Se alkoi porsaan
vuonna 1959. Fidel Castron johtamat kommunistit vyöryttivät Havannan, Kuuban
pääkaupungin, 8. tammikuuta ja kommunistinen vallankumous oli todellisuutta
aivan Yhdysvaltain kainalossa. Yhdysvaltain presidentti Eisenhower sai tempusta
paskahalvauksen ja ryhtyi vastatoimiin. Kuuba asetettiin kauppasaartoon ja CIA
aloitti kommunisteja paenneiden antikommunististen kuubalaisten
sotilaskoulutuksen, sekä pyrki aiheuttamaan levottomuuksia Kuubassa. Eisenhower
ei halunnut ryhtyä avoimeen sotaan joka olisi ollut ulkopoliittisesti tuhoisaa,
vaan piikki lihassa vedettäisiin ulos vastavallankumouksen avulla.
Neuvostoliitto taas ei jättänyt tilaisuuttaan käyttämättä, ja tuki Castron
Kuubaa avokätisesti. Toukokuussa rotan vuonna 1960 Hrustsov takasi Kuuban
koskemattomuuden ja alkoi aseistaa sitä. Laivalasteittain sotilaskalustoa
rahdattiin saarelle.
Pääosa kalustosta
laivattiin kuitenkin vasta tiikerin vuonna 1962. Kommunistinen Kuuba oli
torjunut CIA:n organisoiman antikommunistien maihinnousun Sikojenlahdella huhtikuussa
härän vuonna 1961 ja saanut varmistettua hallintansa. Kuuban aseistaminen alkoi
kuitenkin Atlantin toiselta puolen.
Berliinin kriisi
alkoi 4. kesäkuuta 1961 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrustsovin esittäessä ultimaatumin kaikkien länsijoukkojen
vetämiseksi pois Länsi-Berliinistä, joka vastaavasti oli piikki itäblokin
lihassa. Neuvostoliiton perustettua Itä-Saksan omalle miehitysvyöhykkeelleen
Saksassa oli suuri joukko – useita miljoonia – pääosin koulutettuja työikäisiä
saksalaisia jo paennut Berliinin kautta, jonne ja josta oli vapaa kulkuoikeus
länteen. Tämä aivovuoto rasitti itäblokin taloutta ja nakersi sen
vaikutusvaltaa. Hrustsov päätti pysäyttää vuodon alistamalla Länsi-Berliinin
itäblokille. Yhdysvaltain uusi presidentti John F. Kennedy kieltäytyi kahden
muun miehitysvallan, Britannian ja Ranskan, tavoin. Neuvostojoukoilla oli
musertava ylivoima Berliinin ympärillä ja suuri maavoimien ylivoima Euroopassa,
joten Kennedy vahvisti kieltäytymistään laajentamalla kutsuntoja ja kutsumalla
reserviläisiä palvelukseen. Itä-Saksa sulki Berliinin rajat piikkilangalla 13.
elokuuta ja Berliinin muurin pystytys alkoi. USA:n ja Neuvostoliiton panssarit
ajoivat noin sadan metrin päähän toisistaan rajapiste Checkpoint Charliella.
Hrutstsov ja Kennedy päättivät puhelimessa, ettei kiista ollut sodan arvoinen. Joukot
vedettäisiin varovasti pois ja itäblokki saisi rauhassa pystyttää muurinsa. T-54
määrättiin peruuttamaan viisi metriä. Sen pysähdyttyä vastapäätä amerikkalainen
M48 Patton teki samoin. Yksitellen vaunut lopulta vetäytyivät kasarmeille.
