Convair B-36 Peacemaker - Lajinsa viimeinen

Peacemakerin tarina on saatavissa kuunnelmana.

Mannertenvälisten pommittajien tarina alkaa Britannian taistelusta syksyllä 1940. Tuumamittaisten maiden kabineteissa odotettiin viskilasi syrjällään, iskisikö Luftwaffe, Hitlerin moukari, saarivaltion upoksiin. Britannian romahtaminen estäisi USA:n armeijan ilmavoimia iskemästä Euroopan sydämeen, sillä 40-luvun alun raskaimmatkaan pommikoneet eivät jaksaisi lentää pommi- ja polttoainekuorman kanssa Atlantin yli ja takaisin sitten millään keinolla. Tämä olisi sulkenut Yhdysvallat Euroopan sotanäyttämöltä kokonaan, ja sitä Franklin Delano Roosevelt ei voinut sallia.

Armeija lähetti tarjouspyynnön lentokonetehtaille huhtikuussa 1941. Siinä vaadittiin 720 km/h huippunopeutta, 440 km/h matkalentonopeutta, 14 000 metrin lentokorkeutta ja 12 000 kilometrin toimintasädettä – vaatimuksia, joiden täyttymisestä ei Suomen välirauhan aikaan voitu edes haaveilla. Moisia lukemia ei saavutettu ennen suihkuajan aamunkoittoa. Tämä kävi selväksi jopa armeijalle, joka kohtuullisti vaatimuksiaan. Niistä tärkeimmäksi jäivät 6400 kilometrin toimintasäde ja 12 000 metrin lentokorkeus. Toimintasäde oli tarpeen Saksan kurittamiseksi Atlantin takaa, ja lentokorkeus ilmatorjuntatykkien välttämiseksi – moiseen korkeuteen rautaa kykeni myskimään ainoastaan 12,8 cm Fliegerabwehrkanone 40, jotka hapankaaleilla olivat harvassa.

Koneesta olisi tulossa jättimäinen. Siksi vain kaksi yhtiötä, suuriin koneisiin erikoistuneet Boeing ja Consolilated, vastasivat tarjouspyyntöön. Näistä Consolilatedin Peacemakeriksi nimeämä tarjous valittiin lokakuussa 1941, ja työ saattoi alkaa. Ironisesti intendentuuritunnuksen B-36 saaneen konetyypin kehitystä hidasti USA:n liittyminen toiseen maailmansotaan, sillä armeija vaati Consolilatedia keskittymään B-24 –pommikoneiden tuotantoon, joita rintamille kaivattiin kipeästi. Ensimmäinen täysikokoinen malli valmistui heinäkuussa 1942, mutta jo kuukauden päästä projekti siirretiin Kaliforniasta Teksasin Fort Worthiin, mistä seurasi useamman kuukauden viivästys. Pian tämän jälkeen Consolilated muutti pyrstörakennetta käyttämään yhtä sivuvakaajaa kahden asemasta, mikä hidasti kehitystä edelleen neljällä kuukaudella. Koneen mittasuhteet alkoivat tulla kuitenkin ilmeisiksi: tämä muutos vähensi koneen painoa yli 1700 kilolla.

Alunperin laskutelineet suunniteltiin yksipyöräisiksi, mikä johti naurettavan suureen rengaskokoon  ja hirvittävään pintapaineeseen. Renkaalla oli korkeutta lähes kolme metriä, leveyttä vajaa metri ja painoa 600 kiloa. Prototyyppivaiheen jälkeen renkaat korvattiinkin nelipyöräisillä teleillä. Tämä muutos myös pudotti laskutelineiden painoa lähes 700 kilolla. Läskien kaavinta muodostuikin Peacemakerille hyvin tyypilliseksi operaatioksi. Pikanttina sivujuonteena Peacemakerissa kokeiltiin myös telaketjulaskutelinettä. Consolilated Aircraft Corporation yhdistyi 1943 Vultee Aircraftiin. Firmojen hankalat nimet yhdistettiin myös, sujuvammaksi Convairiksi.

Prototyypissä ei vielä ollut erillistä ohjaamokupua. Kokoero B-29:ään on hyytävä.

