Leytenlahden taistelut - Tulta, rautaa ja muutama vesiperä

Se alkoi 11. marraskuuta hevosen vuonna 1942. Yhdysvaltalaisten joukkojen komentaja, kenraali Douglas MacArthur pakeni perheineen ja esikuntineen torpedovenein Filippiineiltä, joilla japanilaiset etenivät hyökyaallon lailla. Huonosti varustettujen ja koulutettujen amerikkalais-filippiiniläisten joukkojen puolustus sortui päättäväisen japanilaishyökkäyksen alla, ja kaikkiaan 25 000 miestä kaatui ja yli 100 000 joutui julmien kuolemanmarssien kautta yhtä julmaan sotavankeuteen. Tappio otettiin Pearl Harborin hyökkäyksestä tyrmistyneissä Yhdysvalloissa vastaan järkytyksellä. Päästyään Australiaan MacArthur julisti uhmakkaasti palaavansa Filippiineille, ja hänestä tuli vastarinnan symboli japanilaisten suurten voittojen vyöryn aikana, jolloin he vaikuttivat voittamattomilta

Julma ja teollinen sota jatkui Tyynellä valtamerellä seuraavat kaksi vuotta. Japanilaiset pitivät raakaa hovia valtaamillaan alueilla ja tappoivat arvottomina pitämiään sotavankeja pakkotyöhön. Amerikkalaisten edetessä pitkin japanilaisten valloittamia saaria nämä tekivät tavattoman sitkeää ja katkeraa vastarintaa, ja varuskunnat oli usein tapettava viimeiseen mieheen. Tästä syystä – sekä sodan julmasta ja katkerasta luonteesta johtuen – amerikkalaiset usein ampuivat upottamiensa japanilaisalusten pelastautuneet lentokoneista konekivääreillä pelastusveneisiin. Tuhansien ja jälleen tuhansien luut hukkuivat vihreisiin metsien valtameriin tai loputtomaan Tyyneenmereen. Molemmat osapuolet kävivät sotaa suurella päättäväisyydellä ja teollisella voimalla, mutta Yhdysvaltain teollinen mahti oli väkevämpi. Gargantuaaniset tehtaat syöksivät käsittämättömiä määriä sotalaivoja, pommikoneita, tykkejä, hävittäjiä, kiväärejä, polttoainetta ja ampumatarvikkeita miehistötehtaiden syöksemien leijonien käsiin. Pääministeri Hideki Tojon kabinetti oli monien muiden autoritääristen diktatuurien tavoin hävinnyt uhkapelinsä.

Kesään apinan vuonna 1944 mennessä japanilaiset olivat menettäneet valtaosan eteläisen ja keskisen Tyynenmeren saarista katkerien taistelujen jälkeen. Japanin uloin puolustusrengas oli murrettu, ja amerikkalaiset pohtivat seuraavaa askeltaan: vallatako Filippiinit vaiko saartaa ne, ja hyökätä sen sijaan Formosalle (Nyk. Taiwan), joka olisi oivallinen tukikohta maihinnousuun edelleen Japanin miehittämään manner-Kiinaan. Kenraali MacArthur piti jälkimmäistä vaihtoehtoa vaikeana toteuttaa jopa Yhdysvaltain valtavilla teollisilla resursseilla, sillä se sitoisi vähintään 12 divisioonaa joita tarvittiin kipeästi Euroopan rintamalla ja joita ei ollut mahdollista irrottaa ennenkuin Saksa olisi lyöty. USA:n Tyynenmeren merivoimien komentaja, amiraali Chester A. Nimitz kallistui lopulta samalle kannalle. Amerikkalaiset päättivät valloittaa Leyten saaren keskisillä Filippiineillä. Tehtävään määrättiin vara-amiraali Thomas Kinkaidin 7. Laivasto (kaikkiaan yli 100 alusta, mm. 6 taistelulaivaa, 18 saattuetukialusta sekä varmistuksena kaikkiaan 5 raskasta ja 5 kevyttä risteilijää sekä 28 hävittäjää* ja 12 saattuehävittäjää*) ja suojaksi vara-amiraali William F. Halseyn 3. Laivasto suurine lentotukialuksineen ja moderneine taistelulaivoineen (kaikkiaan 9 raskasta ja 6 kevyttä lentotukialusta ja 6 nopeaa taistelulaivaa). Pelkästään 3. Laivaston iskuryhmä eli osasto TF 38 oli niin mahtava, että sen edetessä avojärjestyksessä siitä mahtunut horisontin sisäpuolelle kuin vähäinen osa, vaikka sitä olisi katsellut taistelulaivan korkeimmasta märssystä.

 (*) Suomen kielessä sanalla hävittäjä tarkoitetaan niin lentokonetta (engl. fighter) kuin merivoimien alusluokkaa (destroyer), monikäyttöistä ja liikkuvaa noin 1300- 2000 tonnin sotalaivaa joka yleensä toimi suurempien alusten saattajana suojaten niitä ilmatorjunnalla, ilmatorjunnalla ja sukellusveneentorjuntakalustolla. Yhdysvaltalainen saattuehävittäjä (destroyer escort) taas vastaa eurooppalaisittain korvettia, edellistä pienempää, hitaampaa ja ennenkaikkea massatuotettua, edullista noin 1000 tonnin alusta, jonka tehtävä oli saattaa rahtialuksia ja päätehtävä yleensä sukellusvenetorjunta.

Leytenlahden maihinnousu

Se oli lokakuun 17. apinan vuonna 1944. Yhdysvaltain armeijan Rangerit eli kommandot nousivat maihin Dinagat-saarilla Leyten lahden suulla ja tuhosivat rynnäköllä niillä sijainneet tutka-asemat. Samaan aikaan merivoimien miinanraivaajat raivasivat väylän itse lahdelle. 7. Laivaston taistelulaivat järeine tykkeineen saattoivat vyöryä lahdelle pehmittämään japanilaisten puolustusta. Filiippiniläississit olivat saaneet 10. lokakuuta amerikkalaisilta varoituksen tulevasta maihinnoususta, ja varoittivat edelleen aleen siviiliväestöä. Leytenlahden operaatio oli alkanut.

Se kello kymmenen aamulla, perjantai 20. lokakuuta apinan vuonna 1944. Taistelulaivojen järeät tykit vaikenivat neljän tunnin tulivalmistelun päätteeksi. Yhdysvaltain 6. Armeija nousi maihin neljän divisioonan voimalla Leyten itärannikolla. Japanilaisten vastarinta oli totutun kiivasta, mutta voimat heikkoja, ja amerikkalaiset varmistivat maihinnousurannat noin tunnin sisällä riittävät syvälle, jotta raskasta kalustoa voitiin ajaa maihin. Japanilaiset kävivät viivytystaistelua vetäytyessään parempiin asemiin kukkuloille, ja niin kenraali Douglas MacArthur astui maihin klo 13:30 ja loihe lausumahan ”Filippiinien kansa! Olen palannut!”

Imperiumin vastaisku

 

Japanilaisten vastahyökkäys oli alkanut jo 17. lokakuuta. Japanin keisarillisen laivaston komentaja, amiraali Soemu Tojoda määräsi aloitettavaksi Filippiinien puolustussuunnitelma Sho-1:n (”Voitto-1”, vastaavasti Sho-2 oli Formosan ja Riukiu-saarten puolustussuunnitelma). Suunnitelmien taktiset yksityiskohdat vahvistettaisiin tarkempien yksityiskohtien mukaan vasta välittömästi ennen niiden alkua. Pääperiaatteena oli ripeä vastahyökkäys, jossa amerikkalaisten tukialusryhmä lyötäisiin. Mihin tämä johtaisi, eivät japanilaiset itsekään oikein tienneet, sillä sodassa aloite oli vastaanasanomattomasti siirtynyt amerikkalaisille jo kauan sitten. He olivat kuitenkin toiveikkaita, että merkittävä voitto hidastaisi vihollista ja sodan tempoa, ja täten amerikkalaiset suostuvammiksi rauhanehtoihin, jotka olisivat Japanille edullisempia, tai oikeammin vähemmän epäedullisia jolleivat suorastaan tuhoisia.

Sho-1 perustui useimpien muiden japanilaisten merisotasuunnitelmien mukaan harhautukseen. Japanilaiset olivat olleet tukialusten ja merivoimien lentoaseen kehittämisessä pioneereja ennen toista maailmansotaa, mutta apinan vuoteen 1944 mennessä tappiot olivat kasautuneet katastrofaalisiksi, eivätkä japanilaiset olleet varautuneet korvaamaan niitä, sillä koko Tyynen meren sodan strategia oli iskeä heti ensi-iskulla Yhdysvallat pois koko sodalla tuhoamalla sen merivoimien pääosat Pearl Harboriin ja tämän jälkeen tuhota vihollinen ratkaisutaistelussa, jossa japanilaisilla olisi ratkaiseva yliote. Kulutussotaan Japani ei ollut valmistautunut, ja näin mm. laaja lentäjien – ja toki kallis –  koulutusohjelma jäi toteuttamatta kun siihen olisi ollut vielä tilaisuus. Sodan alussa huippuluokkaa edustaneet ja Kiinan sodassa koulitut ässät olivat lähes tyystin kuolleet, ja heitä korvaamaan ei ollut kuin huomattavan kokemattomia täydennysmiehiä, joiden koulutus vaihteli kahden ja kuuden kuukauden väliltä (eräs heidän kouluttajistaan oli yksi viimeisistä ässistä, taistelussa mm. silmänsä menettänyt Saburō Sakai).

Näistäkin täydennyslentäjistä suuri osa oli ammuttu alas, tuhottu kentilleen tai vajonneet tukialustensa mukana Filippiinienmeren taistelussa saman vuoden heinäkuussa tai tuhottu Halseyn 3. Laivaston tekemässä sohaisuhyökkäyksessä Formosalle 10-  16. lokakuuta, jonka ilmataisteluissa japanilaisten tappiot olivat 492 lentokonetta amerikkalaisten 89 vastaan. Amerikkalaisilla taas ei ollut mitään huolta tappioidensa korvaamisesta, sillä jo sotaa edeltävänä aikana oli toimeenpantu laaja reservihenkilöstön koulutusohjelma, jota oltiin sodan edetessä vain ennestään laajennettu. Koulutuksen taso oli siksi japanilaisten täydennyslentäjiä parempi, että Filippiinienmeren ilmataistelua 19. kesäkuuta kutsuttiin suureksi kalkkunajahdiksi, sillä japanilaiset lentomiehistöt olivat olleet huomiota herättävän kokemattomia: amerikkalaiset ampuivat ilmataistelussa alas 223 vihollista, joiden lisäksi korjauskelvottomaksi ammuttiin 65, omien tappioiden ollessa 45 hävittäjää. Japanilaisten parhaimmisto ylsi nipin napin amerikkalaisten keskitason laatuiseksi, eikä tätä tilannetta voinut enää mitenkään korjata.

Siksi operaatio Sho-1:n harhautusosastona tuli toimiman vara-amiraali Jisaburō Ozawan komentama tukialusosasto. Ankaria lentomiehistötappioita kärsineenä ja jäljelle jääneidenkin (kuudella tukilaivalla oli yhteensä 80 hävittäjää, 29 torpedokonetta ja 7 syöksypommittajaa) taisteluteho vajavaisena Yhdistyneen laivaston entinen pääosa, Japanin 3. Laivasto oli kalpea varjo entisestään, ja sen tehtävä oli nyt toimia syöttinä Yhdysvaltain 3. Laivastolle, jonka komentaja Halseyn japanilaiset tiesivät luonteeltaan aggressiiviseksi ja kovaotteiseksi; hän ei todennäköisesti laiminlöisi tilaisuutta tuhota japanilaisten tukilaivat. Yhdysvaltain 3. Laivasto siis ryntäisi pohjoiseen Ozawan tukilaivojen perään, pois keskisiltä Filippiineltä, jolloin japanilaisten 2. Laivaston taisteluosastot pääsisivät Filippiinien saarten lomitse maihinnousuosaston kimppuun ja tuhoamaan sen. Yhdysvaltain 6. Armeijan vahvuus oli noin 200 000 miestä ja näin merkittävät tappiot vaikeuttaisivat amerikkalaisten etenemistä huomattavasti, puhumattakaan miten ne laskisivat kotirintaman mielialaa.

Taistelulaiva Musashi lähdössä Filippiineille. Kuva: Wikpedia

Vahvin voima kulkisi jokseenkin keskeltä Filippiinejä, vara-amiraali Takeo Kuritan ryhmä A. Se ytimen muodostivat kaksi jättimäistä supertaistelulaivaa, Jamato ja Musashi sekä kolme vanhempaa taistelulaivaa, Nagato, Kongō ja Haruna, 10 raskasta ja 2 kevyttä risteilijää ja 10 hävittäjää. Vahvan osaston tulivoiman katsottiin riittävän murtamaan 7. Laivaston varmistuksen, kun Halseyn 3. Laivasto olisi harhautettu taistelun ulkopuolelle. Etelästä taas hyökkäsivät vara-amiraali Shoji Nishimuran ryhmä C, vahvuudeltaan taistelulaivat Jamashiro ja Fuso, raskas risteilijä Mogami ja 4 hävittäjää, sekä vara-amiraali Kijohide Shiman 2. Hyökkäysryhmä, vahvuudeltaan raskaat risteilijät Natshi ja Ashigara, kevyt risteilijä Abukuma ja 4 hävittäjää. Pihtiliike keskeltä ja etelstä hajauttaisi 7. Laivaston varmistuksen lopullisesti ja varmistaisi maihinnousuosaston tuhon. Suunnitelmassa oli merkittävä heikkous: japanilaisten osastojen ei edes odotettu viestivän keskenään ja koordinoivan liikkeitään – eikä heille edes yksityiskohtaisesti kerrottu toisten ryhmien tehtävästä –  vaan kaiken oletettiin toimivan kellopelin lailla ja vihollisen kiltisti noudattavan japanilaisten suunnitelmia. Kellopelin toimiessa oikein, kaikki iskuryhmät iskisivät 7. Laivaston kimppuun lokakuun 25. päivän aamuna.

Tenno Heika Banzai!

 

Mutta sitä ennen koitti aamunkoitto 21. lokakuuta apinan vuonna 1944. 1300 hevosvoiman Mitsubishi Kinsei –tähtimoottorit murahtivat käyntiin lentokentillä pitkin Filippiinejä. Aitshi D3A-syöksypommittajat nousivat ilmaan ja edelleen 7. Laivaston kimppuun. Yksi niistä läpäisi huomaamatta ilmapuolustusrenkaanmatalalla, jolloin maihinnousulle tulitukea antavan raskaan risteilijä HMAS Australian tykkimiehet näkivät sen. Pikatykit avasivat heti tulen, ja syöksypommittaja vaikutti saavan osuman ja kääntyvän pois. Mutta se kääntyikin samantien takaisinpäin ja pippuroi risteilijän kantta konekivääreillään kaataen useita miehiä. Tykkimiehet odottivat rynnäköivän koneen kaartavan pois, mutta se tulikin yhä vain päin. Ilmatorjuntatykit kolahtivat sektorirajoittimiinsa, eivätkä tykkimiehet voineet enää ampua sitä. Tykkiupseeri Peek  ei ollut uskoa silmiään. Se tuli suoran kohti. Syöksypommittaja rysähti risteilijän komentosillalle, ja sen säiliöistä repesi valtava palavan bensiinin hyökyaalto.