 |
| Amerikkalaiset ja neuvostopanssarit vastakkain Berliinissä 1961. Kuva: Wikipedia |
Ja niin oli päättynyt näytös, joka saneli seuraavan Karibianmerellä. Vaikka Kennedy oli vaalikampanjassaan puhunut R-7 Semjorkan pahasti järkyttämille amerikkalaisille Neuvostoliiton ohjusylivoimasta joka olisi kurottava umpeen, oli yliote todellisuudessa amerikkalaisilla. R-7 oli suuri ja kallis ohjus, joita Neuvostoliitolla oli 1961 noin 75 kappaletta, kun taas Yhdysvalloilla oli Turkissa kolmatta sataa lyhyen kantaman Redstone- ja Jupiter-ohjusta joiden kantama kattoi suuren osan Neuvostoliiton väestö-ja teollisuuskeskittymistä Kaukasukselta Itämerelle. Yhdysvalloilla oli käytännössä kyky tehdä ensi-isku johon Neuvostoliitto voisi vastata vain vaivoin vähillä ohjuksillaan, jotka kantaisivat Amerikan mantereelle. Lyhyen kantaman ohjuksillaan, kuten R-5:llä ja R-12:lla, Neuvostoliitto kykeni sentään uhkaamaan Eurooppaa. Kuuban vallankumous antoi kuitenkin ainutkertaisen tilaisuuden uhata Yhdysvaltoja suoraan lähietäisyydeltä.
Ja niin kalustoa
alkoi virrata Kuubaan tiikerin vuonna 1962. Se oli uudenaikaista ja
suorituskykyistä: MiG-21 –torjuntahävittäjiä, Il-28 –suihkupommittajia ja raskaita
S-75 Dvina –ilmatorjuntaohjuksia. Kaluston rahtaaminen ei teitenkään jäänyt
huomaamatta, vaikka Neuvostoliitto parhaansa mukaan levittikin toimiensa
ympärille maskirovkaa, jopa siinä määrin,
että komennukselle lähetetyille sotilaille oltiin ennen lähtöä jaettu
talvivarusteita ja kuljetusoperaation nimeksi annettiin operaatio Anadyr, samannimisen Jäämereen laskevan
joen mukaan. Näin harhautettiin vihollisen tiedustelua päättelemään laivojen
olevan matkalla Jäämeren tukikohtiin eivätkä sotilaat voineet vahingossakaan
paljastaa määränpäätään. Mutta perillä Kuubassa paikalliset luonnollisesti
panivat suuret sotilaskolonnat ja vierasta kieltä puhuvat sotilaat merkille. He
lähettivät viestejä sukulaisilleen Yhdysvalloissa jotka kantautuivat nopeasti
viranomaisten korviin. CIA:n ohjustiedustelun päällikkö Sidney Graybeal sai
satoja ilmoituksia Kuubaan kuljetetuista ohjuksista. Suurin osa niistä
sivuutettiin epätarkkoina tai jopa koomisina. Kuubalaisten epäiltiin rakentavan
ilmapuolustusta torjumaan uusi Sikojenlahden maihinnousun kaltainen hyökkäys ja
Dvina-ohjusten pääteltiin olevan osa tätä.
 |
| S-75 Dvina kuljetuslavetilla. Kuva: Wikipedia |
Mutta viisi raporttia oli huolestuttavia. Niissä kuvailtiin öiseen aikaan katjua pitkin ajaneita täysperävaunurekkoja, jotka eivät onnistuneet kääntymään kadunkulmissa, vaan kuljettajien piti vatuloida niitä edestakaisin. Perävaunut oli peitetty kapellikuomuin, joten silminnäkijät eivät tienneet mitä kyydissä oli, mutta pitkä ja raskas kuorma saattoi olla suuri ohjus. Liian suuri ollakseen S-75 Dvina.