Convair Peacemaker olisi nykypäivänäkin suurimpien lentokoneiden joukossa. Prototyypin ensilentopäivänä, elokuun kahdeksantena 1946, se oli gargantuaaninen. Siipien kärkiväli on yli 70 metriä, eli sen alle mahtuisi koko B-29, Peacemakerin edeltäjä. Samaten Peacemakerin tyhjäpaino 75,5 tonnia on 15 tonnia suurempi, kuin B-29:n suurin lentoonlähtöpaino. Siiven paksuus on juuressa 2,3 metriä, ja sen sisällä on kulkusilta moottoreihin.  Siipipinta-ala 443,5 neliömetriä on suurempi, kuin nykyisillä C-5 Galaxy –rahtikoneilla.  Valtava siipi tuottaakin huimat määrät nostetta, jonka ansiosta Peacemaker lensi korkeammalla kuin aikakautensa hävittäjät, ja lakikorkeudessaan 12 000 metrissä se oli erinomaisesti käsiteltävissä. Huippu- ja sakkausnopeuksien väliin jää ohuessakin ilmassa lähes 400 km/h. Ensimmäisen sukupolven suihkukoneet harvoin pääsivät näin ylös, ja mikäli pääsivätkin, ne olisivat sakanneet yrittäessään liikehtiä tuliasemaan ja viimeistään ampuessaan.

Neljä pommikuilua imivät sisäänsä 39 000 kg pommeja. Lasti ylitti Lentävän linnoituksen koko lentoonlähtöpainon, ja oli sen hyötykuormaan nähden yli kymmenkertainen.

Peacemakeria ei suunniteltu alunperin ydinpommittajaksi, eikä oltaisi voitukaan, sillä Manhattan-projekti oli aivan liian huippusalainen tätä varten. Amerikkalaiset olivat kuitenkin ottaneet opikseen aikaisempien raskaiden pommikoneidensa ahtaista pommikuiluista, joiden vuoksi ne eivät voineet käyttää yliraskaita suurpommeja. Tästä syystä Peacemakerin kuilut olivat massiivisia, joten amerikkalaiset pääsivät kehittämään rauhassa megalomaanisia megatonniluokan Teller-Ulamin kojeita, vetypommeja. Kerrankin kone antoi tilaa pommille kasvaa rajoittamisen sijaan. Mark 17 –vetypommilla onkin mittaa lähes kahdeksan metriä, halkaisijaa puolitoista ja painoa huimat 19 tonnia, vaikkakin on myönnettävä, että tähän vaadittiin kahden pommikuilun yhdistäminen.

B-36J startissa. Jättiläisen laiska olemus käy ilmi: Kohtauskulma lentoonlähdössä on pieni. Taivaalle lähdettiin herrasmiesmäisesti.

Peacemaker vei mäntämoottoripommikoneiden tekniikan äärimmäiseen huippuunsa. B-29:n tapaan sen puolustuksesta huolehtivat etäkäytetyt, tutkaohjatut tykkitornit. Kahdeksassa tornissa on yhteensä 16 kappaletta 20 mm tykkejä. Jättiläinen vaati moottoreiltaan raakaa voimaa, ja siitä huolehtivat tehokkaimmat mahdolliset murhakullit, mitä saatavilla oli, eli Pratt & Whitney R-4360 Wasp Majorit, joita Peacemakerissa on huimat kuusi. Ampiaisten kuninkaassa on neljä peräkkäistä Wasp-moottorisarjan 7-sylinteristä tähtilohkoa kytkettynä peräkkäin siten, että ne muodostavat pituussuunnassaan spiraalin. Näin kaikki lohkot saivat saman määrän jäähdytysilmaa – tai ainakin niin oli tarkoitus. Peacemakerissa nämä moottorit oli nimittäin asennettu takaperin, sillä tyypillisten vetävien potkurien sijaan Convair asensi koneeseensa työntävät potkurit, joiden halkaisija on hulppea 5,8 metriä. 71-litraiset murhakullit imevät ilmaa remminorsun läpi ja myskivät sen Bendix-Strömberg- ylipainekaasuttimen läpi kansiventtiilien kautta palotiloihin. Täällä Twin spark-sytytys mäjäyttää leikin käyntiin, ja tuloksena on 3800 hevosvoimaa pelkkää rakkautta.

Aikakauden tetraetyylilyijyllä maustettu lentobensiini tiivistää lyijyoksidia erityisesti kylmästarteissa ja tyhjäkäynnillä pitkin palotilaa, mikä tukkii helposti sytytystulppien kärkivälin. Munattu kylmästartti saattoi johtaa kaikkien tulppien vaihtoon, mitä erityisesti Alaskan tukikohtien mekaanikot tekivät varmasti mielellään. Tulppia on nimittäin yhdessä Peacemakerissa 336, eikä kone mahtunut yhteenkään olemassaolevaan hangaariin. Myös tykkien rekyylillä oli pahana tapana rykiä johdotukset ja elektroniputket sijoiltaan.

Työntöpotkurirakenne valittiin suuren lakikorkeuden saavuttamiseksi. Tällä järjestelyllä siivestä saadaan lähes puhdas, kun moottorikotelot eivät ole häiritsemässä sen profiilia. Haittapuolena potkurien hyötysuhde laskee kymmenisen prosenttiyksikköä, mikä johti pitkiin lähtökiitoihin ja polttoainekulutuksen kasvuun. Lisämausteena potkurit tuottavat matalataajuisen resonanssiäänen, joka raapi maanpintaa hyvin vaikuttavasti.

Takaperin asennettu moottori teki Convair Peacemakerista myös hengenvaarallisen. Wasp Major on suunniteltu vetäväksi moottoriksi, jolloin potkurivirtaus imee ilmaa lohkojen välistä, lämmittää sen ja syöttää moottorin takaosassa olevaan ahtimen imuaukkoon, mistä se päätyy kaasuttimelle. Peacemakerissa ilmavirran kulkusuunta on päinvastainen, eli kaasutin saa kylmää ilmaa. Tästä syystä ilmankosteus alkaa tiivistyä kaasuttimen kurkkuun, missä on aina pieni alipaine. Kurkku alkaa kuristua pikkuhiljaa yhä enemmän, mikä taas rikastaa ilma-polttoaineseosta. Lopulta kaasuttimen läpi kulkee lähinnä pelkkää polttoainehöyryä, mitä sylinterin ilmamäärä ei riitä polttamaan, mutta höyry imee lämpöä sylinterin seinistä. Kuuma bensiinihöyry päätyy pakosarjaan, missä se kohtaa sinne vuotavaa happirikasta ilmaa. Seurauksena on hirvittävä jälkisytytys, mikä usein johti pakosarjan palamiseen puhki. Tällöin liekki pääsi alumiini-magnesiumseoksisiseen siipisalkoon, joka lähti leikkiin silkasta sympatiasta. Loput voitte arvata. Tällä tavalla Yhdysvallat menetti ensimmäistä kertaa ydinaseen.

Peacemakerit aloittivat palveluksensa USA:n ilmavoimissa 1948, jolloin ydinasekaukaloiden poliittinen luonne alkoi näkyä. Teknillisessä mielessä Peacemaker oli käytännöllisesti jo vanhentunut, sillä natsien suihkukoneet olivat heittäneet ilmailua ainakin kaksi sukupolvea eteenpäin. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut: ensimmäinen superpommittaja, B-29, jolla ensimmäiset atomipommit oli pudotettu, oli ollut tässä tehtävässään suorituskykynsä äärirajoilla ja tehtävä oli onnistunut vain ehdottoman ilmaherruuden ansiosta. Ydinaseluokan suihkupommittajien kehityskaari oli vasta alkumetreillä, eikä valmista voitaisi odottaa vielä vuosikymmeneen. USA:n laivasto vastusti kallista Peacemakeria ankarasti, eikä täysin aiheetta; laivastolla oli kyky pudottaa lyhyen kantaman suihkupommittajilla ydinpommeja lähes mitä tahansa vihollista vastaan, ja katsoi Peacemakeriin haaskattujen rahojen olevan pois tukialusten rakentamisesta. Kohtalon ratkaisi lopulta vasta armeijasta itsenäistyneet USA:n ilmavoimat, jotka halusivat itsenäistä strategista ydinpommituskykyä. Tähän kongerssi lopulta myöntyi, Convarilta puolustusministeriksi siirtyneen Louis Johnsonin myötävaikutuksella. 

B-36B:ssä ei ollut suihkumoottoreita. Lihava siipiprofiili näkyy selvästi.

Peacemakereita alkoi virrata taivaalle, ja konetyypin kehitys jatkui. Versio B-36D sai siipiensa alle tähtimoottorien ohella neljä General Electric J47 –suihkumoottoria. Aksiaalikompressoriset suorat suihkumoottorit pukaksivat kukin 26 kN työntövoimaa. Moottoreita oli siis yhteensä kymmenen, mikä johti lempinimeen ”six turning and four burning”. Tämä moottorimäärä on sarjatuotantokoneiden ennätys. Suihkumoottoreita käytettiin lentoonlähdössä, mutta niiden lisäämiseen oli erityinen syy:  Pelkillä mäntämoottoreilla Peacemakerin lentonopeus oli rapiat 370 km/h, mikä ei riittänyt pakenemiseen koneen omalta aseelta, vetypommilta. Kone jäi paineaallon vaikutuspiiriin. Niinpä suihkumoottoreilla myskäistiin nopeutta 670 km/h, mikä nippa nappa riitti. Matkalennon aikana suihkumoottorikehdot suljettiin suojakoteloilla, mikä vähensi ilmanvastusta ja suojasi moottoreita ilmavirralta. Moottoreiden yhteisteho vastasi 40 000 hevosvoimaa.

Peacemaker vaati miehistöltään paljon. Se kykeni pysymään ilmassa yli 40 tuntia yhteen menoon, mikä sai karskeimmankin siipiveikon hajoamaan. Miehistöä  riittikin: Lentäjä, perämies, kaksi suunnistajaa, pommittaja, radisti, tutkaupseeri, kaksi elektroniikkaupseeria ja viisi ampujaa, yhteensä 15 sielua. Heitä varten Peacemakerissa on kaksi paineistettua huonetta, eli ohjaamo ja perätila, jotka on yhdistetty toisiinsa pommikuilujen yli kulkevalla paineistetulla tunnelilla. Ryömiminen katsottiin vanhojen käppyröiden höpötykseksi, joten tunnelissa kulki köysirata vaunuineen, jota pitkin  aviaattorit kulkivat asioillaan.

Ilmatorjuntaohjusten kehitys teki 50-luvun alussa kuitenkin pommikoneiden tykkitorneista pitkälti tarpeettomia, joten Peacemaker kävi läpi kaikkiaan kolme Featherweight-ohjelmaa, joissa tykkitornit ja ampujat poistettiin yhtä lukuunottamatta. Samalla hylättiin koneeseen kehitetyt parasiittihävittäjät, joilla Peacemaker olisi muutettu lentäväksi lentotukialukseksi. Höyhenenkevyet 190-tonniset Peacemakerit kellottivat 17 000 metrin lentokorkeuksia.

Homma alkoi karata käsistä atomiajan huipulla 1950-luvun alkupuolella. Yhdestä Peacemakerista rakennettiin kirjaimellisesti ydinpommittaja: NB-36H:n kyydissä oli ilmajäähdytteinen ydinreaktori, jonka tuottamalla kuumalla ilmalla oli tarkoitus ajaa koneen mäntiä ja turbiineja. Ikkunat vaihdettiin 10 tuuman paksuisiksi lyijylaseiksi.  Ohjaamo oli 11 tonnin painoinen lyijyllä ja kumilla eristetty kaukalo. Koneella lennettiin 215 tuntia, joista 89 reaktori oli aktiivisena. Maailman pelasti moiselta epäsikiöltä lähinnä mannertenvälisten ydinohjusten kehitys.

NB-36H. Huomaa "konventionaalinen" nokka.

Convair Peacemaker oli kirjaimellisesti dinosaurus jo syntyhetkellään. Se on edelleen massiivisin sarjatuotettu mäntämoottorilentokone, ja tämä ennätys tulee olemaan pysyvä. Se on myös mäntävetoisista pommikoneista vihoviimeinen. Suihkumoottorit olivat tehneet Peacemakerista vanhentuneen jo ennen ensimmäisenkään koneen rullaamista taivaalle. Peacemaker oli kuitenkin ainoa vaihtoehto ylläpitää ydinpelotetta 1940-luvun tekniikalla, sen kehittämisestä puhumattakaan. Yhtä massiivista suihkupommittajaa saatiin odottaa lähes kymmenen vuotta, eikä tämä B-47 edes kyennyt peittoamaan Peacemakeria kuin nopeudessa. Siihen vaadittiin B-52, pommikoneiden kuningas. Nämä Stratofortressit alkoivat vallata taivasta kesällä 1955. Viimeinen, 384:s Peacemaker rullattiin ulos Teksasissa heinäkuussa 1954. Koko laivasto kotiutettiin helmikuuhun 1959 mennessä. Samalla päättyi tähtimoottoreiden tarina, jotka olivat hallinneet taivasta puoli vuosisataa. Se kuului nyt turbiineille.