21. päivän aamuna nousseet koneet eivät olleet tavanomaisia merivoimien ilmavoimien syöksypommittajia. 1. Lentolaivaston päällikkö, vara-amiraali Takijirō Ōnishi oli luonut uudenlaisen erikoisyksikön Lentorykmentti 201:n käymään sotaa uudenlaisella tavalla. Hän oli luonut pyhän tuulen, Kamikazena tunnetun sodankäyntitavan. Japanin ilma-aseen kyvyt ja vahvuus eivät enää mahdollistaneet menestyksekästä taistelua tavanomaisin pommituslennoin (vaikkakin niitäkin edelleen jatkettiin).  Samana päivänä itsemurhakandidaatit vaurioittivat HMAS Australian lisäksi pahasti myös risteilijä USS Honolulua ja upottivat yhden hinaajan, ja risteilijät oli pakko irrottaa telakalle korjattaviksi. Niin ikään samana päivänä Shiman ryhmä lähti Peskadoreilta ja seuraavana niin Kuritan kuin Nishimuran osastot Brunein lahdelta kohti Filippiinejä.

Meritaistelut Filippiineillä 23. - 26. lokakuuta 1944. 
1: Sibujanmeren taistelu 23. lokakuuta
2: Surigaon salmen tasitelu 24. lokakuuta
3:Ozawan takaa-ajo ja Kap Engañon taistelu 25. - 26 lokakuuta
4: Samarin taistelu 25. lokakuuta
Kuva: Wikipedia

Sibujanmeren taistelu

 

Se oli pimeä yö, 23. lokakuuta apinan vuonna 1944 Palawanin väylässä, Palawanin saaren ja sen luoteispuolen suurten matalikkojen välisessä luontaisessa väylässä itä-Filippiineillä.  Sukellusvene USS Darterin tutka havaitsi maalin noin 30 000 metrin etäisyydellä. Komentajakapteeni McClintock kutsui mukaan vartioaseman toisen veneen, komentajakapteeni Claggettin USS Dacen. Näköhavainto vahvisti pian mistä oli kyse: vanhvasta vihollismuodostelmasta, jossa oli ainakin kymmenen raskasta alusta. Sukellusveneet kääntyivät pikaisesti itään, tekivät radioitse vihollishavainnon ja ajoivat täyttä vauhtia pinta-ajossa päästäkseen edulliseen väijytysasemaan. Puoli kuudelta aamulla sukellusveneet olivat noin 10 meripeninkulmaa vihollisen etupuolella ja sukelluksissa. Vihollinen eteni verkkaisella 16 solmun nopeudella, eikä sen edellä jostain syystä kulkenut hävittäjiä sukellusvenevarmistuksena. Maalit olivat kuin tarjottimella. USS Darter ampui kuusi torpedoa lähintä maalia kohti.

Se oli vara-amiraali Kuritan lippulaiva, raskas risteilijä Atago. Neljä torpedoa osui, ja laiva oli hetkessä ilmiliekeissä. Laivan pelastamista ei voinut kuvitellakaan, ja Kurita esikuntineen joutui hyppäämään kumiveneeseen. Pian kaksi torpedoa osui Atagon sisaralus Takanoon, joka kulki sen perässä. Se jäi ajelehtimaan liikuntakyvyttömänä. Vajaat 20 minuuttia myöhemmin USS Dacen ampumat neljä torpedoa osuivat sisarusparven kolmanteen alukseen Maiaan. Se koki saman kohtalon kuin taisteluristeilijä HMS Hood kolme ja puoli vuotta aiemmin: se yksinkertaisesti lakkasi olemasta, ja veteen syntyi suuri kraateri. Taivaan täytti suuri savupatsas, ja rautaa tuntui satavan ikuisuuden ajan. Torpedot sytyttäneet risteilijän makasiinit, ja se mitä oli valtavan leimahduksen jäljiltä jäljellä, vajosi mereen viidessä minuutissa (tosin siinä missä HMS Hoodilta jäi henkiin vain kolme miestä, Maialta onnistui pelastumaan hämmentävän moni rajuun tuhoon nähden: hävittäjä Akishimo pelasti merestä kaikkiaan 769 miestä).

Sukellusveneet väistivät syvyyspommihyökkäyksiä syvemmälle ja niiden lakattua nousivat pinnalle ja lähtivät takaa-ajoon. USS Darter kuitenkin ajoi liian lähelle matalikkoa, ajoi karille eikä päässyt irti. Pelastusyritykset eivät tuottaneet tulosta, joten miehistö evakuoitui USS Daceen ja USS Darter ammuttiin käyttökelvottomaksi. Niin ikään Takao oli käyttökelvoton, vaikka pääsikin nilkuttamaan Borneolle ja edelleen Singaporeen, missä sitä käytettiin kelluvana IT-patterina.

Vara-amiraali Nishimuran ryhmä C eteni samana aikaan, aamutunneilla 24. lokakuuta Sulu-merellä itään kohti Mindanaonmerta, vara-amiraali Shiman 2. hyökkäysryhmä noin 35 mpk perässään. Kummallakin osastolla oli sama tavoite, mutta ne eivät edes yrittäneet viestiä keskenään, saati yhdistää voimiaan. Osittain tämä johtui siitä, että amiraalit oli alistettu eri laivastojen alaisuuteen, osin mahdollisesti siitä, etteivät nämä oikein tulleet toimeen keskenään. Risteilijä Mogamin kellukekone pääsi livahtamaan Leyten lahdelle ja viestitti näkevänsä koko joukon tykistöaluksia sekä ainakin 80 rahtialusta. Noin 40 mpk kaakossa ohjaaja vielä ilmoitti näkevänsä kymmenkunta lentotukialusta varmistuksineen. Aamun edetessä heikohko amerikkalainen pommikoneosasto – noin 20 konetta – pommitti Nishumuran ryhmää, mutta laihoin tuloksin, taistelulaiva Fuso vaurioitui lievästi, samoin yksi hävittäjä. Koko iltapäivän osasto saikin ajaa häiritsemättä Mindanaonmeren halki.

Vara-amiraali Halseyn sai USS Darterin viestin aamulla 23. lokakuuta.  Hän käski Ulithille huoltoon ja täydennyksiin lähetetyn kontra-amiraali Davisonin ryhmän TG 38.4 palata kiireen vilkkaa Leyten lahdelle, mutta niin ikään huoltoon lähetetyn vara-amiraali McCainin ryhmä TG 38.1 – joka oli tukialusryhmistä suurin – sai käskyn palata vasta seuraavana päivänä. Sukellusveneiden havaitsemaa Kuritan ryhmä C:tä vastaan olisi siis käytettävissä vain kolme 3. Laivaston neljästä tukialusryhmästä. Halsey siirsi ryhmänsä pohjoisemmaksi aikeenaan käydä nyt Sibujaninmerelle edenneen Kuritan ryhmä C:n kimppuun, etelämpänä Mindanaonmerellä etenevästä vihollisesta Kinkaidin 7. Laivasto lentoryhmineen epäilemättä selviäisivät itsekin.

Tällä välin Luzonin lentokentillä moottorit kävivät kuumina. Kymmenittäin hävittäjiä ja pommikoneita nousi ilmaan, kaikkiaan noin 250 konetta. Ne kaikki tuntuivat parveilevan kontra-amiraali Shermanin tukialusryhmä TG 38.3:n kimpussa, jolla oli täysi työ niiden torjunnassa. Eivätkä turhaan parveilleetkaan.

Vain yksi ampiainen

 

Kymmenen Grumman F6F Hellcat- hävittäjää oli juuri palannut torjuntalennoilta kevyelle lentotukialus USS Princetonille, ja hangaarikannella kuusi lastattua Grumman TBM Avenger-torpedopommittajaa odotti tankattuna ja aseistettuna vuoroaan seuraavalle tehtävälle, kun yksinäinen Jokosuka D4Y3 -syöksypommittaja pääsi livahtamaan ilmapuolustuksen lomasta. Se valitsi kohteekseen lähimmän tukialuksen, ja kääntyi jyrkkään syöksyyn. 250 kilon panssaripommi irtosi ripustimesta, ja syöksypommittaja oikaisi syöksynsa.

Pommi lävisti lentokannen, sen viivesytytin aktivoitui ja edelleen lentokannelle jatkava pommi osui yhteen torpedokoneista, jolloin sen sytyttimen aika kului loppuun, ja nalli syttyi räjäyttäen taistelulatauksen. Torpedokoneen ampumatarvikkeet syttyivät sen mukana, ja pian muidenkin koneiden torpedot räjähtivät. Valtava lieska iski sellaisella voimalla, että molemmat lentokonehissit lensivät ulos kuiluistaan. Kolme hävittäjäalusta riensi välittömästi kauttaaltaan palavan korkeaoktaanisen lentobensiinin peitossa olevan tukialuksen avuksi, mutta merenkäynti oli kohtalaista ja alusten liikkeet siksi rajuja. Hävittäjiltä kesti aikansa päästä tukialuksen vierelle poimimaan miehiä merestä ja käyttämään paloletkujaan. Liikehdintä oli vaikeaa ja alukset törmäilivät tukialukseen, joten Cleveland-luokan kevyt risteilijä USS Birmingham tuli avustamaan, sillä raskaampana se kesti paremmin kolhuja (ironisesti se oli tavallaan tukialus USS Princetonin sisaralus: molempien köli oli laskettu Cleveland-luokan keveinä risteilijöinä, mutta jälkimmäinen oli kesken rakennustöiden päätetty muuttaa Independence-luokan kevyeksi lentotukialukseksi, sillä tukialusten puute oli akuutti). Pelastus- ja sammutustyöt kestivät useita tunteja. Vihollisen lentomuodostelmia saapui kimppuun jatkuvasti pohjoisesta, ja vaikutti siltä kuin siellä olisi toistaiseksi havaitsemattomaksi jäänyt vihollisen tukialusosasto. Kaiken kukkuraksi kesken sammutustöiden tuli vielä sukellusvenehälytys, joka pakotti risteilijän irtautumaan, mutta se palasi kun SUTO-etsintä ei tuottanut tulosta (hälytys oli virheellinen). Osaston kahden muun tukialuksen hävittäjät sekä varmistusalusten vahva ilmatorjunta saivat jotakuinkin huolehdittua ilmapuolustuksesta. Tukialus USS Princetonin tulipalo sentään oli sammumassa ja mereen hypänneet miehet saatu pelastettua. Heidän lisäkseen kevyen risteilijä USS Birminghamin kansilla olis sadoittain it-tykkimiehiä, sammutusmiehiä letkuineen, lääkintämiehiä ja avustavia vapaavahdin miehiä. Lisäksi vapaaehtoisista koottu pelastuspartio valmistautui kannella nousemaan tukialukseen, kunhan palo saataisiin riittävissä määrin sammumaan.

Se oli 15:23, 24. lokakuuta apinan vuonna 1944. Meri ja taivas lakkasivat olemasta. Oli vain suunnaton lieska ja maailmaan avautunut kraateri. Palavan lentobensiinin norot olivat valuneet USS Princetonin torpedomakasiiniin, palossa kiehuneet taistelukärjet räjähtivät yhdellä kertaa. Lentokansi ja sitä ympäröivä runko repesivät hehkuvan teräksen yliäänisateena pitkin Leytenlahtea. USS Birmingham oli sen tiellä.

Risteilijän rakenteet olivat rei’illä kuin seula. Kansilla olleet miehet olivat olleet niiden ja räjähtäneen lentotukialuksen välissä. Yli 200 miestä silpoutui hengiltä välittömästi ja nelisen sataa vammautui, useat heistä vaikeasti. Kesti kauan ennenkuin veripurot lakkasivat virtaamasta USS Birminghamin laidan yli mereen, ja vielä sen jälkeenkin verta oli niin runsaasti kaikkialla, että kansille oli levitettävä hiekkaa jotta niillä saattoi kävellä.

USS Princeton räjähtää. Kuva: Wikipedia

Edelleen ajelehtiva, auki repeutunut USS Princeton ei ollut enää pelastamisen arvoinen vaan lähinnä teillä, ja kontra-amiraali Sherman hyväksyi sen upottamisen. Hävittäjä USS Irwin ampui kuusi torpedoa, joista kaksi vikaantui ja oli vähällä osua toiseen omaan alukseen. Mutta USS Princeton  ei kuin ilkkuen ollut upotakseen. Atlanta-luokan kevyt ristelijä USS Reno ampui kaksi torpedoa, jotka osuivat keulanpuoleisen torpedomakasiinin kohdalle, ja niin USS Princeton räjähti toisena yhtä hirmuisena lieskana ja jääneet upposivat alle minuutissa.

Kaikki liha tottelee kuria

Halseyn tiedustelukoneet olivat havainneet Kuritan ryhmä A:n klo 8:10, ja vastaavasti japanilaiset olivat havainneet tiedustelukoneet. Ryhmä A eteni ilmatorjuntamuodostelmassa, taistelulaivat ja raskaat risteilijät keskellä ja hävittäjät kehänä niiden ympärillä. Tunnelmaa olisi voinut leikata saksilla japanilaisten odottaessa amerikkalaisten ilmahyökkäystä ja että Luzonilta lähetettäisiin hävittäjäsuoja alusten ylle (1. Lentolaivasto  katsoi, että hyökkäys oli paras puolustus, ja että tukialusten tuhoaminen lopettaisi vihollisen ilmatoiminnan itsestään; aamuun 24. lokakuuta mennessä päämaja oli saanut jo useita ilmoituksia upotetuista vihollisen lentotukialuksista). Noin klo 10 odotus päättyi, kun suurtaistelulaiva Jamaton tutka näki suuren sakaran idässä. Sakara lähestyi (se oli TG 38.2:n ensimmäinen hyökkäysaalto USS Intrepidiltä), ja alukset ryhtyivät mutkittelemaan vaikeuttaakseen viholliskoneiden tähtäystä. Jamaton ja sen sisarlaiva Musashin järeät 18-tuumaiset tykit avasivat tulen omalaatuisilla 1400 kilon San-shiki-dan (tyypin 3  ampumatarvike) –ilmatorjuntakranaateillaan, jotka oli ladattu 900 putkella, jotka oli täytetty palomassalla. Aikasytytin laukaisi kumitermiittisen palomassan, joka syttyessään muodosti noin 20 astetta leveän 3000-asteisen liekkikartion kranaatin eteen ja sirpaloi kranaatin kuoren. Esitys oli näyttävä ilotulitus, muttei juuri muuta. Hyökkäysaallon kymmenkunta torpedokonetta väistivät laiskat tulopallot helposti, toinen mokoma syöksypommittajia ajoi niistä välittämättä alusten ylle omaan hyökkäysasemaansa ja saattavat parikymmentä hävittäjää syöksyivät sekaan ihan vain tunnelman kohottamiseksi (eli hajauttamaan laivojen ilmatorjuntatulta).

Ilmatorjunta ampuikin putket kuumina. Pauke oli hirvittävä 25 mm pikatykkien ja 127 mm kanuunoiden sylkiessä tulta. Siellä täällä merenpintaa viistävä torpedokone paiskautui mereen tai leimahti kirkkaaksi tulipalloksi leviten pitkin maisemaa. Laivojen ympärillä kohosi suuria vesipatsaita syöksypommittajien ampuessa niukasti ohi, ja torpedovanat vetivät vaaleita viivoja siniseen mereen. Raskas risteilijä Mioko sai yhden niistä peräänsä ja sen nopeus laski 15 solmuun potkuriakselien vaurioiduttua. Se lähetettiinkin palaamaan Borneolle, rammasta risteilijästä ei juuri olisi hyötyä. Taistelulaiva Musashi sai niin ikään torpedon oikeaan kylkeensä ja yksi syöksypommittaja sai täysosuman etummaiseen tykkitorniin, mutta raskas panssari kesti eikä mahtava alus ollut moksiskaan.

Jamato-luokan taistelulaiva saa pommiosuman. Kuvatekstin mukaan alus olisi Jamato, mutta osuma ykköstorniin viittaisi kyseessä olevan Musashi. Kuva: Wikipedia

Amerikkalaisten kaikottua taukoa kesti jälleen pari tuntia, kunnes TG 38.2:n toinen, samanvahvuinen hyökkäysaalto lähestyi. Sen perässä seurasi Shermanin TG 38.3:n kahdelta jäljellä olevalta tukilaivalta lähtenyt 24 koneen sekalaivue, ja koneet levittäytyivät puolikaareksi hyökkäämään samanaikaisesti useasta eri suunnasta. Ilmatorjunta ampui jälleen virkaintoisella vimmalla, ja lentokoneet ottivat pihtiotteeseensa jälleen suurtaistelulaiva Musashin. Se tuntui katoavan valoisten vesipatsaiden piiloon, eivätkä ne kaikki olleet niukkoja huteja: kaksi pommeista osui, samaten kaksi torpedoa luoden omat vesipatsaansa, ja muutaman minuutin kuluttua toiset kaksi. Mahtavan aluksen keula alkoi painua syvemmälle, ja vauhti hiipua. Pian Musashiin osui jälleen neljä pommia, ja sen sisaralus Jamatoon kaksi, mutta keulaan syntynnet vauriot olivat vähäisiä. Musashin keula ui nyt 1,8 metriä tavanomaista syvemmällä, eikä suuri alus kyennyt enää väistämään torpedoja. Niitä osui jälleen kolme, ja nopeus laski 16 solmuun.

Klo 14:15 ilmatorjunnan helvetillinen pauke alkoi jälleen. TG 38.4:n 65 koneen muodostelma hyökkäsi moottorit ulvoen. Taistelulaivat Jamato ja Nagato saivat pommeista lieviä vaurioita eivätkä olleet milläänkään, mutta Musashin tilanne oli vaikea. Se sai jälleen neljä torpedo-osumaa ja nilkutti pahasti jäljessä suojattomana. Kurita käski sen palaamaan Borneolle ja asetti kaksi hävittäjää saattamaan. Vesilinja oli nyt keulassa 4 metriä tavanomaista ylempänä ja nopeus oli pakko laskea 12 solmuun, ettei alus olisi sukeltanut veden alle. Kello 15:20 TG 38.2:n muodostelma iski jälleen taistelulaivan kimppuun, ja nilkuttavaan alukseen osui kymmenkunta pommia ja ainakin neljä torpedoa. Musashin tilanne oli jo toivoton, osa konehuoneista tulvi ja puolet potkureista oli poissa pelista, keula melkein vedenpinnan tasalla eikä pahenevaa kallistumaa voitu enää oikaista pumppaamalla painolastivettä. Päällikkö Inogutshi yritti rantauttaa aluksen, mutta sekin oli jo myöhäistä liikuntakyvyn kadotessa pian tyystin. Klo 18 Musashi lillui ajopuuna vajoten hitaasti yhä syvemmälle. Kallistuma paheni 30 asteeseen klo 19:20 ja päällikkö käski jättää laivan. Jättiläistaistelulaiva kaatui mahtavasti kuohuen ympäri klo 19:45 ja vajosi Tablas-saaren rannikolle vieden puolet miehistään mukanaan.

Kuritan ryhmä A:ta kuritetaan Sibujanmerellä. Taistelulaiva Musashi on pommihaarukassa. Kuva: Wikipedia

Vara-amiraali Kuritan tilanne paheni tunti tunnilta. Ryhmä A oli epäjärjestyksessä jatkuvien lentohyökkäysten takia ahtailla vesillä Filippiinien saarten lomassa. Oli aivan ilmeistä, ettei yllätyshyökkäys onnistuisi, ja Kurita ihmetteli miksei Ozawan tukialusryhmä ollut onnistunut vetämään amerikkalaisia tukialuskoneita pohjoiseen, kuten oli suunniteltu. Luzonin lentokentiltä herunut hänelle edelleenkään ilmasuojaa. Oli välttämätöntä saada hengähdystauko ja ryhmittyä uusiksi. Klo 15:30 ryhmä A kääntyi länteen. Alkuperäisen suunnitelman mukaista aikataulua ei näissä oloissa voitu noudattaa.

Samaan aikaan vara-amiraali Ozawan 3. Laivasto liikehti levottomana ja epätietoisena Filippiinien koillispuolella. Ozawa ei saanut tietoja lähettämänsä lentohyökkäyksen tuloksista, mutta radiotiedustelu osoitti amerikkalaisten tukialuskoneiden hyökkäävän jatkuvasti Kuritan ryhmä A:n kimppuun. Klo 14:39 Ozawa irrottu taistelulaivoista eräänlaisiksi puolitukialuksiksi (laivojen takatykkitornit oli poistettu ja niiden tilalle asennettu hangaarit ja lentokansi kellukekoneille, jotka oli kuitenkin jo menetetty aiemmissa tiasteluissa ja taistelualivoja käytettiin nyt alkuperäisessä – tosin kuohitussa – roolissa tykistöaluksina) muutetut Isen ja Hiugan sekä neljä hävittäjäalusta etelään kärkiosastoksi, jonka tehävä oli pyrkiä kosketukseen vihollisen kanssa. Ozawa myös lähetti Kuritalle ilmoituksen toimistaan ja ihmetteli miksei saanut kuittausta (tukialus Zuikakun viestivälineissä oli vika, jota ei oltu huomattu) mutta kukaan ei myöskään tutkinut tätä seikkaa.

Halseyn 3. Laivaston tiedustelukone havaitsi Ozawan kärkiosaston klo 15:40, ja tuntia myöhemmin toinen tiedustelukone lähetti viestin NELJÄ TUKILAIVAA TAISTELULAIVOJA 18 25 N, 125 28 E SUUNTA LÄNSI VAUHTI 15. Tätä Halsey oli odottanut. Viitteitä vihollisen tukialusryhmästä oltiin saatu pitkin päivää, ja nyt olisi tilaisuus lyödä vihollisen päävoima kertakaikkiaan (Halsey ei tiennyt Japanin merivoimien lentoaseen kriittisen heikoksi kulunutta vahvuutta). Raportit Sibujaninmereltä vaikuttivat musertavilta: ainakin yksi taistelulaiva oli upotettu, mahdollisesti kaksi, ja kahta vaurioitettu pahoin, sekä yksi risteilijä upotettu ja kolmea vauroitettu pahoin. Lentäjät raportoivat vihollisen perääntyvän epäjärjestyksessä länteen (tässä vaiheessa, lentohyökkäysten yhä jatkuessa, ryhmän A laivat väistelivät niitä eikä Kurita edes yrittänyt koordinoida niitä vaan oli antanut päälliköille väistelyvapauden ja yritti ryhmittyä uusiksi myöhemmin rauhassa). Keskeltä Filippiinejä Leyten lahdelle pyrkinyt ryhmä vaikutti perusteellisesti lyödyltä ja mikäli sen rippeistä vielä jokin osasto vielä saataisiinkin muodostettua, 7. Laivasto varmasti selväisi heikosta vihollisesta omin voimineenkin, olihan sen vahvuudessa mm. 6 vanhaa taistelulaivaa ja saattuetukialusten lentokoneet.

Halseyllä oli tilaisuus tuhota Japanin merivoimien selkäranka lopullisesti ja siihen hän katsoi tarvitsevansa tukialusryhmä TF 38:n koko vahvuuden. Samassa yhteydessä Halsey lähetti ryhmiensä komentajille radioviestin, jossa määrättiin muodostettavaksi tukialusryhmien taistelulaivoista, muutamista risteilijöistä ja kahdesta hävittäjäviiriköstä muodostettavaksi taisteluryhmän TF 34 vara-amiraali William A. Leen alaisuuteen ja sen ”ryhtyvän taisteluun ratkaisevalta etäisyydeltä”. Viestistä lähetettiin kopio merivoimien esikuntaan amiraali Kingille, muttei 7. laivaston komentaja Kinkaidille. Tämä kuitenkin sai viestin joka tapauksessa esikunnasta, mutta siinä oli merkittävä puute, jota kukaan ei huomannut: Halsey käski, että ryhmä tullaan muodostamaan (will be formed) muttei sitä milloin. Näin siis sekä King että Kinkaid saivat käsityksen, että ryhmä TF 34 oli jo muodostettu ja jääneen vartoimaan San Bernardinon salmen suuta, joka yhdisti Sibujaninmeren Filippiinienmereen, ja josta edelleen etelään kääntymällä Samarin saaren rantaa pitkin pääsisi Leytenlahdelle.

Kuritan ryhmä A oli torjunut koko iltapäivän amerikkalaisten lentohyökkäyksiä uuvuksiin asti, kunnes ne neljän jälkeen pikkuhiljaa hiipuivat ja Kurita sai työrauhan. Klo 17:14 hän käänsi ryhmänsä ympäri jälleen itäiselle kurssille ja osasto saattoi ryhmittyä uudelleen. Kurita ilmoitti jatkavansa hyökkäystä ja olevansa Leyten lahdella klo 11 seuraavana päivänä.

Tällä välin Ozawan radiotiedustelu oli saanut amerkkalaisten radioviestinnästä kuvan, että Kuritan ryhmä C oli vetäytymässä. Operaatio oli ilmeisesti epäonnistunut, joten uhrautuminen nyt olisi turhaa. Ozawa käänsi laivansa pohjoiseen. Vasta yöllä Ozawa sai Tojodan esikunnasta selkeämmän käsityksen ja Ozawa kääntyi takaisin etelään. Perässä kulkenut kärkiosasto määrättiin liittymään taas tukilaivoihin klo 06 seuraavana aamuna ja siitä edettäisiin vihollista kohti kosketukseen saakka.

Surigaon salmen taistelu

7. Laivaston komentaja vara-amiraali Kinkaid taas oli tällä valin valmistautunut kohtaamaan Mindanaonmerellä havaitun eteläisen, vara-amiraali Nishimuran ryhmä C:n, jota oltiin pommitettu heikosti aamupäiväällä. Kontra-amiraali Oldendorf, taistelulaivoista ja niiden varmistuksesta koostuvan tulitukiosaston (TG 77.2) komentaja sai käskyn muodostaa taistelilinja Surigaon salmen suulle, Leyten lahden eteläpäässä 24. päivän iltana. Hän jakoi ristelijänsä ja hävittäjänsä vasempaan ja oikeaan sivustaan salmen suulle, sekä konta-amiraali Weylerin (TG 77.2.2) vanhat 6 taistelulaivaa hävittäjäviirikön varmistamana parioimaan keskelle. Itse salmeen Oldendof määräsi moottoritorpedoveneensä (kaikkiaan 39 PT-venettä) häiritsemään vihollista ja raportoimaan sen liikkeistä.

Taistelulaivat, dreadnoughtit, olivat hallinneet merisotaa koko vuosisadan alkupuolen. Ne olivat valtavia, uppoumaltaan ensimmäistä maailmasotaa edeltävien alusluokkien noin 20 000 tonnista sotienvälisen ajan noin 30 000 tonniin (sekä sodanaikaisiin Yhdysvaltain 46 000 tonnin Iowa-luokkaan ja Japanin gargantuaaniseen 73 000 tonnin Jamato-luokkaan), joiden pääase oli raskas meritykistö, tyypillisesti kahdeksasta kahteentoista 14-18 tuuman järeää laivastokanuunaa. Ne tyypillisesti oli panssaroitu kestämään jokseenkin oman päätykistönsä kaliiperin osumia krittiisimmissä kohdissaan eli ammus- ja kordiittimakasiineissa sekä koneistossa, viestivälineissä ja komentokeskuksessa. Ensimmäisen maailmansodan aikana ja pian sen jälkeen rakennettujen alusten nopeus oli tyypillisesti noin 20-25 solmua ja sotienvälisen ajan nopeiden taistelulaivojen tyypillisesti noin 30, jopa 33 solmua (korkeapaineisten höyrytubiinien ripeä kehitys oli tehnyt taistelulaivan tykeillä aseistetusta mutta panssaroinnista tinkimällä 30 solmun nopeuteen yltäneestä taisteluristeilijästä jo vanhentuneen). Näiden raskaiden tykistöalusten tehtävä oli taistella pitkinä linjoina, jolloin niiden kaikki raskaat tykit pystyivät ampumaan samaan suuntaan, vihollisen vastaavaa taistelulinjaa vastaan. Tämän takia alustyypin kehityksessä oli jatkunut puolen vuosisadan mittainen varustelukilpa, sillä tässä taistelutavassa kauempaa ja raskaampia kranaatteja ampuva osapuoli sai merkittävää etua. Samasta syystä laivojen huippunopeutta oltiin kehitetty, sillä jotta vihollinen voitaisiin ratkaisutaistelussa lyödä, se tuli saada kiinni ja nopemmin liikkuva taistelulinja pääsisi joka tapauksessa helposti edulliseen tuliasemaan hitaampaan nähden.

US Navyn vanhoja taistelulaivoja tistelulinjan jonomuodostelmassa. Kuva: National Interest

7. Laivaston taistelulaivat olivat pääosin pian 1. maailmansodan jälkeen rakennettuja aluksia, jotka olivat jo liian hitaita kulkemaan laivastojen uuden pääaseen, lentotukialusten mukana ja liikkuvaan merisotaan muutenkin, joten niitä käytettiin lähinnä tulitukialuksina sillä niiden järeissä tykeissä ei ollut mitään vikaa. Ne pääsisivät kerrankin takomaan kranaatteja vihollisaluksia vastaan, mikä oli alusten historan tuntien erityisen tyydyttävää – osa niistä oli vaurioitunut pahoin tai uponnut ja sittemmin nostettu Pearl Harborissa, joten nyt olisi tilaisuus maksella kalavelkoja (6 taistelulaivasta 5 oli ollut paikalla). Tehtävästään johtuen tosin alusten makasiineissa oli pääosin miina-ja sirpalekranaatteja, vain keskimäärin  23 % ampumatarvikkeista oli raskaisiin merimaaleihin soveltuvia panssarikranaatteja. Samaten Oldendorfin hävittäjäaluksilla ei ollut toista torpedolatausta mukanaan, vain lavetteihin valmiiksi ladatut torpedot.

Oldendorfin taistelulaivojen ammustäyttö 24. lokakuuta 1944. Kuva: US Naval Institute

Se oli rasvatyyni ilta, tiistai 24. lokakuuta apinan vuonna 1944. Aurinko laski mailleen, ilta pimeni ja näkyvyys laski kolmeen meripeninkulmaan. Vara-amiraali Nishimura suunnitteli saapuvansa Leyten lahdelle noin klo 4 aamulla, edelleen pimeän turvin, ja oli itsevarma. Japanilaiset olivat olleet lukusissa yötaisteluissa merkittävästi amerikkalaisia etevämpiä, pitkään hiotun taktillisen osaamisen eikä kaikkein vähiten tehokkaiden suurtorpedojensa turvin. Tyypin 93 torpedo, Pitkä keihäs, oli Japanin merivoimien ylpeys. Sen kaliiperi oli 610 mm, siinä missä läntisten vastineiden 533 mm, joten räjähdysainelataus oli noin puolitoistakertainen. Aivan erityisesti tyypin 93 torpedon voimanlähteenä oli puhdasta happea painepullosta polttoöljyn kanssa polttava moottori. Suuren polttoaine-ja hapetinlatauksen voimin tehoa saatiin paljon ja sitä voitiin käyttää pitkään, ja tyypin 93 torpedojen huippunopeus olikin huima 49  solmua (90 km/h) ja kantama vielä huimempi yli 20 kilometriä, 36 solmun (66,6 km/h) nopeusasetuksella jopa 39 kilometriä. Länsimaiden torpedojen oli tyytyminen noin 46 solmuun (85 km/h) ja neljästä kuuteen kilometriin, tosin sodan aikana kehitettiin parempia tyyppejä ja vuoden 1944 Mark 17- torpedo kantoi sentään 46 solmun nopeudella 16,5 km. Erityisenä lisämausteena happitorpedon pakokaasut olivat hiilidioksidia ja vesihöyryä, siinä missä ilmapullosta ilmaa polttavan torpedon moottoriin menee ilman 78 % typpikaasua. Inertti kaasu ei osallistu palamiseen eikä imeydy veteen, joten se näkyy selvänä kuplavanana torpedon perässä, kun taas happitorpedon pakokaasun hiilidioksidi oikeissa olosuhteissa saattaa liuteta veteen kokoanaan eikä näin jätä vanaa – tai hiilidioksidin kupliessa on kuplien määrä suuresti pienempi ja vaikeampi havaita.

Japanilaisten torpedoaseistus oli siis selvästi ylivertaista. Aivan erityisesti yötaistelussa siitä oli merkittävä etu, sillä mm. Rautasalmen (Ironbottom Sound) taisteluissa Guadalcanalilla hevosen vuonna 1942 amerikkalaisilla oli ollut paha tapa avata öisinkin tuli tykistöllä melkein heti, kun japanilaisiin oltiin saatu tutkakosketus. Suuliekit paljastivat amerikkalaisten sijainnin, eikä japanilaisten tarvinnut tehdä muuta kuin kiertää torpedolavettinsa suuliekkejä kohti ja ihailla pian kohoavia tulipatsaita amerikkalaisten risteilijälinjassa. Amerikkalaiset ottivat opikseen, mutta japanilaisten yötaistelutaktiikka ja –välineet olivat vielä pitkään selvästi edellä ja japanilaiset siksi pyrkivätkin aina kosketustaisteluun pimeällä. Siksi Nishimura jatkoi tyynin mielin täyttä vauhtia Mindanaomereltä Surigaon salmeen, vaikka hänen osastonsa olikin jo havaittu. Ilta oli jo pimeä, ja hän saapuisi vihollisen kimppuun pimeän yhä vallitessa.

Klo 22:36 torpedovene PT-131 sai tutkakosketuksen Surigaon salmessa. 1500 hevosvoiman Packard V-12:t karjaisivat kuin nälkäiset leijonat. 100-oktaaninen lentobensiini repi moottoritorpedoveneet 41 solmuun. Veneet syöksyivät torpedohyökkäykseen, ja hävittäjä Shiguren tähystäjä havaitsi ne. Tykit avasivat tulen ja tykkimiehet ampuivat valopommeja ilmaan. Taistelulaivojen kevyt tykistö liittyi mukaan leikkiin, ja 6 tuuman (152 mm) kranaatti myskäisi torpedovene PT-130:n keulan läpi, mutta sytytin ei toiminut niin kevyeen maaliin törmätessään. Valojuovat repivät merenpintaa 25 mm pikatykkien paukkuessa, ja torpedoveneiden lomasta nousi tiheään vesipatsaita. Veneiden oli mutkiteltava hurjasti moottorien karjuessa hätäteholla, jotteivät japanilaisten tykkimiehet saisi niitä jyvälle. Veneet ampuivat torpedonsa vailla osumia, mutta raportoivat tarkkaan japanilaisten liikkeistä ja vätäytyivät savuverhoon. Kolme torpedoveneviirikköä syöksyi salmen eri puolilta ja vaikkeivat ne saaneetkaan osumia, häirintä onnistui: Taistelulaiva Fuso  ampui kohti risteilijä Mogamia, joka käski vihaisesti radion puhekanavalla lopettamaan tulen. Viesti lähti hetkeä liian myöhään, ja 6 tuuman kranaatti iski taistelulaivan sairastupaan tappaen kolme miestä. Nishimura käski ärtyneesti lopettamaan tulen ja ryhmitti taistelulaivat nyt edelle. Torpedoveneillä oli kaatunut niin ikään kolme miestä. Nishimuran laivat jatkoivat edelleen Surigaon salmea pohjoiseen ja sen toinen suu alkoi häämöttää. Torpedovneitä Nishimura piti vain häirintänä eikä niistä olisi enää kiusaa, kun ne olivat jo käyttäneet torpedonsa.

Yhdysvaltalainen PT (Partol/Tprpedo) -moottoritorpedovene. Kuva: Warfare History Network

Yhdysvaltain 54. hävittäjäviirikkö  (kapteeniluutantti Coward) seurasi ryhmä C:tä tutkallaan ja lähestyi 30 solmun nopeudella, kolme alusta oikealta (idästä) ja kaksi vasemmalta (lännestä). Nishimura oli ajanut suoraan väijytykseen. Hävittäjä Shigure valaisi itäisen ryhmän valonheittimellään klo 02:58 ja taistelulaiva Fuson 14 tuuman tykin kääntyivät kohti maaleja. Amerikkalaiset ampuivat 27 torpedon kentän noin 11 000 metrin etäisyydeltä 03:00. 03:07 Fuso oli saanut ampuma-arvot laskettua jamaalin jyvälle. 14-tuumaiset karjaisivat ja suuliekit valaisivat taivaan (taistelulaivoilla ei ollut torpedoaseistusta, joten niillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ampua tykeillä). Sitten torpedot saapuivat perille. Kaksi mahtavaa vesipatsasta ampaisi taistelulaivan oikealta kyljeltä. Boilerihytit tulvivat ja taistelulaiva menetti nopeuttaan. Jostain syystä päällikkö, vara-amiraali Masami Ban, ei radioinut vaurioilmoitusta Nishimuralle, joka ei tiennyt toisen taistelulaivansa jäävän ripeästi jälkeen.

Vasemmalta lähestyvät kaksi alusta ampuivat nekin pian torpedokenttänsä. Japanilaiset ampuivat jälleen kiivaasti, mutta tuloksetta. Klo 03:20 yö muuttui päiväksi. Valtava lieska nousi siitä, missä oli hetki sitten ollut laiva, ja mereen avautui kraateri. Hävittäjä Jamagumoon osui kaksi torpedoa, joista toinen sytytti Jamagumon omat, hirmuiset tyypin 93 torpedot. Lieska näkyi aina Oldendorfin taistelulaivoille saakka, salmen ulkopuolelle.

03:22 saman kentän torpedo osui taistelulaiva Jamashiron vasempaan kylkeen. Kolme minuuttia myöhemmin hävittäjä Asagumo sai osuman keulaansa. Hävittäjä Mishitsio valmistatui ampumaan oman torpedokenttänsä, kun se itse lensi ilmaan. Meren aluksen ympärilla jotenkuten asettuessa se makasi likkumatta, konehuoneet tulvien.

Hävittäjäviirikön 54 torpedoväijytys oli onnistunut täydellisesti. Torpedopihdeillä oltiin rampautettu yksi taistelulaiva ja kolme hävittäjää vailla omia tappioita. Kapteeniluutnantti Coward oli jakanut itselleen kuningasvärisuoran merisodan suuressa korttipelissä.

Surigaon salmen taistelu. Kuva: Wikipedia

Kellon kääntyessä kohti neljää Oldendorf käski hävittäjät vetäytymään. Weylerin ikääntyneet taistelulaivat jaoivat poikittain Nishimuran osaston eteen. Hän oli jakanut itselleen ässäneloset merisodan suuressa korttipelissä: taistelulaivat olivat vetäneet poikkiviivat T:n päälle. hänen kaikki aluksensa kykenivät ampumaan kaikilla pääaseillaan vihollista, joka ei kyennyt vastaamaan kuin etummaisten laivojensa keulatykeillä. Tilanne oli ihanteellisin mahdollinen, eikä hän aikonut jättää sitä käyttämättä. Kymmeniä ja jälleen kymmeniä oransseja lieskoja syöksyi pimeään yöhön. Amerikkalaiset eivät enää olelet niitä äkkipikaisia märkäkorvia kuin kesällä 1942, vaan tulta ohjattiin moderneilla tulenjohtotutkilla. Raskaiden merikanuunoiden lataaminen oli hidasta ja tulinopeus vain muutama laukaus minuutissa, joten ne karjaisivat harvakseltaan, mutta kahdeksan ristelijän keskiraskaat tykit ampuivat pikatulta minkä ehtivät. Yö ei ollut enää yö. Se oli yhtä suuliekkien kellertävää kajoa.

Rikki ammuttu Jamashiro yritti kääntyä pois kuuman teräksen raekuurosta ja jatkoi epätoivoisesti ampumista, mutta turhaan. Klo 04:09 taistelulaiva USS Mississippi ampui viimeisenä taistelulaivana historiassa kohti toista taistelulaivaa, Jamashiroa. Se kääntyi ympäri ja upposi vieden mukanaan Nishimuran ja suuren osan muistakin miehistään. Palavana hylkynä ajelehtiva Fuso upposi samoihin aikoihin. Raskas risteilijä Mogami pyöri sekin holtittomasti uivana soihtuna. Ainoastaan hävittäjä Shigure pystyi väistelemään rankkaa tulitusta ja yritti etsiä Shiman osastoa etelästä.

Vallan vailla tappioita amerikkalaiset eivät sentään selvinneet. Hävittäjäviirikkö 56 (komentajakapteeni Roland Smoot) ajoi suurella nopeudella kohti vihollista ampuakseen torpedokentän. Sen ammuttuaan 6000 m etäisyydeltäklo 04:04 viirikkö väisti japanilaisten vastatessa tuleen. Liike vei hävittäjä USS Albert B. Grantin kevyen risteilijä USS Denverin tulenjohtotutkaan, ja sitä luultiin Shigureksi. Alukseen osui ryöppy kuuden tuuman kranaatteja ennenkuin Smoot ehti huutaa radioon viirikkönsä ajatuneen keskelle salmea. Oldendorf käski kaikille aluksille TULI SEIS, oikeastaan tulituksen jatkaminenkin olisi ollut tässä vaiheessa jo turhaa. Pääosa vihollisista oli joko uponnut tai uppoamassa. USS Albert B. Grant oli pahasti vauroitunut ja jouduttiin hinaamaan pois taistelusta. Siihen oli osunut ainakin 11 amerikkalaista ja viisi japanilaista kranaattia. 34 miestä oli kuollut.

Shiman 2. harhautusryhmä oli päässyt koko matkansa tähän saakka amerikkalaisten häiritsemättä. Kolmen aikaan osaston näkyvyyttä peitti sadekuuro, ja tähystäjät ehtivat aivan viime hetkellä huutaa varoituksen: edessä oli Panaonin saari. Shima käski heti ruorin kaikki paapuuriin, ja erittäin nolo suunnistusvirhe ehdittiin nipin napin väistää. Silloin viimeiset amerikkalaisten moottoritorpedoveneet, joilla vielä oli putkissaan torpedo, olivat jo nähneet laivat ja pääsivät hyökkäysetäisyydelle. Kevyen risteilijä Abukuman vasen kylki repesi auki PT-veneiden kirjatessa yön ainoan osumansa.

Shiman osastoa vastaan nilkuttivat klo 4:15  Shigure (8 tuuman kranaatista sekin vaurioitunut) ja Mogami. Shiman laivat pujottlivat plavan öljyn seassa kunnes näkuvät Oldendorfin taistelulaivat, ja ampuivat hirvittävien tyypin 93 torpedojensa kentän niitä kohti.

Kaikki 16 torpedoa menivät ohi, ja Shima kääntyi pettyneenä takaisin. Tilanne oli liian sekava ja vihollinen vahva jotta hän voisi jatkaa. Käännöksen aikana Shiman lippulaiva ristelijä Natshin päällikö, kapteeniluutnantti Enpei Kanoka luuli Mogamin olevan vain palava hylky, mutta hänen yllätyksekseen se liikkuikin yhä ja hoipertelikin hänen eteen. Kanoka käski heti koneet pakille ja ruorin jyrkästi oikealle, mutta liian myöhään. Metalli kirskui kahden risteilijän törmäyksessä. Tykkiupseeri kipusi Mogamin sillalle ja huusi megafonilla päällystön kuolleen, olevansa vanhin upseeri laivalla ja ohjailukoneiston särkyneen. Kumpikaan risteilijä ei voinut muuta kuin yrittää nilkuttaa etelään nuolemaan haavojaan.

Oldendorf eteni varovasti Surigaon salmeen, sillä moottoritorpedoveneet olivat varoittaneet salmeen tulleesta toisesta japanilaisosastosta, ja japanilaisten suurtorpedojen vaarallisuus erityisesti öisin tiedettiin. Palavan Mogamin nähtiin olevan kantamalla ja siihen saatiin muutama osuma, mutta se jatkoi pakoaan sitkeästi ja lähempänä oli vielä ajelehtiva Asagumo, Jonka USS Minneapolis ampui tuleen ja se upposi noin 06:00. Vihollista oli nyt viisainta tunnustella ketterillä hävittäjillä ja aamun koittaessa lentokoneet pääsisivät joka tapauksessa ilmaan. 5:45 kahdelta saattuetukialukselta nousikin 11 Grumman TBM Avenger –torpedokonetta ja ja Grumamn F6f Hellcat –hävittäjää jotka löysivät yhä nilkuttavan Mogamin vähän myöhemmin ja saivat siihen viimein täysin rampauttavan torpedon. Sitkeä risteilijä oli viimeinkin hylättävä ja hävittäjä Akebono lopulta upotti sen tyypin 93 torpedolla klo 12:56.

Oldendorf itse taas ei voinut jatkaa takaa-ajoa. 7. Laivaston päällikkö Kinkaid oli määrännyt hänet ajamaan täyttä höyryä Leyten lahden pohjoispäähän.

TARTTUKAA SIELUUNI

 Se oli aamuhämärä, keskiviikko 25. lokakuuta apinan vuonna 1944. Vara-amiraali Kuritan ryhmä A ajoi 20 solmun matkanopeutta läpi San Bernardinon salmen kohti Filippiinienmerta ja edelleen Leytenlahtea. Vihollinen teisi Kuritan ryhmästä, siitä ei edellispäivän pommitusten jäljiltä voinut olla epäilystäkään. Ajo aslmen läpi oli siksi suuri riski, mutta se oli nyt otettava. Vaihtoehtoa ei ollut ja Kurita valmistautui kokemaan raskaitakin tappioita murtautuessaan eittämättä odottavien amerikkalasiten läpi. Lähitunnit ratkaisisivat saavuttaisiko Japanin merivoimat tavoitteensa keskeyttää maihinnousu ja aiheuttaa niin suuret tappiot kuin mahdollista. Tykit ja torpedoputket olivat ladattuja ja ampumavalmiita. Tähystäjät märssyissään tuijottivat yökiikareilla hämärään kuin olisivat tiristäneet kivestä vettä. Mutta he eivät nähneet mitään. Ryhmä A:n jäljellä oleva, edelleen sangen vahva voima eli 4 taistelulaivaa, 6 raskasta ja 2 kevyttä risteilijää sekä 11 hävittäjää olikin päässyt läpi salmesta kenenkään häiritsemättä. Vara-amiraali Kurita oli onnesta soikea. Suunnitelma Sho-1 oli sittenkin onnistunut. Vara-amiraali Ozawan harhautus oli onnistunut. Taivaalla ei näkynyt edes vihollisen tiedustelukoneita. Oikeastaan ainoa mikä Kurita rasitti, oli että hän valvoi jo kolmatta vuorokautta ja mm. hänen edellinen lippulaivansa oli upotettu hänen altaan.

7. Laivaston pohjoisin yksikkö oli kontra-amiraali Clifton A. F. Spraguen TG 77.4.3, joka tunnettiin yleensä ytimekkäämmällä kutsutunnuksella Taffy 3. Sen tehtävät olivat tällä hetkellä arkisia, hävittäjäpartiotoimintaa Leyten lahdella vihollisen lentotoiminnan varalta sekä sukellusvenepartiointia. Taffy 3:n vahvuuteen kuului kaikkiaan kuusi saattuetukialusta, jotka olivat rahtilaivojen runkojen päälle rakennettuja vaatimattomia noin 10 000 tonnin lentotukialuksia, joiden lentokansi oli ahdas ja niiltä voitiin lähettää tai vastaanottaa vain pieni määrä koenita kerrallaan, mutta kahden hissin ansiosta lentotoiminnan järjestäminen kuitenkin verraten ripeää. Kolmipaisuntahörytykoneet antoivat vaatimattomat 16 solmua nopeutta ja hätäteholla 18 solmua, mutta alukset olikin rakennettu ensisijaisesti antamaan rahtialusten saattueille ilmatukea ja sukellusveneentorjunnassa ilma-ase olikin vallan kullanarvoinen: toisen maailmasodan aikanen sukellusveneteknologia rajoitti merkittävästi sukellusveneiden kykyä toimia sukelluksissa, sukellusaika rajoittui yleensä noin vuorokauteen tai pariin ja ajonopeus sukelluksissa oli tyypillisesti alle 10 solmua. Ne kulkivatkin suurimman osan ajastaan pinta-ajossa ja ne voitiin havaita ilmasta erityisesti tutkalla paljon helpommin ja kauempaa kuin laivoilta.

Näiden saattuetukialusten varmistuksena oli kolme 2000 tonnin Fletcher-luokan hävittäjää, joiden pääaseena oli 5 putkea 5 tuuman (127 mm) tykkejä, kummenen 21 tuuman (533 mm) torpedoputkea kahdessa lavetissa, kaksi syvyyspommikiskoa, kuusi syvyyspomminheitintä, ja ilmatorjuntaan kymmenen 40 mm sekä seitsemän 20 mm pikatykkiä. Saattuealuksista poiketen Fletcher-luokan hävittäjät olivat erittäin nopeita, huippunopeus oli jopa 38 solmua (70 km/h). Hävittäjäalukset olivat todellinen merisodankäynnin linkkuveitsi, ne soveltuivat niin sukellusvene- kuin ilmatorjuntaankin ja niiden torpedot olivat vaarallisia raskaillekin aluksille – jos hävittäjät siis pääsisivät ampumaetäisyydelle ja –asemaan. Ironisesti hävittäjäalus oli alkuaan kehitetty 1800-luvun lopulla torjumaan juuri torpedoveneiden hyökkäyksiä keveillä tykeillään. Varmistukseen kuului lisäksi neljä John C. Butler-luokan saattuehävittäjää. Näiden noin 1350 tonnin alusten päätehätvä oli sukellusveneentorjunta, mihin tarkoitukseen niillä oli kaksi syvyyspommikiskoa ja kahdeksan syvyyspomminheitintä sekä yksi 24-putkinen syvyyskranaatinheitin. Ilmatorjuntaan niillä oli kaksi 5 tuuman tykkiä, neljä 40 mm ja kymmenen 20 mm pikatykkiä ja hätätilanteita varten kolme 533 mm torpedoputkea. 24 solmun huippunopeus salli lähinnä ketterän liikehdinnän saattueen ympärillä ja lomassa.

Ryhmien liikkeet 24. - 25. lokakuuta 1944. Kuva: Erkki Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta

Klo 05:30, noin tunti ennen auringonnousua, Kurita oli kääntänyt Ryhmän A kurssin kaakkoon Samar-saaren rannikkoa alas, kohti Leytenlahtea ja käski osaston siirtyä tiedustelumuodostelmasta ilmatorjuntamuodostelmaan. Hävittäjät alkoivat siirtyä reunoilta keskemmäs ja raskaat laivat kiihdyttivät ajaakseen niiden keskelle.

Klo 06:30 Taffy 3:n radistit alkoivat kuulla japaninkielistä puhetta. Se oli outoa, sillä japanilaisten lähin osastohan oltiin lyöty takaisin yli sadan meripeninkulman päässä edellispäivänä ja Halseyn TF 34 oli vartioimassa San Bernardinon salmen suuta pohjoisessa. Mikäli japanilaiset yrittäisivät uudelleen läpi, siitä oltaisiin varmaankin jo kuultu. Radioliikenteen pääteltiin tulevan japanilaisten varuskunnista maalta. Amerikkalaisten hallussahan oli vasta sillanpääasema ja muutama kommandojen vyöryttämä pikkusaari.

Klo 06:45 kontra-amiraali Sprague sai sukellusveneparioltaan erikoisen radioviestin: 4 TAISTELULAIVAA 7 RISTEILIJÄÄ HÄVITTÄJIÄ LÄHESTYY ETÄISYYS 20 MPK NOPEUS 30. Tämä ei voinut mitenkään pitää paikkaansa. Samassa hänen lippulaivansa, saattuetukialus USS Fanshaw Bayn tähystäjät näkivät yhtä hämmentävän näyn: pohjoisessa näkyi ilmatorjuntatykkien valojuovia. Kontra-amiraali Sprague karjui radioon TARKASTAKAA TUNNISTUS! Hän pelkäsi nuoren lentäjän erehtyneen pahan kerran ja rynnäköineen 3. Laivaston TF 34:n alusten kimppuun. Mutta tähystäjä huusi jälleen: TUNNISTAMATTOMIA ALUKSIA KOILLISESSA!

Klo 06:48 hätääntynyt sukellusvenepäivystäjä, aliluutnantti William C. Rooks, huusi radioon ”SE ON VIHOLLINEN! ALUKSILLA ON PAGODAMASTOT**! Pagodamastot. Kontra-amiraali Sprague ei ollut uskoa korviaan. Mutta pakko oli. Rooks ei ehtinyt sanoa enemää, sillä hän oli painanut koneensa syöksyyn ja pudotti vihollisen silmille mitä hänellä oli: kaksi syvyyspommia.

Taivaanranta täyttyi suurten laivojen mastojen siluetteihin niiden kiivetessä horisontin yli. Niiden lomassa näkyi kirkkaita valonvälähdyksiä. Voi Jumalan äiti, ei!  Se ei voinut olla mahdollista. Se oli oltava pahaa unta.

Minuuttia myöhemmin paha uni päättyi vastaansanomattomasti. USS Fanshaw Bayn vierestä nousi räikeänväristen vesipatsaiden loisto. Kello oli 06:50.

Kontra-amiraali Sprague kokosi itsensä silmänräpäyksessä. Kän anoi osastolleen käskyn ajaa täyttä vauhtia itään, missä häämötti sadekuuro joka haittaisi vihollisen tähtäystä ja antaisi hengähdysaikaa. Kirkkaat väriloiskeet seurasivat saattuetukialivojen kääntyessä hätäteholla. Värit olivat taistelulaivojen tykistön kranaatteihin lisättyjä merkkivärejä, joilla ne kykenivät erottamaan omat iskemänsä ja näin johtamaan tultaan. Nehän ampuvat kuin värielokuvassa, huudahti muuan matruusi saattuetukialus USS White Plainsilla. Sprague ei uskonut köykäisten laivanpahastensa kestävän varttituntiakaan näin musertavaa ylivoimaa vastaan.

Tuuli oli onneksi idästä (***). Sprague määräsi kaikki tukialukset lähettämään ilmaan heti kaikki koneet jotka vain kyettiin. Lentokansilla kävi tavaton kuhina. Mekaanikot käynnistivät moottorit ja ohjaajat suorastaan syöksyivät koneisiinsa ja laittoivat vyönsä kiinni jos ehtivät. Nyt oli kiire. Koneet oli sentään aseistettu ja tankattu valmiiksi partiotoimintaan edellisillan operaatioiden jälkeen, mutta aseet olivat syvyys- tai sirpalepommeja. Sillä ei ollut nyt väliä, vihollisen silmille oli heitettävä sitä mitä käsillä oli, aivan mitä tahansa.

(**) Pagodamasto oli japanilaisille tykistöaluksille tyypillinen, korkea ja rönsyilevä mastorakenne, jonka tasoille oli asennettu hämäränäkölaitteita, etäisyysmittareita, valonheittimiä ym. varusteita. Maston malli muistutti pagodaa, aasialaisen temppelin monikerroksista ja –kattoista tornia ja poikkesti länsimaisten taistelulaivojen kolmion ja linnantornin mallisista mastoista.

(***) Tuulella oli lentotukialusten aikakaudellakin yllättävän suuri merkitys, jopa lähes yhtä suuri kuin purjelaivojen valtakaudella. Lentokoneiden on saatava ilmanopeutta, siis siiven yli virtaavan ilmamassan nopeutta jotta niiden siivet tuottavat nostovoimaa, ja nousemalla vastatuuleen niillä on jo lähtöhetkellään vastatuulen verran ilmanopeutta. Lentotukialuksen oma kulkunopeus vastatuuleen vain lisää ilmanopeutta määränsä verran. Vastaavasti laskeuduttaessa sama vastatuuli voidaan vähentää lentotukialuksen ja lentokoneen nopeuserosta mikä helpottaa laskeutumista merkittävästi, sillä ilmanopeuden laskiessa sakkasrajalle lentokone lakkaa lentämästä. Samoin vastatuuleen kulkevan tukialuksen kulkunopeus on pois sen ja lentokoneen nopeuserosta.

Vara-amiraali Kurita oli yhtä järkyttynyt kuin kollegansa Sprague. Kaikkaila taivaanrannassa näkyi lentotukialuksia. Tätä hänen ei olisi pitänyt nähdä. Halseyn 3. Laivastonhan piti olla kaukana pohjoisessa Ozawan kimpussa. Nyt se olikin suoraan hänen edessään. Tähystäjät raportoivat näkevänsä useita risteilijöitä ja lentotukilauksilta nousevan lukuisia koneita. Hämmentynyt Kurita havahtui taistelulaiva Jamaton ampuessa järeillä tykeillään. Hän antoi lyhyen käskyn YLEINEN HYÖKKÄYS, ja osasto hyökkäsi. Vihollinen oli yllättänyt huonolla hetkellä, sillä muodostelman vaihdos oli yhä kesken lentohyökkäysten ilmaannuttua häiritsemään sitä parikymmentä minuttia aiemmin. Nyt ei ollut aikaa koota hävittäjiä viiriköiksi tai risteilijöitä osastoiksi, vaan kaikki alukset hyökkäsivät itsenäisesti kuten parhaaksi näkivät. Kaikki raskaat alukset olivat jo kantaman sisällä ja avasivat tulen yksi kerrallaan.

USS White Plains heilahti rajusti. Aivan sen vieressä meressä räjähti järeä kranaatti, ja paineaalto heilutti köykäistä alusta. Klo 06:57 Sprague määräsi kaikki alukset laukaisemaan savunheittimensä. Sprague myös lähetti hätäsanoman omalle esimiehelleen kontra-amiraali Thomas Spraguelle klo 07:01. Hän myös pyysi apua suoraan 30 mpk etelämänä sijainneelta Taffy 2:ltä (TG 77.2.2) jonka komentaja kontra-amiraali F.B. Stump oli jo kuullut radiosta hätääntynyttä viestintää ja ryhtynyt omin päin toimiin. Hän rauhoitti ystäväänsä Clifton ”Ziggy” Spragueta puheradion yli: Ziggy, älä hermostu. Älä rupea hurjastelemaan. Me olemme tulossa!

Ziggy olikin aivan rauhallinen, vaikka tilanne oli toivoton. Hän ei vieläkään käsittänyt miten se oli mahdollista. Miten näin suuri osasto oli voinut jäädä huomaamatta? Missä olivat Halsey ja TF34:n taistelulaivat? Vihollinen ei ollut voinut tuhota niitä, siitä oltaisiin varmasti kuultu. Ainoa vaihtoehto oli pyrkiä etelään Leyten lahdelle, missä olivat 7. Laivaston vanhat taistelulaivat, jotka voisivat salvata vihollisen liikkeen, mutta vihollinen oli nyt suoraan hänen länsipuolellaan ja Leyten lahdelle vielä kymmeniä meripeninkulmia. Klo 07:13 edessä idempänä oli jälleen saderintama, minne ajettiin savuverhoa vetäen edes jonkinlaiseen suojaan. Varmistuksensa Sprague käski levittää savuverhoa tukialusten ja vihollisen väliin. Sen oli nyt kelvattava.

Spraguen oli tehtävä päätös. Hänen omat voimansa eivät voineet mitenkään riittää vihollista torjumaan, joten se oli houkuteltava sinne missä olisi riittävästi voimia. Lisäksi lounaassa Leytella maihinnousevia joukkoja oli suojeltava vihollisen merivoimilta. Noin 07:30 Sprague käänsi ensin kaakkoon ja sitten etelään. Se oli riski, sillä vihollinen – joka muutenkin oli noin kaksi kertaa nopeampi  –  saattaisi ajaa diagonaalia pitkin hänet vieläkin nopeammin kiinni. Sitä oli viivytettävä. Sprague määräsi varmistuksensa tekemään torpedohyökkäyksen.

Samarin taistelu 25. lokakuuta 1944. Kuva: Wikipedia

Hävittäjä USS Johnstonin päällikkö kometajakapteeni Evans oli ryhtynyt oma-aloitteisesti toimiin jo klo 07:10.  Savuverhoa vetäen hän ajoi suurella nopeudella aiemman savuverhon läpi vihollista päin, ja sen läpäistyään näki edessään raskaan risteilijän noin meripeninkulman päässä. Kaikki viisi tykkiä ampuivat minkä ehtivät ja raskas risteilijä Kumano saikin useita osumia. Se väisti juuri muutaman lentokoneen häirintähyökkäystä, mutta niistä selvittyään avasi tulen USS Johnstonia kohti, jota luultiin Halseyn 3. Laivaston vasrmistukseen kuuluvaksi raskaaksi risteilijäksi. Hävittäjä syyti savutorviissa raskasta polttoöljyä, mikä loi paksua mustaa hiilikömyä, savunheittimistään vaaleaa kemiallisen genraattorin luomaa tekosavua ja kaikiein aseiden putkia korventava pikatuli vielä peitti aluksen ruudinsavuun. Myös raskas risteilijä Suzuja erehtyi luulemaan kohti hyökkäävää vihollista raskaaksi risteilijäksi ja käänsi putkensa sitä kohti. Evans ajoi kylmästi lähemmäs ja ampui molemmat torpedolavettinsa tyhjiksi Kumanoa kohti.

Yksi torpedoista osui Kumanon perään sen jyrkästä väistöliikkeestä huolimatta, ja menetti liikuntakykynsä. Suzuja ajoi vierelle suojaamaan, sillä sekin oli saanut vaurioita ilmahyökkäyksissä ja omaa risteilijää kannatti nyt vastahyökkäyksen yllättäessä suojata. Liikehtimiskyvytön alus on helppo maali ja vasta karkotettua risteilijää saattoi seurata toinen.

USS Johnson vavahteli. Siihen osui kuusi raskasta kranaattia muutamassa hetkessä (ne olivat ilmeisesti suuraistelulaiva Jamaton 460 mm ylijäreitä panssarikranaatteja, joiden sytyttimet eivät toimineet näin kevyttä alusta vastaan, vaan puolentoista tonnin teräskartiot vain myskivät aluksen läpi kolminkertaisella äänennopeudella repien siihen puolimetriset reiät. Toinen konehuone oli ammuttu hajalle, peräkannen tykit vailla konevoimaa ja radiot mykkiä. Muttta toinen konehuone anoi vielä 17 solmua nopeutta ja käsiruori toimi. Savuverhoa vetäen USS Johnston ajoi sadekuuron suojiin.

Jokseenkin samana aikaan USS Johnstoniin osui, noin 07:30, toinen hävittäjä USS Hoel ajoi niin ikään torpedohyökkäykseen. Sen edessä häämötti savuverhon läpäisyn jälkeen taistelulaiva,  todennäköisesti muista erillään kulkeva Kongō, ja komentajakapteeni Kintberger ajoi sitä kohti. Molemmat avasivat tulen, ja kohta USS Hoelin komentosiltaa repi kranaatti joka rikkoi viestilaitteet. Kintberger ajoi sinnikkäästi eteenpäin kunnes kääntyi ampumaan torpedokentän. Sitten oli ajettava kiireen vilkkaa karkuun. Se ei auttanut. USS Hoeliin satoi kranaatteja, jotka rikkoivat sen vasemman koneiston  sekä ohjailukoneiston ja ohjaaminen oli tehtävä käsikoneistolla. Alus kääntyi jälleen ja edessä häämötti jälleen taistelulaiva (todennäköisesti Jamato tai Haruna), jonka kanssa käytiin kiivasta laukaustenvaihtoa. Toisessa lavetissa oli vielä torpedoja, joten USS Hoel ampui ne lähintä taistelulaivaa kohti. Osumia ei ehditty jäädä ihmettelemään, sillä vihollinen ampui USS Hoelia kohti nyt raivokkaasti, ja siihen osui noin 40 kranaattia. Suurin osa niistä oli sentään niin järeitä, ettei ohut teräs siirränyt laukaisemaan sytyttimiä, mutta valtavat reiät täyttivät rungon ja USS Hoel alkoi vääjäämättä vaipua aaltoihin. Kansilla lojui kymmeniä ruumiita. Hävittäjä ampui vielä keulatykeillään raivokkaasti, kunnes vääjäämätön tapahtui ja klo 08:55 USS Hoel upposi mukanaan 253 miestä.

Kolmas varmistuksen hävittäjistä, USS Heermann ajoi kahden edeltäjänsä perässä vihollista kohti. 07:49 se oli vähällä törmätä vaurioituneeseen USS Hoeliin, mutta näki pian itäkoillisessa (Japanilaisilla oli niin suuri nopeusetu, että tässä vaiheessa Taffy 3:n ympärillä oli vihollisia jo puolikaaressa) vihollisen risteilijöitä. Komentajakapteeni Hathaway ajoi laivansa torpedohyökkäykseen ja ampui lavetillisen torpedoja niitä kohti. Siten oli väisteltävä rajusti savuverhoa vetäen. Suoraan pohjoisessa oli vihollisen taistelulaiva. Hathaway ajoi pää kylmänä kranaattien iskemien välistä taistelulaivaa kohti ja ampui toisen lavettinsa torpedoja.

Klo 07:59 Jamato avasi tulen savusta ilmestynyttä vihollisen risteilijää kohti. Samalla tähystäjä huusi näkevänsä useita torpedovaoja tulossa suoraan kohti. Vara-amiraali Kurita käski heti väistämään poispäin, ja seurasi piinallinen takaa-ajo. Mahtava alus ehti kääntyä, muttei torpedojen edestä pois. Ainoa mahdollisuus oli ajaa niiden suuntaan ja pysytellä torpedokentän vanojen välissä. Kansilla miehet katoivat jännitysnäytelmää kauhuissaan. Torpedot kulkivat vain parin metrin päässä taistelulaivan runnalla molemmin puolin. Tunnelmaa olisi voinut leikata rälläkällä. Mutta lopulta torpedot ajoivat edelle. Miehet saattoivat viimein hengittää ja Jamato kääntyä takaisin taisteluun, mutta 10 minuutin piinaava näytelmä oli pakottanut sen – ja samalla komentaja Kuritan – kauas pohjoiseen, pois taistelualueelta.

Saattuehävittäjä USS Samuel B. Robertsin päällikkö komentajakapteeni Robert Copeland ajoi omien hävittäjäalusten perässä suoraan kohti vihollista ja savuverhon läpäistyään oli noin 4 mpk etäisyydellä raskaasta ristelijä Tshokaista. Copeland ampui kaikki kolme torpedoaan sitä kohti ja tulitti molemmilla  viiden tuuman tykeillään minkä ehti, jopa ilmatorjuntatykeillään. Kiivasta taistelua kesti noin tunnin, mutta lopputulosta ei voinut välttää. Alukseen osui useita raskaita kranaatteja ja se syttyi kauttaaltaan tuleen. Copeland käski jättää laivan klo 09:35 ja se upposi noin puoli tuntia myöhemmin 90 miestä mukanaan.

Vähän kahdeksan jäleen USS Fanshaw Bay sai ainakin kuusi osumaa raskaista kranaateista, mutta nekin olivat panssarikranaatteja jotka vain solahtivat laivan läpi räjähtämättä. Vihollinen oli jo niin lähellä, että kunkin saattuetukialuksen peräkannelle asennettu yksinäinen viiden tuuman tykki oli kantamalla, ja niillä ammuttiin kiivaasti takaisin, sillä muutakaan ei ollut tehtävissä. Yksi USS White Plainsin tykkimies huusi uhmakkaasti ”Hetki vielä pojat! Olemme kohta houkutelleet ne 40 mm:n kantamalle!” USS Kalinin Bay oli ankarimman tulen kohteena, ja sai kaikkiaan 16 osumaa joista ainakin osan sytyttimet toimivat. Ohjailukoneisto rikkoutui ja konemestari käsiohjasi alusta konehuoneesta käsin, ympäri laivaa syttyi tulipaloja ja alakansilla oli kaksi metriä vettä, mutta alus pysyi jotenkuten mukana.

Myötätuuli painoi savuverhoa nyt sivuun ja USS Kitkun Bay oli USS Gambier Bayn ohella vihollisen tähystykselle paljaana. USS Gambier Bay ajoi nyt kuumottavaa piirileikkiä: päällikko Viewing seurasi pokkana aluksen vieraan putoavien kranaattien väriä, joka toisinaan kirkkaan liejun aaltoina kasteli näyelmää seuranneet kansimiehet (kaikki lentokoneet oli aikaa sitten lähetetty matkaan, joten he eivät voineet muutakan kuin seurata hirvittävää näytelmää jossa heiullä oli päärooli). Vieving nimittäin näki osumien väristä, etäisyydestä ja suunnasta samat tiedot kuin japanilaisen risteilijän tulenjohtaja. Aina kun karaanit jäivät lyhyeksi – siis noin 100 metriä laivasta vasemmalle – hän käänsi laivaansa vasemmalle. Kun japanilainen tulenjohtaja teki noin 100 metrin korjauksen ja lisäsi etäisyyttä noin 100 metriä, oli USS Gambier Bay jo siirtynyt 100 metriä vasemmalle ja osumat tulivat nyt noin 100 metriä oikealle. Viewing väisti nyt saman verran oikealle ja seuraava yhteislaukaus putosi nyt 100 metriä laivan oikealle puolelle. Tätä kuurupiiloa jatkui kaikkiaan noin 25 minuuttia, kunnes väistämätön tapahtui: klo 08.10 USS Gambier Bay sai suoran osuman ja peräosa syttyi rajusti tuleen. Toinen konehuone sai vakavan vuodon ja kattiloiden paine oli pakko päästää ulos. Vauhti laski 11 solmuun ja saattuetukialus oli nyt istuva sorsa. Osumia tuli pian useita lisää, kaikkiaan parikymmentä, häyry- ja sähkövoima menetettiin eikä tulipaloja voitu enää hallita. Klo 08:45 kaikki toivo oli mennyttä ja Viewing käski jättää laivan, joka oli lähinnä liekehtivä rytöläjä. Oli melkeinpä onnenkauppaa, ettei sueamman saattuetukilaivan ollut jo käynyt samoin.

Vara-amiraali Hashimoto tarkkaili taistelua raskaan ristelijiä Haguron sillalta. Useita vihollisen lentotukialuksia oli jo tulessa ja ne pakenivat täyttä päätä. Useimmat hänen risteilijöistään ajoivat hyvää vauhtia vihollista takaa ja pitivät yllä jatkuvaa tulta. Kohta oltaisiin niiden itäpuolella ja niiden pako voitaisiin tyrehdyttää, ja ajaa ne päinvastoin lähteen, rantaa kohti pussiin. Voitto oli nyt käsillä, vaikakkin vihollisen varmistuksen risteilijät tuon tuosta ilmestyivät savuverhon suojista ja niiden tulitus oli kiusallisen tarkkaa ja pakotti Hashimoton risteilijät hajottamaan tulensa. Niistä suurin osa oli kuitenkin jo ammuttu hajalle, mutta suurta häiriötä aiheuttivat sitkeästi ja viheliäästi kimppuun käyvät vihollisen tukialuskoneet. Niitä tuli aina vain lisää. Japanilaiset eivät ilmeisesti huomanneet tätä, mutta useimmat niitä päin syöksyvät amerikkalaiset koneet olivat yksiä ja samoja Taffy 3:n ja Taffy 2:n koneita, jotka olivat ajat sitten pudottaneet pomminsa ja torpedonsa, ja tekivät konekiväärirynnäkköjä tai toisinaan jopa ajoivat vihollista päin ilman minkään valtakunnan ampumatarvikkeita vain häiritäkseen tai jopa pakottaaksen tämän väistämään kuviteltua torpedoa.

Komentajakapteeni Hatahawayn USS Heermann oli kuin ihmeen kaupalla välttynyt osumilta nähdessään miten USS Gambier Bayn kävi. Hän ohjasi aluksi laivansa sen avuksi, mutta noin klo 08:41 näki risteilijän (todennäköisesti Tshikuma) lähellään, hyökkäsi sitä kohti ja pienenä yllätyksenä se väisti USS Heermannin tykkihyökkäystä. Seurauksena USS Heermann sai pian lukuisia vakavia osumia, nytkähteli pitkin pituuttaan ja keula vajosi niin alas, että ankkurit viistivät merta. Ilmahyökkäykset pakottivat vaurioituneen Tshikuman  (USS Samuel B. Robertsin jatkuva tulitus oli sytyttänyt sen aiemmin tuleen ja sen oli itse vaikea vastata päätykeillään niin lähellä ollutta niin pientä kohdetta vastaan)) irtautumaan ja se upposi lentokonetorpedojen osumiin myöhemmin aamupäivällä.

Saattuetukialusten yhteydessä ajoi saattuehävittäjä USS Dennis, joka oli ampunut yhden torpedolautan kohti vihollista muiten mukana muttapalannut sittemmin paikalleen. Se sai nyt useita osumia ja molemmat viiden tuuma tykit särkyivät. Se oli nyt täysin hampaaton.

Noin klo 08:50 USS Johnston näki saattuetulialuksia lähestyvän kevyen risteilijän ja pitkän jonon hävittäjiä. Se oli ilmeisesti yritys saada tukialukset torpedohaarukkaan. Komentajakapteeni Evans käänsi ramman aluksensa vihollisosastoa vastaan.

Kontra-amiraali Kimura, 10. hävittäjäviirikön komentaja kevyen risteilijä Jahagin komentosillalla toden totta valmistautui ampumaan torpedokentän, kun hän näki heitä kohti ajavan amerikkalaisen raskaan risteilijän 09:05. Kaikki alukset avaisivat tulen tykeillään, mutta USS Johnston ajoi jonossa javan viirikön eteen poikittain niin, etteivät muut kuin ainoastaan kärkialus voinut ampua keulatykeillään. Kimura käänsi muodostelmansa  ampumaan vihollisen risteilijää kaikilla tykeillään. Jahagi sai useita osumua, mutta osui myös itse USS Johnstoniin tuhoten sen keulatykit 6 tuuman kranaateillaan. Taistelu veti puoleensa myös amerikkalaisia lentokoneita, jota pippuroivat Jahagia raskailla konekivääreillään. Kimura päättti ampua torpedonsa ja irtautua, vaikka hän epäilikin etäisyyden olevan edelleen liian pitkä. Japanilaisten tyypin 93 suurtorpedo oli tehokas, mutta myös käyttäjälleen vaarallinen: kovassa tulituksessa happitorpedo oli syttymisherkkä ja torpedon laukemainen omassa aluksessa olisi erittäin tuhoisaa. Se oli tarkoitettu ensi-iskun aseeksi ja tämä johti herkästi siihen, että taistelukosketuksen jo synnyttyä tyypin 93 torpedot ammuttiin heti, kun siihen oli tilaisuus. Siihen toisaalta kannusti myös niiden poikkeuksellisen hyvä kantama.

Sprague oli nähnyt Kimuran torpedohyökkäyksen ja odotti sitä sydän syrjällään. Näissä oloissa suurtorpedojen kenttä olisi varmasti tuhoisa. USS Johnstonin uhkarohkea hyökkäys kuitenkin oli pakottanut Kimuran ampumaan torpedonsa ennenaikaisesti, ja ne olivat jo kantamansa rajoilla saapuessaan perille. Yhden tuhosi kevyen tykin osuma, toisen torpedokone konekivääreillään ja loput väistettiin.

Pian Kimuran viirikön ammuttua torpedokenttänsä USS Johnstoniin osui lukuisia kranaatteja, mahdollisesti hänen viirikkönsä tykeistä. Se paloi nyt kauttaaltaan, viimeinenkin turbiini hajosi ja alus jäi ajelehtimaan palavana hylkynä. Rumputuli oli liikaa. Evans käski jättää laivan klo 09:45 ja se upposi noin 10:10.

Hashimoto oli menettänyt yhteyden osaan risteilijöistään, mutta hän oli saanut amerikkalaiset lentotukialukset pussiin. raskaat risteilijät Haguto ja Tone olivat jo niiden eteläpuolella ja niiden tuho vain ajan kysymys. Mutta sitten saapui katkera radioviesti, jonka oli allekirjoittanut vara-amiraali Kurita.

Vara-amiraali Kuritalla oli jokseenkin sekava kuva tilanteesta. Hän ei edes tiennyt omien alustensa sijainteja, sillä ne olivat hajaantuneet yleisen hyökkäyksen alettua. Hän ei ollut saanut myöskään viestejä Ozawalta. Halseun 3. Laivaston piti olla kaukana pohjoisessa Ozawan perässä, mutta tässä se nyt oli, hänen edessään Leyten lahden edustalla. Vihollisen lentokoneita perveili koko ajan itsepintaisemmin ja etelämpänä oli varmaankin enemmänkin Halseyn tukilaivoja.

Stumpin Taffy 2 oli liikehtinyt jatkuvasti koillistuulia vastaan voidakseen lähettää ja vastaanottaa lentokoneitaa Spraguen Taffy 3:n avuksi. Alkuperäisen etäisyyden oltua vain noin 30 mpk oli tämä liikehdintä tuonut taffy 2:n jo vaarallisen lähelle Kuritan taistelulaivoja, ja tähystäjät näkivätkin lopulta pagodamastoja horisontissa klo 09:24.