 |
| R-14 eli SS-5 kuljetuslavetillaan. Kuva: Wikipedia |
Lockheed U-2 oli ollut Eisenhowerin silmä taivaalla. Vakoilukoneen lakikorkeus oli yli 24 000 metriä, eli sen havaitseminen oli vaikeaa ja torjunta vielä vaikeampaa. Mikään ilmatorjuntatykki ei yltänyt niin korkealle eivätkä hävittäjät kyenneet liihketimään tuliasemaan, mikäli pääsisivät lähellekään. Mutta S-75 Dvina ylsi, kuten CIA oli saanut karvaasti kokea rotan vuonna 1960 Dvinan ammuttua alas Gary Powersin ohjaaman U-2:n Neuvostoliitossa. Tapauksesta seurasi nolo skandaali ja vakoilulentoja rajoitettiin. Uusi takaisku oli koittanut U-2 paljastuttua Sahalinin yllä 30. elokuuta 1962, mitä USA nolosti pyysi anteeksi. 9. syyskuuta taiwanilainen U-2 oli ammuttu alas Kiinassa, mikä lopulta oli johtanut U-2 –lentojen keskeyttämiseen tykkänään. USA ei siksi tiennyt, mitä Kuuban sisäosissa tapahtui. Mutta CIA:n huoli oli kova. Lupa lentojen jatkamiseen saatuun 9. lokakuuta.
 |
| Lockheed U-2. Kuva: The Warzone |
Ja niin koitti
14. lokakuuta tiikerin vuonna 1962. Majuri Richard Heyser nousi U-2F:ään
Edwardsin lentotukikohdassa Kaliforniassa. Heyser lensi yli Meksikonlahden,
Jukatanin kanaalin yli ja kääntyi pohjoiseen ylittämään Kuuban. CIA oli
piirtänyt hänelle lentoreitin, joka kulki rekkojen todennäköisten määränpäiden
yli. Heyser kytki kamerat päälle. U-2 lensi 22 000 metrissä ja ylitti
Kuuban 7 minuutissa, tosin ilmatorjunnan ulottuvissa se oli 12 minuuttia. Mutta
Heyseriä ei havaittu. Hän laskeutui Floridaan klo 09:20. Kamerat olivat
ottaneet 928 kuvaa, ja niissä näkyi juuri se mitä Graybeal oli pelännyt.
Kahdeksan keskikantaman ballistisen R-12 –ohjuksen trailerit ja 4
laukaisualustaa. Hän tunnisti ne vakooja Oleg Penkovskin toimittamien
dokumenttien mukaisiksi. Tiedusteluraportti lähetettiin presidentti Kennedylle
seuraavana aamuna.
 |
| Yksi ballististen ohjusten laukaisupaikoista, San Cristobalin kompleksi. Kuva: Wikipedia |
Presidentti
Kennedyn oli pakko reagoida. Mutta miten? Ei ollut vaihtoehto olla tekemättä
mitään. Diplomaattinen painostuskaan ei varmasti saisi Kuubaa taipumaan
Sikojenlahden nöyryyttävän maihinnousun jälkeen. Vielä vähemmän Castro olisi
varmaankaan halukas salaiseen sopimukseen ja häätämään neuvosto-ohjuksia
maastaan jotain vastinetta vastaan. Esikuntapäälliköt esittivät yksissä tuumin
Kennedylle suoraa hyökkäystä Kuubaan pikaisesti, kun ohjuspatterit olivat vielä
rakennusvaiheessa ja puolustuksen rakentaminen kesken. Tämän Kenendy tyrmäsi.
Hyökkäys Kuubaan tai edes ohjusasemien pommitus ilmasta aiheuttaisi varmasti
satoja neuvostokaatuneita eivätkä nämä muutenkaan varmasti katoisi hyvällä
turvatakuidensa pettämistä. Neuvostoliitolla ei ollut tietenkään mitenkään
kykyä vastustaa Yhdysvaltain sotilasmahtia Amerikan lähivesillä, mutta
Berliinin neuvostojoukot voisivat jyrätä melkeinpä koska vain halutessaan. Myös
ulkopoliittisesti se olisi lähes täysi katastrofi ja voisi johtaa vakavaan
välirikkoon jopa länsieurooppalaisten liittolaisten kanssa. Mutta toimittava
oli. Kennedy oli vain kuukautta aiemmin luvannut amerikkalaisille toimivansa,
mikäli kommunistinen Kuuba osoittautuisi uhaksi Yhdysvalloille.
Ratkaisu oli
Kuuban merisaarto. Yhdysvaltain merivoimat lähetettiin 22. lokakuuta saartamaan
saarivaltio ja estämään enempien ohjuskuljetusten pääsy perille. Merisaarto per se on kansainvälisen lain mukaan
sotatoimi, joten Kennedyn hallinto kutsui sitä karanteeniksi. US Navyn tehtävä oli tarkastaa kaikki Kuubaan
pyrkivät alukset, ja mikäli niiden lastina oli aseita, ne oli käännytettävä
pois.
Asevoimat asetettiin
toiseksi korkeimpaan hälytystilaan, DEFCON 2:een. Ilmavoimat mobilisointiin: Raskaat
B-52 –pommittajat aloittivat operaatio Chrome Domen: ne päivystivät ilmassa
lentorenkaissa Välimeren, Tyynenmeren ja Jäämeren yllä ydinpommit kuiluissaan
valmiina iskemään Neuvostoliittoon. Ilmaan nousi päivittäin 75 B-52:ta 24
tunnin päivystyslennolle ja niitä tankkaamaan 133 KC-135 –ilmatankkauskonetta.
Ilmavoimien strateginen lennosto, Strategic Air Command myös hajautti 183 vanhempaa
B-47 –pommittajaa piktin Yhdysvaltoja siviilielntoasemia myöten. Molemmilla
toimilla estettiin pommikoneiden tuhoutuminen kentilleen mikäli Neuvostoliitto
kykenisi tekemään yllättävän ensi-iskun. SAC myös asetti kaikkiaan 186
mannertenvälistä Atlas- ,Titan- ja Minuteman I –ohjusta laukaisuvalmiuteen. U-2
–vakoilulentoja Kuuban yli jatkettiin. 27. lokakuuta tiikerin vuonna 1962 U-2 –lennot
johtivat siihen mitä Yhdysvallat oli pelännyt. Majuri Rudolf Andersonin ohjaama
U-2F ylitti Kuuban keskipäivällä. S-75 Dvina-patteristoa komentanut
kenraaliluutnantti Gretshko seurasi tutkan maalia numero 33 hermostuneena. Se
oli selvästi U-2 vakoilulennolla ja lensi kohti ydinkärkien sijoituspaikkaa.
Grutshko ei saanut yhteyttä esimieheensä, joten hän antoi käskyn itse: tuhkotkaa
maali 33. Kaksi mahtavaa kahden ja puolen tonnin painoista ilmatorjuntaohjusta
ampaisi matkaan, kiihtyi kolmen ja puolen Machin nopeuteen ja toinen niistä
osui. Kahdensadan kilon taistelukärki silpoi U-2:n 22 000 metrissä. Majuri
Andersonista tuli Kuuban ohjuskriisin ensimmäinen kaatunut.
.jpg) |
| Neuvostoliiton raskaat IT-patterit Kuubassa 1962. Kuva: Wikipedia |
Tämä kuumensi
tunnelmaa merkittävästi. Amerikkalaiset tiesivät, ettei kuubalaisia oltu voitu
ehtiä kouluttaa hienostuneen ilmatorjuntajärjestelmän käyttöön, joten U-2 oli
tullut neuvostoliittolaisten alasampumaksi kolmannen valtion maaperällä. John
F. Kennedyn veli, Yhdysvaltain oikeusministeri Robert F. Kennedy ilmoitti
Neuvostoliiton suurlähettiläs Anatoli Dobryninille, että Neuvostoliitto oli
juuri aloittanut verenvuodatuksen. Yhdysvaltain asevoimien esikunta esitti
jälleen presidentti Kennedylle ohjusalustojen pommittamista heti
aamunkoitteessa.
Yhdysvaltain
merivoimat toteenpani Kuuban merisaarron. Aamupaivällä 25. lokakuuta säiliöalus
Bukarest ajoi itsepintaisesti läpi US Navyn pysäytysyrityksistä huolimatta.
Karanteenimääräyksen mukaan merivoimien oli tarkastettava, ettei Kuubaan
kulkevilla aluksilla ollut lastinaan hyökkäysaseita
(offensive weapon). Sen tulkittiin
tarkoittavan suuria ydinohjuksia, ja tovin alusta tarkkailtuaan upseerit
totesivat, ettei säiliöaluksella ollut kykyä kuljettaa sellaisia ja sen
annettiin jatkaa perille tarkastamatta sitä. Iltapäivällä libanonilainen
rahtialus Marucla ajoi niin ikään
kohti Kuubaa saartirankaan läpi ja se pysäytettiin. Alus oli puoluettomaan
maahan rekisteröity, mutta kuljetti Neuvostoliiton tilauksesta rahtia Riikasta
Havannaan. Maruclan kreikkalainen kapteeni
antoi amerikkalaisten tarkastaa aluksensa ja sen rahdin todettiin olevan
kuorma-autoja, niiden varaosia sekä rikkiä, joten tämänkin aluksen sallittiin
jatkaa matkaa.
Vasili Arkhipovin erehdys
Pinnan alla asiat
eivät olleet yhtä selkeitä. Osa operaatio Anadyriä oli operaatio Kama, jonka
tavoitteena oli perustaa Marielin satamaan Kuubassa neuvostoliittolainen
ydinsukellusvenetukikohta. Operaation alkuosana neljä dieselkäyttöistä mutta
ydinkärkisillä torpedoilla aseistettua Projekti 641- eli NATO-koodilla Foxtrot- luokan hyökkäyssukellusvenettä
lähti 1. lokakuuta kohti Karibianmerta.
Sukellusveneet
eivät olleet olleet yhteydessä Neuvostoliittoon suurimman osan matkaansa
eivätkä ilmeisesti tienneet merisaarron tarkoitusta. Koko operaation
tarkoituksen taas tiesi yksin sukellusveneviirikön päällikkö. Yhdysvaltain
merivoimat oli asettanut tehtävään vahvoja sukellusveneentorjuntavoimia, mm.
tarkoitukseen varustetun lentotukialus USS Randolphin
ja 11 hävittäjäalusta. Yksi niistä, USS Cony,
havaitsi sonarillaan jotain noin klo 17 ja lähestyi tutkimaan. Löydös oli
sukellusvene B-59. Oli lauantai, 27. lokakuuta tiikerin vuonna 1962.
 |
| Projekti 641- eli Foxtrot-luokan sukellusvene. Kuva: Haze Gray |
Kohde
tunnistettiin sukellusveneeksi ja sille morseettiin kaikuluotaimella viesti I D
K C A, joka on kansainvälinen merkki, käsky nousta sukellusveneellä pintaan.
B-59 ei reagoinut, joten USS Cony ajoi
lähemmäs ja pudotti veteen viisi merkinantosyvyyspommia. Ne ovat pieniä,
joidenkin satojen grammojen räjähdyspanoksia joiden voima ei riitä
vahingoittamaan sukellusveneitä, mutta räjähdyksen ääni kantaa veden alla
kuuluvasti ja ilmaisee sukellusveneelle että se on havaittu.
B-59:n päällikkö,
kommodori Valentin Savitski luuli amerikkalaisten syvyyspommittavan hänen
venettään. Räjähdyksen paineaalto sai aluken runhgon kumisemaan. Sukellusvenepäälliköillä
oli oikeus toimia itsenäisesti, ilman käskyjä Moskovasta, mikäli heidän
venettään vastaan hyökättiin ja Savitski päätteli sodan syttyneen. Vaikka
sukellusvene ei ollut ollut yhteydessä Moskovaan, se toisinaan kykeni
kuuntelmaan amerikkalaisia uutislähetyksiä ja he olivat kuulleet Kuubaan
sijoitetuista ydinohjuksista, amerikkalasiten aggressiivisesta vastareaktiosta
ja että samana päivänä amerikkalainen vakoilukone oltiin ammuttu alas Kuubassa
(majuri Rudolf Andersonin U-2F noin klo 12). Hänen ohellaan aluksen polttiinen
komissaari Ivan Maslennikov oli samaa mieltä. Sota oli syttynyt. Savitski
päätti taistella. Vihollisaluksia oli hydrofonien mukaan paikalla enemmänkin,
joten Savitski päätti käyttää kovaa asetta: kymmenen kilotonnin ydinkärjellä
ladattua torpedoa. Molemmilla miehillä oli ohjusavain, joista molempia tuli
käyttää ydinkärjen viritysjärjestelmän aktivoimiseen. Mutta aluksella oli
tavanomaisuudesta poiketen kolmaskin upseeri, jolla oli toimivalta ydinaseen
virittämiseen, sukellusveneviirikön esikuntapäällikkö kommodori Vasili
Arkhipov.
Ydinaseen
virittäminen edellytti nyt kaikkien kolmen ylimmän upseerin yksimielisyyttä, ja
Arkhipov oli erimielinen. Hän huomautti, että mikäli amerikkalaiset todella
yrittivät upottaa sukellusveneen, syvyyspommitus olisi selvästi ankarampaa kuin
muutama heidän kuulemansa räjähdys. Arkhipov oli varma, että ne olivat
merkinantopanoksia. Hän vaati yhteydenottoa Moskovaan ennenkuin sallisi
virittää torpedon. B-59:n olisi joka tapauksessa pintauduttava pian lataamaan
akkujaan, monen päivän sukellus oli syönyt ne melkein tyhjiin. Samoin kylmille
pohjois-Atlantin vesille suunnitelllun veneen ilmastointilaitteet olivat
pettäneet lämpimissä Karibianmenren vesissä ja ilman hiilidioksidipitoisuus oli
pitkästä sukelluksesta johtuen vaarallisen korkealla. Juuri nämä olosuhteet
saattoivat vaikuttaa Savitskin harkintaan yllättävässä ja piinaavassa
tilanteessa. B-59 nousi pintaan amerikkalaisen hävittäjäviirikön läheisyydessä.
Dieselmoottorit käynnistettiin ja upseerit nousivat torniin viestilamppu
mukanaan. B-59 ilmoittautui USS Conylle
ja otti yhteyden Moskovaan. Amerikkalaiset eivät yrittäneet nousta laivaan, ja
pian B-59 muutti kurssinsa itään, poispäin Kuubasta. Vain B-59:n miehet
tiesivät kyydissä olleen ydintorpedon, ja miten lähellä sen käyttö oli ollut.
 |
| Vasili Arkhipov. Kuva: The Guardian |
Lokakuun 27:n aamuna vastakkaisella valtamerella, Tyynellä merellä, käytiin toinen jännitysnäytelmä. Yhdysvaltalainen U-2 –vakoilukone lensi vahingossa Neuvostoliiton alueelle, Tsukstsien niemimaan eli Neuvostoliiton itäisimmän pisteen yli. Neuvostoliiton ilmapuolustus havaitsi sen ja lähetti torjuntahävittäjät kohtaamaan maalinsa. Yhdysvaltain ilmapuolustus NORAD puolestaan havaitsi nämä hävittäjät ja lähetti Beringinmerelle omat F-102 torjuntahävittäjänsä, jotka oli aseistettu ydinkärkisillä AIM-2 Genie-ilmatorjuntaraketeilla. U-2 kuitenkin ehti palata USA:n ilmatilaan ennenkuin Wrangelsaarelta nousseet hväittäjät ehtivät tavoittaa sen. Puolustusminsiteri Robert McNamara valahti vitivalkoiseksi kuullessaan asiasta ja karjui ”Ymmärrättekö, että tämä tarkoittaa sotaa Neuvostoliiton kanssa?”. Samana iltapäivänä Yhdysvaltain merivoimien RF-8A lensi matalalla kuubalaisen tykkiaseman yli ja sai osuman 37 mm ilmatorjuntakranaatista. Se kuitenkin kykeni palaamaan vauroituneena lentotukialukselle. Tilanne alkoi karata hallinnasta. Maailmankello näytti kaksi sekuntia keskiyöhön.
John F. Kennedy
ei mitenkään pyrkinyt peittelemään Yhdysvaltain asevoimien valmistautumista.
Hän todennäköisesti päinvastoin halusi sen olevan mahdollisimman näkyvää.
Hrustsov taas ilmeisesti ei ollut valmistautunut ohjussuunnitelmansa
paljastuvan näin aikaisin ja Kennedyn aggressiivinen vastareaktio tuli tälle
yllätyksenä. Hrustsov vastasi tälle yhtä uhmakkaasti varoittaen, että heidän
merirosvouksena pitämänsä merisaarto voisi johtaa sotaan. Hrustsovin sähkeet
olivat kuitenkin sävyltään hätäisesti kirjoitetun oloisia ja hän toisti niissä
itseään. 27. lokakuuta tiikerin vuonna 1962 Kennedy alkoi epäillä, että
Hrustsov ei lietsonut konfliktitilannetta tarkoituksella. Neuvostojoukkojen
valmiuden nostamisesta Euroopasta ei tullut tiedusteluraportteja. Kennedy oli
oikeassa: Hrustsov ei ollut valtuuttanut amerikkalaiskoneiden alasampumista ja
oli myös kieltänyt Castron joukkoja tulittamasta niitä – mutta sitä
amerikkalaiset eivät tienneet.
Edellisiltana
(26. lokakuuta) Hrustsov oli kirjoittanut Kennedylle kirjeen:
”Herra presidentti, meidän ja teidän ei tule vetää
köydestä, johon olette solmineet sodan solmun, sillä mitä lujempaa vedämme, sitä
tiukemmaksi solmu kiristyy.
...
Siispä, mikäli tarkoitusta kiristää solmua ei ole ja täten tuomita maailmaa
ydinholokaustin katastrofiin, älkäämme vain lakato vetämästä köyttä,
ryhtykäämme toimiin solmun avaamiseksi”
Samassa kirjeessä
Hrustsov ehdotti, että hän kääntäsi Kuubaan matalla olevat asekuljetukset
takaisin, ja Yhdysvallat vastineeksi sitoutuisi olemaan hyökkäämättä Kuubaan
tai olemaan tukematta muita Kuubaan hyökkääviä voimia. Presidentti Kennedyn
kabinetti vastasi kirjeellä, joka annettiin myös lehdistölle, että Yhdysvallat
hyväksyy Hrustsovin ehdotuksen ymmärtäen sen siten, että Neuvostoliitto
ehdottaa kaikkien ohjusasemien purkamista Kuubassa YK:n valvonnassa ja että USA
sitoutuu merikaranteenin purkamiseen sekä hyökkäämättömyyteen Kuubaa kohtaan. Oikeusministeri
Robert F. Kennedy ilmoitti suullisesti Neuvostoliiton suurlähettiläs Dobryninille,
että mikäli ohjuksia ei vedetä Kuubasta, USA tulisi tuhoamaan ne. Hyökkäystä
suunniteltiin lokakuun 29. tai 30. päiväksi. Tarjous oli nyt pöydällä.
Neuvostoliitossa
Hrustsov tiesi asioita, joita USA ei tiennyt: neuvostojoukoilla Kuubassa oli
taktisia ydinohjuksia, kuten 9K52 Luna-M. Amerikkalaisten maihinnousu Kuubaan ja
neuvostojoukkoja vastaan hyökkääminen johtaisi väistämättä niiden käyttöön.
Maailmanlaajuinen ydinsota olisi viimeistään silloin täysin väistämätön. Hän
siksi ilmoitti välittömästi hyväksyvänsä presidentti Kennedyn ehdotuksen, ja
välitti vastauksensa suoraan Radio Moskovan toimitukseen, Politbyroon ohi.
Hrustsov tiesi, että radioasema lähettäisi Hrustsovin vastauksen ”Neuvostoliitto on, rakennustöiden aiemman
keskeyttämisen lisäksi, määrännyt ohjusasemat Kuubassa purettavaksi ja ne
palautettaviksi Neuvostoliittoon...” ja että Yhdysvaltain suurlähetystössä
kuultaisiin se. Presidentti Kennedy päätti hyväksyä Hustsovin ratkaisun, joka
oli nyt levinnyt julki pitkin maailmaa.
 |
| 2K6 Luna Hämeenlinnassa, Suomen Tykistömuseossa. Kuva: Wikipedia. |
Se mitä julkisuuteen ei sanottu, oli että USA oli suurlähettiläs Dobryninille lupautunut myös vetämään omat lyhyen kantaman Jupiter-ohjuksensa Turkista ja Italiasta. Seuraavina päivinä Yhdysvaltain ilmateidustelu vahvisti, että neuvostojoukot toimivat Kuubassa kuten Hrustsov oli määrännyt: kaikki ohjusalustat kalustoineen purettiin ja lastattiin kahdeksaan neuvostoliittolaiseen rahtialukseen. Yhdysvallat jatkoi merikaranteenilinjasa ylläpitoa ja tarkasti ulkoisesti kaikki poistuvat ohjuslaivat 5. ja 9. marraskuun välisenä aikana. Yhdysvallat painosti diplomaattikanavia pitkin Neuvostolittoa poistamaan myös Il-28 –pommikoneensa Kuubasta. Neuvostoliitto suostui tähän 20. marraskuuta, jolloin Yhdysvallat purki merisaartonsa. Pommikoneet purettiin, lastattiin kolmeen rahtilaivaan ja lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon 5.-6. joulukuuta tiikerin vuonna 1962. Yhdysvallat purki Jupiter-ohjusasemansa 1. -14. huhtikuuta jäniksen vuonna 1963. Viestiyhteyksien ja käänöstyön hitaus johti Washingtonin Valkoisen Talon ja Moskovan Kremlin välisen suoran puhelinyhteyden, Punaisen linjan, perustamiseen, jotta Yhdysvaltain presidentti ja Neuvostoliiton NKP:n pääsihteeri (joka oli maan johtajan virallinen titteli) voisivat keskustella suoraan keskenään.
 |
| Majuri Rudolf Anderson. Kuva: Military.com |
Ja niin Kuuban
ohjuskriisi oli päättynyt. Majuri Rudolf Anderson jäi sen ainoaksi kaatuneeksi
(11 muuta menehtyi kiivaan tiedustelulentotoiminnan aikana onnettomuuksissa).
Maailma oli saanut muutaman onnekkaan sattuman ja Vasili Arkhipovin kylmien
hermojen ansiosta laina-aikaa.
Lähteet:
https://history.state.gov/milestones/1961-1968/cuban-missile-crisis
https://www.britannica.com/event/Cuban-missile-crisis
https://www.history.com/topics/cold-war/cuban-missile-crisis
https://nsarchive2.gwu.edu/coldwar/interviews/episode-21/graybeal3.html
https://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2008/10/12/AR2008101202008.html
https://airandspace.si.edu/support/wall-of-honor/hon-sidney-n-graybeal
https://web.archive.org/web/20130222100942/http://www.afgsc.af.mil/news/story.asp?id=123323100
https://www.wyzant.com/resources/lessons/history/hpol/jfk/cuban/
https://web.archive.org/web/20100922220852/http://battleshipcove.org/news-boarding-marucla.htm
https://globalzero.org/updates/57th-anniversary-of-the-cuban-missile-crisis/index.html
https://www.pbs.org/wnet/secrets/the-man-who-saved-the-world-about-this-episode/871/
https://history.state.gov/milestones/1961-1968/cuban-missile-crisis
https://www.wearethemighty.com/mighty-history/b-59-submarine-crimson-tide/
https://www.youtube.com/watch?v=YJSrp_P6Bjo
https://scaaonline.com/hall_of_fame/major-rudolf-anderson-jr/
https://peacenews.info/node/10005/editorial-man-who-saved-world
https://news.usni.org/2012/10/21/forgotten-missiles-cuban-missile-crisis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti