Blackbirdin tarina on saatavissa kuunnelmana |
Mustarastaan tarina alkaa tavallaan Sputnikin lennosta vuonna 1957. Kansainvälistä piipittävällä alumiinimelonilla ei sinänsä ole suoraan mitään tekemistä titaanipetomme kanssa. Neukkulainen rakettitekniikka oli kuitenkin kehittynyt vauhdilla, ja tavallaan yllättänyt USA:n housut kintuissa. Oli ilmeistä, että olisi vain ajan kysymys, milloin Neuvostoliitto kehittäisi ilmatorjuntaohjuksen, jolla voitaisiin pudottaa vakoilulentoihin käytetyt U-2:t. Näin kävikin: S-75 Dvina tuli palveluskäyttöön jo samana vuonna. Lähes kahden ja puolen tonnin painoinen tikka myskäisi 200 kg:n taistelukärjen 25 000 metrin korkeuteen ja kolmen ja puolen Machin nopeuteen. Lännessä NATO-koodilla SA-2 tunnettu ohjus pudotti Gary Powersin ohjaaman U-2:n vapunpäivänä 1960, ja kylmä sota otti oitis lämpöjä päälle.
CIA perusti ratkaisuksi Oxcart-ohjelman syksyllä 1957.
Lentokonetehtailta pyydettiin tarjouksia, joista pian valikoitui jatkoon
Lockheed, joka oli aikaisemmin alittanut budjetit ja aikataulut hyvin
suorituskykyisten F-104 Starfighter- hävittäjän ja U-2- vakoilukoneen kohdalla.
Ihme tämä ei ollut, sillä Kelly Johnsonin Skunk Works oli nimenomaan raakaan
insinöörityöhön ja hämäriin projekteihin keskittynyt laboratorio. Haisunäädät
tuottivat joukon luonnoksia, jotka numeroitiin Archangel-1:stä 12:een.
Alunperin A-10 julistettiin voittajaksi, mutta CIA aavisti jälleen oikein, että
Neuvostoliitto kehittäisi tutkatekniikkaansa yhtä tarmokkaasti, kuin
rakettejaan. Speksejä siis muutettiin, ja vaadittiin tutkapinta-alan
pudottamista 90%:llä. Näin jatkoon jalostui kaksoisperäsiminen A-11 ja sen
jatkokehitelmä A-12.
Koneen
lentonopeudeksi vaadittiin 2000 mph, eli rapiat 3200 km/h. Tässä nopeudessa
ilmakehän kitka kuumentaa koneen takaosankin 230 asteeseen; tuulilasia
korventaa jo 340 astetta ja moottorikehtoja 510. Alumiiniseoksilla on tässä
vaiheessa enää hyvin vähän ominaisuuksia jäljellä: sulamispisteeseenkin on enää
satakunta astetta matkaa, ja korkean lämpötilan hypereutektiset silumiinitkin
alkavat pehmetä yli 370 asteen lämpötiloissa. Raekoko alkaa kasvaa kiinteässä
faasissa, mikä laskee myötörajaa ja väsymislujuutta. Kone oli pakko rakentaa
lähes kokonaan titaanista, jonka työstäminen oli 60-luvun alussa täysi
mysteeri. Lockheedilla otettiinkin vasara käteen, ja ryhdyttiin yrityksen ja
erehdyksen taktiikkaan.
Tuloksia tulikin roppakaupalla. Havaittiin, ettei hitsattuja
titaaniosia voitu pestä kuin tislatulla vedellä, sillä kloori tunkeutui
hitsisaumaan ja aiheutti pistekorroosiota; 60-luvulla yleiset
kadmiumpäällysteiset pikaterästerät tekivät samaa. Ratkaisu oli tehdä uudet
terät – titaanista. Titaanin metallurgisesti heikko laatu tuotti jatkuvia
murheita. Lockheed hylkäsi 80 % toimitetusta materiaalista kontaminaation
takia. Jotta Skunk Worksin insinöörit eivät olisi päässeet liian helpolla,
titaania on koneen massasta noin 85 %, lopun ollessa pääsiassa polymeerikomposiitteja.
Pikanttina lisämausteena tutkaheijastetta tuli rajoittaa, mihin käytettiin
asbestiin sidottua ferriittiraudan ja piin laminaattia. Tuulilasit ovat
ultraäänihitsauksella runkopalkkeihin kiinnitettyä kvartsilasia.
Korkeat lämpötilat tuovat tunnetusti mukanaan
lämpölaajenemista. Runkopaneeleissa on siksi välykset, ja kone falskaakin
kentällä seisoessaan selvästi. Runko pitenee lennossa useita tuumia, mikä on
pääsyitä erikoiseen polttoaineratkaisuun. Täysin tiivistä, rungon kanssa elävää
polttoainejärjestelmää ei nimittäin kertakaikkiaan osattu tehdä. Suuret lohkot
siipien pintakerrosta ovat aaltopeltiä – sikäli kun titaaniohutlevyä nyt
pelliksi kehtaa sanoa. Jokatapauksessa aerodynaamikkojen suureksi kauhuksi
rakenteessa on yhtäläisyyksiä 20- ja 30-luvun Junkerseihin. Kuumuudessa
aaltorakenne kuitenkin painuu haitarimaisesti muotonsa säilyttäen kansaan,
toisin kuin sileä ja jäykkä pinta, johon tulisi pakosta vetelyjä.
Ohjaamo oli melkoinen pätsi. Laskeutumisen jälkeen luukusta
mitattiin yli 300 asteen lämpötiloja. Ohjaamoa jäähdytettiinkin pumppaamlla
polttoainetta ohjaamokehdon läpi. Runkopalkit olivat monissa paikoissa
harvassa, joten ohuisiin ja väleiltään löysiin runkopaneeleihin maalattiin
punaisia raitoja osoittamaan, mihin mekaanikot ylipäätään saivat koskea,
etteivät olisi vahingossa vääntäneet niitä mutkalle. Koneet maalattiin mustaksi
osin sen takia, että mustan kappaleen lämpösäteily on suurinta, eli ne
jäähdyttävät näin säteilemällä itseään tehokkaimmin. Lisäksi musta väri toimii
hyvänä naamiovärinä öisin. Täten ne saivat myös nimensä Blackbird –
mustarastas.
Miten tämä keksintö sitten poljettiin matkaan? Blackbirdin
sydämenä ovat sen kaksi moottoria, malliltaan Pratt & Whitney J58. Moottori
kehitettiin alunperin laivaston lentoveneitä (!) varten, mutta näiden
suunnitelmien kuivuttua kokoon se uudelleenkehitettiin yliäänimurhakulliksi.
Kyseessä on
yksivaiheinen aksiaalinen suora suihkumoottori eli turbojet, jonka kompressori
on 9-vaiheinen ja turbiini kaksivaiheinen. Rakenteessa on erikoisuus: vaikka
moottorissa ei ole erillistä ohivirtausvaihetta turbofanin tapaan,
kompressorista on 6 ohivirtauskanavaa jälkipolttimelle. Tässä mielessä se
yhdistää suihkumoottorin ja patoputkimoottorin eli ramjetin ominaisuuksia.
Viileämpi ohivirtausilma oli välttämätöntä suihkuputken ja suuttimen
jäähdyttämiseksi . Näin myös jälkipoltin saa ilmaa turbiinin lisäksi
ohivirtauskanavista. Työntövoimaa tulee kuivana 110 ja jälkipoltolla 150
kilonewtonia pannua kohti. Polttokammio on kahdeksan liekkikannua yhteisessä
ilmakanavassa. Liukuva nokkakartio
hidastaa sisäänvirtaavan ilman noin 0,4 Machiin, mistä sitä on lämpövoimakoneen
hyvä kiihdyttää: suuri massavirta ja suuri kiihtyvyys tuovat kaavalla F = ma
lujasti voimaa.
Kompressori piti
rakentaa materiaalista, jolla on suuri korkean lämpötilan lujuus ja
virumiskestävyys. Jos mielessänne on
nikkeli, ette erehdy. Lejeerinki on Waspaloy, eli 58 % nikkeliä, 19 % kromia,
13 kobolttia, 4 molybdeenia ja loput kaikkea muuta. Liekkikannujen seinämät ja
liekinpitimet vuorattiin keraamisellä palomuurilla. Moottorin jatkuva lämpötila
jälkipolttokanavassa on 1760 astetta, ja testipenkissä suoraa huutoa rykivä
helvetinkone hehkuu keltaisena.
Blackbirdin noustessa rakkautta hehkuva timanttilieska ei synny
tyhjästä: voimakkaasti ylisooniseen
virtaukseen syntyy seisovia shokkiaaltoja, Machin timantteja.
Blackbird ja Machin timantit. Nokkakartoiden ja rungon kulma paljastaa Blackbirdin kohtauskulman vaakalennossa. |
Suurissa nopeuksissa tapahtuu aina outoja. J58:n tapauksessa
sen toimintaperiaate muuttuu, kun yhä nopeammin virtaava kaasu sen sisuksissa
saa sen toimimaan patoputkimoottorin tavoin. Transitionopeus on noin kaksi
Machia. Tällöin työntövoimaa tuottava virtaus alkaa siirtyä korkeapaineisesta
moottorin ydinosasta sen matalapaineisempaan vaiheeseen. J58 ylläpitää tällöin
kaasugeneraattorin eli turbiinin kierrokset tapissa ja pumppaa polttoainetta
täyttä häkää, mutta työntövoimaa tämä suhteellisen hidas suihkuvirtaus ei enää
juuri tuota. Nopeudessa 2,2 Mach se tuottaa noin 76 % työnnöstä, mutta yli 3
Machissa enää 17,6 %. Lopusta huolehtii patoputkimaisesti toimiva jälkipoltin,
joka imee ilmansa turbiinin ohi.
Sitten se polttoaine. Suuri lämpötila ja matala ilmanpaine
ovat jo itsessään polttoaineelle melkoinen päänsärky, sillä tällöin höyrynpaine
kasvaa ja tankit alkavat täyttyä polttoainehöyrystä, joka taas on ilman kanssa
syttymiskelpoinen seos. Blackbirdin lämpölaajenemisesta aiheutuvat
tiiviysongelmat eivät auttaneet asiaa. Siksi Blackbirdille kehitettiin oma
polttoaineensa, JP-7. Se on siitä erikoinen polttoaine, että se ei ole
tislaustuote, vaan seos sellaisia hiilivetyseoksia, joissa on alhainen herkästi
höyrystyvien jakeiden osuus. Kemiallisesti JP-7 on seos alkaaneja,
sykloalkaaneja, tetraliineja, hiilifluorideja, naftaliineja ja
alkyylibentseenejä. Sen höyrynpaine on niin matala, että moottorit täytyy
startata erillisellä trietyyliboraaniruiskutuksella – palamisen alettua lämpöä
ja painetta on riittävästi, jotta JP-7:kin palaa. Samaten jälkipoltin täytyy
erikseen käynnistää sillä, joten pilotin oli oltava tarkkana, että
starttipanokset riittivät. Lennolla nimittäin jouduttiin ilmatankkaamaan useita
kertoja, jolloin Blackbirdin oli hidastettava ja sammutettava jälkipolttimensa,
ja sitten käynnistettävä ne uudelleen jatkaessaan operaatiotaan. Blackbird
hörppi polttoainetta noin 20 tonnia tunnissa.
A-12:n tuotanto alkoi Kalifornian Burbankissa 1960, mistä
ensimmäinen yksilö vietiin neitsytlennolleen Groom Lakeen huhtikuussa 1962.
Kyllä, se on Area 51. Huolimatta tiiviistä tuulitunnelitestauksesta koneen
lento-ominaisuuksista ei oltu lainkaan varmoja. Siivilleen se kuitenkin nousi,
ja yliääninopeuksiin jo seuraavalla viikolla. 1963 yksi 12:sta tilatusta
koneesta syöksyi maahan Utahin Wendowerissa. Tässä vaiheessa projektin
salaisuus alkoi astua mukaan kuvioon.
CIA ilmoitti maahansyöksyneen koneen olleen F-105 -hävittäjä, ja paikallista sheriffiä ja maahansyöksyä todistanutta perhettä
uhattiin vakavilla seurauksilla, jos nämä eivät vaikenisi tapauksesta.
Uhkauksia voideltiin 25 000 dollarin käteislahjuksilla lärviä kohti; summa
vastasi 60-luvulla useamman vuoden palkkaa. Myös tukikohdan vartiomiehille
maksettiin ruhtinaallinen tuhannen dollarin kuukausipalkka, majoitus oli
ilmaista ja keittiötä pyörittivät Las Vegasista tuodut kokit mehevine
kattauksineen.
Yhteensä A-12 –ohjelmassa rakennettiin 18 konetta: 13
Blackbirdiä, kolme F-12-hävittäjäprototyyppiä ja kaksi miehittämätöntä M-21
–lennokkia. Yhdestä A-12 –koneesta rakennettiin kaksipaikkainen koulutuskone,
jossa oli tavanomaista lentokerosiinia käyttävät J75-moottorit.
A-12 -laivasto Groom Lakessa. Nämä koneet eivät ole vielä mustarastaita. |
Blackbird otti 28. lokakuuta
1967 mielenkiintoisen valokuvan. Siinä näkyy ohjus, jonka vietnamilainen
ilmatorjuntapatteri laukaisee sitä kohti. Kovaa ja korkealla hiihtävää
mustarastasta vaan oli kovin vaikea ampua alas. Silloinkin kun tutka tavoitti
sen, oli etäisyys ohjuksen äärikantamalla. Ohjuspatterilla oli hyvin vähän
aikaa lukita ja laukaista ohjus. Useimmiten Blackbird ehti pois kantamalta jo
maalinhakuvaiheen aikana. Jos ohjus saatiin lukittua ja laukaistua, se ehti
käyttää kaiken polttoaineensa nopeuden ja korkeuden keräämiseen, ja jatkoi
lakikorkeuteensa ballistisella lentoradalla vailla kykyä muuttaa suuntaansa.
Blackbirdin laitteet havaitsivat tutkalukituksen, joten ohjuksen välttämiseen
riitti yleensä painallus kaasuvipua ja pieni väistöliike. Hävittäjillä ei ollut
toivoakaan tavoittaa sitä. Yhtään Blackbirdiä ei ammuttu alas sen 30-vuotisen
uran aikana.
Ohjaamotyöskentely Blackbirdissä oli varmasti kokemus.
Ilmavoimien mallissa SR-71 konetta lensi lentäjä, mutta ohjasi ”takapiru” eli
tiedustelu-upseeri. Hänen lentopaneelissaaan oli puoliautomaattinen tähtien
asentoa ja lentokoneen inertiaa laskeva ohjausjärjestelmä, muttei ohjaimia.
Mikäli lentäjä olisi menettänyt tajuntansa, olisi takapiru voinut ohjelmoida
koneen lentämään haluamaansa paikkaan autopilotilla, muttei ohjaamaan sitä
laskuun. Libyaa kuvannut Blackbird-lentäjä väisti ilmatorjuntaohjuksia
lisäämällä nopeutta ja korkeutta. Seurauksena kone päätyi melkein Sisiliaan
saakka, missä se alkoi kääntyä ja jätti moottorit tyhjäkäynnille. Tästä
huolimatta se ohitti Gibraltarilla odottaneen tankkerinsa. Blackbirdit lensivät
avaruuden reunalla 29 kilometrissä kiväärinluotia nopeammin, mistä johtuen
miehistöt käyttivät avaruuspukua.
Blackbirdin ampui lopulta alas Yhdysvaltain kongressi.
Blackbirdin lentotunti maksoi 1990 noin 200 000 dollaria. Tämän lisäksi sen
erillinen polttoainejakelu vaati tarkoitusta varten varatun junan, ja
tankkerilaivasto käsitti 56 kappaletta KC-135Q-tankkerikoneita, jotka oli
erikseen varattu tähän käyttöön. Blackbird on mykistävän kaunis ja kunnioitusta
herättävä lady, mutta tunnetusti kaikista kauneimpaan meistä kellään ei ole
varaa. Satelliitit täyttävät Blackbirdin sotilaallisen lokeron. Ilmavoimat
siirsi koneet varastoon 1990.
Blackbird vaan ei suostunut kuolemaan kerralla. Bosnian
paheneva tilanne vaati vielä taktista ilmatiedustelua, ja kongressi suostui
sijoittamaan 100 miljoonaa dollaria laivaston reaktivointiin 1993. Ilmavoimat
poisti ne lopullisesti käytöstään 1998 ja NASA 1999. Onnettomuuksissa tuhoutui
12 SR-71:tä ja yhdeksän A-12:ta. Loput 20 + 9 on museoitu, ja hyvä niin, siillä
puolustusministeri ja tunnettu vaikea-asteinen riemuidiootti Robert McNamara
määräsi koneiden valmistuksessa käytettävät työkalut ja jigit tuhottaviksi
1968.
Serkkunsa Concorden tavoin Blackbird lensi suoraan
insinöörien sydämiin. Kumpikin on kerrassan mykistävä näky. Blackbird on
edelleen nopein miehitetty ilmaa hengittävä lentokone. Tätä ennätystä tuskin
rikotaan. Yliääniaika on suljettu museohangaarien kevytmetallisarkofageihin,
eikä se enää koskaan palaa.
Blackbird, auringonlasku ja viimeiset jäähyväiset. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti