaisesti sattumasta, sillä ryöstäjät tulittivat summittaisesti poliiseja kohti, jotka olivat valmistautuneet kohtaamaan aseellista vastarintaa ja osasivat etsiä näkösuojaa. Varsinaisessa sodankäynnissä, jossa sotilaat toimivat jokseenkin ammattimaisesti ja taisteluparia suurempina joukkoina, patruunakulutukseksi jokaista kaatunutta vihollista kohti on mitattu 250 000 -300 000 patruunaa. Tästä ei kuitenkaan voida deduktiivisesti päätellä, että yksittäisessä tulitaistelussa kuoleman todennäköisyys voitaisiin mitata tällä tavoin ammuttujen laukausten funktiona.

Oma selitysvoimansa on myös yksilöiden toiminnalla. Pankin vartijat ja muu henkilökunta toimivat rauhallisesti kuten heitä oli koulutettu, eivät yrittäneet vastarintaa vaan luovuttivat mukisematta ne rahat, mihin heillä oli pääsy. Lisäksi ryöstäjien strategia oli iskeä nopeasti ja häipyä, ei antautua pitkään piiritykseen ja panttivankitilanteeseen, missä kiinnijääminen olisi vain ajan kysymys. Poliisin saapuminen heti ryöstön alkuvaiheessa sekoitti pasmat, ja ryöstäjät joutuivat improvisoimaan. Tästä eteenpäin toiminta ei ollut enää rationaalista, vaan esimerkiksi pakoauton käyttö oli suorastaan onneton yritys auton madellessa kävelyvahtia Phillipsin tulittaessa ympärilleen auton rinnalla kävellen. Tätä voinee selittää ainakin Phillipsin tuntema viha esivaltaa kohtaan (hän oli jo täysi ammatti- ja taparikollinen, joka oli oppinut vihansa jo lapsena poliisin pidättäessä hänen isänsä), mitä osoittaa sangen irrationaalinen keskisormen heiluttelu kesken ammuskelun. Ryöstäjien kämpän videonauhurista löytyi vuoden 1995 toimintaelokuva Heat, jonka kuuluisin kohtaus lienee mittava ammuskelu Los Angelesin poliisin kanssa. Tämä herättää kysymyksen, missä määrin heidän todellisuudentajunsa oli hämärtynyt.

Ryöstäjien harkintaa ja toimintakykyä verotti myös poliisin määrätietoinen tuleen vastaaminen, joka väistämättä aiheutti ryöstäjille vammoja (Phillipsin ruumiista löydettiin 11 ampumahaavaa, joista 10 poliisin luodeista; Mătăsăreanun ruumiista löydettiin 29) ja sai nämä yhä kiihtyvän ardenaliinimyrskyn valtaan. Poliisin toiminta myös on viimeinen lenkki selitettäessä sitä, miksi ryöstäjien lisäksi kukaan muu ei kuollut: Haavoittuneita evakuoitiin määrätietoisesti, hoitoa, evakuointia ja välineitä improvisoitiin. Toiminta oli hyvin ammattimaista, ja aivan aiheesta 19 poliisia palkittiin urhoollisuusmitalilla ja kutsulla Valkoiseen taloon.

Los Angelesin poliisilaitos taas päätti päivittää kalustonsa. Puolustusministeriö lahjoitti poliisilaitokselle 600 M16A2-rynnäkkökivääriä, joita LAPD kuljettaa tukiaseena partioautoissaan. Tapahtumista kuvattiin vuohen vuonna 2003 toimintaelokuva 44 Minutes. Ja niin kieroutunut väkivaltanäytelmä johti kieroutuneeseen näytelmään, missä fiktio muuttui todeksi, ja sitten jälleen fiktioksi. Siksi onkin hyvä muistuttaa itselleen, että se todella tapahtui.

Lähteet:

https://www.latimes.com/local/lanow/la-me-ln-north-hollywood-shootout-revisited-20170223-htmlstory.html

https://www.wunderground.com/history/daily/us/ca/los-angeles/KLAX/date/1997-2-28

https://www.policemag.com/340710/how-the-north-hollywood-shootout-changed-patrol-arsenals

https://www.nytimes.com/1997/03/01/us/police-kill-2-bank-robbery-suspects-in-a-wild-gun-battle.html

https://www.policemag.com/338657/lapd-faces-urban-warfare-in-north-hollywood-bank-shoot-out

https://www.latimes.com/archives/la-xpm-1997-03-10-mn-36719-story.html

Luunsahaaja-Jere

Crowswamp.

https://science.howstuffworks.com/question671.htm

http://www.uthr.org/SpecialReports/Military_rifle_bullet_wound_patterns.htm

https://www.independent.org/news/article.asp?id=2003
https://www.lapdhistory.net/north-hollywood-shootout

Kuvat: Los Angeles Times, LAPD
Kuvakaappaukset elokuvasta 44 Minutes: The North Hollywood Shoot-out. 20th Century Fox, 2003. Luettu: http://www.imfdb.org/wiki/44_Minutes:_The_North_Hollywood_Shootout

Tapahtui eräänä päivänä porsaan vuonna - Hyppy tyhjyyteen

Se oli pilvinen iltapäivä, marraskuun 24. porsaan vuonna 1971. Oregonissa Portlandin lentokentällä Northwest Orientin Boeing 727 yllytti moottoreitaan. Matalasti ohivirtaavat Pratt & Whitney JT8D:t syöksivät kerosiinia polttokammioihinsa, ja turbiinien ulvonta kiihtyi raskaaksi metallimyrskyksi. Turbiinitrio ampui kolmisoudun matkaan kello 15:50, ja niin alkoi lento 305 Seattleen.

Lento oli hiljainen, matkustajia oli vain 36 ja miehistöä 6. Yksi matkustajista oli ostanut lipun juuri ennen koneeseen nousuaan käteisellä lentokentältä (mikä ei 70-luvulla ollut mitenkään harvinaista) nimellä Dan Cooper. Siistiin pukuun ja kravattiin pukeutunut nelikymppinen Cooper ohjattiin istuimelle 18C, missä hän tilasi soodaviskin. 727:n noustua Cooper ojensi lappusen lentoemäntä Florence Schaffnerille. Schaffner luuli saavansa yksinäiseltä liikemieheltä puhelinnumeron, joten hän työnsi lapun käsilaukkuunsa lukematta sitä. Cooper kuiskasi tällöin hänelle ”Neiti, luulen että teidän kannattaisi lukea viesti. Minulla on pommi.”

Schaffner luki viestin, jossa oli samat sanat. Cooper käski Schaffnerin istua viereensä, minkä hän tekikin, ja pyysi hiljaa saada nähdä pommin. Cooper vilautti laukkunsa sisältöä, missä oli kahdeksan punaista sylinteriä ja suuri paristo. Schaffner kirjoitti ylös Cooperin vaatimukset – 200 000 dollaria 20 dollarin seteleinä ja neljä laskuvarjoa – ja vei lapun ohjaamoon. Kapteeni William Scott ilmoitti Seattlen lennonjohtoon, että koneessa on pommilla aseistautunut kaappari. Lennonjohto hälytti Seattlen poliisin, joka hälytti liittovaltion poliisi FBI:n, joka hälytti Northwest Orientin johtaja Donald Nyropin. Nyrop määräsi lunnaat maksettavaksi ja yhtiön tekemään yhteistyötä kaapparin kanssa.

FBI:n piirros Dan Cooperista. Kuva : Crimemuseum.org

Scott kuulutti matkustajille, että koneessa on tekninen vika, minkä vuoksi laskeutuminen Seattleen myöhästyy. 727 alkoi kiertää jonotuskuviossa kentän liepeillä. Poliisit keräsivät 200 000 dollaria Seattlen pankeista: 10 000 seteliä, joiden sarjanumeroiden tuli olla satunnaisia (tosin poliisit tarkoituksella keräsivät seteleitä, joiden sarjanumero alkoi San Fransicon setelipainon tunnuskirjaimella L). Laskuvarjojen hankkiminen oli vaikeampaa, sillä Cooper hylkäsi ehdotetut ilmavoimien laskuvarjot Tacoman McChordin lentotukikohdasta, vaan vaati käsikäyttöisillä laukaisunaruilla varustettuja siviilivarjoja. Ne saatiin lopulta hankittua laskuvarjokoulusta, kun omistaja haettiin kotoaan.

Cooper ei koskaan sanonut aikovansa hypätä koneesta, mutta laskuvarjojen vaatiminen teki siitä ilmeistä. Laskuvarjojen sabotointia harkittiin, mutta koska Cooper vaati neljä varjoa, oli mahdollista, että hän aikoi hypätä koneesta panttivangin kanssa, joten ajatus hylättiin. Kello 17:24 rahat ja varjot saapuivat Seattlen lentokentälle, minkä lennonjohto ilmoitti Northwest Orient 305:lle.

727-100 laskussa. Kuva: Planespotters.net

727 erkani odotuskuviosta ja siirtyi laskupolulle, nyt kaksi tuntia aikataulustaan jäljessä. Laskusiivekkeet avautuivat ja laskutelineet vyöryivät lukitusasentoonsa. Siivekkeet lisäsivät siiven nostovoimaa ja täten laskivat laskeutumisnopeutta, mutta lisäsivät ilmanvastusta, minkä peittoamiseen vaadittiin moottoritehoa.  Kirkuva ja kömyttävä 727 tömähti kiitoradalle. Spoilerit nousivat siiven yläpinnalle hävittämään siiven nostovoimaa, jotta pyörät purisivat asvalttiin, sekä toimimaan ilmajarruna. Suihkujarrut kääntyivät moottorien 1 ja 3 pakovirtaukseen, joten moottoreille annettu näkäräinen dinosaurusmehua myski kömyä koneen kulkusuuntaa vastaan. 727 oli laskeutunut. Spoilerit ja suihkujarrut vedettiin sisään, ja Cooper määräsi koneen rullaamaan hyvin valaistulle syrjäiselle platalle. Hän määräsi koneen sisävalot pimennettäväksi, eikä konetta saanut lähestyä kuin yksi henkilö tuomaan rahat ja laskuvarjot.

Northwest Orientin Seattlen-päällikkö Al Lee ajoi yhtiön autolla koneen luo. Cooper määräsi takaportaat avattavaksi (727:ssä on Caravellen ja DC-9:n tapaan takarungossa hydraulisesti avautuva luukku, jonka sisäpinta toimii portaina. Se ei välttämättä tarvitse lentokentän kulkusiltaa tai tikasautoa) ja Lee toimitti rahat ja laskuvarjot lentoemäntä Tina Mucklowille.

Boeing 727. Kuva: Aviation Explorer

Cooper määräsi kaikki 36 matkustajaa ja Schaffnerin poistumaan koneesta. Sinne jäi nyt Cooperin lisäksi vain lentoemäntä Mucklow, kapteeni Scott, perämies Bob Rataczak ja lentomekaanikko H.E. Anderson. Cooper vaati Mucklowia näyttämään, miten pyrstöportaita käytettiin. Mucklow luki ohjeet ääneen ja sanoi, ettei usko portaita voivan avata lennossa. Cooper vastasi tämän olevan väärässä.

Cooper palasi ohjaamoon, ja määräsi kapteeni Scottia lentämään Mexico Cityyn. Lentokorkeuden tuli olla 10 000 jalkaa ja nopeuden 150 solmua. Konetta ei myöskään saanut paineistaa, siivekkeet pitää 15 asteessa ja laskuteline tuli pitää ulkona. Scott vastasi, että näillä arvoilla 727 ei kykene edes täysi lasti säiliöissään lentämään kuin 1000 mailia. Cooper totesi, että kone tekee tankkausvälilaskun Renossa. 727:ään alettiin syöttää kerosiinia säiliöautosta.

Polttoainetäydennyksen kestettyä  15 minuuttia Cooper tivasi tähän syytä. Hän tiesi, että 727-100 ottaa polttoainetta vastaan 400 gallonaa minuutissa. Säiliöauton kuljettaja vastasikin pian olevansa valmis. 727 yllytti moottoreitaan. Pratt & Whitney JT8D:t syöksivät kerosiinia polttokammioihinsa, ja turbiinien ulvonta kiihtyi raskaaksi metallimyrskyksi. Turbiinitrio ampui kolmisoudun matkaan kello 19:46, ja niin lennon 305 kaappaus jatkui.

Tacoman McChordin lentotukikohdassa kuului turbiinien kimakkaa ulinaa, joka kiihtyi raskaaksi myrskyksi. Pratt & Whitney J75:t syöksivät kerosiinia polttokammioihinsa. Murhakullien kirkkaat jälkipolttolieskat valaisivat kiitoradan synkän asvaltin, ja niin deltasiipiset Convair F-106:t ampaisivat taivaalle. Ilta oli jo pimeä, mutta väkevien torjuntahävittäjien tutkat ahmaisivat 727:n helposti sähkömagneettisiin kouriinsa. Ja niin alkoi Seattlen kaapparin takaa-ajo.

F-106:t ampaisevat taivaalle.

727:n noustua Cooper määräsi Mucklowin ohjaamoon ja pysymään siellä. Kello 20 ohjaamossa syttyi oven varoitusvalo, ja ilmanpaine hypähti. Scott kysyi kuulutuksella, voisivatko he auttaa Cooperia. Cooper vastasi vihaisesti ”ette!”. Ne olivat viimeiset Cooperin suusta kuullut sanat. Kello 20:13 727:n perä hypähti ja painopiste siirtyi. Scott merkitsi karkeasti koneen paikan tuolla hetkellä karttaan: 25 mailia pohjoiseen Portlandista, Lewisjoen tienoolla. He olivat jokseenkin varmoja, että Cooper oli hypännyt, mutta pysyivät kuuliaisesti ohjaamossa. Kello 22:15 Boeing 727 siirtyi laskupolulle takaportaat yhä ulkona. Laskusiivekkeet avautuivat ja laskutelineet vyöryivät lukitusasentoonsa. Kirkuva ja kömyttävä 727 tömähti kiitoradalle. Spoilerit nousivat siiven yläpinnalle. Suihkujarrut kääntyivät moottorien 1 ja 3 pakovirtaukseen. 727 oli laskeutunut.

Scott kuulutti Cooperia, mutta tämä ei vastannut, joten Scott avasi ohjaamon oven. Cooperista ei näkynyt jälkeäkään, paitsi toinen laskuvarjo. Saman havaitsivat koneeseen ryntäävät poliisit. Hävittäjistä ei onnistuttu havaitsemaan Cooperin hyppäämistä. Itse asiassa hitaasti köröttelevän 727:n seuraaminen munavoinliukkaalla yliäänitorjuntahävittäjällä oli kuin kääntäisi ristikantaruuvia saniaisella. Hävittäjät eivät millään olleet kyenneet roikkumaan ilmassa niin hitaalla nopeudella. Tehtävään hälytettiin hitaampia ilmakansalliskaartin Lockheed T-33-harjoituskoneita, mutta ne eivät ehtineet saavuttaa 727:ää. Ja niin oli päättynyt Seattlen kaapparin takaa-ajo. Jännitysnäytelmä oli nyt suuri enigma.

Poliisi järjesti etsinnän oletetulla hyppyalueella, mutta vailla kolmannen minkään valtakunnan tulosta. Poliisi myös luonnollisesti tutki Dan Cooper-nimiset henkilöt, vaikkakaan kukaan ei uskonut hänen käyttäneen oikeaa nimeään. Yksi kuulustelluista oli oregonilainen D.B. Cooper, jolla oli rikosrekisteri muttei mitään tekemistä tapauksen kanssa, mutta kun toimittaja sekoitti epäillyn nimen kaapparin käyttämään pseudonyymiin, se jäi elämään – kaappari ei missään vaiheessa käyttänyt "B:"tä osana nimeään - hän käytti vain nimeä Dan Cooper. Poliisi tutki koneen huolellisesti ja keräsi kaikki fyysiset todisteet talteen. Niitä olivat laskuvarjon lisäksi kravatti ja sen solmioneula sekä kahdeksan tupakantumppia. Schaffnerille antamansa lapun hän oli vaatinut takaisin. Koneesta myös kerättiin yhteensä 66 tunnistamatonta sormenjälkeä. Ei tiedetä, mitkä niistä ovat Cooperin.

FBi:n etsintäkuulutus.

Poliisi myös luonnollisesti kuulusteli todistajia. Kaikkien kertoma (erityisesti hänen kanssaan eniten puhuneiden lentoemäntien Schaffner ja Mucklow kertoma, joita kuulusteltiin samana yönä eri kaupungeissa) on jokseenkin samaa: Cooper oli tummahko nelikymppinen, noin 180 cm pitkä ja 80-kiloinen eli jokseenkin normaalivartaloinen tai jopa hoikahko mies, jolla oli ruskeat silmät.

Cooper käyttäytyi koko ajan rauhallisesti ja sivistyneesti sekä puhui ystävällisesti, vailla havaittavaa aksenttia. Hän myös aivan ilmeisesti tunsi Boeing 727-100:n etukäteen: hän tiesi koneessa olevan takaportaat ja ymmärsi niiden toiminnan, ja että niiden toimintaa ei voitu ohittaa ohjaamosta. Hän tiesi millä nopeudella koneen voi tankata, ja millä nopeudella ja korkeudella sitä voi turvallisesti lentää (jotka olivat matkustajakoneelle sangen alhaisia). Cooper myös kommentoi lentoemännille koneen lähestyessä Seattlea, että McChordin tukikohtaan on noin 20 minuutin automatka lentokentältä, mikä pitää paikkansa. 2011 Cooperin solmioneulasta löytyi jälkiä puhtaasta titaanista, mikä oli 1970-luvulla harvinaista. Cooper oli siis liikkunut laitoksessa, missä puhdasta titaania käsiteltiin, ja pitänyt siellä kravattia. Tämä tukee hänen sivistyneen oloista käytöstään ja ilmeisen hyvää suunnitteluaan: Cooper oli lähes varmasti korkeasti koulutettu.

Dan Cooper on belgialainen sarjakuvahahmo, kanadalainen koelentäjä. Nimi voi olla sattumaa, mutta on hyvin mahdollista, että Cooper käytti tätä aliasta tarkoituksella. Sarjakuvaa ei käännetty englanniksi, mutta ranskankielistä painosta myytiin Kanadassa. Cooper myös vaati 200 000 dollariaan ”siirrettävässä amerikkalaisessa valuutassa”, mitä amerikkalainen tuskin sanoisi – tosin Cooper olisi voinu sanoa niin vain hämätäkseen. Ilmaisu on nykypäivänä tuttu toimintaelokuvista, mutta 1971 ei ollut. Koska Cooper ei käyttänyt mitään tunnistettavaa - tai siis yhdysvaltalaisten tunnistamaa - aksenttia, on mahdollista, että hän oli ainakin alkuperältään kanadalainen.

Dan Cooper

Hyppy suihkukoneesta tuntemattomaan pimeyteen on hengenvaarallinen temppu kokeneellekin laskuvarjosotilaalle. Cooper ei havainnut, että hänelle annetun laskuvarjon varavarjo ei ollut toimintakuntoinen, vaan poliisin kiireessä keräämä harjoituskappale – muuten hän olisi käyttänyt toista, koneesta löydettyä varjoa. Kokenut hyppääjä olisi tarkastanut asian. Lisäksi hän oli todennäköisesti sitonut painavan rahasäkin mukaansa. Cooperilla oli kevyt vaatetus, ei kypärää, pikkukengät eikä hän voinut tietää mitä hänen allaan hyppyhetkellä olisi.

Toisaalta, toisessa maailmasodassa tuhannet sotilaat hyppäsivät koneistaan samanlaisissa olosuhteissa. Heillä oli luonnollisesti parempi varustus, mutta selviämisprosentti oli yli 90%. Mikäli Cooper pääsi maahan asti, amerikkalaisten käsitys talvesta oli Portlandissa tuona päivänä klo 21 noin 7,2 °C. Scottin arvio koneen sijainnista hyppyhetkellä perustuu sokkosuunnistukseen, joten se on sangen epätarkka. Hänen arvionsa mukaan kone olisi ollut Lewisjoen lähellä, mistä pohjoiseen on vain Pigeon Springsin metsäinen vuoristo. Se olisi hyvin vaarallinen paikka laskeutua vanhahkolla laskuvarjolla pimeässä huonoin varustein, puhumattakaan läheisestä Merwinjärvestä.

Sitten koitti helmikuun 10. apinan vuonna 1980, kun 8-vuotias Brian Ingram etsi risuja nuotioon ja löysi kolme setelinippua Tena Barista Columbiajoen varrelta. Poliisi oli pikavauhdilla mikrofilmannut setelit ennenkuin ne oli annettu Cooperille; kaikki pojan löytämät setelit kuuluivat niihin, kaksi 100 setelin ja ja yksi 90 setelin nippu. Setelit olivat pahasti hajonneet, mutta edelleen kuminauhoilla nippuun sidottuja. Columbiajoki on melkein 40 kilometriä Lewisjoesta etelään, ja virtaa Portlandin halki. Näin etelässä maasto on sangen laakeaa, ja varsinkin Lewisjoesta etelään on Vancouverin esikaupunki, jonka ympärillä on suuria peltoja. Cooper ei ehkä laskeutunutkaan niin vihamieliseen maastoon kuin vaikuttaa, vaan jonnekin Vancouverin esikaupungin ja Portlandin lähimaastoon. 7,2 °C lämpötilassa klo 21 hän olisi voinut helposti kävellä vaatteissaankin lähitaajamaan. Kukaan paikallinen ei välttämättä olisi osannut epäillä mitään: tapauksesta tuli kuuluisa vasta jälkikäteen. Poliisi sai tietää Cooperin ylipäätään hypänneen vasta klo 22:15 koneen saavuttua Renoon, ja hyppypaikka oli kovin epämääräinen, ja Cooperin tuntomerkkeihin vastaavia miehiä olisi jokatapauksessa paljon.

1980 löytyneitä seteleitä. Kuva : Crimemuseum.org

Miksi Cooper ei sitten käyttänyt rahojaan? Tähän voi vastata rahojen niin kaukainen löytöpaikka. Vaikka se viittaa vahvasti 727:n olleen etelämpänä kuin käsivaralla lentävä Scott pimeässä luuli, ei itse hyppy ole välttämättä tapahtunut näin etelässä. Lisäksi jo 1930-luvulla, siis jo 40 vuotta aiemmin, Lindbergien vauvan kaappari onnistuttiin jäljittämään lunnasrahojen sarjanumeroiden avulla. Voi olla, että hyvin koulutettu Cooper tiesi tämän, eikä uskaltanut käyttää rahojaan.

Rahalaukku on voinut irrota Cooperin valjaista tämän laskuvarjon auetessa. Niin tapahtui myös laskuvarjosotilaiden varustesäkeille usein toisessa maailmansodassa, ja koneeseen jääneen varjon perusteella Cooper oli leikannut siitä laskuvarjonarua sitoakseen säkin toiseen varjoonsa, eli hänellä ei ollut kunnollista kantolaitetta. Tuuli on voinut kuljettaa varjoa ja säkkiä kauaksikin toisistaan, eikä Cooper välttämättä koskaan löytänyt rahoja. Voi myös olla, että setelit eivät ole laskeutuneet alunperin juuri tänne, vaan ovat kulkeutuneet – tai kuljetettu - sinne jälkikäteen. Setelien eroosio vastasi jokieroosiota: niitä oli kuljettanut joki, ei ihminen, ainakaan löytöpaikkaan. Mistä, on avoin kysymys. Ei ole poissuljettua, etteikö niitä olisi tarkoituksella haudattu ensin jonnekin muualle. Cooper on voinut myös yksinkertaisesti vahingossa pudottaa muutaman setelinipun hypätessään, joita tuuli on voinut kuljettaa kauaskin.

Kartta tapahtuma-alueesta. A = Portlandin lentokenttä, B = Seattlen lentokenttä. 1 = kapteeni Scottiin arvioima sijainti hyppyhetkellä, 2 ja 4 = muita laskelmia hyppypaikasta. 3 = rahojen löytöpaikka. Kuva: Wikipedia

Tämän tutkintalinjan lentokonekaappaukseen katkaisi odottamaton käänne: Geologia. Toukokuun 18. 1980 St. Helensin tulivuori myski alleen kertyneen magman pellolle räjähtäen 7 megatonnin ydinkärjen voimalla. Ilmakehään sinkoutui kuutiokilometri tuhkaa, tuota geologista räkää, joka satoi 11 osavaltion alalle, ja 20 megatonnin lämpökuorma sulatti tulivuoren rinteiden jäät massiiviseksi mutavyöryksi, joka syöksyi Columbiajokeen saakka. Nämä myrskyt peittivät todennäköisesti kaikki jäljet rahoista alleen.

St. Helens heittäytyy levälleen pitkin maisemaa. Kuva: USAF

Entä lennon 305 kaappauksen jäljet? Cooperin temppu poiki useita kopiokissoja. Ainakin viisi heistä ( Richard LaPont, Richard McCoy, Frederick Hahneman, Robb Heady ja Martin McNally) hyppäsi kaappaamastaan koneesta 1972 lunnasrahat mukanaan. Kaikki selvisivät hypystään ja pidätettiin. Tämäkin tukee sitä, että Cooper on voinut selviytyä. Jos Cooperin motiivi ei ollutkaan saada rahat, vaan jokin muu - kuten vain todistaa tempun olevan mahdollista - ja hän suunnitteli pakomatkansa hyvin, jäljet olivat kylmiä heti hypyn jälkeen, ja Cooper siten kuivilla.

Dan Cooperina esiintynyt mies on edelleen liittovaltion poliisi FBI:n etsintäkuuluttama, joskin aktiivista etsintää ei ole tehty vuosikymmeniin, sillä FBI pitää Cooperia todennäköisesti kuolleena. Ketään Cooperin kuvaukseen vastaavaa henkilöä ei myöskään ilmoitettu kadonneeksi kaappauksen lähiaikoina. Kymmenet ihmiset ovat tunnustaneet joko itse olevansa tai tuntevansa jonkun, joka olisi Cooper. Kaikki tapaukset on suljettu perusteettomina, sillä fyysinen todistusaineisto (mm. DNA, jota FBI löysi Cooperin solmioneulasta 2007) ja yleensä muukaan henkilöön liittyvä näyttö ei täsmää poliisin näyttöön. Tapaus on ainoa USA:n lentokonekaappaus, jota ei ole selvitetty.

Lentokoneisiin taas asennettiin erityinen laite, Cooper vane – käytännössä jousikuormitettu lusikka, joka ilmavirrassa taittuu takaportaiden alle, estäen niiden avautumisen. Maassa jousi palauttaa lusikan yläasentoonsa, pois portaiden tieltä.

Cooper vane. Kuva: Wikipedia

Totuutta ei tiedä kukaan, paitsi Cooper itse, jos hän siis elää. Vuonna 1971 noin nelikymppinen mies olisi tänä päivänä noin yhdeksänkymppinen, joten on mahdollista, että Cooper olisi edelleen elossa (vuonna 2021 oli elossa 19,2 % ikäluokkiin 35-44 vuonna 1971 kuuluneista miehistä). Silloin hän olisi vuosisadan vekkuli, tehnyt kaikkien aikojen källin ja hihitellyt sille 50 vuotta – jolloin herää kysymys, miksei papparainen olisi jo tunnustanut pilaansa vanhoilla päivillään. Se voi olla osa hänen jekkuaan, pitää hölmöä ikuisessa jännityksessä. Jos taas ei Cooper ei enää elä, hän on vienyt ratkaisun lennon 305 arvoitukseen mukanaan hautaan.

Lähteet:

https://www.wunderground.com/history/daily/us/or/portland/KPDX/date/1971-11-24

https://www.fbi.gov/history/famous-cases/db-cooper-hijacking

https://www.nytimes.com/2016/07/14/us/where-is-db-cooper-fbi-ends-45-year-hunt.html

https://www.crimemuseum.org/crime-library/cold-cases/d-b-cooper/

https://fr.wikipedia.org/wiki/Dan_Cooper

https://martinandrade.files.wordpress.com/2014/12/dbcooperfinalupdated.pdf

https://www.arcgis.com/home/webmap/viewer.html?layers=77618c5b716a4417a2e72d75ccc62f30

https://en.wikipedia.org/wiki/1980_eruption_of_Mount_St._Helens

http://www.check-six.com/Crash_Sites/NWA305-DBCooper.htm

https://vault.fbi.gov/D-B-Cooper%20/

https://archives.fbi.gov/archives/news/stories/2006/november/dbcooper_112406

https://abcnews.go.com/US/db-cooper-dna-results-match/story?id=14258726

https://nymag.com/intelligencer/2011/08/dna_test_negative_db_cooper_su.html

https://www.thisdayinaviation.com/tag/boeing-727-100/

https://www.populationpyramid.net/united-states-of-america/2021/

Pilvien valtakunta

Strateginen pommitus  - I osa.

Kasarmien suuret miehistötehtaat syöltivät liukuhihnaltaan leijonia aasien johtamalle liukuhihnalle, missä suurten tehtaiden syöltämä rauta ja ruuti repivät nämä ahmaisiin suihinsa. Tämän suuren verisen teatterin yläpermannolla käytiin toisenlainen näytelmä, kun ilmaa keveämmät jättiläiset, Zeppelinit,  toivat sodankäynnin mutaisista taisteluhaudoista keskelle Lontoon hienoimpia seurapiirejä. 

Zeppelinit, taivaiden kuningattaret steampunkin aikakirjoissa, olivat kirjaimellisesti sitä miksi niitä kutsuttiin. Kuten merellä kulkeva laiva, jonka omamassa on tuhansia tonneja, laiva kelluu väliaineessa syrjäyttämällä vielä useampia tuhansia tonneja vettä. Samalla lailla Zeppelinit syrjäyttivät valtavia määriä ilmaa, jonka tilalle se tarjosi alkuaineista keveintä: vetyä.

Vety on yksinkertaisin mahdollinen atomi: siinä on protonia kiertävä elektroni. Sen atomimassa on 1,007. Sitä parempi noste voitaisiin saada teoriassakin vain tyhjiöllä. Vetyä seuraava alkuaine on helium, erittäin kevyt kaasu sekin. Tosin sen atomissa on jo neljä raskasta hiukkasta, eli kaksi protonia ja neutronia, ja elektronipilven alimmalla orbitaalilla täysi oktetti, kaksi eletronia. Siksi sen atomimassa on 4,002, neljä kertaa vetyä massiivisempi. Vety tosin elektronipilvensä epäoktetin, eli tyhjän elektroniaukon vuoksi reagoi melkein minkä tahansa ylimääräisen elektronin kanssa, minkä se vain saa käsiinsä. Siksi vety esiintyy lähes poikkeuksetta kaksiatomisena molekyylinä H₂, eli molekyylien välinen massaero on vain kaksinkertainen.

Varsinaisesti tiheyksissä kaasujen keskinäinen ero on pienempi, joten heliumilla saadaan noin 88 % siitä nosteesta, mikä saadaan vedyllä. Heliumia on kuitenkin vaikeaa hankkia: sitä saadaan maakaasusta, minne sitä on alfahajoamisen seurauksen kertynyt muun kaasun sekaan maaperästä. Kaikki maapallon helium on peräisin atomien hajoamisesta: tähtipölystä ei ole jäljellä enää mitään. Vetyä sensijaan on suhteellisen helppoa valmistaa elektrolyyttisesti vedestä tai höyryreformoimalla hiilivedyistä, joten saksalaisten zeppelinit oli täytetty vedyllä. Koska vety on niin piskuinen molekyyli, on erittäin vaikea luoda rakennetta, joka olisi riittävän tiheää voidakseen estää sen liikettä. Saksalaiset keksivät keinon yllättävästä, mutta eivät niin yllättävästä paikasta: makkarankuoresta.

Silloin kun saksalaiset eivät ole tunnettuja hapankaalista, kaljanjuonnista, juomalauluista, autobahneista, polvihousuista, siipirikoista risteistä tai kansanmurhamersuista, kyseessä on luonnollisesti makkara. Luonnonsuoleen, puhdistettuun ja prosessoituun lehmänsuoleen tehty kunnon lihaisa jööti.

Naudan umpisuolesta tehtyä kalvoa. Kuva: National Geographic

Kukaan ei oikein tiedä, miksi saksalaiset pumppasivat lehmän suolen täyteen vetyä tai teurastivatko he lehmän ennen sitä, mutta he havaitsivat sen myös pitävän vetykaasun sisällään. Saksassa myös havaittiin, miten lehmänsuolista voitiin tehdä valtavia säkkejä. Niitä ei nimittäin voitu ommella, sillä kelmu oli siihen liian ohutta ja kaasu olisi paennut neulanrei’istä, saati liimata, sillä liima ei olisi pidellyt vetyä. Suolet leikattiin ja venytettiin märkinä auki, asetettiin limittäin ja jätettiin kuivumaan. Haihtuva kosteus sai kelmut amalgoitumaan yhteen. Yhtä Zeppeliniä varten käytettiin 250 000 lehmän suolet. Niiden prioriteetti Lontoon kurittamista varten oli niin korkealla, että Saksassa makkaranteko luonnonsuoleen oli sota-aikana ajoittain tyystin kiellettyä.

Peter Strasser  oli julma teutoni. Kuva: Wikipedia

Saksalaiset päättivät tuoda kokonaan uuden rintaman syvälle vihollisen ytimeen. Stategisen pommituksen käsite alkoi muotutua. Sitä ehdotti ensimmäisenä Saksan laivaston esikuntapäällikkö Paul Behncke, jota tuki suuramiraali Alfred von Tirpitz. Tirpitzin mukaan ”menestystä ei mitata vain viholliselle aiheutetussa vahingossa, vaan myös kyvyssä nakertaa vihollisen päättäväisyyttä käydä sotaa”. Parhaiten Zeppelinien käyttö strategiseen pommitukseen henkilöitynee kuitenkin kapteeni Peter Strasseriin, jonka julma teutoninen olemus ja vielä teutonisemmat kommentit kuvaavat uuden sodankäyntitavan julmaa luonnetta: ”He sanovat meitä vauvantappajiksi...nykyaikaisessa sodassa ei ole siviilejä. Tämä on totaalista sotaa.”

Totaalinen sota ei ole ajatuksena varsinaisesti ennennäkemätön, mutta Strasser lienee ensimmäinen, joka on kuvannut sitä näillä sanoilla. Von Tirpitz taas lienee ensimmäinen, joka on kuvannut strategisen pommituksen tarkoituksen: herättää kauhua vihollisessa ja saada tämä luopumaan sodankäynnistä. Molempien herrojen ajatukset tähtäävät samaan tulokseen ja motiiviin, mutta ovat ristiriitaisia: juuri totaalisessa sodassa myös vihollinen ajautuu väistämättä Carl von Clausewitzin lohikäärmeen vuonna 1832 kuvaamaan absoluuttiseen sodankäyntiin, missä kansakunnan ainoa tehtävä on käydä sotaa eikä siinä tunneta rajoitteita (Clausewitzin absoluuttinen sota on oikeastaan teoreettinen käsite: se on tilanne, mikä ei voi mennä enää enemmän sodaksi. Siinä kaikki on sotaa.). Siksi strateginen pommitus johti jo I maailmansodassa sekä voimakkaisiin vastatoimiin, että herätti syvää vihaa pommittajaa kohtaan. Totaalisen sodan käyminen johti siis siihen, että vastapuoli alkoi käydä absoluuttista sotaa, sen kansan taistelutahto lujittui ja yhä enemmän teollisia resursseja ohjattiin sodankäyntiin.

Zeppelin. Kuva: National Geographic.

Zeppelinit herättivät ansaittua kauhua. Hyökkäysten alkaessa jäniksen vuonna 1915 ei niiden torjuntaan ollut mitään keinoa. Ilmatorjuntatykkien kehitys oli lapsenkengissään, ja hävittäjillä oli vaikeuksia päästä Zeppelinien lentokorkeuteen, toisinaan yli 3000 metriin. BE2- hävittäjällä kesti yli 50 minuuttia kerätä 3000 metriä. Pilvien valtakunnasta oli vaikea nähdä pilvipeiton alaiseen maahan, joten Zeppelinistä laskettiin vaijerin varassa tähystysgondoli, josta tähystäjä tarkkaili maastoa ja karttaa, ja lähetti havainnot ohjaamoon.

Laivasto toi keveitä it-tykkejään Lontooseen, mutta öisin tummaksi maalattuja Zeppelinejä oli vaikea havaita tummaa taivasta vasten. Zeppelinien moottorit ja ennenkaikkea potkurit pitivät hyvin muhkeaa, matalaa murinaa, joka osaltaan herätti kauhua ilmalaivojen roikkuessa Lontoon yllä, mutta joka myös kuului kauas, sillä pitkät mekaaniset aallot vaimenevat lyhyitä hitaammin.  Britannian rannikolle rakennettiin siksi äänipeilejä, eräänlaisia akustisia tutkia, joilla Zeppelinien liikettä yritettiin seurata. Työ osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä ilmatorjunnassa ei tunnettu herätesytyttimiä, ja mikäli tykki todella jaksoi kantaa Zeppelinin lentokorkeuteen, ammus vain kulki sen läpi aiheuttamatta juuri vahinkoa.

Hävittäjät olivat saman ongelman edessä. Ne saattoivat syytää Zeppeliiniin ammusrummun toisensa jälkeen vailla juuri mitään vaikutusta. Kaasua vain vuosi hitaasti ulos, mutta Zeppelinit joutuivat muutenkin päästämään vetyä ulos lentokorkeuden tasaamiseksi, sillä ne menettivät massaa polttoaineen, torjunta-aseiden ammusten ja ennenkaikkea pommien vähetessä. Lisäksi niiden koko oli gargantuaaninen: pituus yli 160 metriä, leveyttä yli 18 metriä ja kaasutilavuus yli 32 000 kuutiometriä. Ne ihan kirjaimellisesti olivat lentäviä laivoja.

R-luokan Zeppelin. Kuva: Wikipedia

Vetykaasu siis piti sytyttää. Insinööri James Buckingham kehittikin tätä varten Mark VIIB-sytytysluodin, joka on keltaisella fosforilla P₄ täytetty ontto teräsluoti. Luodissa on täyttöaukko, joka on suljettu ohuella kuparitulpalla. Luodin kiihtyessä piipussa lämpö ja kitka kuluttavat kuparitulpan pois, jolloin fosfori pääsee kosketuksiin ilman kanssa ja syttyy itsestään. Pyörivän luodin keskipakoilmiö heittää palavaa fosforia tangentin suuntaan, joten se on tehokas kaasun sytytin.

Buckingham-luoti oli kuitenkin pettymys. Niitä saatettiin syytää lipastolkulla Zeppeliniin, kuten kokovaippaluotejakin, ja seurauksena oli vain samoja pieniä reikiä. Juuri vetykaasun hitaan virtaamisen vuoksi ei syttymiskelpoista vety-happiseosta päässyt syntymään ennenkuin luoti oli sytytysmassoineen jo ohittanut koko aluksen. Vety piti siis saada sekoittumaan.

Zeppelinin pudottaman palopommin kaavio. Pommin pysähdys maahan päästää iskumassan lyömään nalliin, joka sytyttää täytteenä olevan bensiinin ja termiitin (alumiinijauheen ja rautaoksidin Fe₂O₃ seos). Se leviää ympäriinsä, ja pommin ympärille kiedottu tervalla sivelty köysi jatkaa palamistaan pitkään. Kuva: National Geographic.

Tätä varten Britanniassa kehitettiin kaksikin eri räjähtävää luotityyppiä. Niistä ensimmäisenä palvelukseen tuli Brock-luoti, jonka kärki oli täytetty kaliumkloraatilla KClO₃, jonka sytytysmassana oli kaliumkloraatin ja elohopeasulfosyanidin Hg(SCN)₂ seos.

Pomeroy-luoti taas oli täytetty nitroglyseriinillä C₃H₅(NO₃)₃, joka perässä oli lyijykuula. Luodin hidastuessa osuttuaan Zeppeliiniin, kuula jatkoi liikemäärällään eteenpäin ja puristi nitroglyseriiniä kunnes paine räjäytti sen. Vuorottelemalla Buckingham –luoteja ja Brock- tai Pomeroy-luoteja  voitiin Zeppelinin runkoon ampua räjäytysluodeilla  tarpeeksi isoja reikiä että niissä sekoittuvat ilma ja vety syttyivät sytytysluodista. Näin mahtavat Zeppeliinit saatiin sytytettyä vielä mahtavammaksi kuloksi, ja taivaalla roikkuvat jättiläiset romahtivat gargantuaanisina soihtuina takaisin maaemon syleilyyn.  Strategisen pommituksen ensimmäinen aalto katosi Euroopan taivaiden yltä. Se kuitenkin jatkui yhä tipotellen, ja siirtyi Gotha-pommikoneiden varaan jo kesällä 1917.

Brock-patruuna ja kaksi eri Pomeroy-patruunaa, Mark I & II.  Jälkimmäisessä on metallikuula, joka puristaa nitroglyseriiniä. Kuvasta näkyy hyvin, miksi britit kutsuivat omaa nitroselluloosaruutiaan kordiitiksi. Se on puristettu spagettimaisiksi langoiksi, englanniksi cord. Kuva: British Military Small Arms Ammo 

Gothat olivat briteille vielä suurempi järkytys kuin Zeppelinit. Raskaat pommikoneet kantoivat 500 kg pommikuorman, ja ensimmäinen isku Lontooseen 13. kesäkuuta käärmeen vuonna 1917 vei 162 sielua helvettiin ja 432 lasarettiin. Hävittäjät eivät päässeet torjumaan Gothia, sillä niillä kesti edelleen tavattoman kauan kerätä korkeutta. Niiden päästyä Gothan 5000 metriä kolkuttelevaan lentokorkeuteen olivat pommikoneet jo aikaa sitten kadonneet. Yksikään 92 perään lähetetystä hävittäjästä ei tavoittanut niitä. 7. heinäkuuta hävittäjät onnistuivat ampumaan 22 pommittajasta yhden alas, mutta pommikoneiden ampujat pudottivat kaksi hävittäjää.  Vasta ketterä Sopwith Camel, jossa oli potkurinlapojen välistä ampuvat synkronoitut konekiväärit, pystyi torjumaan niitä tehokkaasti.  Gothat joutuivat heinäkuusta 1918 eteenpäin hiipimään Lontoon ylle öisin, missä sielläkin Sopwithit vaativat julmaa satoa. Strasser taas paloi Zeppelininsä mukana elokuun viidentenä, viimeisessä ilmalaivahyökkäyksessä Lontooseen.

Britannia itsekään ei jäänyt strategisessa pommituksessa vastaanottajan asemaan. Laivaston ilmavoimat RNAS pommitti Konstantinopolia jo 1915. Pääministeri David Lloyd George julisti hevosen vuonna 1918 maksavansa saksalaisille samalla mitalla. Vastaperustettu Royal Air Force perusti strategisen lennoston, Independent Air Forcen, joka operoi mm. raskailla Handley-PageO/400-pommittajilla, jotka kykenivät kantamaan 900 kilon pommilastin Ranskasta Saksan kaupunkeihin.

Gotha G.V. Kuva: Ares

Kaikkiaan Britannia pommitti Saksaa 660 tonnilla pommeja, noin kaksinkertaisella määrällä siitä millä Saksa pommitti Britanniaa. Britannia ja Ranska ovat aina pyrkineet pimittämään omien pommitustensa tuloksia, sillä Saksan Lontoon pommitus oli niin hyvä propagandavaltti. Jälki oli kuitenkin yhtä raakaa: Karlsruhen pommitus kesäkuussa 1916 vaati 168 sielua, joista suurin osa lapsia yhden pommin osuttua sirkustelttaan. Freiburgin pommitus huhtikuussa 1917 taas oli kosto sairaaalalaiva HMHS Asturiasin torpedoinnista; pommien mukana pudotettiin lentolehtisiä, joissa tämä kerrottiin avoimesti. Tämä oli ensimmäinen varmennettu kostopommitus. Trier taas oli ensimmäinen kaupunki, jota kohtasi ympärivuorokautinen pommitus.

Ensimmäinen maailmansota päättyi  11.11.1918 klo 11. Se oli vaatinut 20 miljoonaa sielua. Niistä Zeppeliinit vaativat 557 ja Gothat 835, Ranskan ja Britannian pommitus Saksassa 768.

The Moonlight Renegade. Kuva: https://www.oldgloryprints.com/Moonlight%20Renegade.htm

Se oli vasta alkunäytös suuressa väkivaltanäytelmässä, joka esitettäisiin ihmisen vuosisadan edetessä. Strasserin, von Tirpitzin, Behncken ja Georgen teorioita siteerasi muutamia vuosia myöhemmin Giulio Douhet, joka kehitti douhetismina tunnetun sotateoreettisen käsitteen, jossa vihollisen siviiliväestön moraalia ei vain nakerrettaisi vaan se muserrettaisiin kokonaan massiivisilla terroripommituksilla, jotka hävittäisivät kokonaisia kaupunkeja. Pommikoneet kasvoivat yhä gargantuaanisemmiksi, ja pommit vielä gargantuaanisemmiksi. Strategisesta pommituksesta tuli massiivista terroripommitusta, missä ensin kymmenet, sitten sadattuhannet, lopulta miljoonat hukkuivat liekkien valtamereen.

Lähteet:

https://www.airships.net/helium-hydrogen-airships/

London’s Zeppelin Attacks, National Geographic, 2014.

https://sites.google.com/site/britmilammo/-303-inch/-303-inch-incendiary

https://sites.google.com/site/britmilammo/-303-inch/-303-inch-explosive

https://www.history.com/news/londons-world-war-i-zeppelin-terror

https://www.firstworldwar.com/airwar/bombers_gotha_giant.htm

http://www.centre-robert-schuman.org/userfiles/files/REPERES%20%E2%80%93%20module%201-1-1%20-%20explanatory%20notes%20%E2%80%93%20World%20War%20I%20casualties%20%E2%80%93%20EN.pdf

https://books.google.co.uk/books?id=ccKgAwAAQBAJ&pg=PT3&lpg=PT3&dq=intercepting+gotha+bombers&source=bl&ots=OMkDQmY1TX&sig=ACfU3U3K7baZbdB3ePFduzt3v9ajvAykuQ&hl=en&sa=X&ved=2ahUKEwjVrbPn3N7oAhVIyqQKHaVTD40Q6AEwDXoECAwQOg#v=onepage&q=intercepting%20gotha%20bombers&f=false

https://www.centennialofflight.net/essay/Air_Power/WWI_Bombing/AP3.htm

https://www.youtube.com/watch?v=Bh55auS-gcI

http://www.revisionist.net/karlsruhe.html