Tämän Kurita taas tulkitsi radioviestien perusteella yhä suuremmaksi osaksi Halseyn 3. Laivastoa. Hän oli joutunut Jamaton mukana kauemmas itse taistelusta ja luuli vihollisen tukilaivojen pakenevan 32 solmun nopeudella, kun Jamato kykeni korkeintaan 27:ään. Viholliskoneita parveili vaikka kuinka paljon ja ne tämän tästä pakottivät risteilijät väistämään. Ryhmittyminen tiiviimmäksi oli välttämätöntä. Hän lähetti viestin : KOKOONTUKAA SUUNTA POHJOINEN NOPEUS 20. Sprague oli juuri riemuinnut hirvittävän torpedokentän väistämistä ja hermoili milloin tulisi toinen, mutta silloin tähystäjä huusi hänen yläpuolellaan klo 09:20 : HEI JÄTKÄT, NEHÄN LÄHTEVÄT PAKOON! Ja toden totta: japanilaiset risteilijät kääntyivät pohjoiseen. Sprague ei voinut käsittää mitä oli tapahtunut. Parhaassa tapauksessa hän luuli oelvansa tähän mennessä uimasillaan meressä. Mutta japanilaiset kääntyivät juuri, kun heillä oli voitto suoraan käsillään. Taffy 3 oli joutunut muuttaman suuntansa jo länteen eli suoraan pussiin. Kaksi hävittäjää ja yksi saattuehävittäjä eli melkein puoelt varmistuksesta oli jo uponnut,  kuten myös yksi tukilaivoista. 7. Laivaston taistelulaivoista ei kuulunut vielä mitään, mutta ne olivat ilmeisesti olleet sidottuna taisteluun Surigaon salmessa edellisenä yönä. Halseyn taistelulaivat – osasto TF 34 –  oli herra tietää missä eikä tukialustenkana suurista lentovoimsita ollut mitään tietoa. Spraguen osasto oli yllätetty paskat housussa ja taistellut kusi sukassa uhkarohkein ponnistuksin, mutta tässä sitä oltiin: valtaosa miehistä edelleen hengissä ja jopa kuivin jaloin. Vihollinen kääntyi pois. Kukaan ei voinut ymmärtää sitä. Ei Sprague, eivät kansiupseerit, eivät lentäjät, eivät aliupseerit, eivät matruusit, eivät nappulanrasvaajat eivätkä keittiöapulaiset. Mutta niin oli käynyt. Sprague sai riemusta paskahalvauksen.

Sprague ei kuitenkaan voinut hengähtää. Laivoilla oli sadoittain haavoittuneuta, jotka piti toimittaa hoitoon. Koneistoja oli särkynyt, sähköjä katkennut, paloja oli sammutettava, lentokansia raivattava. Tukialukset valmistautuivat ottmaan lukuisia ilmassa parveilevia lentokoneita vastaan (suuri osa Taffy 3:n koneista oli toki käynyt aseistamassa Taffy 2:n tukialuksilla) Clifton Sprague kaatoi suuren kupillisen kahvia ja ihmetteli kuinka kaikkivaltias oli saattanutkin sinä aamuna olla niin puolueellinen.

Silloin, klo 10:50, kuului tähystäjän pahaenteinen huuto. ILMAVAARA!

Mitsubishi A6M2 Zero syöksyy kohti USS White Plainsia, mutta menee täpärästi ohi. Kuva: The Aviation Geek Club

 Parvi Mitsubishi A6M2 Zeroja syöksyi kaiken kaaoksen seasta. Tykkimiehet pikatykkien äärellä saivat paskahalvauksen ja putket käännettiin kiireesti tähystäjän osoittamaan suuntaan. 20 mm Oerlikonit ja 40 mm Boforsit karjaisivat vihaisesti. Pari lähestyvää Zeroa ammuttiin mereen, mutta yksi tuli läpi. Luutnatti Jukio Seki huusi hänkin. TENNO HEIKA BANZAI! Siten Zero iskeytui saattuetukilaiva UUS St. Lo:n lentokanteen. Hävittäjän vatsarpustemassa riippunut 250 kg panssaripommi lävisti kannet ja räjähti huoltokannelle pysäköityjen torpedokoneiden keskellä. Torpedojen taistelukärjet simahtivat suurena lieskana, joka heitti yhden lentokonehissin kuilustaan ja levitti korkeaoktaaisen lentobensiinin hyökyaallon pitkin huoltokantta. USS St. Lo oli hetkessä suurena soihtuna pitkin pituuttaan. Se upposi noin puoli tuntia myöhemmin. Kaksi muuta kamikazea syöksyi USS Kitkun Bayhyn, joka kuitenkin onnistui nilkuttamaan pahasti vaurioituneena turvaan. Sprague ei voinut muuta kuin käskeä kaksi jälejllä olevaa saattuehävittäjäänsä pelastamaan uppoavan saattuetukilaivan eloonjääneitä. Amerikkalaiset olivat saaneet karvaasti kokea millainen vaara päättäväinen ja uhrautuva mies, vikkelä hävittäjäkone ja sata kiloa trinitrotolueenia oli.

Tätä ei kaikkea vielä tiedetty merivoimien esikunnassa Pearl Harborissa. Mutta sielläkin ihmeteltiin missä Halsey ja hänen taistelulaivansa oikein olivat. Halsey ei vastannut mitenkään Spraguen ja Kinkaidin toistuviin avunpyyntöihin. Niinpä amiraali Nimitz käski lähettää suoran kysymyksen Halseylle itselleen.

USS St. Lo räjähtää. Kuva: WIkipedia

MAAILMA KUMMASTELEE

Esikunnan radioviesteihin lisättiin aina täytesanoja harhauttamaan vihollisen radiotiedustelua. Viestit lähetettiin morseaakkosilla, muttei selväkielisinä. Viesteihin lisättiin täytesanoja, jotka vaikeuttivat salausavaimen murtamista käyttämällä tunnettujen ilmausten tunnistamista (mm. saksalaisten Enigma-koodin murtamisessa yksi tunnettu vakioilmaus oli natsien tapa päättää viesti sanoihin HEIL HITLER, mistä voitiin jo päätellä 6 aakkosta vastaava kryptomerkki) Täytesanat lainattiin kirjallisuudesta ja erotettiin varsinaisesta viestistä kahdella konsonantilla. Viestikeskuksessa laadittu viesti oli kokonaisuudessan

TURKEY TROTS TO WATER GG FROM CINCPAC ACTION COM THIRD FLEET INFO COMINCH CTF SEVENTY-SEVEN X WHERE IS RPT WHERE IS TASK FORCE THIRTY FOUR RR THE WORLD WONDERS

Ensimmäiset neljä (erotusaakkosina GG) ja viimeiset kolme (erotusaakkosina RR) olivat täytesanoja, jotka 3. Laivaston viestipäivystäjät yleensä poistivat viesteistä ennen niiden välittämistä upseereille. Tällä kertaa kuitenkin vain ensimmäiset neljä poistettiin, mutta viimeiset kolme erehdyksessä – ehkä niiden luultiin liittyvän itse viestiin – jätettiin. Sanat ”Maailma kummastelee” olivat ilmeisesti englantilaisen runoilija Alfren Tennysonin runosta Kevyen prikaatin hyökkäys – ja Balaklavan taistelu oli käyty juuri 25. lokakuuta tiikerin vuonna 1854  –  eikä se viitannut saman päivän tapahtumiin, joista viestimiehet eivät varmaankaan olleet edes tietoisia.  

Halsey oli saanut Kinkaidin ja Spraguen viestit ylipäätään perille vastam yli puolitoista tuntia myöhässä. Klo 07:07 päivätyn viestin TAISTELULAIVOJA RISTEILIJÖITÄ TULITTAA YKSIKKÖ KOLMEA Halsey oli saanut vasta klo 08:22.

Halseyn esikunnan viestikeskus taistelulaiva USS New Jerseyllä vastaanotti Mitzin viestin noin klo 10 ja se vietiin vara-amiraali Halseylle muodossa MISSÄ TISTAN MISSÄ ON RYHMÄ KOLMENELJÄ RR MAAILMA KUMMASTELEE

Temperamenttiseksi tiedetty ja pikkuasioihin puuttuva mies oli nyt verisesti loukkaantunut. Hän murskasi saamansa paperin käsiinsä ja mietti kokonaisen tunnin. Ja mitä pidempään hän mietti, sitä suuttuneempi hän oli. Esiupseerit eivät uskaltaneet tulla lähellekään raivosta kiehuvaa esimiestään. Katkerin mielin hän käski irrottaa ryhmän TF 34 ja lähettää sen San Bernardinon salmeen. Hän kirjoitti sen tapahtuneen hetkellä, jolloin kaksi vihollisen rammoista tukilaivoista oli 42 meripeninkulman päässä 16 tuuman putkieni suista. Muutamakin esiupseeri oli sitä mieltä, että isäntä olisi pitänyt sitoa mastoon rauhoittumaan.

Halsey oli pitänyt Kuritan ryhmä A:ta perinpohjaisesti lyötynä edellisenä iltapäivänä, eikä siksi ollut pitänyt sitä uhkana. Mikäli sen jäänteistä saataisiinkin jokin kevyt voima aikaiseksi, se ei olisi mitään mistä 7. Laivaston varmistus ja ilmavoimat eivät olisi selvinneet. Hänen viestiään TF 34:n muodostelmasta ei oltu tarkoitettu 7: Laivastolle edes tiedoksi, vaan nopea taistelulaivaryhmä oli tarkoitus irrottaa pintataistelua varten kun vihollinen kohdattaisiin. Tarkoitushan oli tuhota nimenomaan vihollisen lentotukialukset, joita lentohyökkäykset vähintään hidastaisivat ja taistelulaivat pääsisivät lopettamaan ne. San Bernardinon salmeen ei oltu jätetty edes vartiohävittäjää, mistä TF34:n komentaja, vara-amiraali Lee huomauttikin Halseylle, joka vastasi vain niukasti ”kuitataan”.

TF 38:n komentaja, vara-amiraali Marc A. Mitscher in esikuntapäällikkö Burke oli hänkin huolestunut samasta asiasta, sillä 24. päivän iltana kuului useita lentotiedustelun tuloksia, että San Bernardinon salmea lähestyi vihollisosasto ja että salmen majakat, jotka olivat olleet pimennettyinä koko japanilaismiehityksen ajan, oli sytytetty. Mitscher tunsi liiankin hyvin esimiehensä äkkipikaisen luonteen, ja totesi Burkelle, että mikäli Halsey kaipaa hänen neuvojaan, tämä kyllä pyytää niitä. Asia jäi sikseen.

Lokakuun 25. päivän aamuna 3. Laivaston pääosat – siis TF38:n kolme tukialusryhmää TG 38.2, TG 38.3 ja TG 38.4 ja Leen taistelulaivaosasto TF 34 – olivat yli 200 mpk pohjoiseen San Bernardinon salmesta ajaen täydellä matkanopeudella pohjoiseen. Aiemmin huoltoon ja täydennykseen Ulithiin lähetetty TG 38.1 oli määrätty kääntymään takaisin, mutta oli suuresta etäisyydestä johtuen puiolisen vuorokautta jäljessä. Yötiedustelukoneet haravoivat pohjoisia sektoreita, ja aamukahden ja kolmen välillä niiltä oltiinkin saatu kosketusilmoituksia. Vihollisen tukilaivaryhmä olisi vain noin 100 mpk Halseyn 3. Laivastosta pohjoiseen. TF 34:n muodostamiskäsky määrättiin pantavaksi toimeen vasta nyt ja se aiheutti pientä viivästystä 3. Laivaston etenemisessä, sillä tukilaivojen oli hidastettava jotta taistelulaivat ja hävittäjäviiriköt pääsivät irtautumaan niiden muodostelmista.

Yötiedustelukoneiden havaitsema ryhmä oli Ozawan edellispäivänä syötiksi irrottama kontra-amiraali Matsudan kärkiosasto, joka tosin yön aikana palasi Ozawan pääryhmän yhteyteen. Syötti oli siis toiminut. Päivän valjettua amerikkalaiset tiedustelukoneet saivat uuden kosketukse klo 07:10 ja aamunkoitossa valmiiksi ilmaan nousssut 180 koneen hyökkäysaalto lähti hyökkäykseen. Ozawa oli niin ikään hänkin lähettänyt lentokoneensa ilmaan aamukoitossa. 75 koneen aalto oli ponneton yritys 3. Laivastoa kohtaan, mutta ainakin se pakottaisi Halseyn pitämään huomionsa Ozawan tukilaivoissa. Japanilainen lentomuodostelma havaittiin ajoissa ja torjuttiin, eivätkä amerikkalaislaivat saaneet osumia. Amerikkalaiset tukialuskoneet sensijaan saavuttivat Ozawan pääryhmän noin klo 08 ja kävivät hyökkäykseen. Ilmapuolustukseen ei ollut jäljellä kuin kolmisenkymmentä hävittäjää, jotka saattohävittäjät siivosivat torpedokoneiden ja syöksypommittajien tieltä. 

Lentotukialus Zuikaku vaistelee pommeja Kap Engañon taistelussa. Kuva: Wikipedia

Lopputulos oli väistämätön. TF 38 jatkoi lentotoimintaa melkein yhtäjaksoisesti iltaan saakka, ja 527 sotalennolla upotettiin lentotukialus Zuikaku, kevyet tukialukset Tshitose ja Zuihō sekä hävittäjä Akizuki. Kevyt tukialus Tshijoda sekä kevyt risteilijä Tama ammuttiin ajelehtiviksi hylyiksi. Illansuussa vara-amiraali Mitscher – jolle Halsey oli jo edellisyönä taistelusuunnitelmansa mukaisesti luovuttanut TF38:n taktisen päällikkyyden  – edenneen jo tarpeettoman pitkälle pohjoiseen ja kääntyi takaisin. Vara-amiraali DuBoisille hän oli jo 14:15 irrottanut yhden raskaan ja kolme kevyttä risteilijää sekä yhdeksän hävittäjää japanilaisten takaa-ajoon ja ne kohtasivatkin vihollisen klo 17. Palava Tsijodan hylku ammuttiin upoksiin, mutta sen tekaa ilmestyi hävittäjä Hatsuzuki, joka taisteli perin sinnikkäästi. Se väisteli amerikkalaisten tulitusta suurella vimmalla yli kahden tunnin ajan, kunnes ylivoima oli liikaa. Palva hylky räjähti lopulta illansuussa klo 20:59 ja upposi. Kahdeksan hävittäjän omaa miestä ja 17 Zuikakulta pelastettua pääsi Luzonille kahden ja puolen viikin ajelehtimisen päätteeksi 14. marraskuuta.

Hävittäjä Hatsuzukin sitkeä vastarinta oli sitonut DuBoisin ristelijäosaston ja Ozawan voimien rippeet pääsivät sen turvin pakoon. Hän kääntyi takaisin, sillä illan pimetessä takaa-ajon jatkaminen olisi ollut vaikaa ja japanilaisten yötaistelutaktiikat tunenttuna vaarallista. Se olisi parasta tehdä päivänvalossa lentotiedustelun avulla. DuBoisin päätös oli kaukaa viisas, sillä Ozawa oli saanut Hatsuzukilta tiedon risteilijäosaston vahvuudesta ja lähettänyt taistelulaivat Isen ja Hiugan takaisin. Niiden 14 tuuman tykkien tulivoima olisi ollut aivan liikaa DuBoisin risteilijöille.

TF 34 oli irrotessaan takaisin etelään jo melkeinpä tykinkantamalla Ozawan pääryhmästä. Sen oli jo aivan liian myöhäistä puuttua Samarin taistelun kulkuun – etäisyyttä oli melkein 300 mpk –  ja ryhmän oli vieläpä hidastettava matkalla täydentämään hävittäjäalusten säiliöt taistelulaivoista. Amerikkalaiset olivat kehittäneet kulussa tankkaamiseen erinomaiset menetelmät, mutta nekin edellyttivät nopeuden laskemusta noin 12 solmuun täydennyksen ajaksi. Näinollen, niin viestiliikenteen hitaudesta, Halseyn vihaisesta pohtimisesta ja huvenneesta polttoaineesta johtuen TF 34 ei ehtinyt eikä voinut ehtiä sen enempää Spraguen Taffy 3 :n avuksi kuin puuttumaan Kuritan vetäytymiseen takaisin San Bernardinon salmen halki, vaikka Halsey lopulta irrotti sen kaksi nopeinta taistelulaivaa –  Iowa-luokan USS New Jerseyn ja USS Iowan – sekä kolme risteilijää ja kahdeksan hävittäjää ryhmäksi TG 34.5 ajamaan täyttä 32 solmun vauhtia, mutta sekään ei ehtinyt San Bernardinon salmeen ennen puoltayötä. Ryhmän ainoaksi saavutukseksi oli kohdata Kuritan ryhmä A:sta eroon joutunut hävittäjä Nowaki, joka ammuttiin romuksi ja upotettiin torpedolla ilman eloonjääneitä.  Seuraavana aamuna amerikkalasiet tukialuskoneet tavoittivat perääntyvän Kuritan ja ilmahyökkäyksissä upotettiin kevyt risteilijä Noshiro ja Smarin edustalla vaurioitunutta Kumanoa vauroitettiin lisää. Sitten Kuritan ryhmä A oli kantaman ulkopuolella. Leytenlahden meritaistelut olivat päättyneet.

Ne olivat uskomatonta suurten onnistumisten, epäonnistumisten, uusien onnistumisten ja uusien epäonnistumisten vuoristorataa. Ennenkaikkea se oli suurta hukkaan heitettyjen mahdollisuuksien tarinaa.

Epilogi

Kurita ei tiennyt – ja hänen olisi ollut myös vaikea tietää – että Ozawan uhraus olis lopulta toiminut täydellisesti, ja Nishimuran osasto C:n melkeinpä teurastus Surigaon salmessa oli vain vahvistanut sitä. Kuritan edessä Leyten lahdelle saakka oli käytännössä vain pehmeitä maaleja. Kurita luuli – ja hänen alaisensakin luulivat ja viestivät siksi sen mukaisesti – että he olivat tekemisissä Halseyn 3. Laivaston eli Yhdysvaltain merivoimien vahvimman yhtymän kanssa. Ozawalta hän ei ollut saanut mitään viestejä ja oli ilmeistä, että operaatio Sho-1 oli epäonnistunut. Amerikkalaisten tukilaivoja oli siellä missä niitä ei kertakaikkiaan pitänyyt olla, ja kolme päivää valvoneen Kuritan tilannekuva murtui. Hätäinen käsky aloittaa yleinen hyökkäys riisti häneltä mahdollisuuden hallita sinänsä hyvin vahvaa ryhmäänsä ja alukset ajoivat kuka minnekin ampuen kuka mitäkin. Alikomentajat pitivät omat ryhmänsä koossa ja erityisesti Hashimoto teki taktisesti viisaan päätöksen saartaa ja pussittaa vihollisen tukilaivat. Myös Kimuran sinänsä päättäväinen torpedohyökkäys oli taktisesti järkevä, vaikka USS Johnstonin yllättävä vastahyökkäys sekoittikin pasmat.

Amerikkalaisten varmistuksen sankarilliset vastahyökkäykset olivat tehokkaita sekä virheellisestä tunnistuksesta johtuen että vahvistivat sitä: pahaiset hävittäjät ja korvetit tuskin kävisivät niin rohkeaan hyökkäykseen vaan niiden oli oltava risteilijöitä. Koska amerikkalaisia tukilaivoja oli siellä missä niitä ei pitänyt olla mutta Halseyn 3. Laivaston tiedettiin eilen olleen, johtopäätös oli looginen. Sitä edesauttoi kiivas savuverhon vetäminen, joka vaikeutti tunnistusta ja japanilaiset tähystäjät olivat lisäksi kokemattomia tunnistamaan amerikkalaislaivojen siluetteja. Osin samasta syystä – siis koska heluulivat laivoja suuremmiksi kuin ne olivat –  he  todennäköisesti arvoivat etäisyyden vihollisaluksiin liian pitkäksi ja ampuivat tykeillä siksi yli. Joissain tapauksissa myös raskaiden risteilijöiden (mm. Tshoikain) 8 tuuman tykkien miinuskorotus yksinkertaisesti loppui eivätkä ne voineet enää vastata tuleen.

Samaten lentomiehistöjen sinnikäs ja uhkearohkeakin häirintä vaikeutti tilannekuvan muodostamista suuresti. Samat lentäjät tkivät syöksyjä vihollista päin yhä uudelleen ja uudelleen, mikä sai niiden lukumäärän vaikuttamaan todellista suuremmalta ja piti kansimiehistöt kiireisinä. Ne pakottivat raskaat laivat tekemään väistöliikkeitä tuon tuostakin ja aiheuttivat kasautuvia vauroita, mikä edelleen vaikeutti ryhmän halllinnointia (ja upottivat sekä Tshikuman että Tshokain). Kaiken kukkuraksi taistelulaiva Jamato joutui väistämään torpedoja kiihkeässä trillerissä, mikä irrotti Kuritan taistelukosketuksesta sekä koketuksesta oman ryhmänsä pääosiin. Torpedot myös varmasti rasittivat uupuneen ja yllätetyn Kuritan hermoja.

Amerikkalaisten silkka urheus ja sitkeä vastarinta, taktisen tilannekuvan hämärtyminen, melkein täydellinen strategisen tilannekuvan menetys, kasaantuvat tappiot sekä silkka uupumus saivat Kuritan luopumaan taistelusta juuri, kun suuri voitto oli aivan käden ulottuvissa.

Jos japanilaisten viestiyhteydet eivät toimineet niin silkkojen vikojen kuin komentajien arroganssin vuoksi, voi samaa sanoa amerikkalaisista. Niin vara-amiraalit Halsey ja Kinkaid kuin heidän esimiehensä amiraali Nimitz – joka siis istui Pearl Harborissa tuhansien meripeninkulmien päässä – olettivat toisiltaan vallan paljon. Halsey ei ollut radioviesteissään erityisen selkeä ja Kinkaid tulkitsi (eikä aivan vedenpitävin perustein) viestin taistelulaivaryhmä TF 34:n muodostamisesta tarkoittavan Halseyn jäävän vartioon 7. Laivaston pohjoiselle sivustalle ja jahtaavan vihollisen tukilaivoja omilla tukilaivoillaan, TF 38:lla. Japanilaisten eteläisen iskuryhmän torjunta taas oli pakottanut hänet siirtämään omat tykistöaluksensa etelään niitä torjumaan – mikä onnistuikin melkeinpä täydellisesti.

Halsey piti vihollisen tukilaivarhmää päävoimana ja katosi sen tuhoamisen ensisijaiseksi tehtäväkseen. Näin oli ollut kaikissa Tyynen meren sodan suurissa meritaiteluissa, joten johtopäätös oli perusteltu. Halsey ei voinut tietää kuinka heikkoja Ozawan lentovoimat todellisuudessa olivat, sillä Filippiineillä toimi myös suuri määrä maista operoivia lentovoimia. Omien lentäjiensä ilmoituksia Kuritan ryhmä A:n lyömisestä Halsey tulkitsi optimistisesti (mikä ei ollut vallan vierasta: lentäjät sortuivat helposti ylitulkitsemaan suorituksiaan ja mm. sama palava risteilijä saatettiin kirjata monta kertaa) , vaikka tiesi että tappoluvuista voi melko huoletta pyyhkiä vähintään kolmanneksen, niin vaikea lentäjien oli parhaalla tahdollakaan välttää tulosten liioittelua varsinkin heidän hyökätessään hajautetusti. Saatuaan teidon niin keskimmäisen vihollisryhmän vetäytymisestä 24. päivän iltapäivällä ja havainnon tukialuksista pohjoisessa Halseyn suorastaan republikaaninen temperamentti ei sallinnut muuta päätöstä kuin lähteä kiihkeästi tukialusten perään. Havainnot liikehdinnästä illalla San Bernardinon salmessa hän kylmästi sivuutti.

Halseyn strategia koota voimansa yhteen ja tuhota vihollinen ratkaisutaistelussa on sinänsä pätevä, se on osa klassisen sotataidon perussääntöjä. Japanilaisten tiedettiin kuitenkin mielellään tekevän koukkauksia ja harhautuksia, joten harkitsevampi päällikkö olisi ehkä toiminut varovaisemmin. Halseyn 3. Laivasto oli suurin merimahti maailman suurimmalla valtamerellä. Hänellä olisi ollut varaa edes osa tykistöaluksistaan varmistamaan 7 .laivaston pohjosita sivustaa. Vaikka Halseyn TF 34 olisi muodostettu jo ennen tukialusten takaa-ajoa ja jätetty vartioimaan San Bernardinon salmea, se olisi kieltämättä ollut alakynnessä Kuritan suuria taistelulaivoja vastaan, eritoten kun kohtaaminen olisi tapahtunut yöllä. Se olisi ollut epäedullinen meritaistelu, mutta useita magnitudeja vähemmän epäedullinen kuin Clifton Spraguen saattuetukilaivaosaston kohtaaminen Kuritan taistelulaivojen kanssa. Spraguen laivat olivat liian kyvyttömiä edes pakenemaan. TF 34 oli kuitenkin vahva voima – 6 taistelulaivaa varmistuksineen –  ja olisi kyennyt sitomaan Kuritan tykistötaisteluun aamunkoittoon saakka sekä vetämään sitä kohti Halseyn tukilaivoja, joiden murskaava ilmavoima – sekä varmasti 7- Laivastolta saatu ilmatuki –  olisi päivänvalossa ollut ratkaiseva etu. Loppujen lopuksi Halsey joutui luopumaan voimiensa keskittämisestä ja pilkkomaan 3. Laivastonsa vallan pieniksi sirpaleiksikin.

Halseyn ja Kinkaidin komentosuhteita oltu tarkoin määritelty, ja äkkipikaisen Halseyn management by perkeleen kanssa ei mielellään jääty väittelemään. Osin siksikin Niin Kinkaid kuin Nimitz olivat taipuvaisia – ehkä jopa tietämättään – tulkitsemaan hänen viestejään itselleen suotuisalla tavalla. Vastaavasti Halsey ei tiennyt Kinkaidin vetäneen omat taistelulaivansa ja risteilijänsä etelään torjumaan Nishimuran ryhmä C:tä ja täten pohjoisen sivustan jäävän Halseyn takaa auki. Halsey ja Kinkaid eivät koskaan antaneet toisilleen anteeksi ja riitelivät syypäästä vuosikaudet.

Nishimura taas toimi suorastaan ylimielisesti. Hän ei edes yrittänyt yhdistää voimiaan Shiman kanssa tai koordinoida liikkeitään Kuritan kanssa, joten pihtiliikkeen leukoja kautettiin eri tahdissa. Kurita oli lähettänyt vistejä omista liikkeistään ja uudelleenryhmittymisestä iltapäivällä 24. lokakuuta ja Nisimura siis tiesi Kuritan pääsevän Leyten lahdelle aikaisintaan noin klo 11. Hän itse ajoi tästä huolimatta Surigaon salmeen, jonka läpäistyään hän olisi ollut Leyten lahdella jo aamuyöllä ja vihollisella olisi siis ollut useita tunteja aikaa toimia pihdin kumpaakin leukaa vastaan kerrallaan. Itse salmessa Nishimura ajoi päätä pahkaa ansaan, vaikka tiesi tulleensa havaituksi jo päivällä, olihan osastoaan jo heikohkosti pommitettu.

Taistelujen kulku Leytenlahden ympärillä lokakuussa apinan vuonna 1944 oli niin ylimielisten ja äkkipikaisten kuin neuvokkaiden ja taitavien miesten tarinaa. Ennenkaikkea se oli rohkeiden miesten tarinaa. Heitä kaatui merellä neljässä päivässä kaikkiaan yli 15 000.

Leytenlahden taistelut olivat uskomaton veriooppera. Teknotrilleri, jonka luomiseen Tom Clancyn mielikuvitus ei olisi riittänyt. Mikäli juonenkäänteet esitettäisiin jossain elokuvassa, niitä ei uskoisi todeksi kukaan. Mutta se todella tapahtui. 

 

 

Lähteet:

 Erkki Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta 1941-1945. WSOY 1964. ISBN 9510010960

David Lippmann: Clash at Surigao Strait: The Last Battle Line. Warfare History Network, Lokakuu 2013. Saatavissa:

https://warfarehistorynetwork.com/article/clash-at-surigao-strait-the-last-battle-line/

RADM Samuel. Morison, US Navy Reserve: The Battle of Surigao Strait. United States Naval Institute Proceedings Vol. 84/12/760.  US Naval Institute, Joulukuu 1958. Saatavissa: https://www.usni.org/magazines/proceedings/1958/december/battle-surigao-strait

https://www.historycrunch.com/hideki-tojo.html#/

Dario Leone: The Story of the First Kamikaze Attack in World War II. The Avation Geek Club. 17. syyskuuta 2019.  Saatavissa: https://theaviationgeekclub.com/the-story-of-the-first-kamikaze-attack-in-world-war-ii/ 

http://pwencycl.kgbudge.com/L/e/Leyte.htm

https://www.britannica.com/event/Battle-of-Leyte-Gulf

Robert Nicols: The first kamikaze attack? Australian War Memorial. 21. lokakuuta 2021. Saatavissa:

https://www.awm.gov.au/wartime/28/kamikaze-attack

http://www.combinedfleet.com/maya_t.htm

Marc D. Bernstein. ‘Hell Broke Loose’ at Leyte Gulf. United States Naval Institute Proceedings Volume 23, Number 5.  US Naval Institute, Lokakuu 2009. Saatavissa: https://www.usni.org/magazines/naval-history-magazine/2009/october/hell-broke-loose-leyte-gulf

https://fischer-tropsch.org/primary_documents/gvt_reports/USNAVY/USNTMJ%20Reports/USNTMJ-200E-0344-0416%20Report%200-19.pdf

http://www.navweaps.com/Weapons/WNJAP_18-45_t94.php

Michael Peck: Japan’s Super-Topedo Was the Hypersonic Missile of WWII. The National Interest, 20. maaliskuuta 2016. Saatavissa: https://nationalinterest.org/feature/japans-super-torpedo-was-the-hypersonic-missile-wwii-15541

http://www.navweaps.com/Weapons/WTUS_WWII.php

https://www.americanheritage.com/battle-samar

RADM Clifton A.F.Sprague: They had us on the ropes. American Magazine, huhtikuu 1945. Saatavissa:

https://www.bosamar.com/pages/ropes

CAPT Andrew Hamilton: Where is Task Force Thirty Four? United States Naval Institute Proceedings Vol 86/10/962. Lokakuu 1960. Saatavissa: https://www.usni.org/magazines/proceedings/1960/october/where-task-force-thirty-four

https://padresteve.com/2018/10/27/where-is-task-force-34-the-world-wonders-the-battle-of-leyte-gulf-part-five/

https://conflictconnexus.com/the-world-wonders-how-temperament-can-turn-the-tide/

Huoneen Syyllisin mies - Banzai!. Murhenäytelmästä tilastotiedoksi. Omakustanne, 2013. Saatavilla: https://www.youtube.com/watch?v=iGtcWXS3DTY&pp=ygUWSHVvbmVlbiBzeXlsbGlzaW4gbWllcw%3D%3D
 

 

 

 Otsikkokuva: World of Warships