perjantai 13. syyskuuta 2024

Panssarilaiva Ilmarinen

 

Panssarilaiva oli merisodan kummajainen. Suomenkielinen nimitys on hieman harhaanjohtava, sillä alustyyppi oli ehkä oikeammin rannikkopuolustusalus (engl. Coastal defence ship) – kaikki vähänkään raskaammat tykistöalukset toiseen maailmansotaan saakka olivat panssaroituja tavalla tai toisella. Nimityksestä on myös helppo vetää (väärä) johtopäätös panssariristeilijään, joka on eri alus, eli 1800-luvun risteilijätyyppi, joka oli aiemmista risteilijätyypeistä poiketen suhteellisen vahvasti panssaroitu mutta omasi risteilijälle tyypillisen suuren huippunopeuden ja toimintasäteen. Panssarilaiva – tai siis rannikkopuolustusalus – on puolittain sen antiteesi: se on raskaasti suojattu ja eritoten raskaasti aseistettu alustyyppi, jonka huippunopeus ja toimintasäde ovat kuitenkin vaatimattomia.

Vielä pidemmälle tämän ajatusketjun oli vienyt rannikkomonitori – nimetty USA:n sisällissodassa ensimmäisesta panssarialusten välisestä taistelusta kuuluisaksi tulleen USS Monitorin mukaan – jonka melkeinpä ainoa kyky on kokoonsa nähden erittäin raskas aseistus (useimmiten yhdestä kolmeen järeää merikanuunaa, kaliiperiltaan jopa 18 tuumaa). Toisinaan tällainen alus oli panssaroitu, mutta useimmiten ei. Tällainen alustyyppi soveltui jokisuiden ja satamien puolustukseen sekä maihinnousutulitukeen, mutta liikkuvaan merisotaan se oli auttamattoman hidas.

Panssarilaiva sijoitti kyvyiltään rannikkomonitorin ja risteilijän välimaastoon; vahvan panssarin ja erityisesti kokoonsa nähden raskaan päätykistön turvin se kykeni taistelemaan jopa raskaita risteilijöitä vastaan menestyksellä, sillä risteilijät eivät juuri hyötyneet suuresta nopeudestaan pyrkiessään asemaan, jota panssarilaiva puolusti. Vastaavasti rannikkopuolustustehtävässä ei vaadittu suurta toimintasädettä ja siten suuria polttoainesäiliöitä, sillä puolustaja kykeni tukeutumaan omiin satamiinsa. Kun alukseen ei tarvinnut ahtaa suurta ja tehokasta koneistoa eikä suuria säiliöitä, aluksen koko pysyi pienenä ja ennenkaikkea syväys matalana, mitä vaadittiin rannikolla ja saaristossa liikehtimiseen. Näistä syistä panssarilaivat olivat hyvin houkuttelevia pienille maille, jotka olivat strategisessa defensiivissä ja joiden varat eivät riittäneet raskaiden taistelulaivojan hankintaan – näin ne voisivat saavuttaa tulivoimaisen ja liikkuvan kyvyn puolustaa satamiaan, mihin hyökkääjä joutuisi varautumaan ja täten sitomaan merkittävästi voimia uhkan torjumiseen. Muita suhteellisen edullisia mutta vaikuttamiskykyisiä aluksia olivat moottoritorpedoveneet sekä sukellusveneet. Suomen merivoimat päätyi vuoden 1927 laivastolailla hankkimaan kaikkia näitä kolmea alustyyppiä. Ja näistä panssarilaiva oli kummajainen.

Väinämöinen-luokan panssarilaivat olivat suhteellisen pieniä aluksia, uppoumaltaan vain 3900 tonnia eli hieman suurempia kuin hävittäjäalukset (toisessa maailmansodassa tyypillisesti noin 2000 tonnin aluksia), mutta selvästi pienempiä kuin kevyet risteilijät (noin 10 000 tonnia). Pääaseistus oli erittäin vahva näin kevyelle alukselle, 4 putkea 10 tuuman (254 mm) Bofors-merikanuunoita kahdessa kaksoistornissa, kevyenä tykistönä 8 putkea niin ikään Boforsin 105 mm yleistykkejä (niillä voitiin ampua niin meri- kuin ilmamaaleja) neljässä kaksoistornissa ja IT-aseina 4 putkea 40 mm Vickers-automaattitykkejä (jotka vaihdettiin Talvisodan jälken suorityskykyisempiin 40 mm Bofors-tykkeihin) sekä kaksi 20 mm Madsen-pikatykkiä. IT-aseistus oli muiden 1930-luvun alusten tapaan selvästi alimitoitettu, sillä ilma-ase osoitti kykynsä oikeastaan vasta aivan sodan esinäytöksessä, Espanjan sisällissodassa 1936-39.  Jatkosodan aikana Väinämöiseen asennettiinkin ainakin 6 Madsen-tykkiä lisää.  

Panssarilaiva Ilmarinen. Kuva: Reddit

Päätykistö oli Väinämöinen-luokan selvästi suurin avu. Tykit kykenivät myskemään 255 kilon panssarikranaatin maksimikorolla 31 kilometrin päähän. 45 kg messinkihylsyyn pakattu 70 kg nitroselluloosaruutilataus puski kranaatin 45 kaliiperimitan putkesta 850 metrin sekuntinopeuteen (luku ilmaisee tykinputken mittasuhteen, eli kaliiperimitan L/45 putken pituus on 45 kertaa kaliiperi; pidemmässä putkessa voidaan käyttää suurempaa latausta, sillä ammus ehtii kerätä ruutilatauksesta enemmän liike-energiaa ja saavuttaa täten sekä suuremman lähtönopeuden että laakeamman lentoradan).

Alusluokan panssarisuojan yksityiskohtia avataan niukasti lähdekirjallisuudessa, mutta sitä pidetään kevyenä. Panssarivyö oli todennäköisesti noin 50-55 mm paksu, tornit noin 100 mm, kannet 20 mm, ainoastaan tulenjohtotornit oli vahvemmin panssaroitu noin 120 mm suojallaan. Tornit olivatkin alusten kokoon nähden hyvin korkeita ja niiden turvin panssarilaivat kykenivät tähystämään ja ampumaan maaleja rikkonaisen rannikon saarten suojista, mistä vihollisen olisi hyvin vaikea havaita niitä ja vastata tuleen. Väinämöinen-luokka olikin enemmän liikkuvia rannikkopattereita kuin varsinaisia sotalaivoja, joiden tehtävä olisi ryhtyä taistelulinjassa suoraan kosketukseen vihollislaivojen kanssa. Rannikkopuolustusalusten sarjassa ne olivat siis lähempänä monitoria kuin risteilijää. Vastapainoksi tulenjohtolaitteisto oli 1930-luvun huipputeknologiaa: kolme keskustähtäintä ja etäisyysmittaria, yksi kutakin niin märssyssä kuin tulenjohtotorneissa. Tulenjohtolaitteet, tähtäimet, sekä tykkien tähtäys- ja suuntauslaitteet oli kytketty toisiinsa sähköisesti ja mekaaniset tietokoneet kykenivät välittämään ampuma-arvoja tykkien osoittimiin suoraan, ilman sisäpuhelinyhteyttä.

Panssarilaivat olivat hyvin kompakteja, rannikkopuolustusdoktriinista johtuen syväys oli vain 4,5 metriä, ja osaltaan tästä syystä voimalaiteratkaisu oli 1930-luvun alussa sangen innovatiivinen; dieselsähköinen voimansiirto. Neljä 1200 hevosvoiman Krupp-Germania –dieseliä pyöritti generaattoreita, joiden teholla ajettiin potkuriakseleihin kytkettyjä sähkömoottoreita. Ratkaisu vei vähemmän tilaa kuin aikakaudelle tyypillinen höyryturbiinikoneisto, jossa suurten turbiinien ohella tarvittiin myös suuria boilereita, pitkiä ja raskaita potkuriakseleita ja suuria höyrynlauhduttimia, eikä alusten sisällä näin myöskään kulkenut suuripaineisia höyryputkia, joiden pettäminen kalttaisi jokaisen lähistöllä olevan miehen nopeasti ja tuskallisesti hengiltä. Dieselvoimansiirto oli myös sangen ketteräkäyttöinen, sillä alus saatiin tarvittaessa nopeasti liikkeelle: höyrykäyttöisissä aluksissa jouduttiin kattiloiden sytyttämisen jälkeen odottamaan jopa tunteja höyryn kehittymistä, siinä missä dieselit saatiin käyntiin minuuteissa. Konehuoneissa oli myös kaksi 100 hevosvoiman apuvoimadieseliä, jotka niin ikään pyörittivät sähkögeneraattoreita ja joiden avulla mm. tykkejä voitiin käyttää käynnistämättä pääkoneistoa. Kevyt koneisto tosin oli myös suhteellisen matalatehoinen, 4800 hevosvoiman teholla huippunopeus oli vaatimaton 14,5 solmua (27 km/h) ja polttoöljyä säiliöt vetivät niin ikään vaatimattomat 93 tonnia.

Panssarilaiva Ilmarinen. Pienen aluksen korkea profiili on silmiinpistävä. Kokoonsa nähden huikean maston omaava rannikkopuolustusalus kykeni tähystämään maaleja saarten suojista ja ampumaan niitä, ilman että maalit näkivät sitä. Kuva: Naval Encyclopedia 


Kompaktista rakenteesta, operointidoktriinista ja korkeista tulenjohtomastoista johtuen alusten keinunta aallokosssa oli hidasta ja laajaa. Avomerellä ne olivat siksi epämukavia, mutta kuitenkin turvallisesti käytettävissä. Tästä ja alusten kummajaismaisesta rakenteesta seurasi kaikenlaista hirtehishuumoria, kuten kasku jonka mukaan Suomen on oltava suuri merimahti, sillä heidän majakkalaivansakin on aseistettu 10 tuuman tykistöllä. Täysin omalaatuisia eivät suomalaiset panssarilaivat kuitenkaan olleet, enemmän tai vähemmän samankaltaisia aluksia jokseenkin samanlaiseen tehtävään 1890-luvun lopulta 1930-luvun alkuun rakensivat myös mm. Tanska, Norja, Ruotsi ja Alankomaat.

Väinämöinen-luokan panssarilaivoista johtoalus Väinämöinen laskettiin vesille waatonaattona Crichton-Vulcanin telakalla Turussa apinan vuonna 1932, sisaralus Ilmarinen tosin edelsi sitä  9. heinäkuuta vuohen vuonna 1931.  Palveluskäyttöön Väinämöinen hyväksyttiin 28. joulukuuta 1932 ja Ilmarinen 17. huhtikuúta koiran vuonna 1934. Alukset järjestelmineen ehdittiin hyvin ajaa sisään sekä miehistöt kouluttaa ennen suuren maailmanpalon alkua syksyllä jäniksen vuonna 1939.

Suuri maailmanpalo


Talvisodan sytyttyä 30. marraskuuta 1939 tuli panssarilaivojen ensimmäiseksi tehtäväksi suojata Ahvenanmaata mahdolliselta neuvostojoukkojen maihinnousulta, sillä saarille pureutunut vihollinen olisi vakava uhka elintärkeälle laivaliikenteelle. Ankaran talven nopeasti paksuuntuva merijääpeite teki uhasta pian mitättömän, joten alukset turvasivat meriliikennettä kunnes palasivat tammikuussa kotisatamaansa Turkuun ilmatorjuntaosastoksi, sillä merijää teki niiden itsensäkin liikkumisesta vaikeaa. Panssarilaivojen kevyt tykistö osoittautui tehokkaaksi ilmatorjunnassa pommikonemaaleja vastaan, mutta maavoimien upseerit totesivat happamasti tykeillä olleen kovin kalliin lavetin. Ja niin kului Väinämöinen-luokan alusten talvisota, kunnes koitti 13. maaliskuuta lohikäärmeen vuonna 1940 ja häpeän lävistämä välirauha.

Operaatio Kilpapurjehdus

Uusi kilpapurjehdus Ahvenanmaalle alkoi 22. kesäkuuta käärmeen vuonna 1941. Talvisodassa eräs Stalinin tärkeimpiä tavoitteita oli varmistaa Itämeren laivaston toimintakyky, sillä sen tärkeimmät tukikohdat Leningradissa olivat pussinperällä Suomenlahden pohjukassa. Suomen ja Viron rannikkotykistö ja sukellusveneet sekä Suomen panssarilaivat kykenivät sulkemaan punalaivaston tähän pohjukkaan, mutta tilanne oli muuttunut huomattavasti välirauhan sekä Baltian maiden miehityksen myötä. Punalaivastolla oli nyt merkittävästi laajempi toimintavapaus Suomenlahdella, ja Ahvenanmaan miehitys ja sinne perustettavat lento- ja meritukikohdat takaisivat sille käytännössä koko pohjoisen Itämeren hallinnan. Vastaavasti Ahvenanmaan menetys estäisi Suomelle elintärkeän kauppamerenkulun Ruotsiin ja Saksaan käytännössä tyystin. Talvisodan nöyryyttävät tappiot kuitenkin saivat Neuvostoliiton tyytymään Karjalan kannaksen, Viipurin ja Suomenlahden saarten luovutukseen sekä Hangon pakkovuokraamiseen tukikohdakseen

Pohjoinen Itämeri 1939. Ahvenanmaan ja Hangon sijannit korostettuina.

Laihan välirauhan vallitessa Suomella oli merkittävä pelimerkki, joka teki Neuvostoliiton yllätyshyökkäyksestä demilitarisoidulle Ahvenanmaalle riskialtista, merivoimien kovimmat nyrkit eli panssarilaivat ja sukellusveneet. Lisäksi Baltian ja itä-Puolan miehitykset avasivat Itämeren koko itärannikon punalaivaston käyttöön, ja näitä satamia voitiin varustaa turvallisesti rautateitse. Tässä tilanteessa Neuvostoliiton ei siis olisi tarpeen varmistaa Ahvenanmaata tukikohdakseen, ellei se olisi sotatilassa Suomen kanssa, jolloin kauppamerenkulun estämisestä Suomen satamiin tulisi ensisijainen tavoite. Ja Suomen merkittävin pelimerkki sen varalta oli se, että Suomi tiesi milloin se tulisi tapahtumaan.

Suomi oli liittynyt operaatio Barbarossan, Hitlerin yllätyshyökkäyksen, suunnitteluun jo 5. joulukuuta 1940. Suomi oli antanut syyskuussa 1940, Saksan miehitettyä Norjan toukokuussa, saksalaisille joukoille läpikulkuoikeuden Suomen halki. Vaikka saksalaisten kanssa ei varsinaisesti liittouduttu, vähintäänkin veljeiltiin. Niinpä toukokuussa 1941 Suomessa oltiin tietoisia suurhyökkäyksen valmisteluista, ja lopulta saksalainen upseeri jätti Suomen merivoimien esikuntaan kirjeen, jonka kuoressa luki ”saa avata 22.6.1941 klo 03:00”. Tämä ei jättänyt arvailulille sijaa. Väinämöinen-luokan alukset saivat käskyn varustautua lähtöön 20 minuutin varoitusajalla 19. kesäkuuta. Ja niin uusi kilpapurjehdus oli alkava. Meridieselit mylväisivät 22. kesäkuuta käärmeen vuonna 1941 klo 04:30. Niihin yhtyivät rahtilaivojen kolmipaisuntahöyrykoneet sekä vartomoottoriveneiden väkivahvat Maybach –bensiinikoneet. Nyt oli lähdettävä sotaan.


Panssarilaivojen tunnistuspiirros. Kuva: Naval Encyclopedia

Neuvostoliitto havaitsi osaston melkein heti ja reagoi välittömästi. Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei vallinnut sotatilaa ja suomalaiset siirsivät joukkoja omien aluevesiensä ja rajojensa sisällä ja vieläpä Neuvostoliitosta poispäin, mutta sen ei annettu häiritä. Neuvostopommikoneet hyökkäsivät noin klo 06:00 osaston kimppuun, mutta panssarilaivojen ilmatorjunta oli valmiina eivätkä pommikoneet saaneet osumia vahvan IT-tulen häiritessä niitä (kummankin aluksen IT vastasi kahta raskasta ja yhtä kevyttä IT-patteria). Kevyt kuivarahtialus Sylvia sortui kurssista pommien paineaallon saatettua lastin liikkeelle ja ajoi karille. Miehistö pelkäsi aluksen kantamien ampumatarvikkeiden syttyvän ja evakuoitui uimalla, mutta palasi hyökkäyksen päätyttyä ja jokseenkin vahingoittumaton alus vedettiin irti. Matka jatkui ja niin Ahvenanmaa remilitarisoitiin rykmentin vahvuudella. Panssarilaivat ja vartiomoottoriveneet varmistivat huoltokuljetusten purkua, kunnes saarille saatiin tykistöä asemiin. Neuvostoliitto pommitti seitsemää kaupunkia ja kahdeksaa pienempää paikkakuntaa 25. kesäkuuta 1941 (mm. Turun linna paloi pahoin). Eduskunta totesi samana päivänä Suomen olevan jälleen sotatilassa Neuvostoliiton kanssa. Jatkosota oli alkanut.

Operaatio Nordwind

Se oli kuulas syyspäivä, 13. Syyskuuta käärmeen vuonna 1941. Väinämöinen-luokan panssarilaivat varmistuksineen oli siirretty Utön vesille, missä niihin liittyi osasto keveitä ja hitaita raivaajia. Saksalaiset olivat aloittamassa operaatio Beowulfin, Viron rannikossurimpien saarten Saarenmaan ja Hiidenmaan miehityksen. Operaatio Nordwind oli hämäys, sen tarkoitus oli saada Neuvostoliitto uskomaan saksalaisten pyrkivän maihinnousuun mereltä saarten pohjoispuolelta eikä mantereelta idästä.

Itämeri ja erityisesti Suomenlahti oli 2. Maailmansodassa maailman tiheimmin miinoitettu merialue. Siksi operaatio Nordwindissä kumpikin panssarilaiva varustettiin miinaraivauslaittein. Raivausparavaani oli aluksen oma suojaraivain, matalalla uiva kelluke, jonka kaksi hakuvaijeria ohjaavat pohjaan ankkuroidut miinat aluksen edestä kohti paravaania ja edelleen sen kummallakin sivuilla uiviin leikkureihin, jotka katkaisevat miinan ankkurivaijerin ja miina näin joko nousee pintaan, missä se voidaan raivata ampumalla tai räjähtää osuessaan itse paravaaniin. Raivausparavaanin maallinen analogia on lähinnä panssarivaunun telojen eteen asennettava miinajyrä tai –aura, joka lähinnä suojaa miinoitteen läpi kulkevaa ajoneuvoa eikä niinkään raivaa miinoitetta pois. Se oli raivaaja-alusten tehtävä. Ne olivat yleensä puurunkoisia, keveitä aluksia jotka toimivat pareittan vetäen välissään raivausvaijeria, joka katkoi merimiinojen ankkurivaijerit. Raivaajat itse olivat niin pieniä, ettei niiden syväys tyypillisesti osunut miinojen kosketussytyttimiin (miinalla halutaan tuhota merkittävä alus eikä keveitä veneitä, ja liian matalalla kelluvan miinan voisi havaita, joten miinat asetettiin yleensä muutaman metrin syvyyteen) eivätkä puurakenteisina aktivoineet magneettisytyttimiä. Operaatio Nordwindiin ei näitä nopeita aluksia kuitenkaan riittänyt saattoraivaustehtävään, ne olivat toisella tehtävällä Suomenlahdella kuten myös saksalaisten R-veneet. Utöstä toimivat raivaajatehtävään varustellut hinaajat eivät olleet päivän aikana havainneet miinoja, mutta noin 20 mpk Utöstä raivaimet olivat tarttuneet johonkin, jonka pääteltiin olevan hylky. Sen oli mahdollisesti vaarallinen ollessaan niin matalalla, että raivaimet osuivat siihen, joten Nordwind-osaston reitti suunniteltiin ohittamaan se länsilounaan puolelta.

Taiteilijan näkemus merimiinoista. Voidakseen osua aluksiin, on miinojen oltava yleensä kelluvia, ja ankkuriketju tai -vaijeri pitää ne sekä paikallaan että oikeassa syvyydessä. Anturat ovat kosketussytyttimiä. Kuva: Strategy Bridge


Ilta alkoi hämärtyä kuulaana syyspäivänä, 13. syyskuuta käärmeen vuonna 1941. Panssarilaiva Ilmarinen kulki osaton keulassa, perässään sisarlaiva Väinämöinen noin 800 metrin etäisyydellä. Kummallakin puolella kulki syvyyspommein varustettu vartiomoottorivene sukellusvenevartiossa. Panssarilaivat kulkivat edellä ilmeisesti siksi, että harhautusosaston tarkoitus kiinnittää vihollisen huomio ja saada se reagoimaan siihen, vähintään siirtäen Viron saarten puolustuksen painopistettä tai hyökkäämään osaston kimppuun ilma- tai jopa merivoimin. Radioviestitkin lähetettiin selväkielisinä ja hyvällä kuuluvuudella. Panssarilaivoilla joka mies olikin taisteluasemissa. Messipojat keittivät kahvia tähystäjille, mutta aina puhelimen pärähtäessä kuppi jäi pentteriin ja miehet syöksyivät tykeille. Mutta vihollista ei havaittu ja kahvinkeitto jatkui. Panssarilaivojen meridieselit vetivät vain ohutta, hädintuskin erottuvaa harmaata pakokaasujuovaa. Perässä kulkevien höyryalusten väkevät savupatsaat sensijaan nousivat kartioina taivaalle yhtyen taivaanlaelle levittäytyvään tummaan pilviverhoon.

Kiikarit ja keskustähtäimet tähystävät pimenevään pian koittavaan yöhön. Mitään ei näy. Alukset ovat poistuneet raivaajien varmistamalta Utön väylältä. Raivausparavaanit lasketaan veteen. Ilmarisen oikeanpuolenen paravaani taittuu pian kylkeä vasten ja nostettiin. Siinä ei havaita mitään vikaa ja päätellään nostovaijerin olleen liian kireällä. Paravaani lasketaan takaisin veteen. Puoli tuntia myöhemmin se on jälleen kylkeä vasten. Harhautusliike on saapumassa lakipisteeseensä, josta palattaisiin takaisin Utöhön. Käännös tehdään oikean kautta, joten paravaanin asento ei ole vaarallinen vaikka se olisikin tarttunut miinaan. Paravaani päätetään nostaa ylös käännöksen aikana ja tarkastaa.

Kello 20:30 osasto on liikkeensä lakipisteessä ja Ilmarisen päällikkö R. Göransson sekä laivaston komentaja kommodori E. Rahola tekevät päätöksen kääntyä. Göransson antaa puhetorvellä käskun oikealle 15, hiljainen vauhti, minkä ruorimestari vahvistaa. Kömpelön oloisen aluksen keula kääntyy vikkelästi ja jyrkkään. 10 astetta, 20, 30, 40, 50 astetta. Pian kulkusuunta on kääntynyt ja paravaani voidaan tarkastaa.

Paravaanin vesillelasku. Kuva: Reserviläinen


Silloin alkava yö lakkaa sydämenlyönnin ajaksi olemasta yö ja meri lakkaa olemasta meri. Panssarilaiva Ilmarisen vasemmalta puolelta, 105 mm tykkitornin kohdalta nousee valvata kirkas lieska viiltäen hämärän ja meren auki. Aika pysähtyy paikoilleen. Liekki nousee märssytornin tasalle saakka. Sitten kaikki on ohi. Koko laivan on heilahtanut ja valtava pamaus kuulunut sen läpi. Laivan uumenissa olevat miehet luulevat vihollisen yllättäneen ja päätykistön tehneen äkillisen tulenavauksen. Mutta alus alkaakin kallistua vasemmalle kyljelleen. ”Torpedo!”, huutaa yksi mies. ”Miina!” huutaa toinen. Kilpajuoksu merta vastaan alkaa. Se on kilpajuoksu suoraan mereen.

Kommodori Rahola huutaa ”Manttelit ja takit pois!”. Viileässä illassa moni mies on pukeutunut lämpimästi. Meressä paksut ja raskaat vaatteet vetävät miehen nopeasti upoksiin. Laiva kaatuu noin minuutissa kyljelleen.  Keveiden IT-tykkien sirpalesuojaksi asennetut hiekkalaatikot irtoavat ja ruhjovat pudotessaan laivan vasemmanpuoleisten reelinkien yli kiipeäviä miehiä. Komentosillan miehet kiipeävät laivan oikealle kyljelle, joka on nyt vaakatasossa. Keveiden patterien miehet pääsevät hyppäämään melkein suoraan tykeiltään mereen, mutta raskaiden tykinputkien momentti on liikaa kääntökoneistolle laivan kaatuessa kyljelleen. Ne eivät jaksa vääntää 20 tonnin painoisia putkia pystyyn. Painovoima vetää kummankin tornin putket alaspäin, jolloin niiden takaosan ovet kohoavat suoraan pystyyn. Miehet hädintuskin yltävät oville eivätkä voi millään jaksaa painaa kymmenen sentin paksuisia teräsovia auki suorana ylöspäin. Vain muutama aivan ovia lähinnä ollutta (yksi keulatornista ja takatornista kolme) ehtii hypätä ulos ennenkuin painovoima vetää ovet alassuin kiinni ja miehet kaatuvat vastakkaiselle puolelle tykkien päälle. Tornien terässarkofagit sulkevat noin 90 miestä.

Syvällä kansien uumenissa on hätä käsillä. Vedenpitävät ovet ja luukut on salvattu kiinni. Räjähdys on repinyt suuren lohkon laivan kylkeä auki ja vesi kohisee suurella paineella sisään. Ilma syöksyy tuuletuskanavien torvista ulos hirvittävinä pasuunoina. Valot sisällä sammuvat ja on pilkkopimeää. Vain muutama onnistuu löytämään tiensä ulos. Luutnantti Vaissi kiipeää tulenjohtokeskuksesta laivan uumenista skanssi (miehistön majoitustila) 7:ään johtavaa kuilua pitkin, mikä on normaalisti pystysuora kuilu jossa kuljetaan tikaita pitkin. Nyt hän ryömii sitä pitkin ulos vaakatasossa perässään vänrikki Juvela sekä sotilasmestari Piiparinen. He pääsevät skanssiin, joista jokaisessa on yksi muita suurempi ikkunaventtiili hätäuloskäyntinä. Se on kuitenkin löydettävä aluksen kallistuessa edelleen ympäri, mutta Vaissi on onnekseen kantanut vyöllään taskulamppua, joka on säilynyt ehjänä. Sen avulla miehet löytävät venttiilin. Vaissi avaa venttiilin salvan ja lyö pistoolillaan lasin rikki, sillä sitä ei saada käsivoimin auki. Hän painaa päänsä ja olkapäänsä venttiiliin. Laivan sisuksiin syöksyvä vesi ei puristu kasaan, joten loukkuun jäänyt ilma puristuu, paineistuu ja pyrkii ulkoilman paineeseen sieltä mistä vain pääsee. Se reitti on nyt venttiili mihin Vaissi on tunkenut kehonsa, joten puristuva ilma lyö miehen ulos torpedoputken tavoin. Juvela seuraa esimerkkiä, mutta Piiparinen ei pääse ulos paineen ehkä jo loputtua.

Tekoälylllä luotu kuva mereen hukkvuasta miehestä. Lähde: Freepik


Matruusi Lyttinen kulkee vielä pidemmän reitin. Hänkin evakuoituu tulenjohtokeskuksesta ilmatorjuntakeskuksen kautta skanssi 6:een ja sen kattoa pitkin edelleen skanssi 5:een, missä tulitikun valossa löytää ulosmenoventtiilin ja pakenee edelleen ulos. Konehuoneista ei pääse ulos yksikään sielu ja makasiineista vain matruusi Hämeenniemi, joka pääsee luutnattti Vaissin hyttiin jonka uloskäyntiventtiilin joku onnekas on ehtinyt jo avata. Mutta alus on jo kyljellään ja venttiili taivasta kohti, eikä Hämeenniemi kykene kiipeämään mitään pitkin kohti pelastavaa aukkoa. Mutta hän tuntee aluksen jatkavan kaatumistaan ylösalaisin, jolloin venttiiliaukko laskeutuu kohti vaakatasoa ja merta. Hämeenniemellä on vain yksi tilaisuus syöksyä aukosta ulos kun yltää kiipeämään seinää pitkin sitä kohti, mutta ennen sen kaatumista meren asti jolloin vesi syöksyy siitä voimalla sisään. Hän pitää päänsä kylmänä ja käyttää tilaisuutensa hyväkseen. Aukkoon ryömiessään hän kuulee haikean ulvahduksen, kun upseerimessin piano putoaa messin kattoon laivan mennessä ympäri.

Matruusi Lyttinen uppoamisen jälkeen otetussa valokuvassa. Kuva: Lauri Pekkarisen kotialbumi


Ylimatruusi Pätäri oli ollut lepovuorossa 105-millisen tornin takana tykkimiesten skanssissa ja torkkui puoliunessa kun räjähdys repi laivan kyljen auki. Hänkin luulee päätykkien ampuneen, kunnes laiva alkaa nopeasti kallistua. Pätäri kiipeää kiireesti kansirakennetta ylöspäin. Vain harvalla miehellään on yllään ajanmukainen pelastusväline eli korkkiliivi. Pätäri huomaa pitelevänsä kiinni oman korkkiliivinsä narusta. Hän oli vaistomaisesti ottanut sen mukaansa ja yritti pukea sen ylleen, mutta se jää puolitiehen laivan kaatuessa. Pätäri putoaa veteen, kaatuvan laivan laivan alle, toinen käsi juuttuneena niskan taakse korkkiliivin narussa. 105-millisen tykin ammukset putoavat hänen ohitseen ja muutama lyö häneen matkallaan Itämeren pohjaan. Pätäri ui vaistomaisesti pakoon ja huomaa yhtäkkiä olevansa pinnalla laivan ulkopuolella. Hän yrittää päästä kauemmas uppoavan laivan imusta, yhdellä kädellä sillä toinen on edelleen hirttänyt kiinni korkkiliiviin joka on puolittain hänen yllään. Mereen päässeet miehet huutavat, mutta kauheinta ovat laivan sisään jääneiden äänet. He yrittävät kaikin keinoin päästä ulos ja hakkaavat laivan kylkiä ja pohjaa kaikella mitä käsiinsä saavat. Vain harvalla heistä on edes mahdollisuus. Kylmä vesi kangisti uivia miehiä nopeasti. Monilla on edelleen yllään raskas sadetakki ja saappaat, jota vetävät heitä veden alle. Pätäri näkee hämärän illaan vähäisessä valossa kuinka Ilmarinen kääntyy ensin ympäri, ja alkaa upota perä edella niin jyrkkään, että keula nousee pohja edellä pystyyn. Noin kolmannes aluksen mitasta erottuu selvästi horisonttia vasten, kunnes senkin katoaa aaltojen alle. Tähän kaikkeen oli kulunut seitsemän minuuttia.

Panssarilaiva Ilmarisen hylyn asento merenpohjassa. Kuva: MTV3

Osittain puettu korkkiliivi pitää Pätärin pinnalla. Polttoainesäiliö oli murtunut räjähdyksessä, ja meren pinta Ilmarisen ympärillä on vettä kevyemmän polttoöljyn peitossa. Monet meressä räpiköivät vetävät sitä suuhunsa, vatsaansa ja keuhkoihinsa, Pätäri yhtenä heistä. Hän tuntee toteavansa, että tämä oli nyt hänen kohtalonsa. Tämä on sotaa, ja hänen osaltaan se päättyy näin. Pelkoa se ei ole, eikä hän ymmärrä miksi. Hän kuitenkin kuulee vaistomaisesti huutavansa ”täällä ollaan!”.  Sitten hän näkee yhdenäkin olevansa taskulampun keilassa. Se on vartiomoottorivene VMV-16. Veneestä heitetään köysi, mutta se on polttoölyn liukastama eikä Pätäri saa pidettyä siitä kiinni. Se heitetään uudestaan, jolloin Pätäri juuri ja juuri saa kiedotta sen ranteensa ympäri, ja kaksi miestä saa hänet vedettyä veneeseen.

Neljä VMV-venettä kiertää turmapaikkaa ja yksi niistä (VMV-1) vetää uhkarohkeasti kannelleen ylösalaisin kääntyneen laivan pohjan päältä 50 miestä, mikä on 30 tonnin moottoriveneelle paljon. 1200 hevosvoiman Maybach V12:t ja 520 hevosvoiman dieselit (VMV:t 1-7 olivat bensiinimoottorisia, VMV:t 8-17 taas dieselkoneisia) murisevat pehmeästi matalilla kierroksilla veneiden kiertäessä aluetta ja tähystäen eloonjääneitä. 132 miestä on päässyt laivasta ulos. Osa heistä on niin heikossa kunnossa, etteivät polttoöljyä nieltyään ja kylmettyneinä saa niemäänkään sanottua. Viimeinen pelastettu oli jo  pinnan alla, mutta yksi mies sai kädellä kiinni ja vedettyä hänet tukasta ylös ja edelleen VMV:hen.

Vartiomottorivene VMV 9. VMV:t lienivät kustannustehokkaimpia merivoimien aluksia toisessa maailmasodassa, ne näkivät monenlaista toimintaa. Kuva: Wikipedia

Panssarilaiva Ilmarisen upotti mitä todennäköisimmin venäläinen merimiina. Venäläiset olivat kehittäneet merimiinojaan, ja käyttivät myös miinatyyppiä jossa oli vaijerin sijaan kettinki, jota paravaanin leikkuri ei millän jaksanut leikata poikki. Ilmeisesti Ilmarisen oikeanpuoleiseen paravaaniin oli tarttunut tällainen miina, jota alus veti perässään pitkähkön ajan ja joka Ilmarisen kääntyessä jyrkästi  oikealle ajatui omalla inertiallaan aluken ali jopa sen vasemmalle puolelle, missä sen sytytin lopulta toimi. Kohtalon ivaa on, että venäläiset eivät ilmeisesti koskaan havainneet koko operaatio Nordwindiä, he eivät koskaan reagoineet siihen eikä sitä raportoitu millään tavalla. Vihiä panssarilaivan uppoamisesta he saivat Ruotsin kautta, sillä siellä havaittiin suuri määrä kuolinilmoituksia sanomalehdissä, joissa mainittiin sama kuolinpäivä ja maininta kaatunut merellä. Sotasensuurin vuoksi suomalaisissa lehdissä panssarilaiva Ilmarisen tuhosta ei mainittu juuri mitään.

271 miestä jäi panssarilaiva Ilmariseen. He olivat nyt nousseet taistelulaivoista kaikkein suurimpaan, jonka kapteeni oli kaikista viisain, eivätkä he enää koskaan kokisi vilua taikka nälkää.

Panssarilaiva Ilmarisen merihauta lepää ylösalaisin noin 25 mpk Utöstä etelään 70 metrin syvyydessä. Kumpikaan Väinämöinen-luokan panssarilaivoista ei koskaan osallistunut meritaisteluun. Sisarlaiva Väinämöinen luovutettiin sotakorvauksena Neuvostoliittoon porsaan vuonna 1947, missä se palveli kunnes romutettiin hevosen vuonna 1966. Noin 15 kilometrin päässä Ilmarisen viimeisestä päivystyspaikasta makaa toinen kirottu luutarha, autolautta Estonia, jonka niin ikään syyskuinen Itämeri vaati koiran vuonna 1994.

 

Hylkyjen karkeat sijainnit kartalla. Merkinnät kirjoittajan omia. Karttalähde: Googlen kuvapalvelu.

Georg Malmsten – Merellä

Lähteet:

IL Historia: Jatkosota merellä. Alma Media, Helsinki 2022.

Pukkila, Eino: Taisteluhälytys – Suomen laivasto jatkosodassa. WSOY, Porvoo 1961

Heinämies, Wilho: Seitsemän minuuttia merellä. WSOY, Porvoo 1945



https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/talta-panssarilaiva-ilmarinen-naytti-ennen-uppoamistaan-harvinaiset-kuvat/8989236

https://yle.fi/a/74-20043825

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008261078.html

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005588352.html

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/12/panssarilaiva-ilmarisesta-tuli-271-miehen-hauta

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/11/24/panssarilaivat-olivat-suomen-laivaston-ylpeys

https://ww2db.com/ship_spec.php?ship_id=c507

https://web.archive.org/web/20110605125254/http://kotisivut.fonet.fi/~aromaa/Navygallery/index.html

https://naval-encyclopedia.com/ww2/finland/vainamoinen-class-coastal-battleships-1931.php

https://reservilainen.fi/panssarilaivojen-hankinta-oli-kiistelty-aihe-ja-ilmarisen-uppoaminen-lisasi-keskustelua-mihin-rahat-olisi-pitanyt-kayttaa/

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/12/panssarilaiva-ilmarisesta-tuli-271-miehen-hauta

Otsikkokuva: Reserviäinen (kuvassa ampuu sisarlaiva Väinämöinen kesäkuussa 1942)

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/video-ensimmaiset-kuvat-uponneen-panssarilaiva-ilmarisen-hylysta-hihkuin-etta-tama-se-on/5866104


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti