Ranskanrauta – Acier de la France
Ranskanraudan tarina alkaa
uudelleensyntymästä. Tarkemmin Ranskan uudelleensyntymästä natsimiehityksen
jälkeen apinan vuonna 1944 (tosin Ranskan neljäs tasavalta perustettiin jatkuvan
sodan vuoksi vasta koiran vuonna 1946). Miehitysaikana Vichyn Ranskan asevoimissa
oltiin ylläpidetty salassa panssariaseen kehitystyötä, ja uuden raskaan
panssarivaunun komponentteja oltiin pikkuhiljaa suunniteltu. Tämä oli
luonnollisesti melkeinpä epätoivoista, mutta ranskalaiset eivät voineet oikein
muutakaan, ja ennen kukistumistaan lohikäärmeen vuonna 1940 Ranska oli ollut
johtavia suurvaltoja: jo pelkästään kasvojen säilyttämiseksi Ranskalla oli
oltava oma panssarivaunu kunhan Natsi-Saksa vääjäämättä häviäisi sotansa.
Tästä kehityskulusta syntyi 1946 raskas ARL 44
(Atelier de Construction de Rueil, malli 1944), mutta projekti oli juuri niin
epätoivoinen miltä se kuulostaa: vaunut mm. joutuivat odottamaan tornejaan
härän vuoteen 1949 saakka, ja niiden jousitus sekä telasto perustuivat
toivottoman vanhentuneeseen Char B1 –vaunuun, jonka pitkä ja kapea runko oli
suunniteltu lähinnä juoksuhautojen ylittämiseen eikä soveltunut moderniin
liikkuvaan panssarisotaan.
 |
| ARL 44. Kuva: Wikipedia |
Näitä vaunuja hankittiinkin vain vaatimattomat
60 kappaletta ja ne uudelleenluokiteltiin panssarintorjuntavaunuiksi jo tiikerin
vuonna 1950. ARL 44 ei ollut millään tapaa tyydyttävä vaunu, eikä omannut
käytännössä lainkaan kehityspotentiaalia, joten malli poistettiin käytöstä jo
käärmeen vuonna 1953. Yhdysvallat tarjosi MAP-apuna (Military Assistace
Progaram) melkein tehdastuoreita M47 Pattoneita, joilla oli yhtä
suorituskykyinen 90 mm pääase mutta vaunumalli kaikin puolin selvästi
modernimpi, joten vastaväitteille ei juuri herunut sijaa: Ranska vastaanotti
kaikkiaan 856 M47 Pattonia, joten Ranskan panssariase perustui 1950-luvulla
amerikkalaiseen kalustoon melkein samoista syistä kuin se oli 1940-luvulla
nojannut niinikään amerikkalaiseen M4 Shermaniin (sekä pieneen määrään
sotasaaliiksi saatuja saksalaisia Panthereita).
ARL 44 tiedettiin jo alunperin korkeintaan
ylimenokauden vaunuksi, joten seuraava vedos oli Ateliers de construction
d'Issy-les-Moulineaux’n (tuttavallisemmin AMX) kehitysprojekti AMX 50, missä
numeraali viittasi vaunun painoon, 50 tonnia. Projekti oli selvästi
ajanmukaisempi kuin ARL 44, jopa proggressiivinen: vaunu käytti oskilloivaa eli kelluvaa tornia, eli
pääase oli kiinteästi kiinnitetty kuulamaiseen torniin, ja joko torni
vastaavasti liikehti vakaimen mukana vaunun liikkuessa. Ratkaisulla saatiin
pääase nostettya aivan tornin yläosaan, mistä sillä oli loistava ampuma-ala ja
erityisesti alakorotus suuri, sekä tornin ja erityisesti tornilaakerin kokoa
voitiin supistaa, sillä tornilaakerin ei tarvinnut enää sallia pääaseen lukon
vetäytymisliikettä yläkorotuksilla rungon sisään.
 |
| AMX-50. Kuva: Wikipedia |
Oskilloiva torniratkaisu soveltuu kuitenkin
lähinnä keveisiin vaunuihin, sillä se edellyttää myös tornipanssarin jakamista
kelluvaan ja ei-kelluvaan osaan, mikä tekee siitä väistämättä heikomman kuin
yksiosaisesta kiinteästä panssarista. Toisekseen lukon rekyyliliikehdinnän
rajoittuessa tornin sisälle, rajoittaa vastaavasti tornin korkeus tai ehkä
oikeammin sen etäisyys vaunun kannesta pääaseen yläkorotusta, ja tästä syystä
kelluvat tornit ovatkin tyypillisesti profiililtaan korkeahkoja. Karkeasti
ottaen siis erinomainen alakorotus jouduttiin maksamaan rajoitetumman
yläkorotuksen hinnassa. Tällainen torni on myös vaikea tiivistää ulkoilmalta
ABC-uhkien varalta (Atomic, Biological, Chemical). Näistä ja erityisesti tornin
kriittistä keulapanssaria sakottavasta ominaisuudestaan johtuen kelluva torni
on käyttökelpoinen lähinnä keveissä panssareissa (ja Ranskassa kehitettiinkin
pian ratkaisuun nojaava, lajissaan erinomainen kevyt panssarivaunu AMX-13).
 |
| AMX-13. Kuva: Wikipedia |
Vastaavasti raskaan, viimeisessä
prototyypissään jo 57,8 -tonnisen AMX-50:n kehitys törmäsi jatkuvasti
ongelmiin, eikä Ranskan maavoimat ollut tuloksiin tyytyväinen. Koska kelluvassa
tornissa pääase ei liiku torniin nähden, voitiin siihen suhteellisen helposti
rakentaa automaattilataaja, mutta tästä huolimatta vaunumiehistöön tarviittiin
neljäs mies: radisti, jonka tehtävistä tärkein oli oikeastaan syöttää
alarungosta ampumatarvikkeita 9 ammuksen tornimakasiineihin, mistä ne
syötettiin lataimeen. Tästäkään innovaatiosta ei siis saatu käytännön hyötyä
irti, erityisesti pääaseen kaliiperin kasvettua jo 120 millimetriin ja
ampumatarvikkeen massan kasvaessa näin noin 20 kiloon, jolloin niiden
syöttäminen makasiineihin kävi jo voimanostoharjoituksesta.
Erityisesti Saksasta hankitut Maybach HL295
–moottorit eivät koskaan täyttäneet odotuksiaan ja limittäisten telapyörien
varaan rakennettu jousitus osoittautui käytännössä hankalaksi. Myös raskaan
panssarivaunun konsepti alkoi osoittautua vanhentuneeksi jopa jalkaväen aseilla
ammuttavien ontelopanosten kehittyessä merkittävästi. Epätyydyttävä projekti lakkautettiin lopulta
kokonaan porsaan vuonna 1959.
M47 Pattonit antoivat Ranskan maavoimille,
Armée de Terrelle, jotakuinkin modernia suorituskykyä, mutteivät pitkäksi
aikaa. Apinan vuonna 1956 britit saivat käsiinsä neuvostovalmisteisen T-54:n,
loikkarien ajettua vaunulla Britannian suurlähetystön porteista sisään
Budapestissä Unkarin kansannousun koitettua. Vaunun tutkimus paljasti sen
keulapanssarin olevan liian paksu brittien 84 mm ja amerikkalaisten 90 mm
vaunukanuunoille. T-54:n tiedettiin olevan laajassa massatuotannossa, ja
Neuvostoliitolla olevan lisäksi vahva arsenaali raskaita sodanaikaisia
JS-sarjan vaunuja sekä sen jatkokehitelmä T-10:tä. Länsivaunut siis vanhenivat
melkeinpä käsiin seuraavan muutaman vuoden sisällä.
 |
| Ranskalainen M47 Patton ja sen komentaja, Ranskan tuleva presidentti Jacques Chirac Algeriassa 1956. Kuva: Armored Warfare |
Sama ongelma oltiin havaittu ympäri Eurooppaa.
Länsi-Euroopan unioni WEU perusti jäsenmaittensa kaluston yhteensopivuutta
kehittävän FINBEL-järjestön 1953 (France, Italy, Netherlands, Belgium,
Luxemburg), ja Länsi-Saksan (ranskaksi Allemagne) liityttyä järjestöön 1956
päivitettiin sen nimeksi FINABEL. Tämän järjestön piirissä kehkehyiti ajatus
uudesta, keskiraskaasta taistelupanssarivaunusta, jonka pääaseella voitaisiin
tuhota kaikki odotettavissa olevat maalit mutta jonka oma panssarisuoja ei
yrittäisikään kestää raskaiden aseiden suoria osumia, vaan omasuoja perustuisi
ensisijaisesti massaltaan maltillisen vaunun suureen liikkuvuuteen.
Aivan erityisesti vaunusta olivat
kiinnostuneita Ranska ja Länsi-Saksa, joiden molempien suuret armadat M47
Pattoneita olivat vanhentumassa käsiin, mutta jotka olisivat Euroopassa
mahdollisesti koettavan suursodan päänäyttämöitä. Pääaseen kaliiperiksi
mitoitettiin 105 mm, ja vaunun enimmäismassaksi 30 tonnia. Projektista
käytettiin termiä Standardpanzer tai Europa-Panzer jopa Ranskassa.
Monikansallisille ja –kielisille projekteille
käy usein, kuin yhden hengen bändeille: niillä on suuri uhka hajota sisäisten
erimielisyyksien vuoksi. Saksalainen projekti, joka perustui pitkälti koetellun
panssarivaunusuunnittleun viemistä huippuunsa modernilla teknologialla, oli
niskan päällä, ja ranskalaisia kaihersi erityisesti se, että saksalaiset
katsoivat kustannustehokkaammaksi lisensoida pääaseeksi brittiläisen Royal
Ordnancen 105 mm L7-kanuunan Ranskassa kehityksessä olleen CN 105 F1-kanuunan sijaan.
FINABEL-ryhmän standardivaunu tulisi siis mitä
ilmeisimmin olemaan saksalainen, eikä siinä tulisi olemaan edes ranskalaisia
komponentteja. Tämä oli ranskalaisille liikaa, joten he keskittyivät
kehittämään omaa standardivaunuehdokastaan, Ateliers de construction d'Issy-les-Moulineaux’n
projektia AMX-30 eteenpäin. Vastaavasti myös Italia vetäytyi projektista, ja
tilasi Yhdysvalloista M60 Pattoneita. Lopullisesti yhteisvaunuprojekti
kuopattiin jäniksen vuonna 1963.
 |
| AMX-30:n prototyyppi. Oo la la. Kuva: Armored Warfare |
AMX-30 oli edeltäjistään poiketen poikkeuksellisen pieni ja kevyt: sen kokonaismassa oli 32,5 tonnia ja korkeus vain 2,28 metriä. Jälkimmäisen mitan alitti lajissaan vain neuvostoliittolainen T-54, ja sekikin jouiti rajoittamaan pääaseensa miinuskorouksen 4 asteeseen, kun AMX-30 kykeni painamaan putkensa 8 astetta alaviistoon, mikä vastasi muiden aikalaisvaunujan miinuskorotusta. Myös kokonaisleveys 3,1 metriä mahtui Euroopassa yleiseen rautateiden kuormaulottumien UIC-standardiin (3150 mm).
 |
| Kuva: Tank-AFV.com |
Myös voimanlähteen kanssa Ranska päätti kulkea
omia teitään. Suuren maailmanpalon jäljiltä NATO suosi bensiinimoottoreita
kaikessa kalustossaan sen paremman saatavuuden vuoksi, erityisesti
siviili-infrastruktuurissa (dieselmoottorit eivät olleet kuorma-autoissakaan
yleisiä ennen 1950-luvun loppupuolta) joten myös pansssarivaunuilta
edellytettiin bensiinimoottoria.
Bensiinimoottorin tai ehkä oikeammin
Otto-moottorin heikkoutena on kuitenkin matalampi vääntö ja erityisesti
suppeampi vääntökäyrä, mikä tekee raskaan vaunun liikuttamisesta hankalaa. Ohut
vääntö edellyttää suurta alennussuhdetta vaihteistossa ja kuljettajalta paljon
vaihtoja. Lisäksi bensiinimoottorin terminen hyötysuhde on kymmenkunta
prosenttiyksikköä alempi, mikä johtaa raskaalla vaunulla huimaan
polttoaineenkulutukseen.
Molemmat ominaisuudet voidaan jäljittää bensiinimoottorin
sekä lyhyempään iskuun että erityisesti siihen liittyvään matalaan
puristussuhteeseen, minkä taas sanelee bensiinin syttymisherkkyys. Ja aivan
erityisesti syttymisherkkyys teki bensiinimoottorisista panssarivaunuista
imuhirmun ohella kuolemanloukkuja: Osumat polttoainesäiliöön tai moottoritilaan
tiesivät usein vähintään vakavaa moottoripaloa, elleivät koko vaunun
tuhoutumista. Dieseliin työnnetty tulitikku taas sammuu,
sillä bensiinin leimahduspiste – lämpötila, jossa polttoaine muodostaa ilman
kanssa syttymiskelpoisen seoksen – on -43 °C mutta dieselin laadusta riippuen
52...55 °C. Bensiini muodosti siis sekä liikkuvuushaasteen
että taktisen riskin.
Ensimmäiset AMX-30:n prototyypit 1960-61 oli
kuitenkin NATO:n vaatimusten mukaisesti varustettu bensiinimoottorilla, SOFAM
12 GSds:llä. Se oli vesijäähdytteinen 720 hevosvoiman 180 asteen V-12, millä
saavutettiin erinomainen tehopainosuhde 22 hv/tonni. Vaunu kuitenkin putosi
FINABELin projektista, joten vaatimus ei enää koskenut ranskalaisten omaa
projektia suoraan, ja NATO:kin alkoi 1950-luvun lopulla tulla toisiin
ajatuksiin dieselin saatavuuden parantuessa ja moottorityypin ylivoimaisuuden
käydessä vastaansanomattomaksi. Vaatimusta siis höllennettiin
monipolttoainekyvyksi, eli moottori saattoi olla dieselin tapaan
puristussytytteinen, kunhan sillä voitiin käyttää erilaisia polttoaineita
bensiinistä valopetrolin kautta dieseliin.
AMX-30:n voimanlähteen kehittäminen annettiin
siis SNECMA-konsernin ostamalal Hispano-Suiza Dieselille. Tulos, 28,8-litrainen
Hispano-Suiza HS-110 mahtui samaan tilaan kuin SOFAM:n bensiinimoottori ja
myski samat 720 hevosvoimaa (joidenkin lähteiden mukaan ”vain” 680
hevosvoimaa). Sen sylinterijärjestys oli sama, 180 asteen V-12 (joka ei ole
sama, kuin bokserimoottori: boxerin kampiakseli on erimallinen, mistä johtuen
yläkuolokohdat tapahtuvat vastakkaisissa sylintereissä yhtäaikaisesti, kun taas
180 asteen V-koneessa nimensä mukaisesti mäntien liike eroaa puoli kierrosta,
eli männän A saavuttaessa yläkuolokohdan, sen vastakkainen mäntä B saavuttaa
alakuolokohtansa). 970 litran polttoainesäiliöt oli mitoitettu kattamaan 18
tunnin yhtäjaksoinen operointi, josta 20 % ajetaan tiellä, 40 % maastossa ja
toiset 40 % vaunu seisoo moottori tyhjäkäynnillä.
 |
| Hispano-Suiza HS-110. Kuvalähde epämääräinen |
Voima
siirrettiin kaksilevyisen Gravina G.H.B.200C-keskipakokytkimen välityksellä
käsivalintaiseen viisivaihteiseen (molempiin suuntiin!) AMX 5-SD-200D
–vaihteistoon ja edelleen kolmoistasauspyörästön kautta vetopyörille vaunun
takaosassa. Tämä vetoratkaisu antaa jokaisella vaihteella eri kääntösäteen, ja
vetovaihteen ollessa kytkettynä vapaalle (jolloin pääaseli irrotetaan
tasauspyörästöstä) pyörivät telat vastakkaisiin suuntiin, jolloin vaunu kääntyy
paikallaan. Telat ovat 570 mm leveät ja kumpikin tela käsittää 83 telakenkää.
Vaunun keveyden ansiosta niiden elinkaareksi mitoitettiin 5000 km, mikä oli
sekin 1960-luvun alussa erinomainen lukema.
Viisi alatelapyörää ripustettiin
vääntösauvajousitukseen: kantavaan telapyörään kytketty keinuvipu on kytketty
vaunun läpi poikittain kulkevaan vääntösauvaan, joka pyörii vapaasti akselinsa
ympäri tässä päässä, mutta on vastakkaisesta päästään kytketty kiinteästi
vaunun runkoon. Telapyörän ylittäessä esteen se painaa vääntösauvaa, joka
nousee ylös ja näin kiertää vääntösauvaa oman akselinsa ympäri, joka
vääntöjäykkyydellään vastaavasti vastustaa kiertymää. Ratkaisu on kestävä ja
yksinkertainen, eikä vaadi paljoa tilaa erityisesti vaunun sisäpuolella, vaan
kaikki sisäpuoliset komponentit eli itse vääntösauvat mahtuvat noin
nyrkinkokoiseen tilaan vaunun välipohjan alle. Poikittaisten vääntösauvojen
heikkous on, että vasemman ja oikean telan pyörät eivät voi sijaita samalla
akselilla, sillä samalla akselilla ei voi olla kahta sauvaa. Mahdollisimman
pitkä vääntösauva taas on välttämätön, sillä pitkä sauva sallii suuremman
kiertymän (ja vastaavasti halkaisija määrittää vääntövastuksen materiaalin
pysyessä vakiona). Eri kohdissa olevat telapyörät kuitenkin tarkoittavat, että
toisen puolen telapyörä kohtaa suorassa kulmassa kohdattaessa esteen aina
ensin, joutuen kantamaan koko vaunun massan ja iskun kunnes toinenkin johtava
pyörä kohtaa saman esteen. Näinollen vaunun heilahdus on epätasainen ja
erityisesti ripustuksen kuluminen epätasaista.
 |
| AMX-30:n vääntösauvajousitus. Kuvalähde epämääräinen. |
AMX-30:n vääntösauvat kuitenkin on sijoitettu
poikkeuksellisella ja varsin nokkelalla tavalla: ne on aseteltu kahden pareihin
(ja viides toki yksinään, sillä sillä ei ole paria) siten, että rungon
moehistotilan poikki kulkee kaksi kahden parin vääntösauvapakettia torin etu-
ja takapuolelta. Kaikkai telapyörät kuitenkin liikkuvat itsenäisesti, eli niitä
ei ole kytketty teleiksi. Tämä tehtiin siksi, että tornin lattian on pyörittävä
tornin mukana jotta mm. lataaja voi tehdä työnsä, ja vääntösauvat vievät tilaa
miehistötilan lattian alta. Tavanomaisessa vaunussa onkin tornin sijaittava
vääntösauvojen viemän tilan verran ylempänä, mutta AMX-30:n sijoittelulla
tornin lattia mahtuu suoraan vaunun lattiaa vasten, ja näin tornin katto
voidaan laskea vastaavan verran, noin 10...15 cm alemmas. Tämä oli osa niitä
ratkaisuja, miten vaunusta saatiin niin pieni ja kevyt. Myös alatelapyörät ovat
painosyistä alumiinia.
Keveydestään huolimatta AMX-30 ei ollut aivan niin lasikanuuna millaista mainetta se nauttii. Rungon keulalevyn paksuus oli maltillinen 80 mm, mutta se oli kallistettu sangen suureen 68° kulmaan, mikä tarkoitti efektiivistä 213 mm paksuutta suoraa linjaa – siis ampumatarvikkeen kulkureittiä – pitkin (keulan yläosaksi on hitsattu ohuempi 50 mm levy, joka tosin on kallistettu vielä jyrkemmin 75° kulmaan, mikä antoi sille efektiivisen 193 mm paksuuden)). Tämä oli enemmän, kuin 100 mm levy 60° kulmassa T-54:n keulassa (efektiiviseti 200 mm) vaikka juuri T-54:n vahva suojaus oli tehnyt edellisen sukupolven vaunukanuunoista vanhentuneita – toki T-54:n keulalevy myös ulottuu alemmas sekä ja sen tornin keulaosa on paksumpi. Tosin AMX-30:n tornin yläosan 80 mm valuteräs on 73° kulmassa, mikä antaa efektiiviseksi paksuudeksi oran yläkalotissa jo kunnioitettavat 273 mm.
 |
| AMX-30:N panssarointikaavio. Kuva: Tank-AFV.com |
Erityisesti AMX-30:n suojausarvot ovat parempia kuin sen kilpailijaksi
kehitetyllä Leopard 1:llä, vaikka AMX on 36 tonnillaan melkein kuusi tonnia
kevyempi (Leopard 1A1:n massa oli 41,5 tonnia), joten kevyt ja liikkuvaan
sodankäyntiin tarkoitettu AMX-30 ei ollut niin suojaton kuin sen maine antaa
ymmärtää. Erityisesti 1960-luvun taitteen onteloammuksia ja yhä laajassa
käytössä olleita APCBC (Armour Piercing Capped Ballistic Cap)
–panssarikranaatteja vastaan suojausarvot ovat parhaimmillaan jopa aikalaisekseen
hyviä, sillä näiden ammusten toiminta heikkeni kovin jyrkillä osumakulmilla
merkittävästi. Heikkona kohtana tykkikilpi oli vain 80,8 mm paksu, tornin
kyljet 40 mm ja rungon kyljet vain 35 mm, molemmat 35° kallistettuna (efektiiviset paksuudet 48,8 ja 42,2 mm). AMX-30:n
suojausratkaisu olikin all or nothing
–tyyppinen, eikä raskaita ammuksia edes yritetty pysäyttää kuin muutamassa
kriittisessä kohdassa keulaa.
AMX-30:n oma pääase sensijaan oli tehty
toimimaan mahdollisimman tehokkaasti etäisyydestä riippumatta kaikkia
1960-luvun alun maaleja vastaan. Rihlatun 105 mm CN-105 F1 –kanuunan putken
pituussuhde on L/56 eli 56 kaliiperinmittaa eli hieman suurempi kuin NATO:n
standardiaseeksi muodostuneen Royal Ordnance L7-kanuunan (L/52). Tykin
kaliiperi on sama, kuin L7:n eli 105x617mmR (Rimmed eli laippakantainen) eikä
lähtönopeudessa ole käytännön eroa 7,6 % pidemmästä putkesta huolimatta (myös
sileäputkisen 120 mm Rheinmetall-kanuunan L/44- ja L/55- putkien välillä on
eroa lähtönopeudessa vain noin 50 m/s). Sensijaan ranskalaisessa 105 mm
F1-kanuunassa on hitaampi rihlannousu ja pidemmällä putkella puristetaan
tarkkuutta omalaatuisesta pääampumatarvikkeesta: ontelokranaatista Obus G.
 |
| Obus G. Se ei ole ontelokranaatti ellei sitä ammuta ranskalaisesta tykistä, muuten se on vain pirskahteleva pyroplastinen virtaus. Kuvalähde epämääräinen. |
Ontelokranaatti itsessään on toista maailmansotaa edeltävä keksintö. Suuressa maailmanpalossa kuitenkin havaittiin, että ammuksen vakauttaminen pyörimisliikkeen hyrrävoimalla johti hyvään osumatarkkuuteen, mutta pyörimismäärä myös loi onteloammuksen lauetessa syntyvää painetta ja sen edelleen luomaa metallisuihkua hajottavan voiman, ja näin heikensi ammuksen läpäisykykyä. Ranskalaisten ratkaisu ongelmaan oli suoraviivaisen paranormaali kuin Citroënin kaasunestejousitus: ampumatarvikkeen kuori sisälaakeroitiin. Näin putken rihlaus sai ammuksen kuoren pyörimään, luoden lentorataa vakauttavan hyrrävoiman, mutta itse ontelopanos ammuksen sisällä pyöri sangen hitaasti, noin 20...30 kierrrosta minuutissa lentoakselinsa ympäri kuoren pyöriessä vapaasti sen ympärillä. Tämä ratkaisu edellytti myös hieman hitaampaa rihlannousua putkessa. Ranskalainen kirjallisuus kertoo rihlankulmaksi 7°10’, mikä vastaa kaavalla
missä L = rihlan täysi kierrospituus, d =
putken kaliiperi, kulma α = rihlan nousukulma
rihlannousua 2923,44 mm eli 1:25 kaliiperin
rihlausta. Vertailun vuoksi, L7-kanuunan rihlannousu on 1:18 kaliiperinmittaa
eli 1890 mm. Hieman omalaatuisesti CN 105 F1:ssä ei ole putkentyhjentäjän
kammiota, vaan ruutikaasut puhalletaan putkesta paineilmalla.
Obus G toimi tarkoitetusti, ja etäisyydestä riippumaton 400 mm RHAe
läpäisyarvo oli 1960-luvun alussa erinomainen, kuten myös 3000 metrin käytännöllinen
enimmäiskantama. Poikkeavista rihlannousuista johtuen tarkkuus kärsii
ammuttaessa NATO-standardin mukaisia ampumatarvikkeita ranskalaisesta tykistä
ja päinvastoin, vaikka kaliiperit sinänsä ovatkin yhteensopivia.
 |
| Esisarjan AMX-30. Pyöreä aukko on hylsynpoistoluukku. Kuva: AFV Weapons Profile |
Apuaseena toimi koaksiaalinen (eli pääaseen
suuntimaan kytketty) raskas Browning M2-konekivääri kaliiperissa 12,7x99 mm.
Erikoinen apuaseen kaliiperi selittyy osaltaan sen maksimikorotuksellla 40°, eli ohi pääaseen 20 ° ylärajan –
sillä oli mahdollista ampua myös ilmamaaleja.
Komentajan TOP 7-tähystyskupolin päälle oli
myös asennettu kevyt NF1-konekivääri (omaa sukua AA-52) kaliiperissa 7,62x51
mm, jota hän pystyi käyttämään vaunun sisältä. Kupolin kymmenen periskooppia
antavat täyden 360 asteen näkyvyyden. SOPELEM M270-prisma tornin etuosassa
heiastaa kuvansa päivätähtäimeen M267 tai infrapunateleskooppiin OB-23A
(molemmissa on kiinteä 4x suurennos), jonka IR-valonheitin PH-9-A on kytketty
kupolin kokekivääriin. Komentaja käyttää myös stereoetäisyysmittaria SOPELEM
M208, jossa on kiinteä 6x suurennos. Ampujalla on kolme periskooppia, joista
yksi on päiväperiskooppi M271 8x suurennoksella, ja sen tilalle voidaan vaihtaa
yötähtäin OB-17A 5,4x suurennoksella. Myös kuljettajalla on käytössään kolme
periskooppia, josita keskimmäiseksi voitiin asentaa kaksoisperiskooppi SOPELEM
OB-16A, joka tarjosi näkyvän valon kanavalla 24° mutta infrapunalla 35 ° näkymän.
 |
| AMX-30:n torni. Kuva: Tank-AFV.com |
Tulokset olivat siis vaikuttavia. 1962-63
rakennettiin seitsemän prototyyppiä lisää, ja niitä kokeiltiin saksalaisten
Leopardia vastaan, mutta pettymykseksi Leopard osoittautui automaattivaihteistonsa
ansiosta melkein kuuden tonnin painoerosta huolimatta liikkuvammaksi, ja
osoittautui ylipäätään onnistuneemmaksi vaunuksi. Ranskassa ei annettu
tällaisten seikkojen häiritä, vaan prototyyppejä rakennettiin uusiin koejoihin
ja -ammuntoihin vielä kaksi lisää, nyt uudistetulla tornilla. Armée de Terre
oli tyttyväinen, ja sarjatuotanto alkoi intendentuuritunnuksella AMX-30B.
Sarjatuotanto alkoi ARE:n tehtaalla (Atelier de Construction de Roanne) Roannessa, Ranskan Raahessa hevosen vuonna 1966 kymmenen vaunun kuukausitahdilla.
 |
| AMX-30:n torneja kokoonpanolinjalla. Kuva: AFV Weapons Profile |
Ensimmäinen 300 vaunun tuotantoerä saatiin
valmiiksi porsaan vuonna 1971. Tässä vaiheessa toteutettiin ensimmäinen
päivitys: Pääase sai kaksiakselivakaimen rotan vuonna 1972, ja härän vuonna
1973 raskas konekivääri päivitettiin konetykiksi CN 20 F2 (myös Modèle F2) kaliiperissa 20x139 mm. Ase
on alunperin ilmatorjuntatykiksi suunnitellun Hispano-Suiza HS.820:n muunnos ja
ilmeisesti taisteluhelikoptereiden varalta AMX-30:n ilmatorjunta-aseistusta
päätettiin vahvistaa (ja sille oli jätetty tornissa tilavaraus). Pikatykissä on
kaksoissyöttö, eli sillä voidaan ampua kahdesta eri vyöstä ilman
lataustoimenpiteitä – toinen on ladattu panssariammuksilla ja toinen
räjähdyssytytysammuksilla, mikä nopeutti merkittävästi maalinvaihtoa
maamaaleista ilmamaaleihin. Torniin myös lisättiin aseiden vasemmalle puolelle
suuri, suojaluukuin varustettu laatikkomainen valonheitin SOPLEM PH-8-B, joka
toimi myös infrapunavalonheittimenä.
 |
| 20 mm pikatykin maksimokorotus. Kuva: AFV Weapons Profile |
Tämä päivitys ei saanut intendentuuritunnusta, vaan varusteet asennettiin sitä mukaa kun 900 vaunuun 1971 laajennettu tilausvaltuus eteni tuotannossa, ja myös vanhat vaunut jälkivarusteltiin samaan standardiin.
 |
| AMX-30 kokoonpanossa. Vääntösauvat näkyvät selvästi. Kuva: AFV Weapons Profile |
Varsinainen laaja päivityskierros saapui vuohen vuonna 1979, ja
sisälsi uuden ammunnanhallintajärjestelmän COTAC APX M-508, joka sisälsi
laseretäisyysmittarin ja valonvahvistimen (Low-Light Television LLTV). Pääaseelle
myös kehitettiin nuoliammus APFSDS (Armour Piercing Fin Stabilized Discarding
Sabot), missä matalammasta rihlannoususta oli etua. Siivekkeettömiä APDS
(Armour Piercing Discarding Sabot) – nuoliammuksia ei CN-105:llä voitu käytännössä
ampua, sillä rihlannousu oli pitkille nuolille liian hidas. Vastaavasti siivekevakautetut
APFSDS-ampumatarvikkeet toimivat hitaalla rihlannousulla paremmin, sillä niiden
toimintaa hyrrävoimat häiritsevät ja rihlatuissa tykeissä joudutaankin
käyttämään pehmeää tiivistettä alikaliiperiholkin ja putken rihlojen välissä,
mikä sallii noin 80 % luistoa, eli toisin sanoen vain noin 20 % rihlojen
aiheuttamasta kiertomomentista välittyy ammukseen. Myös moottori päivitettiin
voimakkaampaan 820 hv versioon HS-110.2, mutta erityisesti ongelmallinen
käsivalintainen vaihteisto korvattiin nestekytkimellä varustetulla
puoliautomaattisella SESM ENC200-vaihteistolla, mikä paransi käytännön
liikkuvuutta erityisesti maastossa huimasti. Myös vääntösavat vaihdettiin
vahvempiin ja iskunvaimentimien liikerataa pidennettiin. Muutokset nostivat
vaunun massaa maltillisesti 37 tonniin.
 |
| AMX-39B2. Kuva: Tank-AFV.com |
Nenänniisto tepsi, ja tämä versio sai
intendentuuritunnuksen AMX-30B2.
Ensimmäinen uuden 166 vaunun tuotantoerän yksilöistä astui palvelukseen kukon
vuonna 1981, ja kaikkiaan 493 vanhempaa vaunua päivitettiin tähän versioon.
Versiohistoria kattaa myös kunnioitettavan
määrän erikoisvaunuja. Ensimmäinen ja hämmentävin niistä on ohjusalusta AMX-30 vehicule de tir Pluton,
samannimisen taktisen ydinohjuksen kanto- ja laukaisualusta. 2500 kg
ballistinen ohjus kykeni kantamaan 25 kilotonnin ydinkärjen 120 km päähän, mikä
rajoitti sen kantaman käytännössä Länsi-Saksaan vyöryvien
neuvostopanssarikiilojen kurittamiseen siinä epätoivoisessa tilanteessa, missä
patonki palaa ja viini on loppu. Trikolorin ydintriadin maakomponentin taktisen
siiven kehitystyö oli alkanut jo 1963, ja ensimmäiset vaunut ja järjestelmät
toimitettiin yksiköihin tiikerin vuonna 1974.
 |
| AMX-30 Plutonin prototyyppi. Kuva: AFV Weapons Profile |
Saman alustan pohjalta kehitettiin myös AMX-30R, joka kantoi
saksalais-ranskalaista Roland-ilmatorjuntaohjusjärestelmää. Näitä vaunuja
toimitettiin käärmeen vuodesta 1977 alkaen kaikkiaan 183.
Välttämätön hinauspanssarivaunu AMX-30D (Dépanneur-Niveleur) kehitettiin härän
vuonna 1973, ja 100 vaunun erän tuotanto alkoi jäniksen vuonna 1975. Vaunun
vinssillä on 35 tonnin vetokyky, apuvinssillä 20 tonnin. Tornin tilalla on 20
tonnin hydraulinen nosturi, jolla voidaan nostaa mm. AMX-30:n torni.
 |
| AMX-30D. Kuva: AFV Weapons Profile |
1975 standardoitiin myös siltapanssarivaunu
AMX-30H eli poseur de pont, joka
kantoi kaksi 11 m siltajaksia päällekkäin, jotka avaamalla muodostui 3,1 metriä
leveä ja 20 metrin aukon ylittävä silta, jonka kantavuus oli 40 tonnia.
 |
| Siltavaunu AMX-30H. Kuva: AFV Weapons Profile |
Ilmatorjuntapanssarivaunu AMX-30 DCA (Défence Contra Avion) standardoitiin
sekin 1975 Saudi-Arabian tilattua 53 vaunua. Itse it-vaunu oli projektina yhtä
vanha kuin AMX-30 itse, mutta Ranska ei katsonut uuden vaunun hankintaa
tarpeelliseksi AMX-13:n ilmatorjuntaversion tyydyttäessä tämän sotilallisen
lokeron. AMX-30 DCA käyttikin samaa S 401 A –tornia kuin AMX-13 DCA (tai Bitube de 30 mm Antii-aeriai Automoteur).
Sen pääaseina oli kaksi 30x170 mm Hispano-Suiza HS.831A –ilmatorjuntakanuunaa
ja tulenjohtojärjestelmänä dopplertyyppinen Oeuil-noir
–tulenjohtotutka, analoginen ennakonlaskin sekä optinen tähtäin. AMX-30 DCA
kantoi kuitenkin 1200 laukausta ampumatarvikkeita, yli kaksinkertaisesti
pikkuveljensä kuorman, ja vakaammalla alustalla.
 |
| AMX.-30 DCA. Kuva: AFV Weapons Profile |
Pystyvimpiin AMX-30n muunnoksiin kuuluu
eittämättä passarikahuuna AMX 30 AuF1
canon automoteur eli canon automoteur
de 155 GCT (Grande Cadence de Tir
eli suuri tulinopeus) koostuu 155 mm kanuunasta CN 155 AuF1 asennettuna suureen, laatikkomaiseen torniin
AMX-30-vaunun päälle.. Kanuunan putki on 39 kaliiperinmittaa pitkä (L/39), mikä
oli 1970-luvun lopulla NATO:n standardi ja kantama sen mukainen 23 kilometriä.
Automaattilataajalla saavutettiin tulinopeus 8 laukausta minuutissa, mikä
lienee tuttavallisimman nimen GCT alkuperä. Ranskalaisen
intendentuurijärjestelmän moninaisuudesta johtuen vaunu tunnetaankin yleisimmin
juuri nimellä GCT. Sarjatuotanto alkoi 1979, ja Armée de Terrelle toimitettujen
273 vaunun lisäksi Saudi-Arabia tilasi 60 vaunua ja Irak 85. Myös Kuwait osti
18 vaunua vuohen vuonna 1991, mutta nämä lienee hankittu käytettynä Ranskasta.
 |
| GCT. Kuva: Wikipedia |
Leopard 1 pitkälti valtasi AMX-30:n sotilallisen
lokeron Euroopassa, mutta kolmannen maailman asiakkaiden suosiota ranskanrauta
nautti. Ensimääinen vientiasiakas oli Kreikan sotilasjuntta kukon vuonna 1969
(190 vaunua + 14 hinausvaunua), Francon Espanja koiran vuonna 1970 (19 vaunua,
180 vaunun lisenssituotanto; toinen 100 vaunun lisenssituotantoerä aloitettiin
1979 ja lisäksi hankittiin 10 hinausvaunua ja 18 AMX-30 Roland-järjestelmää).
Saudi-Arabia sensijaan tilasi oman vientimallin AMX-30S, joka oli päivitetty
mm. hiekkasuodattimin ja vaihteiston välityssuhteet ovat lyhyemmät, millä
ilmeisesti kompensoidaan hiekkasuodattimien aiheuttamaa tehohäviötä moottorissa.
Näitä vaunuja vietiin 190 kappaletta 1973-79, lisäksi 59 hinausvaunua AMX-30D, 12
siltavaunua AMX-30H ja 1980- ilmatorjuntakalustoksi
jo mainittujen it-tykkivaunujen ohella 50 uudempaa it-vaunua AMX-30SA sekä 50
it-ohjusvaunua AMX-30C1 Shahine (alusta on AMX-30R:stä kehitetty, mutta ohjus
on Crotalen variantti). Näinollen Saudi-Arabia oli AMX-30-perheen suurin
vientiasiakas. Muut vientiasiakkaat olivat Vuvuzela Venezuela 82
vaunulla (+ 4 hinausvaunua), Arabiemiraatit 64 vaunulla (+4 hinausvaunua) ja
Qatar 54 vaunulla. Myös Irakiin vietiin mainittujen GCT-kanuunoiden ohella 5
hinausvaunua ja 21 Rolandia.
 |
| AMX-30C1 Shahine. Kuva: Tank-AFV |
Sotaa ranskanrauta sai maistaa Persianlahdella
operaatio Aavikkomyrksyssä 1991. Khafjin taistelun vastahyökkäysvaiheessa
Qatarin AMX-30t tuhosivat ainakin 3 irakilaista T-55:ttä, mutta menettivät myös
itse kaksi vaunua. Ranskan komponentti Divisiona
Daguet, koalition maajoukkoihin sisälsi panssarirykmentin AMX-30B2-vaunuja,
vahvuudeltaan 44 vaunua. Ranskalainen divisioona eteni Yhdysvaltain 18.
armeijakunnan länsipuolella suojaten sen vasenta sivustaa, joten se ei
kohdannut merkittävästi panssarivastarintaa. Divisioona saavutti kaikki
kohteensa ja kohtasi merkittävintä vastarintaa kohteessa Rochembeau, jota puolusti
irakin 45. jalkaväkidivisioonan prikaati. Rnaskalaiset hyökkäsivät Gazelle-
helikopterien ja amerkkalaisten A-10 –maataistelukoneiden ilmatuen turvin, ja
valtasivat kohteen. Vaunumaaleja tuhottiin tässä taistelussa kaikkiaan 13,
josita 10 oli taistelupanssarivaunuja ja 3 BMP-rynnäkköpanssareita. On jäänyt
epäselväksi, tuhottiinko nämä maalit ilmasta vai maasta käsin, AMX-30:t
ampuivat kuitenkin kaikkiaan 270 kranaattia.
Irakin sodan kokemuksetolivat kuitenkin
ranskalaisille tervaisia nieltäviksi. Vaunutappioita ei oltu kärsitty, mutta
Ranskan joukot oli koottu kevyeksi divisioonaksi ja sen kohteet tarkoituksella
valittu kevyemmin puolustetuiksi, jotteivat AMX-30:t olisi kohdanneet ainakana
suuria määriä T-72 –vaunuja, jotka 125 mm sileäputkisine pääaseineen olivat
AMX:lle kertakaikkiaan liikaa. Myös jalkaväen pst-aseet olivat theneet
AMX-30:stä jo sangen haavoittuvaisen. Kylmän sodan päätyminen leikkasi myös
Ranskan puolustusbudjettia, eikä suurta lauttaa AMX-30 –vaunuja voitu
kokonaisuudessaan mitenkään korvata uudella Leclerc-vaunulla.
 |
| AMX-30B2 Brennus. Kuva: Armored Warfare |
GIAT-konservi kehitti ratkaisuksi Brenus-varustepaketin loppuvuodesta hevosen vuonna 1990. Se käsitti kaikkiaan 112 reaktiivipanssarimodulia, jotka nostivat suojaustason vastaamaan 400 mm panssariterästä (RHAe eli Rolled Homogenous Armor equivalent on vertailuluku, jota käytetään vertaamaan eri panssarityyppien suojausarvoja ja se tyypillisesti ilmoitetaan erikseen kineettisille ja ontelopenetrattoreille). Tämä kipeästi kauvattu suojavaruste ei aivan ehtinyt operaatio Aavikkomyrskuun tammikuussa 1991, mutta Armée de Terren valmiusprikaatien AMX-30:t varustettiin sillä ja intendentuuritunnus tunnettiin yksinkertaisesti muodossa AMX-30 Brenus.
Viimeinen kotimainen päivityspaketti
AMX-30:lle Ranskassa ei ollut kotimainen, vaan ikääntyneet ja loppuunajetut
Hispano-Suiza-moottorit korvattiin 750-hevosvoiman Mack E9 –dieseleillä tiikerin
vuonna 1998. Näillä eväin AMX-30B2 palveli jäniksen vuoteen 2011, kunnes Armée
de Terre viimein korvasi sen Leclercein.
Lähteet:
https://armoredwarfare.com/en/news/general/development-amx-30b2-brenus
https://christianbaghai.medium.com/the-amx-30-a-unique-legacy-in-tank-history-ee93bf8b8ec0
https://sturgeonshouse.ipbhost.com/topic/313-amx-30-a-second-look/
https://www.historyofwar.org/articles/weapons_amx30.html
https://www.scribd.com/document/783552134/AMX-30-French-Main-Battle-Tank-MBT
R. M. Ogorkiewicz: AMX-30 Battle Tank. AFV Weapons Profile.
Saatavissa: http://ciar.org/ttk/mbt/afv_weapons_profile_pack/afv_weapons_profile_63__amx-30.pdf
https://www.army-guide.com/eng/product146.html
https://tank-afv.com/coldwar/France/AMX-30.php
Michel Marest, Michel
Tauzin: L‘ARMEMENT DE GROS CALIBRE.
Centre des hautes études de l’armemement, Division Histoire. 2008. Saatavissa:
https://patents.google.com/patent/US7802394B1/en
https://www.everydaymarksman.co/equipment/rifling-twist-rate/
https://www.globalsecurity.org/military/systems/munitions/m774.htm
S.J. Krupski, B.R.
Taylor, F.J. Audino: MEASUREMENT OF RIFLING TWIST IN GUN TUBES. Product
Assurance Directorate, Watervliet Arsenal. Joulukuu 1976.
Saatavissa: https://archive.org/details/DTIC_ADA065808/mode/2up
https://tank-afv.com/coldwar/Saudi/AMX-30C1-Shahine.php
https://www.army-guide.com/eng/product146.html
https://warhistory.org/article/amx-30b2-and-the-gulf-war-1991
https://warhistory.org/article/operation-daguet-i
.JPG){kind=link}
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti