MIRAGE IV

 

Jälkipolttimien joulu, osa V

Mirageista suurimman tarina alkaa suuren maailmanpalon raunioilta. Ihmisen vuosisadan synkin veriooppera oli vaatinut 60 miljoonaa sielua ja päättynyt raskaan metallin myrskyyn. Atomipommi oli muuttanut suurvaltapelurien pelimerkkejä, ja suuren maailmanpalon päätyttyä Yhdysvallat nautti seuraavat neljä vuotta ydinaseen sekä sen perillesaattamiskyvyn yksinvaltaa. Neuvostoliitto seurasi 1949 ja Britannia 1952. Hävittyään toisen maailmansodan – sodittuaan voittajien puolella – Ranska pesi yhä häpeää kasvoiltaan. Siirtomaasodatkaan eivät ottaneet sujuakseen, mutta Suezin kriisi 1956 oli viimeinen pisara.

Egyptin omavaltainen arabinationalistipresidentti Gamal Nasser kansallisti Suezin kanavan 26. heinäkuuta 1956, mikä rajoitti merkittävästi erityisesti siirtomaavaltojen Britannian ja Ranskan polttoaine- ja elintarvikehuoltoa. Vanhat sotilasmhadit Israelin ohella vastasivat nopealla sotilasoperaatiolla, jossa Israelin panssarit vyöryivät 29. lokakuuta Siinain halki Suezin kanavalle, missä niihin liittyivät 5. marraskuuta Britannian ja Ranskan maahanlaskujoukot. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrustsov esiintyi mielellään anti-imperialistina – lisäksi Länsi-Euroopan vihollisen tukeminen käytännöllisesti heikensi länttä, vaikkei panarabina esiintyvä Nasser varsinaisesti sosialisti ollutkaan – ja tuki Nasserin Egyptiä voimakkaasti, jopa uhaten Ranskaa ja Britanniaa ydinasein. USA:n presidentti Eisenhower ei uskaltanut katsoa bluffia – Neuvostoliitolla oli todennäköisesti noin neljä laukauisukuntoista ydinkärkistä R-7-ohjusta kesällä 1956 – vaan painosti voimakkaasti muita länsivaltoja vetäytymään. Britanniaa uhkasi puntavarannon dumppaaminen USA:n keskuspankista ja täten raju devalvaatio joka olisi uhannut elintärkää tuontia, eikä Ranskalla taas ollut itsellään ydinasetta. Molemmat joutuivat noloina vetäytymään sotilaallisesta voitosta, joka oli kääntynyt poliittiseksi tappioksi ja niiden asema entisinä suurvaltoina näytti aina vain entisemmältä.

Ranskan laskuvarjojääkäreitä lähdössä Suezille 1956. Kuva: Pinterest.com

 

Ranskan ydinohjelma CEA (Commissariat á l’Energie Atomique) oli alkanut jo lokakuussa kukon vuonna 1945 Vapaan Ranskan tilapäishallituksen presidentti Charles de Gaullen aloitteesta. Ranska ei aloittanut atomitutkimusta tyhjästä – olivathan monet alan pioneerit kuten Marie Curie ja Henri Becquerel tehneet uransa Ranskassa – mutta amerikkalaisetkin olivat kantapään kautta oppineet kuinka työn ja tuskan takana atomipommi oli rakentaa yksinkertaisesta teoriasta. Aivan erityisesti uraanin isotooppirikastus ja plutoniumin erotus ovat minkä tahansa ydinaseohjelman avainkohtia, joihin ei ollut ollut valmiita ratkaisuja olemassa. Tälläkin tieteensaralla Ranskalla oli hihassaan ässiä: Frédéric Joliot-Curi, joka oli saanut kemian Nobelin 1935 ydintransmutaation havaitsemisesta, sekä Bertrand Goldschmidt, Marie Curien viimeinen assistentti. Juuri Goldschmidt oli kehittänyt Manhattan-projektissa plutoniumin erotusprosessin.

Näillä eväin CEA sai oivan mäkistartin, ja Ranskan ensimmäinen koereaktori Zoé käynnistyikin jo 1947. Reaktorista eroteltiin pieniä määriä plutoniumia 1949, mutta ohjelma sai todella löylyä vasta nöyryytyksestä Suezin kriisissä 1956. Ranskan oli välttämätön kehittää oma le bombe Atomique, jollei se halunnut jäädä silkaksi idän ja lännen heittopussiksi. CEA:n yhteyteen perustettiin erillinen ydinaseohjelma Direction des Applications Militaires (DAM), ja kiivas kehitystyö eriyisesti Israelin kanssa alkoi. DAM:n toiminta kompasteli päätään Algerian pistaasiin hakkaavien Ranskan lyhytikäisten hallitusten toimintakyvyttömyyteen. Lopulta Ranskan neljäs tasavalta kaatui tappioihin Suezilla ja Indokiinassa sekä kiihtyvään Algerian kriisiin. Löylynheittäjän paikalle asteli Ranskan viimeinen valtiomies Charles de Gaulle, joka valittiin äänivyöryllä presidentiksi joulukuussa 1958 ja ydinohjelman ympyrä oli sulkeutunut. Ranska hankki Yhdysvalloissa tuotettua raskasta vettä Israelin kautta ja vastineeksi avusti Israelia Dimonan ydinreaktorin sekä plutoniumin erottelulaitoksen rakentamisessa.

Ranska räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa, 70 kilotonnin plutoniumimploosiopommi Gerboise Bleuen (sininen hyppyrotta) Algerian aavikolla 13. helmikuuta 1960. Ydinasemaiden harvalukuiseen joukkoon oli liittynyt uusi jäsen, ja äänekkäästi olikin: 70 kilotonnin räjähdysenergia oli suurempi, kuin kolmen aiemman esikoispommin (USA:n Trinity 1945, Neuvostoliiton RDS-1 1949 ja Britannian Hurricane 1952) energioiden summa. Charles de Gaulle julisti radiossa Ranskan heränneen päivään vahvempana ja ylpeämpänä kuin koskaan.

Pelkkä atomipommi on sinänsä aseena melkeinpä hyödytön. Jotta aseella voidaan vaikuttaa viholliseen, tulee se saada toimitettua kohteeseensa. 1960 Ranskalla ei ollut tähän tehtävään muuta keinoa kuin nopeasti käsiin vanheneva Sud Aviation Vautour. Se oli alisooninen ja muutenkin suorituskyvyltään suhteellisen vaatimaton 1. sukupolven suihkupommittaja, joten Ranska kaipasi kipeästi modernia yliäänistä ja tunkeutumiskykyistä pommikonetta. 

 

Sud Aviation Vautour. Kuva: Pinterest

Charles de Gaulle halusi luoda Ranskalle ei ainoastaan ydinpelotetta – Force de Frappen – vaan täyden ydinasetriadin: atomipommein aseistetut maa-, meri- ja ilmavoimat. Näistä kaksi ensinmainittua kykenisi strategiseen ydinaseiskuun vain raskaiden ydinohjusten myötä. Niiden kehitys oli vasta alkumetreillä ja maailmanlaajuisestikin mannertenvälisiä ydinohjuksia oli olemassa vasta kourallinen, joten pommikone oli lähivuosina ainoa vaihtoehto ydinpelotteen luomiseen. De Gaulle määräsi, ettei ilmavoimien täyden operationaalisen ydiniskukyvyn luominen saanut kestää vuotta 1964 pidempään.

Edes Ranska ei luonnollisesti kiltisti odotellut atomipommiohjelmansa täyttymistä valmistelematta aseen toimituskykyä. Strategisen pommikoneen kehitystyö SASP (Système d’Arme Stratégique Piloté) oli alkanut jo 1956, vaatimusten ollessa 1500 kg hyötykuorma 1500 kilometrin toimintasäteellä, josta puolet oli kyettävä lentämään torjumisen vaikeuttamiseksi vähintään nopeudella 1,7 Mach.

Ranskan ilmailuteollisuus oli 1950-luvulla vielä sangen hajanainen, joten ilmavoimien tuotespesifikaatioon esittivät vastauksensa Dassault, Sud Aviation ja Nord Aviation. Viimeisen esitystä ei otettu vakavasti ja Sud Aviationin esittämä Super Vautour olisi ollut lähinnä jatkettu Vautour-pommikone uudemmilla moottoreilla, joten sekin karsiutui pian pois. Jäljelle jäi Dassault, jonka ratkaisu oli ainoa realistinen ja moderni. 1959 ilmavoimat heittikin lisää löylyä ja korotti toimintasädevaatimuksen 3000 kilometriin.

Dassaultin torjuntahävittäjä Mirage III oli noussut siivilleen jo 1956 ja kellotti ensimmäisenä eurooppalaisena lentokoneena tutkaan kaksinkertaisen äänennopeuden 1958. Pyörän keksiminen uudelleen katsottiin jopa Ranskassa tollon työksi, joten Dassaultin ratkaisu oli yksinkertainen: lihavoida Mirage III pommikoneeksi. Samasta syystä nimeämiskäytäntöön ei ollut tarpeen käyttää ylimääräistä aivotrustikapasiteettia, vaan Mirage III:a seurasi Mirage IV.

Mirage IV. Kuva: Avion de Combat.com

 

Lähes kaikkea oli Mirage IV:ssä kaksinkertaisesti: siipipinta-alaa, lentoonlähtömassaa ja moottoreita.

SNECMA ATAR 09 ei ollut aivan amerikanrautojen vertainen moottorimaailman King Kong, mutta toisaalta se oli hieman tuumaista verrokkiaan (General Electric J79) pienempi ja kevyempi, vaikkakin myös suorituskyvyltään vaatimattomampi. 1400 kilon massaisesta yksipaisuntaisesta suoravirtausmoottorista saatiin 42 kilonewtonia työntövoimaa ja jälkipoltolla 59 kilonewtonia. Mirage-perhe ei siis voinut luottaa pelkkään raakaan voimaan, vaan lentorankojen oli oltava aerodynaamisesti tehokkaita. Ratkaisut on siksi hiottu sangen optimaalisiksi: Deltasiivellä saavutetaan suuri siipipinta-ala pienellä poikkipinta-alalla. Lisäksi trans- ja ylisoonisella alueella vastusvoimat kasvavat karkeasti ottaen siiven kärkivälin suhteessa, joten jyrkkäkulmainen deltasiipi on hyvin edullinen rakenne yliäänihävittäjälle. Kaiken kukkuraksi deltasiipi tarjoaa vielä suuren sisätilavuuden ohuellakin siivellä, mikä sallii suuret polttoainesäiliöt ilmanvastuksen kasvamatta. Lisäksi ilman virtausnopeutta siiven yli vallitsi virtauksen normaalikomponentti, joten siipikulmaa kasvattamalla voitiin normaalikomponentin nopeutta kasvattaa, jolloin transoonisella alueella esiintyvien shokkiaaltojen syntymisnopeus kasvoi. Shokkiaalloissa ilman virtausnopeus on paikallisesti ylittänyt äänivallin, mikä aiheuttaa merkittävää ilmanvastusta ja näin voitiin niiden syntyä hillitä.

Ilmanottoihin asennettiin Mirage III:n tapaan säätyvät shokkiaaltokartiot, jotka syöttivät ilmanottoihin lentokoneen omalla yliäänishokkiaallolla paineistettua ilmaa. Kartio luo kartiokulmansa muotoisen shokkiaallon, jossa ilma virtaa yliääninopeudella ja sen paine kasvaa aallon etureunalla. Tämä aalto ydistyy ilmanottoputken itsensä luomaan sokkiaaltoon, ja aallot heijastuvat ilmanottoputkessa useana seisovana aaltona, kunnes summautuvat ilmanoton kapeimmassa kohdassa pinnan normaaliaalloksi. Tämän jälkeen ilmanottoputki avartuu jälleen ja sisäänvirtaava ilma hidastuu selvästi alle äänennopeuteen, ja vastaavasti virtauksen hidastuessa ilmamassan paine kasvaa. Näin moottori saa suuren virtaaman suhteellisen hidasta ilmaa, eli moottori pystyy luomaan voimaa suurella massavirralla jota sen on helppo kiihdyttää. Lyhyesti, shokkiaaltokartiot käyttävät lentokoneen omaa liike-energiaa ahtamaan moottorien imuilmaa, ja tämä energia menisi muuten hukkaan lentokonetta ympäröivän ilman paineistamiseen.

Mirage III ja Mirage IV. Kokoero on selvä. Kuva: Wikipedia

 

Lentorangon muoto itsessään muotoiltiin ampiasmaiseksi area rulen eli poikkipinta-alasäännön mukaisesti. Virtaus tyypillisesti paikallisesti ylittää äänennopeuden matkastessaan siiven tai rungon yli, ja nopeus millä tämä tapahtuu tunnetaan siiven kriittisenä Machin lukuna. Yliääniset shokkiaallot aiheuttavat suurta ilmanvastusta ja niiden määrä kasvaa karkeasti ottaen poikkipinta-alan funktiona. Pienentämällä muutoksia poikkipinta-alassa voidaan myös shokkiaaltojen määrää rajoittaa, joten Mirage-perheen lentokoneissa on ampaisvyötäröt, jotka hidastavan poikkipinta-alan muutosta koneiden pituusakselin yli.

Mirage IV vaati tehokkaampaa optimointia kuin kevyt torjuntahävittäjä. Dassault minimoikin massaa käyttämällä tarkkaan optimipaksuuteen etsattua alumiinia, muuttuvapaksuisiksi valssatuja alumiinilevyjä ja johtoreunojen titaaniosia. Lähes jokainen pintapaneelien sisäänsä sulkema loukko oli ahdettu täyteen polttoainesäiliöitä, mukaanlukien mm. sivuvakaaja. Kaikkiaan polttoainetta on säiliöissä kunnioitettavat 14 000 litraa. Siiven paksuus-leveyssuhde on ohuimmillaan häkellyttävä 3,2 %.

 

Mirage IV kykeni tekemään hätälähdön JATO-apuraketeilla. Kuva: Wikipedia

Mirage III:n pohjatyö oli painonsa arvoista uraanissa, sillä Mirage IV eteni ripeästi. Ensimmäinen prototyyppi nousi ensilennolleen 17. kesäkuuta 1959 ja jo seuraavana päivä, kolmannella koelennollaan, se lensi Le Bourgetin lentonäytöksessä ohilennon. Luotto Mirage IV:ään oli kova, eikä turhaan ollutkaan: 14. koelennolla saavutettiin Mach 1,9, ja syyskuussa 1960 pommikoneella kellotettiin 1000 km lentoradan keskinopeudeksi 1822 km/h ja 500 km radalle 1972 km/h. Charles de Gaullella oli käsissään murhakulli, jolla lunastaa sanansa. Ilmavoimien vaatimukset alkoivat täyttyä hyvää tahtia, joten prototyyppiä pidennettiin polttoainesäiliöiden laajentamiseksi, ja tätä kompensoimaan moottorit päivitettiin tehokkaampaan malliin ATAR 09K11 (jälkipolttoteho 67 kN). Tämä iteraatio oli jo lähes palvelusvalmis Mirage IVA.

Mirage IV:n koon käsittää vasta läheltä. Kuva: Flickr

 

Mirage IV oli iso lintu. Lentoonlähtömassa oli jo 32 tonnia, ja siksikin sen kyky ylläpitää kaksinkertaista äänennopeutta ensimmäisenä eurooppalaisena lentokoneena oli sangen vaikuttava suoritus. 3000 kilometrin toimintasädevaatimus oli kuitenkin laajenetullakin koneella vaikea täyttää, sillä 50 % lentomatkasta oli kyettävä lentämään yliääninopeudella, joka joka edellytti jälkipolttimien käyttöä ja siten kaksinkertaista polttoaineenkulutusta. Ilmatankkaus olisi väistämätöntä. Ranska lainasikin USA:n ilmavoimilta KC-135A-ilmatankkauskoneen (joka tunnettiin Ranskassa nimellä Boeing Biberon eli Boeing-tuttipullo) koelentoihin, joilla koeponnistettiin Mirage IV:n ilmatankkauskyky. Ranska tilasikin 12 ilmatankkeria tukemaan operaatioitaan, mutta Mirage IV:n kohdalla paras ilmatankkeri oli Mirage IV itse: koneet toimivat pareittain, joista toinen kantoi ilmatankkauslaitteita ja toinen lisäsäiliöitä sekä AN-11 -ydinpommia. Yliääninopeudella ne saattoivat parina läpäistä itäblokin ilmapuolustuksen, jonka syvyydessä toinen Mirage ilmatankkaisi toisen ja kääntyisi paluumatkalle toisen jatkaessa täysin säiliöin maaliinsa. Kotimatkaa ei odotettu olevan: jos Mirage IV:t lähetettäisiin ydinpommitustehtävälle, olisi kolmas maailmansota jo syttynyt ja tukikohdat Ranskassa tuhottu pommikoneiden lennon aikana. Mirage IV oli kostoase, second strike capability.

Palveluskäyttö Ranskan ilmavoimissa, Armée de l'airissa, alkoi helmikuussa 1964. Dassault oli täyttänyt de Gaullen vaatimuksen. Viimeinen, 62. sarjatuotantokone rullasi ulos kokoonpanolinjalta 1968. Ranskalla oli ydinasepelote, joka Britannian Vulcan-pommikoneesta poiketen oli ylisooninen, vieläpä kaksinkertaisesti (Mirage IV kykeni Mach 2,2:een). Koneet hajasijoitettiin AdA:n tukikohtiin, joiden välillä ilmavoimien kuljetuslennosto COTAM (Commandement Air du Transport Aérien Militaire) hoiti henkilöstän ja huollon logistiikkaa Nord Noratlas- rahtikonein, joita myöhemmin täydennettiin kahdella DC-8-55:llä ja edelleen kolmella DC-8-62:lla. Mirage IV:t asetettiin pysyvään lähtövalmiuteen, jossa oli kolme eri tasoa: A-15 eli 15 minuutin valmius, A-5 eli 5 minuutin hälytysvalmius sekä AB (A Bord eli koneessa), jossa miehistöt odottivat istuimissaan kuumin kourin ja kirein hermoin lähtökäskyä matkalle, josta ei olisi paluuta. Kukin yhdeksästä päätukikohdasta oli kerrallaan A-5 -valmiudessa, muiden ollessa A-15:ssä. Suurimmillaan Prahan kevään aikaan Euroopan hulluna vuonna 1968 kaikkiaan 18 Mirage IV:ää oli 5 minuutin lähtövalmiudessa, toinen mokoma A-15 valmiudessa ja Miragelle mitoitettuja kiitoratoja oli yhteensä viisikymmentä. 

Kaksimoottorisuus on Mirage IV:n silmiinpistävin piirre. Kuva: Avionslegendaires.net

Ranska otti ydinpommittajansa poikkeuksellisen vakavasti. AdA järjesti säännöllisesti Banco-harjoituksia, joissa tukikohtiin lähetettiin hälytys ripustaa ydinpommit Miragein pommikuiluihin (tai ehkä oikeammin onteloon, jossa pommi kannettiin puoliksi ulkona), mutta lentoonlähtökäskyä ei annettu. Laajempi valmiusharjoitus oli Poker, jossa Mirage IV-päivystäjät ampaisivat harjoituspommit kuiluissaan hätälähtönä taivaalle, ilmatankattiin, syöksyivät matalalentoa ampumaratojen maalielueille simuloidun ilmapuolustuksen läpi ja palasivat toisen ilmatankkauksen jälkeen takaisin. Mirage IV myös pudotti kovan AN-11 pommin Mururoalla 19. heinäkuuta 1966.

Näin laajan hälytysvalmiuden ylläpito oli raskasta niin henkilöstöresursseille kuin taloudellisesti. 1970-luvulla Ranskan ydintriadi valmistui (mm. Ensimmäinen ydinsukellusvene ohjuksineen astui palvelukseen 1971), joten Mirage IV voitiin päästää vähemmälle rääkille, ja A-5:stä luovuttiin tykkänään. Ennenkaikkea ydinpommittaja alkoi vanhentua konseptina nopeasti käsiin ilmatorjuntaojusten, -tutkien ja torjuntahävittäjien niin kehittyessä kuin runsastuessa. Matalalentopenetraationkin onnistumistodennäköisyys pieneni suorastaan silmissä, eikä alkuperäistä korkealentohyökkäystä voitu enää ajatellakaan. Mirage IV:n roolia oli siis päivitettävä, ja 18 konetta päivitettiin 1986 malliksi IVP (Penetration). P-variantissa pommikuilu korvattiin rungon ulkopuolisella keskiripustimella, tutka ja avioniikka korvattiin uudemmilla versioilla sekä ohjaus-ja suunnistusjärjestelmiä päivitettiin. Ennenkaikkea pääaseeksi tuli moderni ydinkärkinen ASMP -risteilyohjus (Air-Sol Moyenne Portée ), joka voitiin ampua vähintään 300 kilometrin päästä, useimmiten ilmapuolustuksen ulottumattomista. Myös omasuojaa kehitettiin: koneisiin asennettin uusi tutkalukitusvaroitin Serval, kytkettynä uuteen Boz-silppu/soihtuheittimeen.

 

Le Mirage IV. Kuva: Avionslegandaires.net

Mirage IV.n operointikykyä oltiin laajennettu jo 1968 tiedusteulusäiliöllä CT-52, joka voitiin asentaa pommikuiluun –tai siis onteloon – pommin tilalle. CT-52:ssa oli suhteellisen vaikuttava kamerapaketti, joka soveltui niin matala- kuin korkeatiedusteluun, yli- tai alisoonisilla nopeuksilla. Lisäksi CT-52:ssa oli näkyvän valon taajuuksien ohella infrapunakamerat, joilla voitiin kuvata pilvien läpi ja havaita naamioitujen kohteiden lämpösäteilyä. Tiedusteluvarustusta käytettiin Mirage IV:ssä niin ahkerasti, että ohjaajat vitsailivat koneensa olevan Ranskan kallein kamera.Mirage IV:ssä oli lisäksi siipiripustimet, joista sisemmät oli tarkoitettu ensisijaisesti 2500 litran lisäsäiliöille ja ulommat häirintäsäiliöille ja harhautussilpunheittimille. Ripustimissa oli mahdollista kantaa myös perinteisiä lentopommeja – ominaisuus, jota käytettiin sangen harvoin. Myös pommiripustimeen oli mahdollista asentaa 1600 litran lisäsäiliö, joka oli tarkoitettu lähinnä siirtolentoihin.

Mirage IVP oli oikeastaan välimalli. Dassaultin uuden sukupolven monitoimikone, täysin uutta suunnittelua oleva Mirage 2000 astui palvelukseen 1983. Pienempi, taloudellisempi ja modernimpi konetyyppi kiinnosti ilmavoimia, eikä sen tarvinnut kantaa pommikonetehtävästä seurannutta painolastia: alkuperäinen tehtäväspesifikaatio teki Mirage IV:stä suhteellisen raskaan ja monimutkaisen operoida nykyiseen tehtäväänsä nähden, eikä avioniikka tai muukaan varustus päivityksistä huolimatta enää vastatnnut täysin vaatimuksiaan. Mirage 2000 oli kuitenkin ensisijaisesti rakennettu korvaamaan kevyt torjuntahävittäjä Mirage III ja konetyypistä kehitettiin pikaisella aikataululla myös uudempi kehitysversio Mirage 2000-5. Kaksipaikkainen rynnäkkömalli Mirage 2000D ja sen ydinaseiskuun erikoisvarusteltu rinnakkaismalli Mirage 2000N saivat siksi odottaa kriittisempien tehtävien täyttämistä (sekä projektin omien ongelmien ratkaisua), eivätkä ne korvanneet Mirage IV:ää ydinasepäivystäjänä ennenkuin 1996. Ydinpommittaja oli palvellut tehtävässään yhtäjaksoisesti 32 vuotta.

Tiedusteluvarustellut Mirage IV:t osoittautuivat kyvykkäiksi tehtävissään, ja ne palvelivatkin niin Tsadissa 1987, Bosniassa 1995 ja Kosovossa 1999. Läpi kylmän sodan Mirage IV:t myös kuvasivat ahkerasti Neuvostolaivaston aluksia Atlantilla ja Välimerellä. Lopulta koitti vuosi 2005, ja 41 vuotta palvellut yliäänijättiläinen suljettiin viimein museohangaarien kevytmetallisarkofagiin.

Mirage IV laskeutui jarruvarjon avulla. Kuva: Aerospaceweb

Lähteet:

https://web.archive.org/web/20221210212736/http://www.netti.fi/~halle/planes/fra/mirage4.htm

https://www.aerosociety.com/news/the-development-and-history-of-the-mirage-iva/

Scientific Intelligence Report: The French Nuclear Program. Central Intelligence Agency. 19. marraskuuta 1959. Saatavissa: https://www.cia.gov/readingroom/docs/the_french_nu.pdf

Warner D. Farr: The Third Temple’s Holy of Holies: Israel’s Nuclear Weapons. Future Warfare Series N:o 2. USAF Counterproliferation Center, Air Force University, Maxwell AFB Alabama. Syyskuu 1999. Saatavissa: https://nuke.fas.org/guide/israel/nuke/farr.htm

https://www.avionslegendaires.net/avion-militaire/dassault-mirage-iv/

https://aerospaceweb.org/aircraft/bomber/mirage4/

https://www.globalaircraft.org/planes/dassault_mirage_iv.pl

Otsikokuva: Avion de Combat