Kömyn valtakunta: Pilvien valtakunta

Strateginen pommitus - I osa.

Kasarmien suuret miehistötehtaat syöltivät liukuhihnaltaan leijonia aasien johtamalle liukuhihnalle, missä suurten tehtaiden syöltämä rauta ja ruuti repivät nämä ahmaisiin suihinsa. Tämän suuren verisen teatterin yläpermannolla käytiin toisenlainen näytelmä, kun ilmaa keveämmät jättiläiset, Zeppelinit, toivat sodankäynnin mutaisista taisteluhaudoista keskelle Lontoon hienoimpia seurapiirejä.

Zeppelinit, taivaiden kuningattaret steampunkin aikakirjoissa, olivat kirjaimellisesti sitä miksi niitä kutsuttiin. Kuten merellä kulkeva laiva, jonka omamassa on tuhansia tonneja, laiva kelluu väliaineessa syrjäyttämällä vielä useampia tuhansia tonneja vettä. Samalla lailla Zeppelinit syrjäyttivät valtavia määriä ilmaa, jonka tilalle se tarjosi alkuaineista keveintä: vetyä.

Vety on yksinkertaisin mahdollinen atomi: siinä on protonia kiertävä elektroni. Sen atomimassa on 1,007. Sitä parempi noste voitaisiin saada teoriassakin vain tyhjiöllä. Vetyä seuraava alkuaine on helium, erittäin kevyt kaasu sekin. Tosin sen atomissa on jo neljä raskasta hiukkasta, eli kaksi protonia ja neutronia, ja elektronipilven alimmalla orbitaalilla täysi oktetti, kaksi eletronia. Siksi sen atomimassa on 4,002, neljä kertaa vetyä massiivisempi. Vety tosin elektronipilvensä epäoktetin, eli tyhjän elektroniaukon vuoksi reagoi melkein minkä tahansa ylimääräisen elektronin kanssa, minkä se vain saa käsiinsä. Siksi vety esiintyy lähes poikkeuksetta kaksiatomisena molekyylinä H₂, eli molekyylien välinen massaero on vain kaksinkertainen.

Varsinaisesti tiheyksissä kaasujen keskinäinen ero on pienempi, joten heliumilla saadaan noin 88 % siitä nosteesta, mikä saadaan vedyllä. Heliumia on kuitenkin vaikeaa hankkia: sitä saadaan maakaasusta, minne sitä on alfahajoamisen seurauksen kertynyt muun kaasun sekaan maaperästä. Kaikki maapallon helium on peräisin atomien hajoamisesta: tähtipölystä ei ole jäljellä enää mitään. Vetyä sensijaan on suhteellisen helppoa valmistaa elektrolyyttisesti vedestä tai höyryreformoimalla hiilivedyistä, joten saksalaisten zeppelinit oli täytetty vedyllä. Koska vety on niin piskuinen molekyyli, on erittäin vaikea luoda rakennetta, joka olisi riittävän tiheää voidakseen estää sen liikettä. Saksalaiset keksivät keinon yllättävästä, mutta eivät niin yllättävästä paikasta: makkarankuoresta.

Silloin kun saksalaiset eivät ole tunnettuja hapankaalista, kaljanjuonnista, juomalauluista, autobahneista, polvihousuista, siipirikoista risteistä tai kansanmurhamersuista, kyseessä on luonnollisesti makkara. Luonnonsuoleen, puhdistettuun ja prosessoituun lehmänsuoleen tehty kunnon lihaisa jööti.

Naudan umpisuolesta tehtyä kalvoa. Kuva: National Geographic

Kukaan ei oikein tiedä, miksi saksalaiset pumppasivat lehmän suolen täyteen vetyä tai teurastivatko he lehmän ennen sitä, mutta he havaitsivat sen myös pitävän vetykaasun sisällään. Saksassa myös havaittiin, miten lehmänsuolista voitiin tehdä valtavia säkkejä. Niitä ei nimittäin voitu ommella, sillä kelmu oli siihen liian ohutta ja kaasu olisi paennut neulanrei’istä, saati liimata, sillä liima ei olisi pidellyt vetyä. Suolet leikattiin ja venytettiin märkinä auki, asetettiin limittäin ja jätettiin kuivumaan. Haihtuva kosteus sai kelmut amalgoitumaan yhteen. Yhtä Zeppeliniä varten käytettiin 250 000 lehmän suolet. Niiden prioriteetti Lontoon kurittamista varten oli niin korkealla, että Saksassa makkaranteko luonnonsuoleen oli sota-aikana ajoittain tyystin kiellettyä.

Peter Strasser oli julma teutoni. Kuva: Wikipedia

Saksalaiset päättivät tuoda kokonaan uuden rintaman syvälle vihollisen ytimeen. Stategisen pommituksen käsite alkoi muotutua. Sitä ehdotti ensimmäisenä Saksan laivaston esikuntapäällikkö Paul Behncke, jota tuki suuramiraali Alfred von Tirpitz. Tirpitzin mukaan ”menestystä ei mitata vain viholliselle aiheutetussa vahingossa, vaan myös kyvyssä nakertaa vihollisen päättäväisyyttä käydä sotaa”. Parhaiten Zeppelinien käyttö strategiseen pommitukseen henkilöitynee kuitenkin kapteeni Peter Strasseriin, jonka julma teutoninen olemus ja vielä teutonisemmat kommentit kuvaavat uuden sodankäyntitavan julmaa luonnetta: ”He sanovat meitä vauvantappajiksi...nykyaikaisessa sodassa ei ole siviilejä. Tämä on totaalista sotaa.”

Totaalinen sota ei ole ajatuksena varsinaisesti ennennäkemätön, mutta Strasser lienee ensimmäinen, joka on kuvannut sitä näillä sanoilla. Von Tirpitz taas lienee ensimmäinen, joka on kuvannut strategisen pommituksen tarkoituksen: herättää kauhua vihollisessa ja saada tämä luopumaan sodankäynnistä. Molempien herrojen ajatukset tähtäävät samaan tulokseen ja motiiviin, mutta ovat ristiriitaisia: juuri totaalisessa sodassa myös vihollinen ajautuu väistämättä Carl von Clausewitzin lohikäärmeen vuonna 1832 kuvaamaan absoluuttiseen sodankäyntiin, missä kansakunnan ainoa tehtävä on käydä sotaa eikä siinä tunneta rajoitteita (Clausewitzin absoluuttinen sota on oikeastaan teoreettinen käsite: se on tilanne, mikä ei voi mennä enää enemmän sodaksi. Siinä kaikki on sotaa.). Siksi strateginen pommitus johti jo I maailmansodassa sekä voimakkaisiin vastatoimiin, että herätti syvää vihaa pommittajaa kohtaan. Totaalisen sodan käyminen johti siis siihen, että vastapuoli alkoi käydä absoluuttista sotaa, sen kansan taistelutahto lujittui ja yhä enemmän teollisia resursseja ohjattiin sodankäyntiin.

Zeppelin. Kuva: National Geographic.

Zeppelinit herättivät ansaittua kauhua. Hyökkäysten alkaessa jäniksen vuonna 1915 ei niiden torjuntaan ollut mitään keinoa. Ilmatorjuntatykkien kehitys oli lapsenkengissään, ja hävittäjillä oli vaikeuksia päästä Zeppelinien lentokorkeuteen, toisinaan yli 3000 metriin. BE2- hävittäjällä kesti yli 50 minuuttia kerätä 3000 metriä. Pilvien valtakunnasta oli vaikea nähdä pilvipeiton alaiseen maahan, joten Zeppelinistä laskettiin vaijerin varassa tähystysgondoli, josta tähystäjä tarkkaili maastoa ja karttaa, ja lähetti havainnot ohjaamoon.

Laivasto toi keveitä it-tykkejään Lontooseen, mutta öisin tummaksi maalattuja Zeppelinejä oli vaikea havaita tummaa taivasta vasten. Zeppelinien moottorit ja ennenkaikkea potkurit pitivät hyvin muhkeaa, matalaa murinaa, joka osaltaan herätti kauhua ilmalaivojen roikkuessa Lontoon yllä, mutta joka myös kuului kauas, sillä pitkät mekaaniset aallot vaimenevat lyhyitä hitaammin. Britannian rannikolle rakennettiin siksi äänipeilejä, eräänlaisia akustisia tutkia, joilla Zeppelinien liikettä yritettiin seurata. Työ osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä ilmatorjunnassa ei tunnettu herätesytyttimiä, ja mikäli tykki todella jaksoi kantaa Zeppelinin lentokorkeuteen, ammus vain kulki sen läpi aiheuttamatta juuri vahinkoa.

Hävittäjät olivat saman ongelman edessä. Ne saattoivat syytää Zeppeliiniin ammusrummun toisensa jälkeen vailla juuri mitään vaikutusta. Kaasua vain vuosi hitaasti ulos, mutta Zeppelinit joutuivat muutenkin päästämään vetyä ulos lentokorkeuden tasaamiseksi, sillä ne menettivät massaa polttoaineen, torjunta-aseiden ammusten ja ennenkaikkea pommien vähetessä. Lisäksi niiden koko oli gargantuaaninen: pituus yli 160 metriä, leveyttä yli 18 metriä ja kaasutilavuus yli 32 000 kuutiometriä. Ne ihan kirjaimellisesti olivat lentäviä laivoja.

R-luokan Zeppelin. Kuva: Wikipedia

Vetykaasu siis piti sytyttää. Insinööri James Buckingham kehittikin tätä varten Mark VIIB-sytytysluodin, joka on keltaisella fosforilla P₄ täytetty ontto teräsluoti. Luodissa on täyttöaukko, joka on suljettu ohuella kuparitulpalla. Luodin kiihtyessä piipussa lämpö ja kitka kuluttavat kuparitulpan pois, jolloin fosfori pääsee kosketuksiin ilman kanssa ja syttyy itsestään. Pyörivän luodin keskipakoilmiö heittää palavaa fosforia tangentin suuntaan, joten se on tehokas kaasun sytytin.

Buckingham-luoti oli kuitenkin pettymys. Niitä saatettiin syytää lipastolkulla Zeppeliniin, kuten kokovaippaluotejakin, ja seurauksena oli vain samoja pieniä reikiä. Juuri vetykaasun hitaan virtaamisen vuoksi ei syttymiskelpoista vety-happiseosta päässyt syntymään ennenkuin luoti oli sytytysmassoineen jo ohittanut koko aluksen. Vety piti siis saada sekoittumaan.

Zeppelinin pudottaman palopommin kaavio. Pommin pysähdys maahan päästää iskumassan lyömään nalliin, joka sytyttää täytteenä olevan bensiinin ja termiitin (alumiinijauheen ja rautaoksidin Fe₂O₃ seos). Se leviää ympäriinsä, ja pommin ympärille kiedottu tervalla sivelty köysi jatkaa palamistaan pitkään. Kuva: National Geographic.

Tätä varten Britanniassa kehitettiin kaksikin eri räjähtävää luotityyppiä. Niistä ensimmäisenä palvelukseen tuli Brock-luoti, jonka kärki oli täytetty kaliumkloraatilla KClO₃, jonka sytytysmassana oli kaliumkloraatin ja elohopeasulfosyanidin Hg(SCN)₂ seos.

Pomeroy-luoti taas oli täytetty nitroglyseriinillä C₃H₅(NO₃)₃, joka perässä oli lyijykuula. Luodin hidastuessa osuttuaan Zeppeliiniin, kuula jatkoi liikemäärällään eteenpäin ja puristi nitroglyseriiniä kunnes paine räjäytti sen. Vuorottelemalla Buckingham –luoteja ja Brock- tai Pomeroy-luoteja voitiin Zeppelinin runkoon ampua räjäytysluodeilla tarpeeksi isoja reikiä että niissä sekoittuvat ilma ja vety syttyivät sytytysluodista. Näin mahtavat Zeppeliinit saatiin sytytettyä vielä mahtavammaksi kuloksi, ja taivaalla roikkuvat jättiläiset romahtivat gargantuaanisina soihtuina takaisin maaemon syleilyyn. Strategisen pommituksen ensimmäinen aalto katosi Euroopan taivaiden yltä. Se kuitenkin jatkui yhä tipotellen, ja siirtyi Gotha-pommikoneiden varaan jo kesällä 1917.

Brock-patruuna ja kaksi eri Pomeroy-patruunaa, Mark I & II. Jälkimmäisessä on metallikuula, joka puristaa nitroglyseriiniä. Kuvasta näkyy hyvin, miksi britit kutsuivat omaa nitroselluloosaruutiaan kordiitiksi. Se on puristettu spagettimaisiksi langoiksi, englanniksi cord. Kuva: British Military Small Arms Ammo

Gothat olivat briteille vielä suurempi järkytys kuin Zeppelinit. Raskaat pommikoneet kantoivat 500 kg pommikuorman, ja ensimmäinen isku Lontooseen 13. kesäkuuta käärmeen vuonna 1917 vei 162 sielua helvettiin ja 432 lasarettiin. Hävittäjät eivät päässeet torjumaan Gothia, sillä niillä kesti edelleen tavattoman kauan kerätä korkeutta. Niiden päästyä Gothan 5000 metriä kolkuttelevaan lentokorkeuteen olivat pommikoneet jo aikaa sitten kadonneet. Yksikään 92 perään lähetetystä hävittäjästä ei tavoittanut niitä. 7. heinäkuuta hävittäjät onnistuivat ampumaan 22 pommittajasta yhden alas, mutta pommikoneiden ampujat pudottivat kaksi hävittäjää. Vasta ketterä Sopwith Camel, jossa oli potkurinlapojen välistä ampuvat synkronoitut konekiväärit, pystyi torjumaan niitä tehokkaasti. Gothat joutuivat heinäkuusta 1918 eteenpäin hiipimään Lontoon ylle öisin, missä sielläkin Sopwithit vaativat julmaa satoa. Strasser taas paloi Zeppelininsä mukana elokuun viidentenä, viimeisessä ilmalaivahyökkäyksessä Lontooseen.

Britannia itsekään ei jäänyt strategisessa pommituksessa vastaanottajan asemaan. Laivaston ilmavoimat RNAS pommitti Konstantinopolia jo 1915. Pääministeri David Lloyd George julisti hevosen vuonna 1918 maksavansa saksalaisille samalla mitalla. Vastaperustettu Royal Air Force perusti strategisen lennoston, Independent Air Forcen, joka operoi mm. raskailla Handley-PageO/400-pommittajilla, jotka kykenivät kantamaan 900 kilon pommilastin Ranskasta Saksan kaupunkeihin.

Gotha G.V. Kuva: Ares

Kaikkiaan Britannia pommitti Saksaa 660 tonnilla pommeja, noin kaksinkertaisella määrällä siitä millä Saksa pommitti Britanniaa. Britannia ja Ranska ovat aina pyrkineet pimittämään omien pommitustensa tuloksia, sillä Saksan Lontoon pommitus oli niin hyvä propagandavaltti. Jälki oli kuitenkin yhtä raakaa: Karlsruhen pommitus kesäkuussa 1916 vaati 168 sielua, joista suurin osa lapsia yhden pommin osuttua sirkustelttaan. Freiburgin pommitus huhtikuussa 1917 taas oli kosto sairaaalalaiva HMHS Asturiasin torpedoinnista; pommien mukana pudotettiin lentolehtisiä, joissa tämä kerrottiin avoimesti. Tämä oli ensimmäinen varmennettu kostopommitus. Trier taas oli ensimmäinen kaupunki, jota kohtasi ympärivuorokautinen pommitus.

Ensimmäinen maailmansota päättyi 11.11.1918 klo 11. Se oli vaatinut 20 miljoonaa sielua. Niistä Zeppeliinit vaativat 557 ja Gothat 835, Ranskan ja Britannian pommitus Saksassa 768.

The Moonlight Renegade. Kuva: https://www.oldgloryprints.com/Moonlight%20Renegade.htm

Se oli vasta alkunäytös suuressa väkivaltanäytelmässä, joka esitettäisiin ihmisen vuosisadan edetessä. Strasserin, von Tirpitzin, Behncken ja Georgen teorioita siteerasi muutamia vuosia myöhemmin Giulio Douhet, joka kehitti douhetismina tunnetun sotateoreettisen käsitteen, jossa vihollisen siviiliväestön moraalia ei vain nakerrettaisi vaan se muserrettaisiin kokonaan massiivisilla terroripommituksilla, jotka hävittäisivät kokonaisia kaupunkeja. Pommikoneet kasvoivat yhä gargantuaanisemmiksi, ja pommit vielä gargantuaanisemmiksi. Strategisesta pommituksesta tuli massiivista terroripommitusta, missä ensin kymmenet, sitten sadattuhannet, lopulta miljoonat hukkuivat liekkien valtamereen.